_{AJAJAN MERKITYS PITKÄN MATKAN AJOSSA}

 

Joe Runyan, "Winning Strategies for Distance Mushers"

Käännös Hannu Rauhamaa (SH 3/98)

 

Eräs asia, joka on muuttanut ajatuksiani sen jälkeen kun aloin katselemaan kilpailuja vakavana tarkkailijana, on ajajan suhteellinen tärkeys valjakon suorituskyvyssä. Tietenkin ajaja voi aina tehdä todella typeriä, luupäisiä päätöksiä, mutta ajattelin aina koirien olevan pääasia. Nyt antaisin huomattavasti enemmän arvoa ajajan päätöksille sekä treenaukselle.

Eräs älyttömimpiä kuulemiani ajajakeskusteluja tapahtui George Attlan ja Don Belandin välillä ja mielestäni George oli väärässä kiivaasti väitellyssä asiassa. George ja Don sekä joukko muita kiinnostuneita ajoharrastajia olivat kokoontuneet Lester Erhartin pöydän ympärille keskustellakseen päivän sprinttiajosta sekä kilpailemisesta yleensä. Keskustelun ydin oli Georgen väitteessä, että koirien laatu oli määräävä tekijä voittamisessa ja että keskinkertainen ajaja voi tuoda voittajavaljakon ensimmäisenä maaliin. Beland väitti, että ajajalla oli suunnaton merkitys, ja juuri päinvastoin hyvä ajaja keskinkertaisella valjakolla voi lyödä huippuvaljakolla ajavan keskinkertaisen ajajan.

Mediakriitikkona kilpailu-uran varrella nukuttujen hyvien yöunien ja monien objektiivisten syiden ansiosta olen yhä vakuuttuneempi ajajan päätösten tärkeydestä. Hyvä ajaja hyvällä valjakolla voi ilman muuta lyö­dä keskinkertaisen paremmilla koirilla ajavan. Sivustatarkkailijana ja aikaisemmin kilpailleena minua jatkuvasti hämmästyttää, kuinka hienon hienot säädöt vaikuttavat lopputulokseen.

Rick Swenson ja Sonny Lindner todella opettivat valjakon nopeuden säätelyn merkityksen pitkällä matkalla. Nämä kaksi olivat taitavia vaistoamaan koiravaljakon tarpeet ja vaihtamaan johtajakoiria sen mukaisesti. Ensinnäkin, säilyttääkseen valjakon yhtenäisyyden ja estääkseen sen ylirasittamisen, he usein ajoivat yhdessä, toinen toisensa perässä. Perässä seuraavalla valjakolla oli jotkut vähemmän innokkaat johtajat keulassa, kun taas edellä ajavaa valjakkoa johti luotettava ravaaja. Illalla, uran ollessa hyvä, strategia saattoi vaihtua, ja johtava valjakko, joko Sonnyn tai Rickin, voi kulkea vireämmän, vauhtia kiihdyttävän johtajakoiran vetämänä. He varoivat kuitenkin liioittelemasta tässä säästääkseen valjakoitaan viimeiseen puristukseen kisan lopussa.

Eräs villeimmistä minulle tapahtuneista ajokokemuksista sekä kuvaava levon ja ajon väliselle suhteelle oli 1983 Iditarod, ensimmäinen kilpailu, mihin koskaan olin osallistunut. Ajamani valjakko koostui yhdestätoista itse kasvattamistani kaksivuotiaasta sekä neljästä Stan Zuraylta lainaamastani koirasta. Tarpeetonta sanoa, että olin aloittelija joka suhteessa, paitsi, että minulla oli hyvät taidot metsässä johtuen turkismetsästyskokemuksistani.

Johtuen epäonnestani joutua väärälle uralle, tyhmistä päätöksistä ja naurettavan ylikuormatusta tobogganista olin 54 sijalla ottaessani pakollisen 24 tunnin levon McGrathissa.

Olin niin kyllästynyt surkeisiin taitoihini, että päätin ainakin ajaa kilpailun läpi ja oppia jotain seuraavaa kertaa varten. Levon ja ajon aikataulu oli niin tempovaa, että oli kuin olisi ajanut vuoristoradalla, joka jatkuvasti pysähteli ilman varoitusta. Suurelta osin se johtui siitä, etten tuntenut uraa tai maastoa, ja olin alituiseen arvioinut etäisyyden seuraavaan tarkistuspisteeseen liian lyhyeksi tai pitkäksi.

Onneksi Iditarod-voittajan Joe Mayn handleri ryhtyi puheisiin kanssani ja kertoi Joe Mayn suositelleen aikataulua, johon kuului neljä tuntia ajoa, neljä tuntia lepoa, neljä tuntia ajoa, neljä tuntia lepoa, neljä tuntia ajoa, KUUSI tuntia lepoa ja sitten sama uudelleen kunnes tultaisiin Nomeen. Hän sanoi, ettei ollut tärkeää, missä lepo tapahtui, oli vain leiriydyttävä uran varteen, jos niin oli tarpeen.

Ainakin suunnitelman runko mielessäni lähdin McGrathista. Osasin ainakin lukea kelloa ja neljän tunnin kuluttua pysähdyin. Hämmästyttävästi tarkistuspisteet enemmän tai vähemmän tulivat eteen aikataulun mukaisesti ja nyt aikatauluun alistuneena ja asenteella, että antaa palasten loksahtaa paikalleen, aloin nauttia Iditarodista.

Aikataulu itse asiassa toi minut takaisin kilpailuun lähdettyäni McGrathista, koska muut valjakot eivät levänneet yhtä paljon. Saatoin olla valjakko nro 60 ajoittain. Kuitenkin yhden päivän jälkeen aikataulun nerokkuus alkoi purra ja valjakkoani alkoi ohittaa kilpailijoita ja edetä kärkeä kohti. Valjakko alkoi tulla vahvemmaksi ja innokkaammaksi jokaisen lepotauon aikana. Erityisesti kuuden tunnin levon jälkeen, valjakko oli todella innoissaan pääsemään takaisin uralle. Joskus koirat haukkuivat, mikä ei todella ole luonteenomaista turkismetsästäjän koirille.

Saavuttuamme Yukon-joelle Anvikiin - tällöin ajoimme Iditarodin eteläistä reittiä - valjakko alkoi hölkätä ja ohittaa muita merkittävän paremmalla nope­udella. Kun saimme kiinni ja ohitimme John Barronin, hän ilmoitti haluavansa puhua kanssani seuraavalla tarkistuspisteellä. Hän halusi todella tietää, mitä valjakolleni oli tapahtunut. Kerroin hänelle suunnitelmastani ja kuinka tulokset ylittivät odotukseni. Hän päätti myös yrittää samaa. Se oli mieletöntä. John ja minä aloimme nousta yhä nopeammin kohti kärkeä.

Se, mitä tietenkin tapahtui, oli, että taitoimme huomattavasti enemmän taivalta ja huolimatta siitä, että otimme kohtuuttoman pitkältä tuntuvan kuuden tunnin tauon joka kolmannen ajovälin jälkeen, etenimme pitemmälle. Vie jonkun aikaa, että systeemi alkaa toimia, mutta taatusti on hauskaa ajaa latautuneella valjakolla Iditarodilla.

Jokainen ajaja kehittelee henkilökohtaisia hermoväristyksiä, kuten koiratkin, ja tässä kilpailussa kehitin lähestymistavan pelkojani vastaan. Joka kerran, kun olin halukas rikkomaan kurin ja lähtemään uralle ilman riittävää lepoa, suljin silmäni, levitin käteni ja ajattelin mielessäni "Tasapaino, harmonia." Tavallisesti se sai minut takaisin realiteetteihin ja pystyin voittamaan kiusauksen rikkoa ajosuunnitelmaa.

Kaltagissa olimme kahdenkymmenen parhaan joukossa. Muistan kuinka sain kiinni Emmit Petersin matkalla Unalakleetiin. Emmit oli ystäväni ja olin usein nähnyt hänet eri aikoina Yukon-joella, sillä hänen kotinsa Rubyssä on ainoastaan 140 mailin päässä paikasta missä asun Tananassa. Emmit, joka muistetaan "Yukonin Kettuna", on voittanut Iditarodin ja on 70-luvulla Iditarodin alkuaikoina ajanut aina kärjessä. Hän sanoi minulle keskellä arktista yötä: "Joe, jos minulla olisi tuo valjakko juuri nyt, voisin voittaa kilpailun."

Olen varma, että hän olisi menestynyt paremmin kuin minä. En muuttanut käyttämääni aikataulua, sillä olin siihen mennessä tullut miltei taikauskoiseksi, että tuhoaisin valjakon taian, jos tekisin jotain toisin. Siitä huolimatta Koykissa valjakkoni oli saanut kiinni Susan But­cherin ja Dave Monsonin, jotka ajoivat kahdeksannella ja yhdeksännellä sijalla. Myös norjalainen Roger Legaard oli myös siellä Joe Reddingtonilta vuokrattuine valjakoineen.

Jatkuvasti aikataulua noudattaen olimme maalissa yhdentenätoista ja olimme ohittaneet yli 40 valjakkoa McGrathin ja maalin välillä. Olin todella iloinen päättäessäni kilpailun ja saadessani Iditarod-vyösoljen.

Aina siitä lähtien olen neuvonut aloittelevia ajajia yrittämään samaa aikataulua. En vain tiedä, onko joku todella tehnyt niin lähdöstä maaliin, mutta uskoisin tuloksen olevan paremman kuin kukaan uskoisi. Itse asiassa, jos ajaisin Iditarodin kaksivuotiaiden valjakolla, pitäisin tämän aikataulun lähdöstä maaliin kuten järjetön automaatti. Tiedän kokemuksesta, että tämä aikataulu sallii koiravaljakon totaalisesti palautua ja jopa lyödä muut kilpailijat.

Tässä hyvää taustatietoa päähäsi, koska sinulla on etäinen maali edessäsi samalla kun muotoilet nuoren valjakkosi raakoja kykyjä. Ilman tätä visiota on helppoa tulla levottomak­si siitä, mitä näyttää tapahtuvan ympärilläsi, nimittäin sprinttivaljakoiden huumaavasta no­peudesta.

Näin se tavallisesti tapahtuu. Treenaat koiriasi vetämään hiukan polttopuita. Joskus löydät itsesi avaamassa uraa ja annat valjakkosi työskennellä omalla tavallaan läpi lumituiskun. Toisen kerran ajat valjakkosi läpipusikoiden ja karkotat lentoon joitakin riekkoja, niinpä sidot valjakkosi mäntyyn ja ammut pari lintua. Lyhyesti, sinulla on ollut hienoa valjakkosi kanssa samalla kun valjakko kypsyy ja hankkii tervettä järkeä.

Ennemmin tai myöhemmin väistämätön tapahtuu ja kotimatkallasi koet välikohtauksen.

 

Ajelet yksin nauttien näkymistä, kun havaitset korkean äänen, joka muistuttaa rap-musiikin ja heavy metallin yhdistelmää. Se tulee hermostuneesta ja ilmeisen kiihtyneestä yksilöstä, joka yrittää kommunikoida jotakin heiluttaen myös käsiään ja pomppien ylös ja alas jalaksilla kuin leluun kiinnitetty vesilintu. Jotain sentapaista voi erottaa kuin: "Tietä, tietä, tietä" yhtyneenä kehotukseen kuten: "Vie nuo hylkysi helvettiin uralta."

Välittömästi teet nopean tunnistuksen, kuten lintutarkkailija tavatessaan harvinaisen lajin, huomioimalla pastellin vaaleanpunaisen myssyn, kirkkaanvärisen tuulipuseron, jossa on nimi kuten "Billy" tai "Robby" kirjailtuna rintaan. Herranen aika, kuiskaat kunnioituksen pelolla, "Se on sprinttiajaja neljäntoista minuutin treenilenkillään."

Sprinttivaljakko painuu ohi kuin raketti puhkoen reikiä ilmaan ja huolimatta valjakkosi parhaista ponnistuksista seurata puoli mailia, sprinttivaljakko häviää yhtä nopeasti kuin se ilmestyikin. Sprinttiajaja kuluttaa niin paljon hermoenergiaa neljäntoista minuutin treeniajon aikana, että hänen täytyy viettää kaksi tai kolme tuntia vähintään kahvipöydän ääressä rentoutuakseen. Tavallisesti tämä jakso kahvipöydän ääressä vietetään keskustellen muiden sprinttiajajien kanssa, jotka eivät treenaa juuri sinä päivänä, tutkien jokaista pikkuseikkaa ajaa NOPEASTI.

Hetkittäin kuvittelet, että sprinttivaljakko voi olla parempi kuin omasi, kunnes pysähdyt miettimään realiteetteja. Ensinnäkin koirat ovat oleellisesti samoja, mutta treenausmenetelmät ovat täysin toiset. Sinun on ymmärrettävä pitkän matkan ajon filosofia ja tajuttava, että energian säilyttäminen on tärkeämpää kuin sen polttaminen.

Tätä on vaikea hyväksyä, mutta et koskaan voi lyödä sprinttivaljakkoa heidän omissa kisoissaan. Eikä sinulla tule koskaan olemaan iloa lyödä niitä pitkän matkan ajossa, koska ne eivät niissä koskaan näyttäydy