Jorma Ollikainen, Kelokämppä

(Lupa julkaisuun saatu Jorma Ollikaisen leskeltä 1997)

Jorma Ollikainen kirjoitti jo 60-luvun alussa erään parhaista Lapin kirjoista, minkä koskaan olen lukenut. Kirjan nimi on Kelokämppä ja se kertoo "Karajärven keisarista" Alpiinista ja hänen elämästään Lapin erämaassa 50-luvulla. Mies on todella elänyt ja ollut olemassa ja olen jopa onnistunut hänen kelokämppänsä löytämään ja siellä hänen kunniakseen kahvittelemaan. Kirjasta on otettu uusintapainos 1984, joten se varmasti löytyy kaikista kirjastoista. Lukekaa ja haaveilkaa vaikka Tervastuliajojen kauniista keväthangista ja muistakaa Alpiinin sanat: "Hiljaa pitää miehen kairassa kulkea ja nostaa hattua kelopuulle."
Tässä nyt kuitenkin pieni näyte kirjasta meille kaikille "maailman parhaiden vetokoirien" omistajille osoituksena siitä, että on Suomessa ainakin yksi vetokoira ollut ennen siperialaisten tuloa.
Hannu Rauhamaa  

"Maailman paras vetokoira "

Viikon päivät pakasteli öisin ja aamulla hanki kantoi vaikka hevosen. Silloin ajettiin hirsiä rakennukselle. Harmaita keloja.

Keisarin hovin kuljetuspäällikkö, sekarotuinen schäferi, maailman paras vetokoira, huolehti hirsien kuljetuksesta. Kun viisimetrinen honka sidottiin kelkkojen päälle, niin Lappi toi sen helposti jäätä myöten kotiin hankikelillä. Matalana se veti. Lepäsi ja veti. Haukahti, jos liian tiukka tuli. Olisi saattanut joku hento sielu sitä nähdessään kauhistua, kun noin luontokappaletta rääkätään. Vaan ei se sitä ollut. Ne näyttivät olevan Lapille riemun päiviä kun pääsi riimun päästä kelkkojen eteen. Tyhjänä se juoksutti niitä kuin mieletön, eikä siinä suksimies takajukossa mitään painanut. Kun kuorman sai, niin sen veto oli taitavaa, tarmokasta, voimia säästävää menoa, minkä se oli oppinut loputtomilla erämaataipaleilla isäntänsä mukana.  

Maailman paras vetokoira! Eihän sellaista olekaan, ei ajokoiraa, ei lintupiskiä, eikä muutakaan olipa se sitten sylissä tai salolla. Sillä koirien isännilläkin on sanottavansa asiaan. Heistä tuskin löytyy kahta, jotka tunnustavat, että kolmannen omistama koira jossain avussaan on maailman paras. Siksi on syytä käyttää sitaatteja tuon tittelin yhteydessä, minkä annan Lapille: kirjattomalle, kunniattomalle sekaveriselle.

Kun Alpiini kerran istuksi kirkolla, niin hänelle sanottiin muutaman mökin nurkassa vikisevän pentueen, mikä tiedettiin kaikkeen kelvottomaksi. Niistä ei tule porokoiria, eivätkä ne kelpaa edes herroja tunturiin juoksettamaan.

Alpiini meni mökkiin, iski koirakkaansa lattialla pelehtivän pentueen keskelle. Toiset vikisivät kiireellä pakoon, mutta yksi tarrasi kiinni rukkaseen. Sen Alpiini vei. Meni kahvilaan, osti pullon pilsneriä, kaatoi siitä lorauksen pennun niskaan ja sanoi:

- Kuulkoon nyt jätkät ja koko Suomen kansa, että minä kastan tämän pennun "Lapiksi". Ja tietäkööt kaikki, että tästä tulee arvollinen asukas Karajärven keisarin hoviin!

Lappi varttui kämpän tuntumassa. Siitä kehittyi schäferin näköinen, vaan ei kuitenkaan schäferi. Se oli vain jonkinmoinen "sattuma", jolle tuli mahtavasti kokoa, komeasti näköä ja kahden koiran sisu ja voimat. Lappi oppi tuntemaan kairan ja kiveliön, kun peninkulmittain kaaloi isäntänsä mukana eräretkiltä. Se oppi tuntemaan myös isäntänsä, joka ei suinkaan sitä hemmotellut. Siitä piti tulla erämiehen toveri, sitkeä, vaatimaton, sisukas ja kuuliainen. Se puri raakaa lihaa ja kalaa, nukkui nietoksessa ja kasvatti lihaksiaan ja jänteitään yhtämittaisilla retkillä tunturimaassa.

Se oppi itsenäiseksi. Se sai koiransieluunsa tunnon, ettei erämaassa auta "kyynel", vaan sisu, mikä ei anna periksi missään eikä milloinkaan. Kerran se yritti laavuun Alpiinin nahkoille. Alpiini käski pois. Lappi näytti hampaitaan ja murisi jyhkeästä rinnastaan. Alpiini irrotti kontistaan retvakan remmin, ja silloin alkoi isännän ja koiran välinen valtataistelu, mikä ei ollut leikkisotaa. Verta oli hangella, kummankin, kun Lappi viimein nuolaisi isäntänsä kättä.

Sitten se sai valjaat harteilleen ja luvan opetella vetämään tyhjää kelkkaa. Siitä tuli kova koulu. Alpiini ei ollut hentomielinen, eikä Lappikaan ymmärtänyt silittelyä.

Pari vuotta se opetteli vetokoiran ammattia. Kun isäntä läksi kirkolle, niin Lappi veti kalakuorman mennessä ja isännän tullessa. Kun jää keväällä iljaantui, niin Alpiini valjasti koiransa, nousi suksilleen ja kohta kiisivät molemmat kirkasta jäätä; muutama kymmenminuutti meni, kun taittui peninkulma tielle. Se oli loistavaa menoa, tyylikästä taivallusta kairanmaan kuultavassa yössä. Molemmat huusivat, koska ääntä mahtui maailmaan. Molemmat kiljuivat samasta syystä: vauhdin viehätyksestä, vapaudesta ja kevään oudosta riemusta. Sillä silloin ei Lappi enää tarvinnut huutamista eikä piiskaa. Pieni nykäisy aisanuorasta - Lappi kääntyi. Viittaus kädellä - Lappi pysähtyi. Komento maahan - Lappi jäi siihen vaikka loppuiäkseen, ellei muuta komentoa tullut. Se oli niin valmis vetokoira kuin olla voi. Niin uskon, koska tiedän, mihin Lappi pystyi.

Taitavasti se veti verkkojen vetonarua, kun kaverukset syksyllä olivat juomuksella. Seurasi katseellaan Alpiinia, joka laskuavannolla heitti verkkoa ja kätensä liikkeillä ohjaili koiraa. Se jäi jäälle kelkkoineen vaikka päiväkaudeksi ja toi kuormansa sinne, mistä kuuli isännän huutavan. Perin harvoin se veti kelkkansa puuhun kiinni. Ihme oli, jos niin kävi. Se tiesi, minne oli matka ja juoksi paljon edellä, jos sai luvan. Jos eteen sattui risuseinä, niin odotti ja haukkui paikkansa ja hätänsä.

Kuudenkymmenen kilon kuorma oli Lapin tavanomainen urakka. Mutta tiukan tullen se kykeni vetämään kelkassa peninkulman verran isäntäänsäkin ja sisunsa ja voimiensa avulla luultavasti pelasti isäntänsä hengenkin kohtalon erään kolhaisun hetkellä.

Varmaan olisi vieraan ollut hankala tulla yöllä Alpiinin kämppään, jos Lappi olisi ollut irti. Mahdottomuus se olisi ollut oudolle miehelle. Olimme tunteneet jo vuosikausia, kun kerran jälleen tapasimme. Lappi laukkasi kehää ympärilläni ja haukkui terveisensä. Mutta kun menin kämppään ja yritin sytyttää savuketta bensiinivehkeellä, niin Lappi murahti ja kielsi sen. Vasta sitten, kun vaihdoin sytyttäjääni Alpiinin käyttämää bensiiniä Lappi antoi minulle luvan sen käyttämiseen. Niin tarkasti se huolehti talon tavoista.

Joskus Alpiini suuttui. Hyppi tasajalkaa Lapin edessä ja huusi kuin pataljoona. Kun minä otan ja isken sinua petäjään, niin roskat lentää seihtemän metriä, sinä lurjus, sinä kuotta! Mutta siinä samassa Alpiini leppyi, otti koiraansa kaulasta ja pyyteli anteeksi. Älä välitä, Lappi, sinä olet paljon parempi ja viisaampi kuin minä. Ja sinä heilutat minulle häntääsi, vaikka minulla ei ole verojakaan. Ja kyynel vierähti Alpiinin partaan.

Samanlainen oli Lappikin. Kun tuli korppi tai kuukkeli Lapin ruokakupille, niin kopista ryntäsi peto hampaat irvessä. Vankka mänty huojui, kun Lappi syöksyi ketjunsa varassa noitten rosvojen kimppuun. Vaan kun pikkukanat: tiaiset, peipot ja muut tulivat niin ne saivat rauhassa nokkia eväänsä aivan Lapin kuonon tuntumasta.

Kerran keväällä heräsimme Lapin haukkuun. Se huusi kämpän ikkunaan päin, ulvoi ja itki. Sitä ei ymmärretty, sillä koppiinsa komennettunakin se valitti. Vasta sitten, kun löysimme kämpän ikkunan alta ruutuun lentäneen vaivaisen sinirinnan ja veimme sen pois, vasta sitten se rauhoittui. Ei se linnun vahinkoa ymmärtänyt surra, mutta se huomasi jotain erikoista tapahtuneen, jotain "vierasta bensiinin käryä" ja siitä se halusi ilmoittaa.

Karajärven keisarin hovissa oli "maailman paras vetokoira" - ja paras lie ollut keisarikin.