|
Håkan Hellström : Ett kolikbarns bekännelser Ett kolikbarns bekännelser - Koliikkilapsen tunnustustukset - on soinut nonstoppia CD-soittimessani jo muutaman päivän, siitä iltapäivästä lähtien jolloin sen hankin. Håkan tuli minun, ja monen muun, elämään kuin pyörremyrsky - täynnä elämää, nuoruutta ja kaikkea sitä - mikä tekee elämän elämisen arvoiseksi. Ja Håkan Hellström tulee aina soimaan levysoittimessani, ihan aina, tiedän sen. Håkan Hellström on minulle paljon enemmän kuin popartisti tai idoli. Hän on vähintään kuin ystävä, kenties kuin rakastettu (olenhan suudellutkin häntä). Lupaan roikkua levykaupan rivassa sinäkin päivänä kun Håkan raapii kasaan 14:sta levynsä, joka murskataan “epäonnistuneena ja halpamaisena Scott Walker rip-offina”. Håkan, lupaan rakastaa sinua aina, niin myötä kuin vastoinkäymisissä.En suhtaudu Håkan Hellströmiin erityisen objektiivisesti eikä minua liikutaisi yhtään vaikka olisin ainoa, joka ostaa hänen levyjään (tilannehan on tosin, nurinkurisesti, lähes päinvastainen, joudun jakamaan rakkauteni satojen tuhansien kanssa). Sanottakoon siis uudesta levystä vain hyvin vähän. Håkan Hellström, ruotsin suosituin, seksikkäin, positiivisin ja rakastettavin merimies, on menneisyyttä, mutta tuskin mennyttä. Briljantit universaalit havainnot elämästä ovat yhä läsnä, mutta siinä missä ne aiemmin saivat kirkumaan riemusta, saavat ne nyt kyynehtimään surusta. Timo Räisäsen tutut kitararallit ovat korvautuneet alakulolla, jolta Bruce Springsteen luultavasti kuulostaa silloin kun takana on maailmankiertue, rikkoutunut avioliitto ja massiivinen krapula. Levyn epätarkat kuvat ja yhtä epätarkka äänimaailma kertovat siitä muodonmuutoksesta jonka Håkan Hellström, ja meistä jokainen?, on käynyt läpi. Huominen ei olekaan vain uusi päivä, vaan yksi päivä vähemmän. Jos haluat etsiä levystä puutteita niin saat etsiä ne itse, niitä löytyy kyllä. Mutta minua ei kiinnosta, kuuntelen Gårdakvarnar och skit kappaletta ja vuodatan Atlantin kokoisen lämpimän kyyneleen. J - helmikuu Underdogs : Driving Away -Kauheaa valitusta, on tyttökaverin ensireaktio Underdogs yhtyeen Driving Away EP:seen. Mitään ilopillereitä EP:n kolme biisiä eivät ole, mutta minuun surkuttelu uppoaa loistavasti. Biisit ovat harvinaisen tyylikkäästi ja idearikkaasti sovitettu, Jukka Paajasen ilmeikkäät vokaaliosuudet viimeistelevät eeppiset kappaleet saumattomiksi kokonaisuuksi. Ennen kaikkea Driving Away:lla koskettimet ja akustinen kitara toimivat aivan loistavasti. Mieleen tulee vääjäämättä Radiohead, ei kuitenkaan häiritsevän paljon. Mielikuvitusta ja soittotaitoa yhtyeeltä löytyy vaikka muille jaettavaksi. Suomessa törmää harvoin levyihin joissa ei ole kritisoitavaa - Driving Away on sellainen. Jään odottelamaan keikkoja! www.underdogsmusic.com J - helmikuu Potion : Band of Outsiders Minulla on pitkään ollut käsitys, että San Fransisco on maailman mahtavin kaupunki. En tiedä, ovatko Golden Gate, hipit ja kukkulat jättäneet jälkiään Band of Outsiders levyyn, jonka Potion niminen yhtye kyseisestä kaupungista on lähettänyt. Aikamoinen musikaalinen keitos levy ainakin on, jonkinlainen kiinalainen nuudelikeitto, sanoisin. Kaksi ensimmäistä biisiä on täynnä sampleja ja kiekulaulua, josta en erityisemmin pidä. Kolmannella, Til the Morning, biisillä vilautellaan kuitenkin mukavaa, perinteisempää kitarapopkaavaa, joka toimii hienosti kappaleella Watching the World Passing By. Kappaleessa on hieman kabaree-mainen tunnelma, ripaus Dexysiä ja hyppysellinen Tom Waitsia. Maltillisempi Kissin the Chameleon on hieno, ja melodia jää soimaan päähän. Vaikutteet yhtye hakee sieltä täältä, uutta ja vanhaa. Potionsin konerummuista ja samplehelvetistä en opi pitämään, klassisemmista biiseistä toisinaan paljonkin. Duon naispuolinen vokalisti omaa omaperäisen äänen, mutta paikoittain ärsyttävän sellaisen. Kokeile itse: www.potionmusic.com J-helmikuu Easton : Singular Easton Rotterdamista on toimittanut neljän biisin EP:n Singular. Tunnelmaltaa liikutaan 90-luvun alun puolella, aivan niinkuin Easton saatteessaan kirjoittaakin. Laiskasti etenevä rumpukomppi ja kitarasoolot muistuttavat Lemonheadsia ja riisuttua Dinosaur JR:ia. Valitettava puute on laulun epätasaisuus, suomeksi sanottuna laulaja on melko kehno, eikä välttämättömästi sillä sympaattisella tavalla. Keskinkertainen. Biiseissä sitä vastoin ei ole mitään vikaa. Avausbiisi on melodioistaan huolimatta kenties tylsin, muut biisit kasvavat kun niille antaa hieman aikaa. Kolmannen biisin, Please, kohdalla rupean tosiaan diggaamaan yhtyeestä. Hienovarainen piano on juuri se piste i:n päälle, jota biisi kaipaa. Mikäli pidät makuuhuoneessa tallennetuista introvertteistä nuorenmiehen Evan Dando henkisistä tarinoista ja kestät sen, että ne esitetään hieman kehnommallakin äänellä, niin kyllä tämä kokoelmaasi sopii. www.eastonmusic.tk J - helmikuu The Kulta Beats : Civilize the brutes Hesarin viikkoliitteessä NYT:ssä taisi olla aikanaan "älä sano näin" lista. Sanonnat "Siinä maha missä painitaan" tai "All Sprite" ovat kieltämättä vastenmielisiä ilmauksia, joita lähinnä odottaa kuulevansa autokauppiailta ja muutoinkin kolesterolin kyllästyttämiltä miehiltä. "Svengaa kuin hirvi" kuuluisi mielestäni myös tuolle listalle, heti "hyvä meisinki" toivotuksen perään. Kauhukseni huomaisin, että tuo kirottu hirvivertaus nousi kuitenkin välittömästi mieleen, kun laitoin norjalaisen The Kulta Beats yhtyeen Civilize the brutes levyn pyörimään. Retrohenkistä rokkia popstemmoilla, muistuttaa hieman kotimaista Keviniä. Kitarasooloissa revitellään kunnolla ja urut ujeltavat lähes jokaisella biisillä. Biisit aaltoilevat Stooges henkisistä garagerockmätöistä tunnelmallisiin pianoballadeihin - ja kaikkeen siltä väliltä. Livingrooms and Halls alkaa rauhallisena, pianolla säestettynä tunnelmointina, mutta kasvaa lopulta raivokkaaksi purkaukseksi. Paketti pysyy kuin pysyykin kasassa, vaikka kuulijaa meno voi toisinaan hirvittääkin. Mukavia yllätyksiäkin levy tarjoaa. Rento Loose Fit kuulostaa tutulta! Olen kuullut tämän aivan varmasti, mutta missä? Voisiko joku olla ystävällinen ja kertoa missä tätä biisiä on soitettu! Radio Helsingissäkö? Falsettia lähentelevää laulajaa ei heti unohda, kun hänet kerran kuulee. Tunnetulle feministille Julia Kristevalle on nimetty levyn villein rockrutistus. Pisteet Norjaan! Tämä bändi haluasi Suomeen keikailemaan, toivon todella että pojat pääsevät tänne. Veikkaan, että tämä retrorock uppoaisi suomalaiseen yleisöön kuin häkä. www.thekultabeats.com J - tammikuu Flannelmouth : Rain Inside Onko se pateettista, että juuri näin minä haluan musiikkini; dramaattisena, kiihkeänä ja täynnä nuoruuden vimmaa? Flannelmouth onnistuu koskettamaan juuri niitä kieliä, joista kulkevat suorat hermoradat minun aivoihin ja sydämeeni. Muistiin palaa ihania hetkiä menneisyydestä, jotka saivat aikaan saman tunteen. Ensimmäinen kerta kun kuulin Suedea, Joy Divisionia ja The Smithsiä, yhtyeitä joita on selkeästi kuunneltu myös Flannelmouthissa. Vaikutteet eivät puske läpi, mutta niistä ei voi myöskään erehtyä. Vokalisti Tuomolla on harvinaisen vivahteikas ja rikas ääni, joka tuo hieman mieleen Interpolin Paul Banksin. Siihen jääköön kuitenkin vertailut, Rain Inside on upea levy joka seisoo loistavasti omillaan eikä ole kenellekään velkaa. Levyllä on löydetty tasapaino tummasävyisten mollien ja melodisten rallien välille. Kitarointi biiseillä kuten Living Seconds ja Bravado saa hyppimään riemusta ja kiroilemaan kateudesta. Lyriikatkin onnistuvat puhuttelemaan, ajattomia otteita nuoresta urbaanista elämästä: Bravadon film noiria, (What a) Comebackin kaihoa ja Last Exitin realismia. Ei liian maanläheistä mutta ei teennäisen korkealentoistakaan. Levyllä on vain viisi aiemmin julkaisematonta kappaletta, vaikka kyse onkin Flannelmouthin ensimmäisestä kokopitkästä. Livenä on useat biisit kuultu jo aiemmin, ja toimiviksi todettu. Näitä biisejä on hauska soittaa lavalla, mikä on näkynyt keikoilla. Flannelmouthin musiikissa on kuitenkin varmasti myös elementtejä, jotka saavat monen niskakarvat pystyyn - luojan kiitos. Ylitsevuotava sentimentaalisuus saa rockpoliisit punastelemaan ja britpop-junakin tuli ja meni. Rakentavan kritiikin hengessä on myös sanottava, että aivan kaikki levyn biisit eivät ole napakymppejä. Street Level seisoo hieman paikoillaan ja Lovers Lamentin vieraileva vokaali ja puhaltimet ovat kiva idea, mutta särkevät turhaan levyn muuten yhtenäisen maailman. Biisikin kuulostaa hieman väljähtäneeltä. Mutta kuten jo sanottu, tämä on se minun juttu. Tyylillä esitettyä romanttista epätoivoa joka pitäisi saada paatuneinkin sydän vuotamaan verta. Täydet pisteet pienellä miinuksella. En usko, että Suomessa on ikinä tehty hienompia biisejä. J - tammikuu The Capstan Shafts : Seal Cull Rebellion : HopeGetsWheels : Ample Tribes for Sullen King Pounder Ja mitähän tällä kertaa, pohdin, kun availin tukevaa kirjekuorta joka hiljattain löytyi kotioven kynnykseltä. Levyjä tippuu postilaatikosta tasaista tahtia, mutta The Capstan Shafts toimitti niitä kerralla kolme. Miksi, pohdin hetken itsekin. Suomen kituvilta levymarkkinoilta lo-fi pop yhtyeellä tuskin on hirveästi haettavaa. Se, että Capstan Shaftsin kaltainen yhtye lähettää kolme levyä minulle lieneekin merkki siitä, että maailmassa on aivan helvetisti indiepop artisteja. Ja rahastahan kitaraa on turha hakata, rakkaudestahan sitä tehdään. Tämä pätee myös The Capstan Shaftsiin. Yhtyeestä en tiedä mitään, kotisivuja en löytänyt eikä levyjen mukana tullut minkäänlaista saatetta. Mutta mitään hävettävää ei ole, päinvastoin. Jokin musiikissa viittaa siihen, että yhtye/artisti tulee USA:sta. Se lienee aksentti, mutta myös attitude. Vaikka levyllä helisee perinteinen halpa akustinen kitara ja vähän kalliimpi sähkökitara, niin jokin musiikissa viittaa erehtymättömästi uudelle mantereelle. A bit Posies, a bit J Mascis. Kolmesta levystä parhaiten pidän Seal Cull Rebellion:sta. Kuusi biisiä menee siivillä, iloisesta alakuloiseen kuin vuoristorata. Söpöt soolot ja laulajan hieman karhea ääni luovat kivan symmetrian. Tuotantonsa puolesta soundi on levyistä tasaisin ja puhtain. Toinen levy, HopeGetsWheels, ei kokonaisuutena ole aivan yhtä tasainen kuin ensimmäinen. Avausbiisi on alle minuutin pituinen ja täytyy myöntää, että 1.57 lienee hyvän biisin ehdoton alaraja. Soundit ovat tarkoituksella jätetty hiomattomiksi, mutta ainakin lautasten helinä särkee kivuliaan paljon. Positiiviseksi katson tämän levyn selvät Velvet Underground vaikutteet. Kolmas levy, niin ikään kuusi biisiä sisältävä Ample Tribes for Sullen King Pounder (ja mitähän tuo tarkoittaa, anybody?), lienee levyistä tuorein. Äänet ovat rosoiset mutta melodiat ovat hienovaraisia ja paikoittain jopa hienostuneita. Paha tälläiselle artistille on muuta sanoa, kun että perkele! Levyä syntyy kun liukuhihnalta ja taso on korkea. Pitää toivoa, että joku nämäkin levyt löytää levykorista. Pari MP3:st alöytyy Asaurus Records yhtyeen sivuilta: ..täältä J - joulukuu Bloc Party : Bloc party E.P. / Little Thoughts/Tulips E.P. Bloc Party yhtyeestä on lupailtu paljon. Svengaa paremmin kuin Franz Ferdinand ja fiksumpia kun The Killers, oli käsitykseni bändistä ennen kuin olin kuullut sointuakaan mutta lukenut pumpusta sitäkin enemmän. Kuuden biisin pituisen Bloc Party E.P:n avausbiisi täyttää odototukset. Banquet on tullut tutuksi Radio Helsinginkin aalloilta, eikä syyttä. Laulaja kuulostaa nuorelta Robert Smithiltä ja homma todella toimii. Sama punk-funk-pop kaava toistuu muillakin biiseillä. Jollakin tavalla yhtyen onnistuu kuitenkin variomaan kappaleita ja jokainen biisi kuulostaa tuoreelta. Punkvaikutteet kuuluvat musiikissa lähinnä äkäisyytenä ja hienoisena rosoisuutena. Gang of Four lienee lähin vertauskuva. Poissa on kuitenkin GoF:n tylsät elementit, Bloc Party vetää kurvit suoriksi ja hyvä niin. Tekstit ovat osin poliittisia, esimerkkinä The Marshals are Dead, mutta pääasia on että perseet heiluu - ja heiluuhan ne. The Answer on helmi biisiksi, tältä The Strokesin olisi pitänyt toisella levyllään kuulostaa. Kolmen biisin EP Little Thoughts/Tulips sisältää niin ikään biisit Banquet, joten jätetään se sikseen. Little Thoughts kappale ei tajuntaa räjäytä, yllättävänkin perinteinen powerpopkipale The Pixies hengessä. It´s not bad, but it´s not greit iiitherr, niin kuin Sickboy sanoi Trainspotting elokuvassa. Tulips on hitaampi ja suggestiivisempi, mutta ei tälläkään kappaleella pankkia räjäytetä. Poissa ovat Bloc Part E.P:n groove ja hermo. Näistä kahdesta EP:stä pärjää kyllä hyvin vain ensimmäiselläkin. Se sinulla pitää kuitenkin olla! J - joulukuu Strip Music : Strip Music Vuosi taisi olla 1998 kun Yvonne niminen ruotsalainen bändi teki muutaman keikan Crashin lämppärinä Suomessa. Miehenalut olivat pukeutuneet tapansa mukaan mustiin pukuihin ja väänsivät itsestään kaiken Tavastian lavalla. Yvonne ehti tehdä neljä levyä, kaikki enemmän tai vähemmän ahdistuneita synthrocklevyjä Joy Divisionin hengessä. Itselläni oli ilo saada seurata yhtyeen kehitystä ensimmäisestä levystä lähtien. Taival alkoi meni lupaavasti, bändille povattiin läpimurtoa Kentin ja Broder Danielin vanavedessä, loppu oli hieman hankalampaa. Kolme yhtyeen neljästä levystä on kuitenkin kaiken puolin briljantteja. Vain kolmannella, True Love, albumilla vyyhti karkasi käsistä. Yvonnella oli mieletön kyky luoda perinteistä popmusiikkia hyödyntäen syntikoita ja yhdenkielen kitaramelodioita vaipumasta kuitenkaan totaaliseen itsesääliin. Melankolia ja ahdistus olivat kulmakivet, mutta eivät ikinä ainoat elementit Yvonnen musiikissa. (Tästä arvostelusta taitaa tulla enemmänkin Yvonne historiikki) Yvonne hiipui hiljattain neljännen, hienon mutta kokeellisemman, levyn jälkeen. Ilokseni huomaisin, että yhtyeen keulahahmo Henric de la Cour on hiljan pistänyt kasaan uuden yhtyeen nimellä Strip Music. Vaikka mies ehdottomasti olikin Yvonnen sielu ja moottori niin hieman varautuneena laitoin Strip Music yhtyeen kokopitkän soimaan. Mitä jos, mitä jos, mitä jos vaikka.. Huh, ei hätää! Tunnelma on tuttu, melankolia ja melodiat ovat sulassa sovussa. Syntsat on nostettu pintaan entisestään, ne jopa hallitsevat useita biisejä. Henric de la Courin ääni on parantunut entisestään, se on lähes samettinen. Sanoitukset kertovat yhden ihmisen tuskasta ja kivusta kuulostamatta kuitenkaan pateettisilta. Sitä vaaraa ei ole mikäli omaa Henricin äänen ja karisman, vaikka laulaisikin "Come on and be my baby, we are the last of a kind, Yeah". Musiikki on häpeilemättömän romattista, Henric de la Cour on aikamme Werther jonka sydän vuotaa verta kuin avohaava. Synkkyydestä huolimatta hallitsevat niin Yvonne kuin Strip Music:kin kolmen minuutin popkaavan. Levyn toinen biisi Desperation onkin ilmetty hitti. Kolmas biisi Never Die kuulostaa voimakkaasti Yvonnelta mutta popkertosäe tekee siitä helmpommin lähestyttävän kuin suurin osa Yvonnen hieman hankalammasta materiaalista. Siinä lieneekin Strip Musicin idea: Pop-Yvonne. Koskettavat lyriikat, helposti tartuvat kertosäkeet ja vimma joka pistää adrenaliinin virtaamaan ja saa tennarit pyörimään jaloissa. Samalla tekisi kuitenkin mieli itkeä ja huutaa kuin hylätty lapsi. Perkele, voiko musiikilta paljon enempää vaatia? Aivan oikein, ei. Levyn saa tilattua ainakin www.cdon.com:sta samoin kun Yvonnen kaksi loistavaa ensimmäistä plattaa. Ne muuttivat minun elämäni, ne voivat muuttaa sinunkin elämäsi. J -marraskuu Unknown Joe : My Secret Lookalike Bergen ei ole ensimmäinen paikka mikä juolahtaa mieleen kun tunkee Unknown Joe yhtyeen kiekon CD-soittimeen. Toisinaan vinkuu slide, toisinaan rahisee se sellainen kurpitsan näköinen instrumentti joka lyötiin käteen musiikin tunnilla ala-asteella. Instrumentteja bändi käyttää ennakkoluulottomasti eikä turhia kursaile, mikä antaa biiseille yleiseisti ottaen leikkisän sävyn. Perusvire levyn alkupuolella on kaihoisa mutta piristyy keskivaiheilla. Jonkinlaisesta suhtperusamerikanasta siirrytään hetkeksi popimpaan. Neljännellä biisillä napsuu vielä banjo mutta seuraava, I do believe in You kuulostaa jo enemmän Sonic Youthilta tai Posiesilta. Aivan mainio tekele biisiksi. Seitsemäs kappale Happy Pants pitää sisällään ikimuistoisen yhden kielen soolon ja levyn huonoimmat vokaaliosuudet. Laulu lienee muutenkin levyn heikoin lenkki. Laulajan ääniskaalaa ei voi kovin laajaksi kehua. Perusjutut menee mukavasti mutta rajat tulee vastaan heti kun olisi tarve vähän repäistä. Harmi. levystä tulee mieleen tuore Office Building albumi, jossa amerikana oli myös päällimmäisenä influenssina. Unknown Joe on kenties vähän kokeilevampi, amatöörimäisempikin, mutta uppoaa varmaan samaan yleisöön hyvin. Muutamasta biisistä pidän kovasti mutta valtaosa musiikista on sitä perusamerikanaa mikä ei meikäläistä sytytä. Viimeinen kappale on kyllä melko mahtava kahdenksaminuutin eeppinen tekele. Pitäisikö sittenkin perua puheensa.. Levy-yhtiö Galant Records vaikuttaa kunnianhimoiselta yrittäjältä tweemarkkinoilla jolle voi toivoa menestystä. Kannattaa katsastaa. J - marraskuu Raymond & Maria : Niccokick : Shout Out Louds (sinkut) Viimeiseltä Tukholman matkalta tuli mukaan nippu uusia ruotsalaisia sinkkuja. Aloitetaan läpikäynti vanhimmasta. Raymond & Maria on ilmeisesti ollut kovassa huudossa jo kesästä lähtien. Minuun "Ingen vill veta var du köpt din tröja" ei oikein tee vaikutusta, korkeintaa negatiivisen sellaisen. Belle & Sebastiania apinoidaan sinkun leiskaa myöten. Pikkusievää ja herttaista niin että kuvottaa. Paksuja villapaitoja, takkatulta ja polycolorvärejä. Siinä missä The Concretes onnistui kuulostamaan uskottavilta ja rockilta kuulostaa Raymond & Maria popstarsilta. En pidä yhtään. Toinen raita, "Tous les garcons et les filles", on cover ja kuulostaa paremmalta. Mutta ei, ei ja ei. Niccokickin sinkku "Love & Neon Lights" on rehtiä teinirockia Broder Danielin hengessä. Paljon on mies BD:lle velkaa mutta onpa saanut mukaan jotain omaakin. Vähemmän angstia ja enemmän teiniepätoivoa. Paljon ulvovia kitaroita ja rumpusetti saa kyytiä. Iso miinus tulee laulusta. Lyriikoista ei saa juuri selvää sillä laulaja Andreas Söderlundin tapa lausua/huutaa on äärimmäisen epäselvä. Eipä niin että aina tarvitsisikaan kaikkea kuulla, mutta kyllä se vaan on perkeleesti hauskempi huutaa kännissä tällaisia teinihymnejä kun tietää mitä ulisee. "Are you OK?" on ensimmäisen biisn kaltainen ralli. Alkaa Smiths riffillä ja tempo pysyy sopivan korkeana jotta tätä jaksaisi jorata viinapäissä. Kehittymisen varaa bändillä kuitenkin tuntuisi olevan. Shout out Louds tuli tutuksi jonkin Ruotsalaisen musalehden sivuilta jo viime vuoden lopulla. "Shut Your Eyes" on melkolailla Niccokickin kaltaista, vähän kypsempää ja vähän paremmin laulettua up-tempo poppia. "Say yes, don´t say no" lauseet ovat yksinkertaisuudessaan nerokkaita. Ei sinkku tajuntaa räjäytä mutta sisältää kaksi oikein miellyttävää popbiisiä. Toinen biisi "We´re all gonna go" on rauhallinen, akustisella kitaralla säestetty tutulta kuulostava kappale. Pieni sinkkuläpikäynti naapurista. Vaikkei mukaan yhtäänhelmeä mahtunutkaan, niin olen kuitenkin kateellinen svedujen poptarjonnalle. Vaihtoehtoja ja rohkeutta yrittää löytyy enemmän kun tältä puolen jorpakkoa, se on fakta. J -marraskuu ZOO 42 : Bookends : Naguaali (Demot) Jokaisella itseään arvostavalla musalehdellä on demonurkka, nyt myös Indiepop.tk:lla. Ja saahan näitä jatkossakin lähettää mutta kannattaa katsoa, että musa sopii edes väljästi muuhun sivun materiaaliiin. Asiaan: ZOO 42 niminen kokoonpano on lähettänyt yhden biisin sinkun, joka on englanniksi laulettua perusrokkia puhtailla ja selkeillä semiheviriffeillä. Virheettömät, vaikkakin melko kliiniset soundit ja hyvin lausuttu englanti saa muutaman pisteen. En voi kuitenkaan väittää että innostuisin biisistä, sen verran maistreamia tavara on. Formaattiradioon kelpaisi kyllä, eipä juuri erottuisi valtavirasta, ei hyvässä eikä pahassa. www.zoo42.net Bookends Rovaniemeltä toimitti hiljattain itse askarellun EP:n Lovechainletter. Yhtye on aiemmin vaikuttanut nimellä Paper Cranes. EP:n eka biisi lähtee käyntiin sympaattisesti, Simon & Garfunkelmaista ulosantia tavoitellaan. Siitä kenties yhtyeen nimikin? Simon & Garfunkeliin verrattuna yhtyeellä on melkoinen puute, laulutulkinnoissa on luonnollisesti vaikea päästä edes lähelle edellämainittuja esikuvia. Ensimmäisen biisin lopussa kilahteleva piano on aivan loistava. Viiden biisin materiaalissa on myös kourallinen Beatlesia ja hyppysellinen Beach Boys-stemmoja. Viimeisessä Let you in biisissä koskettimet löytävät upean, hienovaraisen harmonian kitaroiden ja rumpujen kanssa. Pidän biiseistä joka kuuntelulla aina vain enemmän, loistavaa teenjuontimusiikkia. Laulupuoleen vielä hieman lisää hiomista ja Bookends bändiltä voi tulevaisuudessa odottaa suuria. www.listen.to/bookends Naguaali yhtye taitaa olla yhtäkuin Hessu Haaksiluoto. Levyn kiitoslistasta päätelleen miehellä on hieman rujo tausta, kiitetty kun on niin Jumalaa, Avoryhmää kuin AA:kin. Ja kuulostaahan miehen äänikin hieman elämää nähneeltä, sillälailla hyvällä tavalla. Ei tarvitse hävetä vanhemman suomirock-eliitin rinnalla, mutta hankala tästä on kyllä löytää mitään mikä tämän erottaisi Pauli Hanhiniemistä ja Eppu Normaaleista. Samaa rataa kun Hessu jatkaa niin siihen sarjaan voi kyllä kurottaa. www.naguaali.com J -lokakuu Office Building : Violent Heart Americana on kovassa huudossa, syystäkin kenties. Kantri oli kirosana kunnes Ryan Adams ja hengenheimolaiset tekivät siitä jälleen salonkikelpoisen. Nykyään yhtye kuin yhtye flirttailee genren kanssa Suomessakin, onnistuneena esimerkkinä Treeball. Amerikasta inspiraatiota hakee myös Office Building, jonka uuden levyn ensimmäinen biisi alkaa mukavissa CSNY tunnelmissa. Kantriviulu vie kuitenkin ajatukset juuri sinne minne ei pitäisi, heinäkasoihin ja Dolly Partoniin. Seuraavalla kappaleella kantrille jätetään kuitenkin hyvästit ja siirrytään rehelliseen powerpoppiin. Hillbillyviulu palaa kuitenkin pian takaisin eikä oikein istu meikäläisen makuun. Se kuulostaa paikoittain myös hieman päälleliimatulta vaikka amerikkaisesta popista onkin kyse. Levyn kappaleet käyvät pientä köydenvetoa powerpopin ja countryrockin välillä kummankaan pääsemättä selvästi olan päälle. Viulu on popissa vähintään yhtä hankala instrumentti kun huuliharppu, jokunen levyn biisi olisi mielestäni toiminut paremmin ilman sitä. Vanha kunnon steelguitar olisi saattaanut täyttää aukon paremmin. Levy paranee mielestäni tasaisesti lopua kohti ja Janne Laurilalla on maaginen ääni hieman samalla tavalla kuin Pistepirkkojen PK Keräsellä. Se pääsee ehdottomasti parhaiten oikeuksiinsa hienovaraisimmissa biiseissä kuten You Can´t Win On Your Own tai laahaavassa Slidessa. Myös Bended Lightning soulkitaroineen on valtavan hieno kappale. Amerikkapopgenre ei kuitenkaan ole minulle se mieluisin. Siinä missä suurin osa musamaailmaa dissaa Ed Harcourtia poplinjalle siirtymisestä, niin minä olen vain mielissäni. Viulun lisäksi muuta napistavaa en tästä kauniista levystä kuitenkaan keksi, vaikka yritänkin. Loppuun vielä varoitus; Janne Laurilan ääneen jää koukkuun kuin Domino-kekseihin. J -lokakuu Professor Pez : Let Us Follow the Evil Balloon “Twee (or Twee pop) is a type of indie rock that is known for simple, sweet melodies and lyrics, often with jangling guitars” tietää nettitietosanakirja. Kun edellä sanottuun vielä lisää yhtyeen oman kuvauksen itsestään niin saat jo melko hyvän kuvan norjalaisesta Professor Pez orkesterista: “They play short charming lo-fi pop songs without being the best at playing their instruments. The songs are mostly about animals, events taking place in space and the life of a lighthousekeeper. Someday they will release a record with about 30 songs and it will be quite good.” Let Us Follow The Evil Balloon sisältää 19 biisiä ja on parempi kuin “quite good”. Se on leikkisä ja paikoin naiivi. Se on heleän rönsyilevä hyväntuulinen tekele. Se on kuin Boo Radleys ilman huumeita. Se on lo-fi poppia, puhaltimia ja halpoja koskettimia. Se on täynnä ilmeikästä laulua ja outoja lyriikoita. Ja se voi olla sinun! Voita levy! J-lokakuu The Killers : Hot Fuss The Killers onnistui iskemään oikeaan saumaan levyllään Hot Fuss. New wave- ja kasarisaundit on nykyään kovasti muotia, Atlantin takainen pop noin muutenkin. Killersit tulevat kuitenkin Las Vegasista eivätkä Nykistä tai Losista kuten olemme tottuneet, autioamaan keskeltä siis. En tiedä miten se kuuluu yhtyeen biiseissä, väittäisin että yhtyeen soundi on melko Eurooppalainen. Paljon new wave koskettimia, äkäisiä kitaroita ja tummasävyistä laulua. Aikalaskuri lähtee vääjäämättä laskemaan taaksepäin, jonnekin 80-luvun alulle päädytään. Joy Division risteytettynä Duran Duraniin päivitettynä vuoteen 2004? Häpeilemättömän hienolta yhtye kuitenkin kuulostaa, röyhkeältä. Vaikka yhtye on tuskin kahta vuotta vanha niin jannut kuulostavat itsevarmoilta kuin kukot tunkiolla. Biisit ovat ytimekkäitä räjähdyksiä vailla liikoja taiderönsyjä, enemmän rockia kun poppia. "It´s indierock´n´roll for me" julistetaan biisissä Indierock´n´roll. Levy on täynnä melodisia rockralleja joita tuskin istualtaan maltaa kuunnella. Hot Fuss pitää tanssia ja riehua yhtä paljon kun kuunnella. Las Vegasin helteet taitavat kaikesta huolimatta kuulua Killersissä hektisenä ja pakahduttava vauhtina joka nostaa hien pintaan. Silloin tällöin ote lipsuu lähelle teinipaatosta ja tulloin erossa Blink 182:n on kyse lähinnä asteista. Nämä hetken on kuitenkin harvassa. Biisissä All These Things That I've Done bändi myös todistaa, että pystyy viemään biisejä eteenpäin perinteisemmällä mustalla rock-kaavalla; "I got soul but I´m not a soldier". Perkeleen hyvä levy tämä on, saa kuitenkin nähdä kuinka hyvin se kestää ajan hampaan. J -lokakuu Kevin : We Come In Peace Pitkään Suomen indiemusapiireissä hääränneet Kevinit ovat saaneet kasaan debyyttialbumin We Come In Peace. Liekö nimi suora viittaus siihen, että yhtyeeltä olisi voinut odotella kokopitkää albumia jo pari vuotta sitten, sen verran kypsästä kokoonpanosta todella on kyse. Otto Talvio huomautti NYTissä, että levyn tuotanto on jätetty tarkoituksella hieman rosoiseksi ja viimeistelemättömäksi, mutta itseltäni se olisi saattanut jäädä huomaamatta. Lienee kuitenkin totta, että Kevin tavoittelee niin klassista rocksoundia, että lopputuloksen tulee olla hieman nukkavieru. Rock´n´roll on levyn punainen lanka, siltä poiketaan kyllä sivuraiteillekin. Levy alkaa biisillä All Consuming Love, josta Lou Reedkin voisi olla ylpeä. Ville Särmä onnistuu paikoittaan jopa kuulostamaan nuorelta Reediltä. Seuraavat pari biisiä liikutaan hieman arveluttavissa merkeissä, sillä itselleni herää mielikuvia vanhasta melodisesta hevistä, ekoista Kisseistä Quiet Riotiin. Lovelorn biisistä löytyy sen sijaan hypnoottiset riffit ja loistava kertosäe, vaikka genre on lähes sama. Raja koulukuntien välillä on hiuksenhieno ja on syytä luovia tarkkaan. Robin Hood In Reverse tuo Kevinin musiikkiin uuden elementin, psykedelian. Biisi julistaa "We need a second summer of love" tukevan basso-rumpu kompin päälle, eikä kitaran pedaaleja säästellä (kysymys; eikös 1989 ollut Second Summer of Love?). Psykedeliaa hyödynnetään muutamassa muussakin biisissä ja tavoite on mielestäni riskialtis – kuoppia riittää, joihin pudota. Nämä biisit ovat kuitenkin erittäin onnistuneita ja kenties levyn parasta antia. Yli viisiminuuttinen Hail Mary etenee omassa utuisessa maailmassa kuin elokuvakäsikirjoitus, josta niukoista lyriikoista huolimatta ei jää kaipaamaan mitään, päinvastoin. Kaikki albumin 11 raitaa pysyvät rock´n´roll laatikossa, mutta eivät siis ole yhdestä muotista valettu. Olen löytävinäni biiseistä northern soulia ja Stoogesia siinä missä Beatlesia ja Byrdsiakin. Biisit ovat mielikuvituksellisia ja muusikot erittäin ammattitaitoisia, siinä taitaa piillä myös bändin ainoa ongelma. Ideoita, ja taitoja toteuttaa ideat, on niin paljon, että lopputulos on hieman hajanainen. Oma selkeä leima jää vähän häilyväksi. Who the hell IS Kevin, kysyy kuuntelija itseltään. Vastaus lienee, että Kevin rakastaa rockia ja poppia niin julmetun paljon, ettei pysty päättämään mitä siitä rakastaa eniten. Eikä välttämättä tarvitseekan päättää kun on saanut kasaan We Come In Peacen kaltaisen jännittävän ja kunnianhimoisen sopan. Toisilla on kyky rakastaa enemmän, sitähän rock´n´roll alunperin tarkoittikin. Tässä levyssä riittää pureskeltavaa pidemmäksikin aikaa, kyse ei todellakaan ole mistään tusinajulkaisusta. J -lokakuu Yellow Mica Recordings : Boyracer, The Javelins, Tokyo Eye (EP:t) Mikään ei kruunaa päivää niin kuin se, kun löytää postin seasta epämääräisen paketin joka sisältää musiikkia. Jos paketti sisältää kahden CD:n lisäksi HubbaBubbavaaleanpunaisen singlen niin tietää, että asiat ovat loppupäivän mukavasti. Yellow Mica Recordings on pieni ruotsalainen levy-yhtiö, joka määrittelee filosofiansa "basicly we exist because we think the music industry sucks and we want to be able to spread good music to people all over. we make no money on this, we just try not to loose too much money on it." Asenne on siis kohdallaan, miten on musikaalisen tarjonnan laita? Boyracer yhtyeen pinkki single on todella herkullisen näköinen. Otsa menee kuitenkin kurttuun kun huomaan, että se sisältää kahdeksan biisiä. Hmm..aivan oikein. Uudet sonabit muuttuvat puuroksi kun pudotan neulan ekalle biisille. Äänenlaatu on kaamea mikä pilaa todella paljon, jos ei kaikkea. Laulu katoaa kitarariffeihin eikä bassoa löydy nimeksikään. Herkemmätkin biisit muuttuvat Jesus & mary chain tyyliseksi kaahaukseksi. Yhtyeellä on pitkä ura indiepiireissä, mutta perehtyminen bändiin kannattanee aloittaa jollakin muulla teoksella kuin Yorkshire Soul sinkulla. Hypistelen huojentuneena The Javelins yhtyeen 4 biisin Pale Average Crooks CD EP:tä. Tällä kertaa äänenlaatu ei tule olemaan este diggaamiselle. Yhtye tekee ajatonta poppia, ainakin uskon heidän tähtäävän siihen. Bändi onnistuukin mainiosti, ainakin mikäli asettaa ajattomuden määreeksi "vanhempi kuin 15 vuotta". Hyvin usein mieleen tulee myöhäinen 80-/aikainen 90-luku. Vähän ruotsalaista Eggstones yhtyettä, vähän anorakkipoppia. Paljon kitaroita, akustista ja rickenbackeria. Rallit päättyvät yleensä ennen 2 minuuttia, lukuun ottamatta viimeistä kappaletta joka on kokonaista neljä minuuttia pitkä. Se on myös lempparini, vähemmän rallatusta, enemmän ajatusta. Biisi ehtii kasvaa ja päättyy komeaan shoegazemättöön. Mikäli Javelins kuulosti etäisesti tutulta (ovat tainneet keikkailla Ultrasportin kanssa) niin Tokyo Eye on aivan uusi tuttavuus. Fuck you, Idiot EP:n ensimmäinen biisi Tori Spelling Wears Me Out lähtee käyntiin tyylikkäällä räminällä. Liikutaan rriot/detroit/Ramones/Clash/Pixies välimaastossa. Erinomaisia naisvokalisteja taitaa olla kaksi, joille olisin valmis antamaan täydet pojut suoralta kädeltä. Kun vielä biisitkin ovat tyylikkäitä ja valmiinkuuloisia, ei tätä bändiä voi kuin suositella! Biisit etenevät kuin trimmattu kuplavolkkari, yhden kielen soolot iskeytyvät etulasiin kuin äkäiset ampiaiset. Punkrockia josta monen kelpaisi ottaa mallia. Jos istuisin Levyraadissa, niin 9 pistettä irtoaisi vaivatta. Levy-yhtiön kotisivut löytyy osoiteesta www.yellowmicarecordings.tk J-lokakuu The Hidden Cameras : Mississauga Goddam The Hidden Camerasia on kutsuttu ahkeraan Kanadan Belle & Sebastianiksi. Väitteellä on reippaasti perää, valitettavasti ehkä liikaakin. "Mississauga Goddam" älppärin biisin poukkoilevat vaivatta pienestä suureen ja vähäeleisestä pompöösin, aivan niin kuin Belle & Sebastiankin. Biisien sovitukset ovat joskun oopperamaisia mutta teemat ovat useimmiten naiiveja ja humoristisia, kuten kappaleessa That´s when the ceremony starts". Itse tiedän kovin vähän yhtyeestä enkä aina osaa päätellä mitä biisien taakse kätkeytyy. Tämä voi osittain johtua siitä, että laulaja Joel Gibbsillä on tapana kutoa teksteihin viittauksia homoseksuaalisuuteen ja miehenkaipuuseen, mutta siinäkö kaikkia? Music is my Boyfriend biisillä lauletaan hurmoksessa "I found music, he found me". Se kuulostaa kuitenkin enemmän vapaakirkon tyhjänpäiväseiltä gospel-lightilta kun ajattomalta popbiisiltä. Siinä missä Belle & Sebastian onnistuu tavoittamaan kuulijan välittömästi, jää Hidden Camerasin uusi albumi enemmän pinnaksi - ainakin minulle. Tämä albumi ei yksinkertaisesti löydä paikkaansa. Belle & Sebastian hoitaa naiivin popkonseptin paljon paremmin, ja silloinkin kun Hidden Cameras koittaa heittäytyä hieman vakavammaksi, niin ainakin minä pidän paremmin esimerkiksi Divine Comedysta tai Magnetic Fieldistä. Tämä levy ei oikein kolahtanut. J -syyskuu Sister Flo : Tragician´s Hat Riihimäkeläisorkesteri Sister Flo:n uusi albumi Tragician´s Hat on tyylikäs paketti aniliinin värisiä kansia myöten. Kannen piirustuksessa on onnistuttu vangitsemaan levyn tunnelma, syyspuhurin riepottelema lehtipuu näyttää kauniin surulliselta tuulen viedessä sen ruskan punaamat lehdet. Yhtyeen edellisen levyn Boys of Cat:n unelias tunnelma on yhä tallella, mutta se ei ole Tragician´s Hat:n ainoa kantava teema, vaaleanpunainen lanka kuitenkin. Edelliseen levyyn verrattuna materiaali on vaihtelevampaa ja värikkäämpää. Kehitys on vienyt yhtyettä niin folkin kuin art-popinkin suuntaan. Shortcuts biisillä vinkuu korvia hivelevä slide mutta kaikista eniten tykkään levyn puhaltimista. Avausbiisi Four Souls pysähtyy kahden minuutin jälkeen ja aika lähes pysähtyy, kun saksofoni pääsee valloilleen. Useat biisit sisältävät niin paljon päällekkäisiä ideoita, että monesta biisistä olisi voinut vääntää pari-kolmekin vähemmän mielikuvituksellista biisiä. Onneksi yhtye on kuitenkin jaksanut nähdä kappaleiden kanssa vaivaa, lopputulos on usein erinomainen. White Noise biisin suggestiivinen tunnelma vie mennessään samalla tavalla kuin Bruce Springsteenin The River, Guillotine on kaikessa yksinkertaisuudessaan erittäin kaunis ja levyn päättää upea, lähes eeppinen, Nathaniel & Isabel. Biisien sanoitukset ovat ihan oma osastonsa jota voisi pohtia pidempäänkin. Riittäköön tässä maininta, että rakkaudesta (ja sen kuolemasta) kertovan biisin nimi on Tina Turner Shitting Position, myös seuraava ote löytyy levyltä: "Don´t take shortcuts if your name is Ciara, it makes you gain weight, don´t ask me why." Tätä levyä voin suositella! J -syyskuu The Tough Alliance : Make it Happen EP Ruotsalainen lehdistö on kirjoittanut kaiken tarvittavan näistä jööteborilaispojista mutta sanotaan jokunen sana suomeksikin, sehän tämän sivuston tarkoitus on. Eli Service levylafkahtalta kajahtaa taas ja tällä kertaa todella lujaa. Jens Lekman oli lempeä suudelma, Embassy oli potku persuksiin ja The Tough Alliance...kaiketi nyrkki päin näköä á la Mike Tyson. Jossakin heitä kuvattiin 2000-luvun Clashiksi, jos tunget mukaan vielä parhaat palat Madchesterjutuista ja The Streetsistä niin ruvetaan olemaan aika lähellä. Koko soppa laulettuna hurmaavan laiskalla sveduenglannilla. "Teik nouuu hiirouus, only inspireisöööön" puolihuutaa duo, ja namedroppaa samassa biisissä niin Ice Cuben, Ian Curtisin ja Henrik Berggrenin Broder Danielista. Neljän biisin levy alkaa räphenkisellä introlla ja päättyy bändin versioon 50 centin Many Men biisistä - joka on melko kauhea. Mutta ne kaksi biisiä siinä välissä saa ainakin minut ekstaasiin ja tuntemaan itseni 18 vee vanhaksi. Make it Happen biisin video on pyörinyt MTV:lläkin, ja jos olet nähnyt sen niin voitkin päätelllä jotain pesismailoja lavalla heiluttelevan yhtyeen filosofiasta. Hauskaa pidetään kunnes katto tulee niskaan ja sen jälkeen taivasalla. Live forever or die tryin´! J -syyskuu Kings of Convenience : Riot on an Empty Street Eirik Glambek Boe ja Erlend Oye eivät välttämättä kuulosta nimiltä joilla valloitetaan rockmaailma, eikä ehkä valloitetakaan, mutta popmaailma kyllä. Kun Kings of Conveniencen ensimmäinen levy ilmestyi vuonna 2001 pyöri minulla housut jalassa onnesta. Niin yksinkertaista, niin ajatonta, niin nerokasta. Klassiset kitarat, Simon & Garfunkel, ihastuttavat sovitukset. Onnistuipa yhtye kaikessa vähäeleisyydessään jopa perustamaan oman ultratrendikkään indiepopkoulukunnan joka nimettiin yhtyeen levyn nimen mukaan - Quiet Is The New Loud. Kolme vuotta olemme odottaneet seuraavaa levyä, pelänneet pahinta kun olemme kuulleet uutisia Eirikin kyllästymisestä ja pidelleet hatuista kun Erland on seikkaillut elektropopin maailmassa. Nyt se kuitenkin on täällä, Riot on an Empty Street. Avausbiisi lupaa hyvää jo nimensäkin puolesta, Homesick, mutta kun kuuntelet tarkkaan, niin huomaat että biisissä on hieman eri vire kuin yhtyeen ensimmäisellä levyllä. En osaa sanoa mikä tuo ero on, mutta tämä biisi ei olisi sopinut edelliselle levylle. Vai olisiko sittenkin, kyse ei ole siitä etteikö yhtyettä tunnistaisi uudella levyllä. Vaikka jousia ja puhaltimia onkin tällä kertaa käytetty hitusen enemmän, on konsepti tuttuakin tutumpi. Vaikka I´d Rather Dance With You paljastaakin Erlandin konepopintohimon, ovat akustiset kitarat ja duon riisutut äänet pääosassa. Tällä kertaa levyltä löytyy kuitenkin vierasvokaalikin, eikä kuka tahansa. Kyseessä on suuri suosikkini Kanadasta, Feist, joka esiintyy kahdella kappaleella. Sanoitusten puolesta edellinen levy kosketti minua suoremmin ja paikoittainen ironia oli käsin kosketeltavampaa kuin uutukaisella. Muutoinkin pidän edellisestä levystä enemmän, pienellä varauksella, sillä jätän Riot on an Empty Streetille kasvuvaraa. Pelkästään täydellisyyttä hipova Gold in the Air of Summer puhaltimineen vaati sen. J -syyskuu Ordinary Boys : Over the Counter Culture Mitä yhteistä on bändeillä The Libertines, Pony Club ja Ordinary Boys? Ainakin se, että Morrissey on ylistänyt niitä kaikkia. Mozzilta heruu harvoin kehuja uusille akteille, mutta Ordinary Boys on saanut kunnian lämmitellä Mozzia tänä kesänä. Mikä siis on saanut Morrissey sedän lämpimäksi? Ordinary Boysin tapauksessa kenties se, että yhtye kuulostaa luvattoman paljon Smithsiltä itseltään. Yhtyeen nimikin on Morrissey biisi ja bändi on kutsunut itseään aikanaan Viva Hateksikin. Jos tämä ei vielä vakuuttanut sinua niin mitäpä sanoy siitä, että rumpalilla on neljä Morrissey tatuointia? Kuuntele biisiä Weekend Revolution. Itse asiassa kyseessä on Smithsin Hand in Glove. Levyn avausbiisi Over the Counterculture haiskahtaa Smithsille niin, ettei se enää ole edes imartelevaa. Mukaan on kuitenkin ujutettu trumpetti jota Morrissey ei ikinä olisi suonut Smithsille. Lyriikatkin ovat puhdasta Morrisseyta; runoutta brittiyhteiskunnan munattomuudesta, ihmiskunnan rappiosta ja elämän surkuhupaisuudesta. Pääpiirteissään Ordinary Boys pöllii Smithsin rockeimmat riffit ja melodiat, loput tulee The Jamilta. Jokainen artisti poimii ja lainailee musiikkia sieltä täältä, mutta what the fuck, minä tunnistan lähes kaikki nämä lainat! Kovin tuttuja riffejä vilahtelee biisissä kuin biisissä. Blur, Clash, Primal Scream, you name it. Little Bitch biisin takapotku pistää lahkeen vääjäämättä vipattamaan, kiva risteytys Rollareita ja Madnessia. Minun on kuitenkaan vaikea tajuta miksi Ordinary Boys yhtye saa kehuja Smiths-ripoffeista siinä missä esimerkiksi Gene haukuttiin aikanaan lyttyyn samasta syystä. Itse asiassa Gene ei ole Ordinary Boysista kaukana, mikä kuuluu etenkin Week In Week Out biisissä. Kyse ei ole siitä, etteikö Ordinary Boys kuulostaisi hyvältä, vaan siitä, että on todella kyseenalaista mikäli yhtye tekee yhtään mitään omaa. Toisaalta, Morrissey on itse hyväksyt tämän, joten ei kun joraamaan! Mikäli et kuitenkaan jostain syystä omaa Smithsin, Jamin ja Clashin klassikoita, niin hommaa ne kiireesti ennen kuin kosketkaan Ordinary Boysiin - alkuperäisten artistien rinnalla he todella ovat melko ordinary. J -elokuu The Cure : The Cure Goottinalle Robert Smith yhtyeineen on jälleen saanut kasaan kokopitkän levyn siitäkin huolimatta, että ilkeät kielet ovat jo pitkään povanneet yhtyeen parhaiden päivien olevan takanapäin. The Cure on nähnyt poptrendien tulevan ja menevän mutta onnistunut jatkuvasti laajentamaan yleisöään niin, että yhtyettä rakastavat niin itsemurhaa hautovat filosofit kuin Avril Lavignea kuuntelevat ”ahdistuneet” teinit. The Cure on varmasti yksi merkittävimmistä popyhtyeistä kautta aikojen. Väitettäni tukee jo se tosiasia, että Curen uuden levyn on tuottanut nu-metal ekspertti Ross Robinson, joka itse lukeutuu intohimoiseksi Cure-faniksi. Robert Smith vakuutti aikanaan, ettei hän elä 27 ikävuotta pidempään. Yhtyeen ensimmäisiä levyjä kuunnellessa lienee Smithin ennustukseen ollut helppo uskoa. 90-luvulla Smith sai kuitenkin elämänilonsa takaisin ja seurauksena saimme tukun kevyemmin sulatettavia pop-plattoja. Smith on haastatteluissa kuitenkin kertonut, että hän on nykyään yhtä "disillutionised" kuin nuoruudessaan. Se kuuluu uudenkin levyn sanoituksissa. Levy aukeaa Smithin "I can´t find myself" hokemalla ja päättyy miehen parahdukseen "I got lost in someone else." Yhtyeen tutut elementit ovat luonnollisesti läsnä; raskaat rummut ja basso, Smithin kirkaisut, introvertit sanoitukset. Before Three ja What´s Going On biisit ovat kuin Wish levyltä, Labyrinth taas voisi olla Pornographylta. Anniversary sopisi pianoineen ja jousineen Disintegrationille. Taking Off on Curea elämänmyönteisimmillään: "Tomorrow I can start again, with back to earth and carry on, the same as I did yesterday. Yeah I'll pick it up once more, and morning I'll be onto it, from square one start, and push it for a bit. Like I do everyday". Biisin alku on kuin In Between Days ja Smithin laulua kuunnellessa muistaa kuinka surullisen kaunista elämä onkaan. Levy on nimetty yksinkertaisesti The Cure:ksi, ja monessa mielessä se niputtaa kasaan yhtyeen pitkän uran. En kuitenkaan muista, että Smith olisi aiemmin tarvinnut voimasanoja saadakseen viestiään perille, kuten nyt biisissä Us or Them: "I don't want you anywhere near me, get your fucking world out of my head." Kiroilu ja Cure on huono yhdistelmä. Valitettavasti levyllä on myös kappaleita jotka kalpenevat pahasti yhtyeen menneisyyden varjossa. Never on mielikuvitukseton ollakseen Cure biisi, samoin kuin ensimmäinen single End of the World. The Cure on yhtyeen 13. levy. Se ei ole huono levy, mutta ei myöskään yhtyeen parhaimmistoa. Vaikka kriitikot ovatkin väittäneet sen olevan paluu yhtyeen juurille on se mielestäni kuitenkin lähempänä Wish albumia kuin Pornographya tai Head on the Dooria. Pitää kuitenkin muistaa, ettei Wish:kään ollut huono levy – päinvastoin. J - elokuu The Concretes : The Concretes The Concretes yhtye on saanut jo mukavasti huomiota useissa isoissa musalehdissä. Saavutus ei ole huono yhtyeeltä joka on päästänyt yhden pitkäsoiton ja jonka kotisivut näyttävät yhtyeen itsensä tekemiltä. Kotikutoinen on termi joka vääjäämättä tulee mieleen myös musiikista - very twee indeed. Parhaimmillaan biisit ovat todella charmikkaita, kuten You Can´t Hurry Love, toisinaan lähinnä ärsyttäviä kaikessa söpöydessään. Musiikki on verrattain vähäeleistä, erityisesti kun ottaa huomioon yhtyeen kokoonpanon. Kahdeksanjäseninen orkesteri nojaa usein ainoastaan halpoihin urkuihin ja puhaltimiin sekä Victoria Bergsmanin ääneen, josta en vieläkään ole aivan varma mikäli pidän. Sama pätee koko yhtyeeseen. Toisinaan melankoliset ja kotikutoiset biisit tuntuvat yllättävän laskelmoiduilta, herttaisuus uhkaa kääntyä yhtyettä itseään vastaan. Kun yhtye kertoo etteivät he osaa soittaa instrumenttejaan kunnolla, en ole aivan varma siitä onko se tahatonta vai tahallista. Pysyäkseni kuitenkin faktoissa: Levyn on tuottanut ruotsalainen pitkänlinjan lähes-suomalainen popmies pohjoisista, Jari Haapalainen. Mies on vaikuttanut pitkään yhtyeessä Bear Quartet joka on tunnettu ennakkoluulottomista popsovituksista, mikä myös kuuluu The Concretes:issa. Northern soul on ilmiselvä innoite, onhan levyllä jopa biisi nimeltä Diana Ross. Vieläkin useammin olen kuulevani voimakkaita Velvet Underground vaikutteita, ennen kaikkea savuisissa koskettimissa. Ripaus psykedeliaakin löytyy, eli vahvasti liikutaan 60-luvulla mutta ennen kaikkea tyttöpopbändien parissa kuitenkin. Tämä on levy joka sinun on ehdottomasti kuultava itse. Se tulee varmasti jakamaan mielipiteet, mutta olen varma siitä, että moni tulee rakastamaan The Concretesia. Itse en kuitenkaan osaa päättää rakastaako vaiko kohauttaa olkapäitä tälle yhtyeelle. Luultavasti kuitenkin rakastaa - kysy minulta kuitenkin kuukauden päästä. J -Heinäkuu Graham Coxon : Happiness in Magazines Viimeistään nyt kinastelu siitä, kuka muodosti Blurin aivot, voi loppua. Toisin kuin niin monet muut biisintekijäparit, ovat Coxon ja Albarn osoittaneet pystyvänsä pärjäämään omillaan. Damon on laajentanut repertuaariaan hiphopin ja dubin suuntaan, kun taas Graham Coxon flirttailee avoimesti garagerockin kanssa viimeisellä levyllään. Flirttailu on itse asiassa liian vaisu ilmaisu, useat biisit uhkuvat ja puhkuvat sellaista adrenaliinia ja äijähikeä jota en muista kuulleeni sitten niiden päivien, jolloin diggailin Kissiä ala-asteella. Kuuntele People of the Earth kappaleen kitarariffejä tai ensimmäistä sinkkua "Freakin Out", joka kieltämättä on rockhelmi, vaikka en voikaan välttyä quilty pleasure tunteelta. Onko tämä rockia, heviä vai punkkia? People of the Earth on itse asiassa kuin raivokas soulbiisi, saarnoineen kaikkineen. The Jam vaikutteet ovat toki yhä läsnä. Levyn ensimmäinen kappale kuulostaa elävästi Weller ja companylta, Bottom Bunk taas haiskahtaa voimakkaasti Kinksiltä. Rakastan Velvet Underground viittausta No Good Time biisissä, kenties hienoin ikinä kuulemani kunnianosoitus VU:lle. Ei Coxon kovin kauas juuriltaan ole siis eksynyt, vaikka Girl Done Gone onkin puhdas bluesbiisi. Tunnuksenomaisesta brittiaksentistaan huolimatta ei voi välttyä vaikutukselta, että Coxon on tällä kertaa hakenut innostusta Atlantin toiseltakin puolelta. Happiness in Magazines on pohjaton arkku popin ja rockin historiaa brittiläisen filtterin läpi suodatettuna, se onnistuu tiivistämään 50 vuotta sähköisesti tuotettua musiikkia 12 kappaleeseen. Vaikka saavutus onkin melkoinen, on levy samasta syystä hieman hajanainen - vai onko? J- heinäkuu Manboy : Blame the World Kun kuulen nimen Manboy lähtee päässäni välittömästi pyörimään muutaman vuoden takainen hitti A Bore, jolle olisi suonut laajemmankin kuulijakunnan. A Bore oli lähes täydellinen kitarapopralli, melodinen ja taivaallisen kaunis. Yhtyeelle lupailtiin paljon, mutta viimevuodet Manboy on kuitenkin viettänyt hiljaiseloa, kunnes postilaatikkooni kopsahti yhtyeen uusi pitkäsoitto. Puurtaminen Suomen englanninkielisillä popmarkkinoilla on tuskin tanssia ruusuilla, iloinen uutinen siis, suupielet taivasta kohden. Manboyn maailma osoittautuu kaikkea muuta kuin ratkiriemukkaaksi, jos se sitä on ikinä ollutkaan. Blame the World levyn sanoituksissa toistuvat pettymys, suru, turhautuminen - vihakin. Näinhän tietenkin kuuluu ollakin, syntyyhän kaikki taide tuskasta, Levyllä aurinko ei juuri risukasaan paista. Parhaimmillaan rakkauskin on tuskaa, kuten kappaleessa, Again, jolta löytyy täydellinen rakkauden kuvaus; "You are so divine, Desire makes me blind, You are the blinding star, brilliant. My on ly love". Onni ei kuitenkaan ole pitkäikäistä, "The need to hurt myself for you, to take the blame, to cry so you won´t have to again". Edellistä ei Brett Anderson olisi kuvannut paremmin. Tekstien epätoivo ei kuitenkaan aina kuulu musiikissa, eivätkä tunteet siirry kuuntelijalle tarvittavalla intensiteetillä. With Closed Eyes kasvaa kyllä kuunnellessa ja levyn viimeisessä biisissä Sit and Wait vyörytetään sellaisilla soundeilla jotka tuntuvat vatsanpohjassa asti. Apart biisissä Karo Broman kuulostaa erittäin hyvältä. Lisää tätä. Olisin kuitenkin suonut hieman rohkeamman ja ronskimman otteen biisientekoon - enemmän vimmaa ja raivoa. Blame the World on varmasti tehty verrattain pienellä rahalla joka tuskin on sallinut ylimääräisiä kokeiluja. Uskon, että pienellä hiomisella biiseihin olisi saanut enemmän särmää, nyt kurvit on otettu melko varman päälle. J -Heinäkuu PJ Harvey : Uh Huh Her Levyn Uh Huh Her aloitusraita, The Life & Death of Mr. Badmouth: sähköinen blues poljento, kuiva, raskas rumpu, rähjäinen, rosoinen kitara. Ääni, joka viiltää kohdussa asti ja joka voimallaan ja tuskallaan saa ihon nousemaan kananlihalle. P J Harvey on Nainen, jota tuskin kukaan haluaisi vihollisekseen - sen verran terävä ja tuhoava tämän naisen kieli on. Niin synkkä, kaunis ja voimakas. Rivosuinen jumalatar. Alaniksen You ought to know biisi sai tiettävästi miehen kuin miehen pelkäämään sukukalleuksiensa puolesta sen sisältämän naisellisen raivonsa ja kostonhimonsa vuoksi. Hmm… se oli pientä tähän verrattuna. Uncut lehden arvostelija totesi Pollyn uudesta levystä, että se on alaston ja henkilökohtainen. Levy todella kuulostaa henkilökohtaiselta (tosin, voiko mikään Levy olla muuta kuin henkilökohtainen) ja mikäli näin on, tahtoisin elää päivän ja yön tämän naisen elämää. Edelliseen levyyn verrattuna Uh Huh Her ei kenties kokonaisuutena ole yhtä toimiva eikä se sisällä This is Loven kaltaisia kosiskelevia rock revittelyjä, mutta intensiteetti ei kärsi tästä vähääkään. The Pocket Knife on biisi äidille tyttäreltä, jota sukupolvien välinen kuilu ja oman elämän kysymykset hiertävät ja joka haluaa ymmärtää omien vanhempiensa valintoja ja tietää, ovatko he kokeneet saman mitä hän kokee. How did you feel when you were young? Loistava blueskitara ja rytmi saa lantion kiertämään rauhattomia, arveluttavia liikeratoja. Shame rullaa tasaisen kiihkeästi eteenpäin, mutta on keveydellään tervetullut hengähdystauko muuten niin emotionaalisesti kuluttavalla ja vaativalla levyllä. Synkän valssin tahdissa keinahteleva Desperate Kingdom of Love on Leonard Cohenin kaltaista tunnelmointia, ja erittäin vakuuttavaa sellaista. Pollyn kitarassa on tosin jopa enemmän särmää kuin Cohenilla, joka varsinkin 80-luvulla sortui aika kammottaviin, tunkkaisiin studiotaustoihin. Ilman muuta on mainittava The Letter, jonka intohimon suorastaan haistaa ja maistaa. Hillittömän fyysisen kaipuun täyttämä sanoma saa omankin veren virtaamaan hieman kuumemmin, nopeammin, levottomammin. Aivan, P J Harvey tekee sielun levottomaksi. Mitä maailmassa on mitä tämän nainen tietää, näkee ja kokee mistä me tavalliset kuolevaiset vain haaveilemme? Kun Polly laulaa biisissään Who the Fuck ”I’m not like other girls” häntä todella uskoo. Toivottavasti tämän naisen kipinä ja palo ei sammu koskaan. You come through on puhdasta latautunutta kauneutta, samoin melodinen It’s you, jossa henkeäsalpaava piano soi ja jossa suudellaan sivukujilla ja rakkaus on NIIN ehdotonta. Slow Drug pysyttelee huokailevassa laulussa ja hypnoottisessa taustassa, ylläpitäen lähes kestämätöntä jännitystä koko biisin ajan, jännitystä joka ei koskaan laukea. Ei ainakaan ennen Cat on the Wallia. Hittimateriaalia ja jälleen sama levottomuus. Jeesus, tämä on täydellinen soundtrack kuumaan asvalttiviidakkoon - deep, dark n’ dirty. Polly Jean on punkin John Lee Hooker with tits. Tom Waitsilla ja Leonard Cohenilla on arvoisensa naisellisen vastine, mutta P J rokkaa enemmän. Uh Huh Her, indeed. M -kesäkuu Badly Drawn Boy : One plus One is One Manchesterin sympaattinen indiepop-pipopää palaa uudella levyllään kotiin, kuvainnollisesti ainakin. Levy alkaa hissin oven kolahduksella, avainten kaivamiselle ja kotioven tutlla kolinalla. Tämän jälkeen Badly Drawn Boy kaivaa esille akustisen kitaran ja esittää kertosäkeen "Back to who I was before". One Plus One is One sisältää 14 biisiä jotka kuulostavat vain ja ainostaan Badly Drawn Boy:lta. Mikäli kyse on musikaalisesta palaamisesta juurille, niin ainakin minun on hieman vaikea ymmärtää mistä on kyse. Biisit ovat runsaita, puhaltimia ja jousia riittää, samoin kuin pianolla sävellettyjä herkkävireisiä balladeja - toisin sanoen juuri mitä Badly Drawn Boy:lta voi odottaakin. BDB ääni on yhtä samettinen ja aistikas kuin aina, mutta biisien taso on turhankin tasapaksu. Aallonpohjia ei ole, mutta ei myöskään huippuja. Summertime in Wintertime on kuin Pissing in the Wind ja Year of the Rat lapsikuoroineen on kuin Silent Sigh - mutta ei kuitenkaan. Vannoutuneimmat BDB fanit eivät tule pettymään, mutta me muut jäämme luultavasti kaipailemaan jotakin. Aiemmin BDB on onnistunut yllättämään nerokkailla popkoukuilla ja ennakkoluulottomilla sovituksilla joita tältä levyltä on hieman vaikea löytää. Olisiko niin, että tuotteliaalta BDB:ltä olisi ideat hieman ehtymässä? Take the Glory on tosin hieno kappale, sekoitus melankoliaa ja toivekkuutta, kuin tehty Suomen lyhyeen kesään. Levyltä löytyy muutama muukin biisi joka nousee esille muusta materiaalista, mutta muutama kappale haiskahtaa hieman täytteeltä. Voi toki olla, että Damon Gough ei tällä kertaa ensisijaisesti olekaan halunnut "vain" hurmata kuulijoitaan, vaan kokeilee heitä hieman enemmän. Ehkä kotiinpalaaminen tarkoittaa jotakin tämän kaltaista? Itse kuitenkin ostaisin pitkäsoiton sijaan vain levyn parhaat sinkut. J -kesäkuu Feist : Let it Die Toisinaan kuulee musiikkia jolle on pakko antautua välittömästi, jota on täysin mahdoton vastustaa. Ei liene vaikea arvata että olen aikoina pudottanut puolustukseni mm. Curelle, Stone Rosesille, Lloyd Colelle ja Håkan Hellströmille. Kun Belgian mainio Pure FM radioasema rupesi pyörittämään Mushaboom biisiä olin taas ajaa Suzukillani ojaan. Pakko selvittää kappaleen tekijä, pakko saada tietää kaikki. Mushaboom on hienovarainen ja herkkä kappale samalla tavalla kuin jotkut Belle & Sebastianin kappaleet, mutta paljon intiimimpi, koskettavampi ja myös veikeämpi. Se voi johtua artistin, kanadalaisen nuoren naisen FEISTin äänestä. Hänen äänensä on notkea ja leikkisä kuin kissa, mutta myös biisin sovitus on upea. Kohta jossa trumpetti ja tamburiini tulevat mukaan kappaleeseen lähentelee minun musikaalista nirvanaa. Koko levy ei ole täynnä Mushaboomin kaltaisia paloja taivaasta, mutta sisältää kuitenkin 11 erittäin tyylikästä ja persoonallista tulkintaa jotka lupaavat paljon. Kyseessä ei ole indiepop, enemmänkin soul-jazz tai jotakin sinnepäin, mutta toisinaan on vaikea sanoa mihin laatikkoon musiikin voi sulloa - mikäli on tarve tehdä niin. Se joka osaa sanoa miten luokitella pophelmet kuten Leisure Suite tai Inside & Out on tervetullut ottamaan yhteyttä. Usein artistia säestää vain pari instrumenttiä, jokin puhallin, lasten soittorasia, kädentaputukset. Kappaleisiin voi kaivautua kuin peiton alle sunnuntaiaamuna, kääntää kylkeä ja jatkaa unelmointia. Feistin kotisivuilla kerrotaan, että "Let is Die is very much a voice album in close up - eye to eye and ear to ear". Feistin ääni todella on vangitseva ja maaginen sen laskiessa milloin jazzlaulajan käheäksi kuiskaukseksi, milloin kadoten taivaisiin. Pilke silmäkulmastakin löytyy, se tulee esille niin teksteistä kun artistin lavapresenssissäkin - onhan Feist toiminut myös Peachesin sidekickinä samoin kuin muissa sekalaisissa Kanadalaisissa yhteyksissä, joista ainakin Broken Social Scene on näkynyt musalehtien sivuilla. Heil Feist, tässä naisessa on potentiaalia enemmän kun Kanadassa hanhia ja vaahteroita yhteensä. J -kesäkuu BMX Bandits : Down at the Hop BMX Bandits on saanut viettää hämmästyttävän rauhallista elämää syrjässä valokeiloista, eritoten kun ottaa huomioon Bandiittien sivuprojekttit, joista etenkin Teenage Fanclub on nostettu klassikoiksi. Down at the Hop on yhtyeen ensimmäinen kokonaan uutta materiaalia sisältävä pitkäsoitto seitsemään vuoteen, mutta tuskin yhtye tälläkään kertaa MTV:n päätyy, ei niin etteikö potentiaalia olisi. Itse asiassa BMX Bandits olisi musiikkinsä puolesta täydellinen yhtye suurilekin massoille. Kappaleet ovat täynnä melodioita ja hauskoja koukkuja jotka varmasti uppoaisivat mihin tahansa popmusiikin ystävään. Levyn toisesta kappaleesta lähtien levy on poppia puhtaimmillaan, koulukunta on Beach Boys up and down. Itse en ole ikinä kyseisestä yhtyeestä suuremmin innostunut, enkä ole varma pystyisinkö aina erottomaan alkuperäistä versiota BMX Bandiiteista mikäli jälkimmäisten kitarat eivät soisi vähän terävämmin. Mikäli huoleton pop on makuusi tulet kuitenkin varmasti rakastamaan Down at the Hop levyä. Se pursuaa hyvää tuulta, huumoria, itseironiaa, vastaleikattua nurmikkoa ja whoo oooo kertosäkeitä sekä veikeitä popkoukkuja - täydellistä kesämusaa siis. J -kesäkuu Zero 7 : When it Falls Zero 7:n taustalta löytyvät brittituottajat Henry Binns ja Sam Hardaker, jotka ovat niittäneet mainetta myös pop-piireissä tekemällä remixejä mm. Radioheadille. Kohuttu ja kehuttu Zero 7 ei kuitenkaan ole indietä eikä poppia, enemmänkin soul-jazzia, jota myös haukutaan hissimusiikiksi. Vaikka When it Falls kuulostaakin erittäin tyylikkäältä ja loppuun hiotulta jättää se minut todella kylmäksi. Naisvokalistit ovat taitavia, mutta jään kaipaamaan todellisten tähtien sielua. Taustat ovat virheettömiä mutta lähes kliinisiä. Vaikka liikutaankin suurin piirtein samassa musikkaalisessa maastossa kuin Saint Germain, ei Zero 7 onnistu kuin hipaisemaan siinä missä Saint Germain kouraisee, henkäisemään avuttomasti siinä missä Saint-Germain uhkuu ja puhkuu kuin Iso Paha Susi. Vaikka hissimusiikki onkin kirosana, tulee se vääjäämättä mieleen kuunnellessa When it Falls levyä. Levyn yhdeksännellä kappaleella Look Up tempo nousee hieman ja viulu ja akustinen kitara löytävät toisensa, mutta liian myöhään pelastaakseen tätä levyä. J -kesäkuu Viola : Tearcandy Ruotsin suosituin iskelmä-tanssi-yhtye on nimeltään Vikingarna, ovat muistaakseni käväiseet Suomessakin ilahduttamassa meikäläisiä eläkeläisiä ja rannikkoruotsalaisia. Mitenkö Vikingarna liittyy Violaan? Ei mitenkään, paitsi että Viikingit on päästänyt uransa aikana reilut 20 levyä, joiden kaikkien nimet on nokkelasti "Örongodis 1->". Pidemmänlinjan herkistelijät Violat ovat saaneet kasaan ensimmäisen odotetun pitkäsoiton, jonka nimi on niinikään Tearcandy, sen enempää yhtenäisyyksiä sveduhumppaajiin on kuitenkaan turha hakea - luojan kiitos. Mikäli kiinnekohtia haluaa etsiä, eivät The Cure ja Depeche Mode ole kaukana. Syntsat saavat Violalla reippaasti tilaa, toisinaan myös jouset. Liikutaan osastossa romantiikka, josta on vain pieni askel gotiikkaan. Goottipuoli ei levyllä ole päällimmäisenä esillä, mutta astittavissa kuitenkin, niin kuin yhtye varmasti toivookin. Tearcandy levyn parhaat biisit syntyvät kuitenkin mielestäni silloin kun yhtye keskittyy tekemään melankolista disco-poppia, kuten aloitusbiisillä Lovelights sekä biisissä Halo Goodbye, jolloin ollaan lähellä tanssittavaa elektro-poppia, New Order á la Low Life. Karamelliä korville, kenties, mutta jään kaipaamaan hieman pehmeämpää sointua tai vaihtoehtoisesti sielukkuutta jota yhtyeen esikuvilta löytyy. On tietenkin väärin vaatia uransa alussa olevalta yhtyeeltä Robert Smithin ääntä ja karismaa, etenkin kun Tearcandy on tasapainoinen ja ehjä kokonaisuus - hyvä debyytti. Kaikin puolin miellyttävä poikkeus suomipopin valtavirrasta. J -kesäkuu The Delays : Faded seaside Glamour Rough Trade elää uutta kukoistuskautta, lähes koko luettelo on nykyään katsastamisen arvoinen. The Delays Southamptonista jatkaa myös levy-yhtiön ja brittipopin perinteitä ylpeydellä. Yhtyeen debyytissä kaikuvat niin Stone Roses, The La´s, The Byrds kuin toisinaan The Cure:kin, joskin taidan olla yksin viimeiseen väitteen takana. Oli miten oli, yhtye kuulostaa raikkaalta ja erittäin hyvältä. Greg Gilbert on juuri sellainen sydäntenmurskaaja kuin kitarapop bändillä tulee ollakin. Koskettimia hoitaa Gregin veli Aaron. Hän vastaa siitä, että musiikista löytyy sitä oikeaa groovea, ja ettei eksytä liian monen vuosikymmen taa, vaikka monasti The Byrds lieneekin lähin referenssi. Levy alkaa kolme hitin putkella, ja vaikka tempo laskeekin levyn keskivaiheilla, löytyy joka kappaleesta se hermo, joka puuttuu esimerkiksi konkarilta kuten Morrisseyltä. Ja paras viimeiseksi, Gregin ääni. Mikäli muistat kokoonpanon McAlmont & Butler, niin tiedät pelin nimen. Gregille on suotu enkelin ääni, ja nähtyäni yhtyeen livenä voin vakuuttaa sen kantavan elävänäkin. Faded Seaside Glamour on erinomainen debyytti, kasa singlejä jotka pistävät jokaisen brittipopparin kesää täynnä olevan sydämen väpättämään, joilla sellainen vielä on. Osta tämä! J -toukokuu Morrissey : You are the Quarry Uusi Morrissey, paljon melua tyhjästä? Ei aivan, vaikka ei mies enää suuruutensa huipulle pääse vaikka yritystä onkin. Kappaleiden nimet ovat kutkuttavia (I have forgiven Jesus, How could anybody possibly know how I feel, I am not sorry) mutta tekstit ovat kaukana niistä tajunnan räjäyttävistä runoista joita Morrissey on joskus kirjoittanut. Haastatteluista, joita mies taas suostuu antamaan, on käynyt ilmi etteivät huumori ja sarkasmi ole kadonneet minnekään, ne eivät enää kuitenkaan taivu popkappaleiksi. Tällä kertaa apua on haettu uudelta tuottajalta Neil Finniltä, joka on tuottanut mm Blink 182ta ja Green Day:tä - mielestäni käsittämätön virhe. Finn:n sormenjälki kuuluu ennen kaikkea kitaroissa jotka esimerkiksi ensimmäisellä singlellä kuulostavat juuri edellä mainituilta bändeiltä, miksei myös Rasmukselta - eli aivan kaamealta. You know I couldn´t Last kuulostaa niin ikään kauhealta juuri kitaroista johtuen. Koko materiaali on kauttaaltaan melko latteaa eikä saa aikaan suuria intohimoja, vaikka Mozzin ääni kuulostaakin vähintään yhtä hyvältä kuin ennen. Moz onnistui aiemmin kirjoittamaan lyriikoita jotka olivat ajattomia, nyt useat kappaleet tuntuvat sisältöjensäkin puolesta vanhentuneilta. Ainoat biisit joista todella pidän ja jotka jäävät mieleen ovat I am not Sorry ja The World is full of crashing Bones, hevikitaroista huolimatta. Herra Morrisseyn olisi aika hyväksyä, että hän tarvitsisi laatu-apua biisien tekemisessä mikäli mielii takaisin suuren musiikin pariin. Vaihtoehto olisi myös hyppy tuntemattomaan, uuden genren kokoeli, runokirjan kirjoittaminen, uimamaisterin diplomin hankkiminen tai mitä vaan, jotain uutta! Mihinpä koira kuitenkaan karvoistaan pääsisi. Aivan, levyn kansi on kuitenkin hieno. J -toukokuu The Walkmen : Bows + Arrows New Yorkissa tapahtuu, se on tuskin kenellekään mikään uutinen. Viime vuosina Nykistä Eurooppaan on tupsahdellut bändejä kuin sieniä sateella, josta kiittäminen on paljolti Strokesin. Paljon yhteistä Strokesin kanssa on myös The Walkmenilla. The Walkmen on ollut Nykissä pieni nimi jo vuosia, mutta olisi luultavasti myös sellaiseksi jäänyt ilman Strokesin antamaa NY-PR-vetoapua. Yhtye ansaitsee kyllä tulla kuulluksi, kyseessä ei ole mitään kaavapoppia tai edes radioystävällisiä 2 1/2 minuutin ralleja. Vaikutteista on kuultavissa selvälsti Velvet Underground ja Joy Division, ennen kaikkea levyn ensimmäisessä kappaleessa What´s in it for me. Seuraava biisi, The Rat, onkin jo Strokes-tyylisempi, mutta kappaleesta kuultaa sellainen vimma jota Strokesilta on turha hakea. Laulaja Hamitton Leithauser (vuoden taiteilijanimi!?) tuntuu äänensä perusteella viettävänsä paljon unettomia öitä ja nauttivan sievoisesti whiskiä. Levyn loppua kohden tempo kuitenkin laskee, ja vaikka Thinking of a dream I had kitarat ulvovatkin ja Hamitton lähes rääkyy uniaan, tuntuu yhtyeen vimma tässä vaiheessa jo hieman väkinäiseltä. Voi olla, että tämä levy kasvaa kuunnellessa. Mikäli ei, niin jää siitä käteen muutama aivan loistava kappale jotka todistavat, että Velvetin vaikutus kantaa pitkälle tulevaisuuteen. J -toukokuu Jens Lekman : When I said I wanted to be Your dog Pitkään kehumani Rocky Dennis on palannut esiintymään omalla nimellään, eli jatkossa pop-iskelmä-balladeja meille copi-peistailee Jens Lekman. Siinä missä ensimmäinen Ep oli tehty täysin ilman oikeita oikeita soittimia, esiintyy pitkäsoitolla oikeita puhaltimia ja jousia, mikä antaa levylle ilmavamman soinnun. Biisien rungot Jens kasaa kuitenkin yhä leikkelemällä yhteen niin Dallasia kuin Avalanchesia. Don´t get me wrong, lopputulos on mahtava! Se on Burt Bacharaa, Walker Brothersia, Belleä ja Sebastiania, Badly Drawn Boyta ja gospelia...Levylle mahtuu tällä kertaa myös a capellana esitetty Do you remember the Riots Göteborgin mielenosoituksista ja mellakoista. Lyriikat liikkuvat muutoinkin usein banaalin ja maailmansyleilyn välillä, menettämättä kuitenkaan ikinä otettaan. "I´m not a political fighter, I don´t even have a cigarettelighter". Toisinaan Jens laulaa jehovista, toisinaan Ruotsin kuningattaresta Silviasta. Yleensä kuitenkin rakkaudesta, tietenkin, onhan levy omistettu Jensin ensirakkaudelle. En edes viitsi ruveta erittelemään kappaleita, se tuntuisi väärältä jo senkin takia ettei voi välttyä vaikutelmalta että ne ovat hyvin henkilökohtaista, sinun on koettava ne itse. Levy muodostaa aukottoman kokonaisuuden, joka varmasti myös kasvaa ajan kanssa. Osta tämä, et kadu mikäli olet yhtään kallellasi crooner-perinteeseen. Bossa Novaa, akustista kitaraa ja Dallasia, mitä muuta ihminen voisi tarvita? J -toukokuu Morrissey : Irish Blood, English Heart (single) En ole aiemin jaksanut sinkkuja arvostella, mutta sen verran iso Morrisseyfani olen, että eka uusi julkaisu sitten keskinkertaisen Maladjusted:n (1997) on uutinen jota on odotettu, tiedät kyllä miten paljon. Itse en enää uskalla turhia toiveita elätellä, MOzin parhaat päivät ovat valitettavasti takanapäin, Vauxhall & I olisi ollut vertaansa vailla olevalle popuralle komea päätös, mutta kesällä on uusi levy ulkona ja eka sinkku jo kaupoissa. Irish Blood, English Heart käsittelee kysymystä jota popkriitikot ovat puineet pian 10 vuotta: Morrisseyn suhdetta kotimaahansa. Toisinaan rasistiksikin väitetty Moz on ollut asiasta toistaiseksi melko vaiti, mutta biisissä hän totaa yksikantaa odottavansa päivää jolloin olisi taas syytä olla ylpeä Brittiläisyydestä ilmam että saa rasistisyytöksiä tai vaikuttaa idiootiltä. Hyvä niin. Itse biisi on melko karmea. Kitarat ja rummut kuulostavat aloittelevalta hevibändiltä, eikä koko biisistä ole löydettävissä minkäänlaisia jälkiä mielikuvituksesta, tai muitakaan ansoita joita Smithsillä riitti, ja joita toisinaan Mozkin on osannut herättää henkiin. Oma arvioni heittelee lattean ja karmean välillä - ei lupaa hyvää. J -huhtikuu The Beta Band : Heros to Zeros Innovatiivisuus on kuoleva luonnonvara nykypopissa, ennen kaikkea Brittiläisessä. Toisinaan taas innovatiivisuudesta tulee popmusassa itseisarvo ja hengentuote jää täysin sieluttomaksi (katso esim Spiritualized). The Beta Bandin toinen levy Hot Shots II oli mielestäni niin innovatiivinen kuin sielukaskin, yksi 2001 vuoden hienommista levyistä ja ehdoton popklassikko. Yhtyeellä on tyylikäs ote yhdistää tanssi- ja popmusiikki toimivaksi ja ehjäksi kokonaisuudeksi, josta ei kuitenkaan puutu sitä "sielua", samaa on lähedetty tavoittelemaan jälleen levyllä Heros to Zeros. Maasto on sama kuin edelliselläkin, mutta tällä kertaa saavat rummut ja kitarat hieman enemmän tilaa, mikä on hieman verottanut Hotshots II unenomaista äänimaailmaa, hyvässä ja pahassa kaiketi. Yhtye sanoo tavoitelleensa tällä kertaa enemmän live-esityksen kaltaista soundia, missä on varmasti onnistuttukin, mutta se ei välttämättä ole mitä itse olisin toivonut yhtyeeltä. Toki uudeltakin levyltä löytyy kappaleita joihin hukkua, kuten Trouble ja Space Battle, mutta usein niin tempo kuin kakofoniakin on päästetty valloilleen, josta seuraa hieman epäharmonin kokonaisuus. Vahvimmillaan yhtye onkin mid-tempo kappaleissa kuten Lion Thief ja avaavassa Assessment. Kokonaisuutena levystä tulee mieleen ehkä Boo Radleys ja mikseipä Spiritualized hyvinä hetkinään, vaikka The Beta Band onkin yhä omaperäinen yhtye. Vaikea kolmas levy, josta yhtye selviää varoituksella. J -huhtikuu The Fiery Furnaces : Gallowsbird´s bark The Fiery Furnaces saattaa aiheuttaa pinttyneimmälle popparille hengenahdistusta, sen verran epä-ortodoksista musiikki on. New Yorkin kautta Rough Tradelle päätynyt yhtye osoittaa kuitenkin, että Atlantin tuollakin puolen tehdään hienoa musiikkia. Fiery Furnaces on omaperäisyydessään valovuosia edellä eurooppalaisia ja amerikkalaisiakin kilpailijoitaan. Vaikka bändi onkin viettänyt viimeiset vuodet Nykissä, ei sillä ole juuri mitään yhteistä sieltä viime vuosina ponnahtaneiden yhtyeiden kanssa (Interpol, Rapture, Strokes, Radio 4). FF hämmentää kakofoonisen sopan joka koostuu bluesista, folkrockista, Beach Boysista ja luoja ties mistä. Suurin ansio on teitenkin se, että bändi saa koko paketin pysymään useimmiten loistavasti kasassa. Kaiken päälle on roiskittu vielä hulluja syntikkakuvioita joista tulee lähinnä mieleen lätkämatsien väliluritukset. Mieleen tulee toisinaan myös Patti Smith, ehkä ennen kaikkea kuitenkin kauniin laulajan Eleanor vuoksi. Mieli ei kuitenkaan tee verrata yhtyettä muihin artisteihin, se on lähes mahdotonta eikä tee oikeutta yhtyeelle. Up in the North ja Tropical Ice-Land ovat lumoavia biisejä, samoin kuin Worry Worry ja I´m Gonna Run. Täynnä energiaa vaikka tempo ei aina olekaan 120mph. Uusi levy on jo tekeillä. Se saattaa kuulostaa hiemän vähemmän rosoiselta sillä Gallowsbird´s Park on halvalla tehty debytti, se myös toisinaan kuuluu. Tämä sisko-veli pari soittaa kuitenkin housut jalasta useimmilta, myös siltä toiselta "sisko-veli" bändiltä jo senkin takia, että biiseissä on mainittu sekä Oulu että Turku! J -huhtikuu Snow Patrol : Final Straw Pinnalle putkahtanutta Snow Patrolia on verrattu ahkerasti Coldplayhin. Pitkän linjan yhtye on saanut soittoaikaa jopa MTV:llä, nähtäväksi jää leivotaanko yhtyeestä seuraava popmenestys vai ei. Oli miten oli, yhtye todella ansaitsee tähän astista laajemman suosion. Snow Patrolin soundi tuo mieleen kenties aikaisen Radioheadin, omalla leimalla höystettynä kuitenkin. Final Straw on yksinkertaisesti todella hieno levy. Jokainen kappale toimii itsenäisesti mutta levy muodostaa myös lähes saumattoman kokonaisuuden. Hienoa kitarapoppia kautta linjan, säröä ei tarpeen tullen säästellä mutta käytetään yleensä tyylikkään maltillisesti. Akustistakaan kitaraa ei hukkuteta äänimassaan ja slidekin vinkuu siellä täällä. Jos pidät tyylikäästä, kypsästä ja herkästä popmusasta niin älä epäröi - Final Straw on levy sinulle. J -maaliskuu The Veils : The Runaway Found The Veils:n valttikortti on Finn Andrewsin ääni. Kuvittele Coldplayn Chris Martin jolta on puhkaistu toinen keuhko veitsellä jota vielä väännetään haavassa. Keikalla langan laiha mies näytti siltä että saattaisi katketa kahtia, mutta ääntä lähti kun ruosteista tynnyristä. Ei Veils:n valttikortit Andrewsin ääneen kuitenkaan jää, The Runaway Found levy on täynnä hienoja kappaleita joista ei sävyjä puutu - melankolisen popin puolella pysytään kuitenkin kautta linjan. Bändin takana on myös Rough Trade Records, mikä lupaa hyvää. Andrews on kirjoittanut kaikki kappaleet, joiden päälle kitaristi Oli Drake poimii upeita melodioita jotka vievät ajatukset toisinaan Johnny Marr:n asti. Useimmin liikutaan kuitenkin kitarapopbändien kuten Gene, Mansun ja Coldplayn välimaastossa, levyllinen klassista indiepoppia siis. The Wild Son, Guiding Light ja The Leavers Dance ovat ilmeisiä sinkkubiisejä, mutta Vicious Traditions on noussut omaksi suosikikseni. Paljon huomiota on herättänyt se, että ex-Suede Bernard Butler on ollut mukana tuottamassa neljää levyn kappaleista. Mikseipä The Valleys of New Orleans voisi vähän Suedelle haiskahtaakin, mutta kyllä yhtye pärjää ilman minkäänlaista vetoapuakin. Keski-Euroopan kiertueella oleva bändi antoi itsestään hieman laiskan kuvan lavalla, mutta kenties kesän festarirunda kuorii Veilsistä vielä karismaattisen live-yhtyeenkin. Ripaus omaa karismaa lisää myös levylle niin lähennellään indiepop täydellisyyttä. J -maaliskuu Franz Ferdinand: Same Brittipopin pelastajaksi kaavailtua Franz Ferdinand yhtyettä odottanee hieno tulevaisuus, jollei paineet kasaudu liian suuriksi. Yhtyeen harteille on jo sovitettu yhtä jos toistakin viittaa. Ei aivan suotta, mutta itse odottaisin seuraavaan levyyn asti ennen kuin lähties lähtisin kruunaamaan näitä nuoria miehiä. Debyytti on kuitenkin lupaava, ja niinkuin Uncut lehti kirjoitti, palauttaa se uskon siihen että brittipop on kykynevä muuhunkin kuin Oasiksen kaltaiseen lad-machoiluun. Biisiet sanat eivät juuri mitään paljasta, mutta yhtye ammentaa inspiraationsa juuri siitä traditiosta josta itse pidän paljon. Orange Juice on ilmeinen innoittaja, samoin A Certain Ratio. Musiikki on siltä miltä näyttääkin, nyrjähtänyttä valkoisen miehen kitarafunkkia Skotlannista. Dart of pleasure on hieno biisi joka tekee varmasti selvää jälkeä sinkkulistoista, ja levyltä on helppo lohkaista lisää sinkkuja. Take me out biisi on luultavasti seuraava julkaisu, ja mestarillinen esimerkki siitä ettei ihan kaikkea ole vielä tehty popmusiikissakaan. Tätä levyä tulee huudattaa ja kovaa, nousuhumalassa mieluiten, samalla kun kaivaa kaapista sitä tiukinta menopaitaa päälle. Kun saapuu yöllä rähjäisenä kotiin niin voi olla että tätä levyä ei tee mieli kuunnella, mutta toisaalta, kukaan tuskin elääkään niitä hetkiä varten. Take me out! J -maaliskuu Treeball : National Treasure Suomen pienen indiepopskenen grand old man Nick Triani on tehnyt paljon hyvän popmusiikin eteen, mutta jollei elettäisi napapiirin tuntumassa niin sanoisin, että Treeball yhtyeen uusin levy on Trianin toistaiseksi suurin teko. Suomen olosuhteissa ei kuitenkaan voi ohittaa Trianin ansioita popin yleissivistäjänä Radio Helsingin aalloilla. Oli miten oli, National Treasure on erittäin hieno levy. Amerikkalainen pop on aina ollut minulle vaikea pala, mutta Treeballin uudella levyllä on saavutettu erittäin hieno sekoitus parhaita influensseja Atlantin kummaltakin puolelta. Levy on lämmin ja sympaattinen, se huokuu rakkautta klassiseen popmusiikkiin - rakkautta noin muutoinkin. Trianin ääni tapailee välillä aina Jay Mascukseen asti, kun taas Astridin ääni pieksee ilmeikkyydessään Nina Perssonin ja monet muut mennen tullen. Kappaleet ovat tasaisen hyviä, edes etsimällä niistä on vaikea löytää heikkouksia - jollei sitä heikkoudeksi laske. Radiohittejä levyltä tuskin irtoaa, ainakaan ilman pientä Radio Helsingin vetoapua, sen verran verkkaisia useimmat biisit ovat. Loppuillan musiikkia tämä on, ja sellaiseksi siis erinomaista. Levyn toinen biisi, when jimmy met frankie, jää kuitenkin soimaan päähän toden teolla herkistäen aistit. Se on klassistakin klassisempi poptarina haluasta karata sen oikean kanssa ja jättää ongelmat taakse, samalla kuitenkin tiedostaen, ettei niin tule ikinä tapahtumaan. Rakkaudella tehty levy rakkaudesta. J -maaliskuu 24h Party People : Live Forever Toisinaan elokuvat kertovat enemmän niiden tekijöistä kuin itse elokuvien kohteista. Tämä pätee ennen kaikkea toiseen arvostelluista "britpop" elokuvista, dokumenttiin Live Forever. John Dover on ohjannut dokumentin joka oli nähtävissä Rakkautta ja Anarkiaa filmifestareilla 2003. Ennakkoluuloja täynnä jätin elokuvan silloin katsomatta, mutta kun sain toisen tilaisuuden niin en malttanut olla tartumatta siihen - pettyäkseni. Dokumentin subtitel on mahtipontisesti "The Rise and the fall of the Britpop", katsojan tulee ilmeisesti ymmärtää että "Britpop" on yhtä kuin Oasis ja Blur, ennen kaikkea Oasis. Taustalla vilahtavat myös Massive Attack, Sleeper ja Pulp, mutta tästäkin huolimatta on tapa lähestyä pian kymmenen vuotta vanhaa "ilmiötä", mikäli 90-luvun alussa uuden nosteen saanut brittipop voidaan ilmiöksi lukea, käsittämättömän suppea ja tylsä. Dokumentissa jankataan "vacuumista" ja sen täyttäminen Jon savagen suulla niin paljon että koko britpop rupeaa tuntumaan vain lehdistön hypeltä - mitä se kai pitkälti olikin. Tämän dokumentin ohjaaja on kuitenkin unohtanut tyystin. Dokumentin huippuhetkistä vastaa ennen kaikkea Gallagherin veljeksistä fiksumpi, joka toteaa hilpeänä että Morning Glory levy on "rubbish. All the lyrics are rubbish and every single second when Liam isn´t singin there is a guitar solo á la Waynes world. But Liam thinks it´s the best rock record ever." Liam on luonnollisesti pakahtua omaan tähteyteensä, eikä katsoja todellakaan tiedä pitäisikö hänen itkeä vai nauraa laulajalle, joka vaatii että häntä kutsutaan Johniksi. 24h Party People on kunnianhimoisempi yritys kuvata hieman varhaisempaa vaihetta brittipopin historiassa, 80-lukua ja Factory Records:a jonka tarina kietoutuu Tony Wilsonin ja tämän levy-yhtiön ja klubin ympärille. Elokuvassa ei pyritä orjallisesti noudattamaan totuutta, joskus sitä muunnellaankin niin että se kerrotaan katsojallakin, mutta tarkoitus on kuitenkin rekonstruoida pala Brittein saarten pophistoriaa. Kaava menee lyhykäisyydessään Buzzcocks>Joy Division>New Order>Happy Mondays>Paul Oakenfold. Periaatteessa elokuva keskittyy seuraamaan New Orderin ja eritoten Happy Mondaysin Madchester-sekoilua, joka oli varmasti vielä hurjempaa todellisuudessa kuin elokuvassa. Tästäkin huolimatta Tony Wilson oli valmis väittämään että Shawn Ryder oli yksi suurimmista taiteilijosta ikinä - ironiaa? New Order ansaitsee kyllä elokuvansa, biisit kuten Everythings gone green ja Blue Monday loivat osaltaan pohjan sille josta sittemmin syntyi house, mutta NO jää elokuvassa pahasti Mondaysien jalkoihin. Kummatkin elokuvat käsittelevät lähes myyttisiin mittasuhteisiin kasvaneita ajanjaksoja brittipopin historiassa, mutta osallistuvat samojen myyttien kasvattamiseen. Se tuntuu tosin olevan ainakin Live Forever:n tarkoituskin - tyhjästä on paha nyhjästä sanoi poptoimittaja. J -helmikuu Saddle Creek Records : 50 Euroopalaisen saattaa olla vaikea ymmärtää amerikkalaista indepop skeneä, itse en ainakaan oleta sitä hallitsevani. Yksi esimerkki tästä on hienon Saddle Creek levylafkan kokoelman nimi 50; en tajua laisinkaan mihin sillä viitataan. Tupla-CD sisältää yhteensä 22 kappaletta, levy-yhtie ei ole toiminut kymmentäkään vuotta eivätkä levyn yhtyeet ole julkaiseet 50 levya edes yhteen laskettuna. Melko tuoreesta kokoelmasta käy kuitenkin ilmi että USA:ssa tehdään kovasti töitä kitarapopin saralla, pyyteetöntä sellaista. 11 yhtyettä esittää kukin kaksi kappaletta, ja kirjo kulkee akustisen kitarapopin kautta aina elektrooniseen semikakofoniaan a lá The Faint, joka on tehnyt itsestään jo hieman nimeä. Myös Cursive ja Bright Eyes ovat saaneet palstatilaa Eurooppalaisissa lehdissä, joista jälimmäinen onkin melko kiinnostava sekameteli avantgardea ja poppia - hieman vaihtelevalla menestyksellä. Jos en väärin muista vaikuttaa Bright Eyes nuorukainen myös kokoelman Desaparecidos yhtyeessä, joka esittääkin huomattavasti yksiviivaisempaa powerpop/rock musaa. Viime aikoina on myös Azure Ray päässyt vanhan mantereen musalehtiin, ja kuulostaakin melko valmiilta. Ripaus Tori Amosta havaittavissa. Letkeämmissä tunnelmissa liikkuu Sorru about Dresden ja Now it´s Overhead yhtyeet, ehkä liiankin harmitonta poppia. Saddle Creek Records on ehdottomasti seuraamisen arvoinen levypulju, olkoonkin että kultahippuja joutuu seulomaan melko tarkalla siivilällä. Pienellä vaivalla saattaa kuitenkin löytää pieniä yhtyeitä jotka rikkovat rajoja eri tavalla kuin eurooppalaiset kollegat. J -helmikuu Lloyd Cole : Music in a foreign language Pitkän linjan suosikki Lloyd Cole on kuin vanha koira, uskollinen ja helposti pidettävässä oleva ystävä jolle on kuitenkaan turha opettaa uusia temppuja. Miehen ura on ollut valitettavassa alamäessä sillä viimeiset levyt ovat olleet tasaisen vahvoja, joskin hieman samasta muotista veistettyjä. Valitettavan harva löysi Tavastialle kun sympaattinen Cole esitti tekeleitään akustisena pari vuotta sitten, ja todisti että hän on säveltänyt klassisia popkappaleita jotka tulevat kestämään ajan hampaan. Näistä yksi on levyn Today I´m not so sure jonka hän esitti jo Tavastialla. Tempo on nykyään rauhallinen, akustinen kitara korostuu ja kantaa sovituksia ja sentimentaalisia sanoituksia.Colea laulaa selkeästi ja hänen pienet tarinansa porautuvat kuuntelijan muistiin jättäen haikean olon. No more love song mies laulaa jälleen, vaikkei ole juuri muista aiheista biisejä tehnytkään. Colen ongelma on kuitenkin aina ollut erittäin riisuttu ja alaston tapa laulaa, ja tästä johtuen kappaleet tasapainoilevatkin toisinaan banaalin rajoilla - mielestäni kuitenkaan ikinä ylittämättä rajaa. Jonkin verran ymmärrän kuitenkin niitä jotka kokevat Lloyd Colen ristiriitaiseksi tai jopa pateettiseksi artistiksi mikäli eivät tunne tätä perinjuurin. Mutta kuten jo sanottu, Lloyd Cole on kuin vanha uitettu koira joka ei petä vaan tarjoaa aina lohtua ja ymmärrystä - ihmisen paras ystävä. J Death Cab For Cutie Transatlanticism USA indiepop konkareiksi voi pian lukea Death Cab for Cutie, jolla taitaa olla maaiman typerin nimi. Transatlanticism on jo 3 täysipitkäjulkaisu ja suunta on oikea. Biisit ovat melkolailla loppuun hiottuja ja äänet kirkkaat, ensi levyn amatöörimäisyys ei enää paista läpi. Yhtye on myös ruvennut saamaan ansaittua huomiota Euroopassakin, ja saapuvat jopa kiertueelle keski-Eurooppaan helmikuussa. Levyn ensimmäinen biisi The New Year on levyn single mutta mielestäni yksi huonoimmista ja mielikuvituksettomista sovituksista. Huomattavasti haastavampia kappaleita löytyy levyltä runsaasti, joskin banaalimpiakin kuten Expo 86. Levyn nimikkokappale taas on upea esitys siitä mihin yhtye pystyy, Coldplay tyylinen tunnelmointi pianolla säestettynä saa aikaan lähes kylmät väreet.DCFC pyrkii tasapainoilemaan tunnelmoivan ja päällekäyvän kitarapopin välillä ja onnistuukin siinä monesti loistavasti - mutta ei ihan aina. J The Smiths : Songs that saved your life Smiths innoittaa taukoamatta musiikkijournalisteja penkomaan yhtyeen lyhyttä mutta loistokasta uraa. Tuorein kirja peryhtyy ennen kaikkea Smithsin musiikkiin, ei niinkään itse yhtyeeseen tai sen hahmoihin. Tässä se eroaakin suurimmasta osasta muitakirjoja, skandaaleja ja shokeeraavaa tietoa on kirjasta turha hakea. Se käy systemaattisesti läpi koko Smithsin tuotannon kronologisesti kappale kappaleelta, mukana jopa eri demot ja biisien raakileet jotka on saatu nauhalle. Kirjoittajia on kiittäminen perusteellisesta työstä, joskin alaan hieman perehtyneelle se ei aivan mullistavaa tietoa tuo. Kirjasta ei tietenkään yksityiskohtiakaan puutu. Tiesitkö esimerkiksi että sekä Morrisseyn että David Bowirn lemppari Smiths biisi on Last night I dreamt that somebody loved me. Kirja avaa monesti myös uusia näkökulmia moneenkin otteeseen läpikuunneltuihin biiseihin. Itse asiassa edellä mainittu biisihän kuulostaa hieman Bowien Wild is the windiltä, aivan niin kuin kirja huomauttaa. Korvaamaton tekele myös kaikille Smiths levyjen kerääjille. Jos et vielä ole sellainen, niin kirjan luettua sinusta sellainen luultavasti tulee. J Rocky Dennis-Mapleleafs : The Embassy-Futile Crimes : Franke-Optimismen hån Göteborgilainen indielafka Srvice on saanut laajempaa huomiota 2003 pitkälti kiitos Rocky Dennisin yhden miehen tuotannon myötä. Mapleleafs EP on ollut ajoittain loppuunmyyty, ja single Black cab tunkeutui Ruotsin Top 10 listalle, melkoinen saavutus ottaen huomioon että kyseessä on pitkälti omakustanne. 5 biisin Ep on erittäin mukava tuttavuus, ja jättää mukavan melankolisen kaihon. Rocky Dennis, eli Jens Lekman, samplaa hienosti puhaltimia ja akustisia kitaroita lisäten oman hieman Scott Walkermaisen äänensä ja sievät lyriikat toimivaksi kokonaisuudeksi. En voi kuin suositella! The Embassy on myös saanut paljon huomiota Ruotsissa, ja saapa levyä Stupido shopistakin. Biisit ovat paljon velkaa New Orderille a´ la 1988, mikä ei ole huono asia. Ei välttämättä hurjan omaperäistä, mutta erittäin piristävää. En voi kuitenkaan välttyä kiinnitämästä huomiota laulajan ohueeseen ja yksinkertaisesti surkeaan ääneen. Mielenkiintoisemmalla ja taitavammalla laulajalla tämä olisi todella loistavaa bilemusaa, nyt kuitenkin lähinnä ärsyttävää muutaman biisin jälkeen. Franke on myös mielenkiintoinen tuttavuus, ja influensseja saa myös hakea Manchesterista. Nyt pitää kuitenkin mennä Joy Divisioniin asti, joka paistaa läpi komeasti. Synkkän puoleisia biisejä on ryyditetty melkoisella kitaravyörytyksellä, en ole kuullut vastaavaa shoegazing räminää aikoihin. Lyriikat ovat ruotsiksi, joten ei tällä musalla maailmaa valloiteta tai rikkaaksi tulla mutta minä pidin ja toivon kavereille pitkää uraa. Kehittymisenkin varaa toki on, mutta kannattaa pitää silmällä Srvicen kotisivuja, myös muiden artistien varalta. J Radio Dept : Lesser Matters Kovassa nosteessa Ruotsissa on jo lähes 10 vuotta vanha kollektiivi Radio Dept. Vihdoin on bändi saanut väännettyä myös täysipitkän levyn, eikä aivan suotta. Radio Dept ei jää junnaamaan yhteen kaavaan, vaan biisit vaihtelevat mukavasti tyylistä toiseen, muistuttaen joskus hitusen Strokes:a. Biisien yhteinen nimittäjä löytyy kuitenkin lähinnä lo-fi henkisistä sovituksista, jopa tietystä demomaisuudesta. Red House Painters tulee mieleen, muutoinkin 90 luvun alun popskene ja shoegazing, esimerkkinä vaikkapa hieno biisi Where damage isn´t already done. Levy kestää varmasti kuuntelua, mutta kaiken hehkutuksen arvoinen se ehkä ei kuitenkaan ole. J Sister Flo : Boys of cat Myönnän auliisti, että suomalainen indiepop ei ole vahvin lajini. Ongelma taitaa olla, että Suomi tarvitsisi oman valovoimaisen bändin (The Crash:ä ei lueta indiepopiksi) joka saisi ihmisten silmät auki suomalaisille popille - tai yksinkertaisesti aimo läjän niin loistavia biisejä ja artisteja ettei niiltä voisi välttyä. Sister Flo kuulostaa ensi kuulemalta siltä kuin pitääkin, eli hyvältä. Mutta olet kuullut tämän aiemminkin, montakin kertaa. Soundit ovat kirkkaat, akustinen kitara heleä ja laulajan ääni leijailee ilmavien biisien mukana miellyttävästi. Tempo on paria poikkeusta lukuun ottamatta kuitenkin liiankin sama, se unettavan tasainen ja rauhallinen. Useita influensseja on kuultavissa, niitä oikeita, persoonallista ripausta jään kuitenkin kaipaamaan. Paras biisi on mielestäni aloitusbiisi People used to like our music, joka poikkea selvästi muusta materiaalista levyllä temponsa ja pienen shoegazing soundinsa puolesta. Lisää sitä! J The Doves : Last Broadcast The Dovesin toinen levy on jo kaikkea muuta kuin uusi, mutta jäänyt yksinkertaisesti allekirjoittaneelta ostamatta vaikka kovasti pidinkin ensimmäisestä levystä Lost Souls. Last Broadcast ei mielestäni aivan lunasta odotuksia, jotka kieltämättä olivat korkeat. Dovesin ekan levyn soundi oli synkkyydessään raikas ja uhmakkuudessaan kaunis. Se ei sinänsä ole kadonnut minnekkään mutta biiseistä puuttuu se jokin joka nostaa ne keskitason yläpuolelle. Ensimääisellä levyllä oli hieman enemmän koukkuja ja mieleenjääviä melodioita, eikä niiden puute tarvitse olla mikään ongelma, mutta sovitukset jäävät kaipaamaan hieman jotakin. Levy on kaikin puolin hyvä ja hienokin. Hyviä biisejä toki löytyy, esimerkistä käy Pounding, jossa on niin tunnetta kuin melodioitakin. Kaikki respekti entsille tanssimusamiehille siitä että ovat uskaltauneet siirtyä kitarapopin puolelle - yleensähän suunta menee toisin päin. J Broder Daniel : Cruel Town Kuten joku on saattanut arvata on minulla hyvin läheinen ja lämmin suhde ruotsalaiseen indieskeneen. Vuodet Ruotsissa ovat jättäneet jälkensä. Broder Daniel aloitti uransa Bob Hundin vanavedessä 90-luvun alkupuolella, ja jakoi mielipiteet kahteen leiriin, Love/Hate. Kaikki eivät pitäneet bändin yhden kielen sooloista, lukuisista Jeeee, OOOOh huudoista ja naiiveista lyriikoista - minä rakastin niitä saman tien. Monelle suomalaisellekin bändi tuli tutuksi Elokuvasta Fucking Åmål, jossa bändin biisit maalasivat puitteet teini-iän angstille mutta myös toivolle. Uutta levyä on odoteltu jo usea vuosi, pitkältä Henrik Berggrenin mielenterveysongelmien vuoksi. Cruel Town on tuttua Broder Danielia, raskaita kitaroita, tarinoita vieraantumisesta ja marginaalissa elämistä. Yksikään biisi ei kuitenkaan oikein onnistu nousemaan toisen yli, ja pientä kehitystäkin olisin ehkä toivonut, jos ihan rehellisiä ollaan. Kuulostaa ajoittain aika stadionrockmaiselta. Toisaalta, on Henrik ainakin jättänyt hopeatähdet silmäkulmistaan. Valitettavasti? J Bob Hund : Ingenting - Demos 92/93 Briljantti Bob Hund on ilahduttanut fanejaan päästämällä vanhat demonsa ladattavaksi netistä ilmaiseksi, asenne joka kuvastaa loistavasti läpeensä sympaattisen orkesterin asennetta. REVOLUTION!! NU! lukee levyn tiedotteen lopussa. Itse levy sisältää remasteroituja demoja, joista osa on tuttuja jo ensimmäiseltä EP:ltä. Bob Hund on luonnollisesti kehittynyt kovasti 10 vuodessa niin sanoittajina kuin biisintekijöinä, mutta samat vaikutteet paistavat läpi aina vaan - Pixies ennen kaikkea. Aiemmin kuulemattomista biiseistä ennen kaikkea Jacques Costeau on oiva popralli, ja muutkin palauttavat mukavasti 10 vuoden takaisiin tunnelmiin. J Hae omasi: Hypermusic.net David Bowie : Reality Bowien parhaat päivät ovat takanapäin, sanovat kaikki täysjärkiset. Puritaanit haraavat vastaan, mutta eivät täydestä sydämestä. Reality ei ole huono levy, se on vain keskinkertainen Bowie-levy. Miehellä on musiikillista mielikuvitusta vieläkin enemmän kuin keskivertomuusikolla ikinä tulee olemaan, mutta kun mittatikuksi asettaa Bowien aiemman tuotannon jää lopputulos melko vaatimattomaksi. Fall Dog Bombs The Moon kuulostaa kyllä vanhalta Bowielta, Never Get Old taas lähinnä pateettiselta. David Jonesin 25. levyn kohokohta onkin sopivasti levyn viimeinen, jazzahtava, Bring me the Disco King. Bowie Konsertti, Areena Konsertin liput loppuivat jo ensimmäisenä myyntipäivänä joten kysyntää popin veteraanilla riittää yhä - eikä ihme. Paikan päällä osoittautui etteivät liput olleet menneet "pisnespartnereille", vaan koko Areena oli todella tullut katsomaan Bowie:a. Ikähaitari oli riemastuttavan laaja. En ollut uskaltanut ladata ensimmäiseen Bowie konserttiini kovasti odotuksia, parin vuoden takainen New Order konsertti Tukholmassa oli rankka antiklimax. Mutta ei hätää, Bowie ylitti kaikki odotukset. Hyväntuulisena ja hyväkuntoisena Bowie suoritui läpi lähes 2 tunnin keikasta, jossa oli mukavasti vaihtelua. Keskivaiheilla tempo ja into hieman laski, kun käytiin läpi viimeisiä albumeita, mutta sinne tänne siroitellut klassikoi saivat euforiantunteet palautumaan. Bändi oli loistava ja keikka todella hieno elämys - ilmassa oli kuitenkin jäähyväiskiertueen tunnelmaa. M Spiritualized Amazing Grace Linja ja teemat ovat tuttuja edelliseltä levyltä. Jouset ovat saaneet antaa hieman tilaa kitaroille ja maanläheisyydella, mutta yhä leijutaan jossain maan ja avaruuden välillä - tosin vähän lähempäna tellusta kuin aiemmin. Tämäkin levy kestänee kulutusta hyvin, aivan niinkuin tekijänsäkin kyseenalaisista harrastuksistaan huolimatta. J |
 Håkan Hellström-Ett kolikbarns bekännelser Underdogs-Driving Away Potion-Band of Outsiders Easton-Singular Kulta Beats-Civilize the Brutes Flannelmouth-Rain Inside The Capstan Shafts-Seal Cull Rebellion: HopeGetsWheels: Ample Tribes for Sullen King Pounder Bloc Party-Bloc party E.P./Little Thoughts-Tulips E.P. Strip Music-Strip Music Unknown Joe-My Secret Lookalike Raymond & Maria:Niccokick:Shout Out Louds-(sinkut) ZOO 42:Bookends:Naguaali-(demot) Office Building-Violent Heart Professor Pez-Let Us Follow the Evil Balloon The Killers-Hot Fuss Kevin-We Come In Peace Yellow Mica Recordings-Boyracer, The Javelins, Tokyo Eye (EP:t) The Hidden Cameras-Mississauga Goddam Sister Flo-Tragician´s Hat The Tough Alliance-Make it Happen EP Kings of Convenience-Riot on an Empty Street Ordinary Boys-Over the Counter Culture The Cure-The Cure The Concretes-The Concretes Graham Coxon-Happiness in Magazines Manboy-Blame the World PJ Harvey-Uh Huh Her Badly Drawn Boy-One Plus One is One Feist-Let it Die BMX Bandits-Down at the Hop Zero 7-When it Falls Viola-Tearcandy The Delays-Faded seaside Glamour Morrissey-You are the Quarry The Walkmen-Bows+Arrows Jens Lekman-When I said I wanted to be Your dog Morrissey-Irish Blood, English Heart The Beta Band-Heros to Zeros The Fiery Furnaces-Gallowsbird´s bark Snow Patrol-Final Straw The Veils-The Runaway Found Franz Ferdinand-Same Treeball-National Treasure Live Forever/24h Party People Saddle Creek Records-50 Lloyd Cole-Music in a foreign language Death Cab for Cutie-Transatlanticism The Smiths-Songs that saved your life Rocky Dennis/The Embassy/Franke Radio Dept-Lesser Matters Sister Flo-Boys of cat The Doves-Last Broadcast Broder Daniel-Cruel town Bob Hund-Demos 92/93 David Bowie-Reality David Bowie-Hartwall Areena Spiritualized-Amazing Graze  |