Dr. Charles Belford  (SH 3/93)

Käännös Hannu Rauhamaa

Vanhat husky-seuralaiset (joihin en valitettavasti itse voi kehua lukeutuvani) varmaan muistavat, kuinka huhtikuussa 1985 Charles Belford kävi pitämässä rekikoiraseminaaria Lopen Laakasalossa. Vanhoissa Husky-lehdissä asia on toki huomioitu sille kuuluvan arvonsa mukaisesti, mutta kirjaamatta on tarkemmin jäänyt, mitä Belford itse täällä todella sanoi. Tanskassa hänen kertomansa tuli kuitenkin hyvin dokumentoitua, ja tästä oli jo Husky-lehdessä 4/85 osittainen käännös. Belfordin seminaarihaastattelu jatkui kuitenkin useissa tanskalaisten Siperian Husky -lehdissä, joten olen paikkaillut aikaisempaa juttua kääntämällä hiukan(?) jatkoa. Olen varmaan kääntäessäni ollut välillä liiankin sanatarkka tanskalaisten jutulle, mutta jotenkin tuntui siltä, että näin Belford on varmaankin puhunut. Juttu on alunperin purettu seminaari ja haastattelunauhalta, josta käy ilmi Belfordin rönsyilevä puhetapa.

Aluksi kuitenkin muutama sana itsestään Charles Belfordista. Charles B sai jo lapsesta pitäen kasvaa rekikoirien kanssa, hänen isänsä Alex Belford oli näet Leonhard Seppälän tuttavia ja omisti myös Seppälän koiria käyttäneen Belford's Kennelin. Charles itse voitti neljä kertaa maailmanmestaruuden ja oli erityisen tunnettu kyvystään valita huippukoiria. Eräs hänen suosikkikoiristaan oli Timmie of Gatienau puhtaan valkoinen siperianhusky, jonka johtajataidoista Belford itse mainitsee: "Olisin voinut pujottaa langan neulaan hänen avullaan."

Koirien treenaus

Teetän pennut nartulla, joka on osoittanut olevansa hyvä rekikoira. Kun pennut ovat kolmen kuukauden ikäisiä, saavat ne valjaat päälleen. Viikko ennen tätä ovat ne saaneet kettinkikaulapannat, kettinkiset siksi, että en halua niiden pureskelevan pantojaan tarhassa ollessaan. Kytken nämä pennut pitkiin naruihin ja teen lenkin niiden sekä nartun kanssa. Teen tämän 2-3 kertaa viikossa, niin että saan pennut kulkemaan. Tämä on suhteellisen kevyttä, sillä ne juoksevat emänsä perässä.

On myös toinen asia, jonka teen, kun narttu on saanut pentunsa ja kun olen varma, että narttu ja pennut ovat OK. Minä annan niiden olla rauhassa kolme päivää. En edes katso, ovatko ne narttuja vai uroksia. Kolmantena päivänä minä lypsän narttua ja hieron sen maitoa käsiini, sitten nostan pennun ylös ja hyväilen niitä. Tämän teen 3-4 kertaa viikossa, kunnes pennut alkavat juoksennella. Minulla on ollut pentuja, jotka ovat luulleet, että minä olen heidän emänsä. Pennut saavat näin sosiaalisen kontaktin minuun. Usein pennut leimautuvat enemmän äitiinsä kuin omistajaansa, joten minä yritän leimata pennut itseeni ja tämä on erittäin tärkeää erityisesti harjoittelussa. On paljon helpompaa saada ne tottelemaan, jos ne ovat leimautuneita minuun.

Kun saan pikku pennut juoksemaan tiellä emäänsä seuraten, laitan ne suureen aitaukseen. Minulla on talon takana 25 m x 25 m aitaus ja annan koirien juosta siellä. Kuudentoista vuoden ajan on minulla ollut villakoira, jonka olen opettanut juoksemaan aitauksen ulkopuolella - kun pennut ovat tulleet aitauksen päähän, juoksee se takaisin toiseen päähän ja pitää pennut näin liikkeessä. Näin valikoin pennut nopeuden mukaan. Katselen niitä, panen merkille niiden liikkeet. Kaikki pennut eivät liiku yhtä hyvin, mutta jos ne liikkuvat edes sinnepäin kuin toivon, niillä saattaa olla mahdollisuuksia.

Lukuisia kertoja olen ajatellut: "Tästä tulee superkoira", ja ihmeteltävän usein siitä kasvettuaan on tullut superkoira. Muistan erityisesti kaksi kertaa, kun minulla on ollut kuusi pentua ja viisi niistä on ollut vasta aitauksen puolivälissä, kun yksi on ollut jo toisessa päässä, niin paljon parempi vauhti sillä on ollut. Kun pennut ovat olleet tällä tavoin, annan niiden olla rauhassa aina elokuulle saakka - useimmat pennuistani ovat maalis-/huhtikuun pentuja, siksi, että mielestäni isäni oli oikeassa siinä, että parhaat pennut saa nartun ollessa treenauksessa juoksuaikanaan.

Talon ja sairaalan takana on minulla kaksi tolppaa ja elokuussa kiinnitän niiden väliin pääliinan vetoliinoineen ja valjastan kaikki pennut valjakoksi. Minä itse, vaimoni, lapseni ja kennelapulaiseni pitävät niitä silmällä koko päivän. Koirien tulisi, seisten tai maaten, pysyä omilla puolillaan pääliinaa. Jos niin ei käy, muutamme niiden paikkaa. Haemme niille paikat, joissa niiden on pysyttävä. Kerran se osoittautui vaivan arvoiseksi.

Monet ovat sanoneet minulle: "Belford, et voi kuvitella sitä kauneutta, mitä valjakkosi ilmaisee. Se on kuin aalto, kun sitä katsoo sivusta."
Tällä tavoin se siis saadaan aikaan.

Tietysti sijoitan koiriani niiden askelluksen perusteella. En aseta suurta koiraa pienen viereen. Aikaisemmin otin osaa maastojuoksukilpailuihin ja olin toiseksi paras Uudessa Englannissa, mutta en koskaan päässyt ykköseksi, sillä hän oli 186 cm ja hänellä oli koivet. Ne olivat 30 cm pitemmät kuin minun, joten minulla ei ollut mitään mahdollisuuksia pysyä mukana. Joskus annan pentujen seistä valjakossa koko viikon tai niin kauan, että olen varma siitä, että ne ovat löytäneet paikkansa. Aloitan treenaamisen elokuun viimeisenä sunnuntaina ja näin teen joka vuosi säästä riippumatta. Aloitan normaalisti kaksi pentua valjakossa parittomiksi kytkettyinä. Jos koira kulkee pääliinan alla vaikka olen päätellyt aikaisemmin sen kuuluvan vasemmalle tai oikealle puolelle, pysäytän ja asetan sen paikoilleen - ja se oppii. Kun olen varma, että koira tietää paikkansa, lisään nopeutta, kunnes saan ne laukkaan. Sen jälkeen lisään valjakkoon kaksi pentua, kunnes koko pentue on tällä tavoin koulutettu.

Tämän jälkeen laitan pennun vanhemman koiran viereen ja ajan siten useita kertoja, ennen kuin laitan kaksi pentua vierekkäin. Lyhyin harjoitusurani on n. 4,2 km ja aloitan sillä. Kuusi viikkoa käytän ns. lihasten kuntouttamiseen (musceling up). Vaikka .minulla ei olisi nuoria koiria, en koskaan halua aloittaa tavalla, jota kutsun isometriseksi harjoitukseksi - vastakohtana Harris Dunlapin (Zero-kennel) intervalliharjoittelulle. Harris ei pysäyttänyt koiriaan, hän jarrutti niitä ja heti kun lihakset olivat asettuneet hiljaisempaan vauhtiin ja palautuneet, lisäsi hän jälleen vauhtia. Minä puolestani pysäytän koirat heti kun ne ovat käyttäneet toivomani vauhtipurkauksen. Pysäytän ne yksinomaan siksi, että haluan enemmän kontaktia koiriini - se on aika ojennukselle ja kehuille, myös koiran tarvitsee koota itseluottamuksensa - siksi nämä paussit. Menen koiran luo ja kehun sitä (varsinkin, jos se on toiminut hyvin) ja erityisesti teen sen varautuneelle koiralle. Ensimmäisillä kerroilla en etene sataa metriä pitempään pysäyttämättä syystä tai toisesta. Kun voin ajaa 4.2 km pysähtymättä ja ongelmitta, koetan lisätä nopeutta. Kun lähestyn pistettä, että voin ajaa 4.2 km pysähtymättä, alan käyttää isometristä harjoitusta. Vaadin koiriltani 100 %. Se on kuin ajaisi autoa. Voin "sytyttää" tai "sam­muttaa" ne. Pysäytän ne eri syistä. Vähitellen lisään aikaa ja vähennän pysähtymiskertoja, kunnes tulee aika, jolloin voin ajaa 4.2 km minkä hihnat kestävät. Voi sattua, että saavutan sen tason viikossa, jolloin lisään matkan 7.2 kilometriin ja käyn koko prosessin uudelleen läpi. Ymmärrätte varmasti, että nämä koirat aloittavat treenauksen kilpailumuodossaan, minulla ei ole lihavia koiria. Haluan nähdä kolme kylkiluuta ja hiukan rasvaa loppujen päällä. Työskentely vaatii siksi paljon koiralta, että se sulattaa rasvan. Lisään ruokaa, kun treenaan niitä.
Enimmäkseen treenaan joka toinen päivä. Teoriani on tämä: koirani juoksevat niin nopeasti kuin vaadin ja ne ovat kuin autonrenkaat. Jos ajaa 120 km/h, ne kuluvat. Sama koskee koiran tassuja. Pyrin pitämään tarkasti silmällä tassuja. Hyvin harvoin ajan kahta päivää peräkkäin, sillä tassut eivät kestä sitä. Jos ajaa autolla vain 50 km/h, renkaat kestävät miltei ikuisesti.

Etkö koskaan treenaa kesällä?
Vain kaksi kertaa olen treenannut koko vuoden ja silloinkin vain siksi, etten tiennyt, mitä koiria halusin käyttää seuraavalla kaudella. Jos minulla esim. oli 14 koiraa ja halusin käyttää 16 sekä minulla oli joitakin pentuja kasvamassa, en treenannut kesällä. Mutta jos olin vaihtamassa monta koiraa - mikä tapahtui, kun koirani kestivät miltei ikuisuuden - viimeisenä vuonna ajoin sekä Fairbanksissa ja eräässä toisessa kaupungissa kahdella pyöräkoiralla ja kahdella kärkikoiralla, jotka olivat 14-vuotiaita, ja tulin kolmanneksi. Hyvä treenaus ja hyvä ruoka sekä pahuksen hyvä eläinlääkintä! Toivon, että kukin koira vetää enintään 16 kg treenattaessa, vastakohtana kilpailulle, jolloin paino koiraa kohti saisi olla korkeintaan 8 kg ja mielellään lähempänä 5 kg:aa, jos kyseessä on suuri valjakko. Täällä on eräs herra (Axel Vermehren) ja laskin, että hän antoi koiriensa vetää 25 kg ja kun puhuin hänen kanssaan, ymmärsi hän hyvin, mitä tarkoitin. Hänellä oli erittäin vahva valjakko, erittäin, erittäin vahva, mutta koirissa on enemmän vauhtia ja hän saa niistä enemmän irti, jos hän vain keventää kärryään tai pudottaa helvetin paljon painoaan, ja siitä en usko hänen selviytyvän. Olen ajanut kärryn kanssa 24 koiralla - täytyy vain olla hyvä johtajakoira ja maasto, joka sopii siihen, ei liikaan mutkia. Minulla oli onni ajaa tupakka- ja viljapelloilla, jotka olivat tasaisia kuin pöytä ilman mitään aitoja, joten minulla ei ollut mitään ongelmia.

7.2 km:n jälkeen lisään matkan 10 km:iin ja alan jälleen alusta. Tämä vaatii paljon kärsivällisyyttä. Kirjoitin aina paperille, mitä tulin tekemään seuraavalla kerralla, mutten koskaan tehnyt sitä 100 %:sti, kuten Harris Dunlap, joka kirjoitti kaiken ylös. Aina voi sattua jotain odottamatonta ja halusin voida muuttaa ohjelmaa ja tehdä jotain muuta. En tiedä kaikkea, mitä tarvitsisi tietää ajaakseen rekikoirilla, ja tulette joskus hämmästymään, että joku, joka ei tiedä niin paljon, sanoo eräänä päivänä - hänellä on idea, luulen, että kokeilen sitä - ja se toimii. Et ymmärrä täysin, mutta kokeilet sitä ja se toimii.

Kaikki, mitä sanon ei ehkä tule toimimaan teillä kuten minulla. Mutta te keräätte tietoa minulta ja muilta ja jonain hetkenä teillä on "pakettiratkaisu" jalostukseen - treenaukseen - ruokintaan - kilpailemiseen.

10 km kärryillä 16 kg koiraa kohti ja siitä voi siirtyä suoraan 16 km:iin reellä, kilpailunopeudella. Olen tehnyt sen, olen startannut kilpailuun, 19 km/päivä.

Ensimmäisenä päivänä tein ennätyksen, toisena päivänä löin sen ennätyksen, ja koirat eivät olleet juosseet lainkaan lumella eivätkä juosseet yli 10 km:n harjoituksia. Jotkut kysyvät, kuinka se on mahdollista. Koira on kuin suihkepullo - saat kaiken ulos kerralla tai sitten vähän kerrallaan - kaikki riippuu vain siitä, mitä vaadit - milloin ja kuinka paljon. Täytyy tuntea koiransa.

Minulla on 4-5 erilaista harjoitusuraa. Enimmäkseen harjoittelen kotona, mutta jos se alkaa tuntua ikävystyttävältä, vaihdan joihonkin toiseen paikkaan. Monena vuonna meillä on kärrykilpailut ja niistä pidin paljon, Isillä kukaan ei voinut voittaa minua. Voin kehua koiriani ja väitän, ettei kukaan maailmassa ole ajanut koirilla kärryn kanssa nopeammin kuin minä. Ajoin yhtä nopeasti kärryillä kuin reellä. Isäni ei koskaan voinut ymmärtää sitä. Hän sanoi: "Jos ajat 25, mailia tunnissa kärryillä, niin on sinun voitava ajaa 50 mailia tunnissa reellä."
Sitä en koskaan pystynyt tekemään.

Onko sinulla ollut joskus ongelmia eläinten, riistan tms. kanssa?
Kyllä, riistaeläinten, hevosten, lehmien, ihmisten - ja kerran erään terroristin. Eniten ongelmia on ollut ihmisten kanssa. En lainkaan kestä ihmisiä. Deerfieldissä on harjoitusalue, missä oli paljon hiehoja sekä niiden ruokintapaikka juuri tien vieressä, ja kun ajoin ohi, halusivat erityisesti nuoret koirat syöksyä ulos, kun hiehot olivat kohdalla. Joten seuraavalla kerralla pysäytin ja ohjasin koirat kohti ruokapaikkaa. 2-3 koiraa sai potkun päähänsä, kun ne pistivät sen aitaukseen. Ne eivät tehneet sitä enää koskaan. Voin ajaa lehmälauman läpi tai hevosten ohi ja usein vain hevoset pelästyvät eivät koirat. Eräänä päivänä koko lehmälauma tuli valjakkoa vastaan. Olin varovainen, eikä yksikään koira vahingoittunut, mutta eräältä lehmältä katkesi jalka. Maanviljelijä oli vihainen, mutta sanoin: "Mitä minä voin tehdä, lehmät ovat jossain 100 metrin päässä tiestä, minä huolehdin itsestäni, koirani huolehtivat itsestään, mutta nämä kirotut lehmät. Luulen, että ne pelästyivät ja pakenivat tien toisella puolella olevaan navettaan."

Haluan, että koirani ovat riippuvaisia minusta. Vihaan mainita koko ajan Harris Dunlapia, mutta Harriksen teoria on tämä: jos saattaa koirat johonkin tilanteeseen, ne tottuvat siihen ja oppivat hoitamaan sen. Olen nähnyt Harriksen saavan ongelmia. Koirani luottavat täysin minuun ja kun pyydän niitä tekemään jotain, ne tekevät sen. Usein esiintyy tilanteita esim. hevosten kanssa ja kun minulla on nuori koira valjakossa ja olen juuri ohittanut tilanteen, niin nuori koira suurin silmin katsoo taaksepäin ja ajattelee: "Vov, olisin voinut saada palan tuota hevosta, mutta nyt se on liian myöhäistä." Myöhäistä, sillä koirat huomioivat minut, loin luottamuksen. En välittänyt laittaa enemmän kuin kaksi uutta koiraa valjakkoon vuosittain. Ja kun tein sen, en vaihtanut koskaan koiraa, ennen kuin minulla oli astetta parempi koira tilalle ja olin myös varmistanut, että se oli parempi. Jos laitoin kaksi nuorta koiraa valjakkoon, en antanut niiden juosta vierekkäin, sillä jos toinen niistä väsyy, se katsoo pentuekaveriaan, ottaa pari askelta lisääjä katsoo taas sitä ja silloin näet, mitä tapahtuu: "Tämähän on työntekoa, tehdään lakko!" Pian sinulla ei ole vain yhtä, joka lakkoilee - saat uskoa! Niinpä en laittanut koskaan kahta pentua vierekkäin, vaan laitoin aina luotettavan koiran pennun viereen ja se huomasi: "Hän jatkaa, minunkin on jatkettava." Keskustelimme jo kummalleko puolelle pääliinaa koira on laitettava. Jos täytin valjakkoa kahdella nuorella koiralla, asetin ne normaalisti pyöräkoirien edessä oleviin pareihin. Ne eivät olleet kaukana valjakossa, enkä voinut kuvitellakaan laittavani niitä pyöräkoiriksi. Arvoasteikossani ovat pyöräkoirat johtajakoirien arvoisia. Pyöräkoirani auttoivat ohjaamaan rekeä. Norjassa näin heidän laittavan pyöräkoirat liian kauaksi reestä voidakseen ohjata rekeä ja sitä vastaan minulla on paljon. Onni saattaa kääntyä ja jos kaadut, sinulla on varmasti ongelmia. Ja he eivät voineet luottaa siihen, mitä sanoin. Kuitenkin selitin eräälle miehelle, jonka tiesin haluavan lisätietoa: "Näin sinun eräässä kilpailussa potkivan käsi sieppausliinassa. Etkö usko, että voit unohtaa tuon kirotun sieppausliinan ja saat 75 % lisää potkuihisi." Hän sanoi: "Hm, en ole ajatellut sitä, minun täytyy kokeilla." Mutta muut sanoivat: "Belford voi sanoa niin, mutta me teemme omalla tavallamme". OK - se on heidän etuoikeutensa.

Kuinka kauaksi reestä laitat pyöräkoirat?
Minun pitää pystyä koskettamaan niiden häntää 90 cm pitkällä piiskalla nojautuessani eteenpäin. En tiedä kuinka lyhyitä teidän rekenne ovat. Norjassa ne olivat aivan liian pitkiä. Eräs mies siellä tekee mallini mukaisia rekiä, Fossum. Hän lyhentää etupäästä ja jatkaa takajalaksia, se saa reen parempaan tasapainoon. Mitä pitempi liina on, sitä vähemmän saadaan voimaa irti. Koirat tarvitsevat tilaa juosta, mutta ne voi saada myös liian kauaksi.

Syy pitkiin liinoihin Alaskassa on kumpuileva maasto. Olen nähnyt, kuinka ajettaessa lyhyillä liinoilla yhden parin ollessa kukkulanpäällä ja toisen parin toisen kukkulan päällä, niin välissä oleva pari on roikkunut ilmassa.

Minulla oli tapana ajaa koirilla 50 km syyskuussa, 100 km lokakuussa, 150 km marras- ja joulukuussa. Saimme normaalisti lunta joulukuun ensimmäisellä viikolla. Halusin mielelläni, että koirat olivat ajaneet ennen ensimmäistä kilpailua 530 km. Jos niillä oli takanaan 480 km, niin tunsin oloni turvalliseksi, mutta mieluiten halusin enem­män kuin 530 km. Parina vuonna, kun saimme lunta aikaisemmin, ajoimme 640 km. Siinä valjakossa minulla ei ollut lainkaan pentuja. Kokeneet koirat eivät tarvitse lainkaan niin paljon harjoittelua kuin nuoret. Joskus voi saada jonkun hyvän koiran happameksi pitämällä sitä valjakossa innokkaiden pentujen kanssa, jotka tarvitsevat harjoittelua. On hyvä idea antaa vanhemmalle koiralle vapaapäivä silloin tällöin. Se tuntee homman ja tekee työnsä, sitä ei tarvitse treenata kuten nuoria koiria. Viitenä viimeisenä vuonna, kun minulla oli koiria, käytin autoa treenauksessa. Syynä oli se, että halusin olla puhdas vastaanotollani vaihtamatta vaatteita ja peseytymättä. Minulla oli kokenut valjakko, jonka tunsin ja se tunsi minut. On pakko omistaa hyvä johtaja, jotta liina pysyy tiukalla. Kiinnitys autoon tulee olla niin korkealla, että voi nähdä liinan. Myös pyöräkoirat tulee nähdä voidakseen olla täysin varma, ettei liina mene pyörän ympäri ja vedä koiraa auton alle. Ajoin 15 km/h, en kovempaa, sillä kenenkään refleksit eivät ole riittävän nopeat pysäyttämään autoa, jos ajaa nopeammin ja jotain tapahtuu. En halunnut riskeerata ja vahingoittaa jotain koiraa.

Minulla ei ollut mitään ongelmia laiskoista koirista - ihmiset kysyivät: "Mitä tapahtuu, jos pysäytät moottorin?" Ne työskentelivät enemmän, kaikki koirat yrittivät lisätä vauhtia, joten tiesin, että sitä löytyy. Kun aloitin sitten reellä, pyysin vain vauhtia ja sain sitä. Se oli kuin olisi ajanut autoa.

Harjoittelitko tasaisella vai kumpuilevassa maastossa?
Aluksi harjoittelin tasaisella uralla. Kun aloitin oli minulla 28 koiraa, jotka oli raavittu kasaan kaikesta mahdollisesta - jos jollain oli kolme surkeaa koiraa, otin ne. Ensimmäiseen kilpailuuni starttasin kahdeksalla koira ja ja tulin kuudenneksi. Lombard (Igloo-Pak -kennel) ja Bill Shearer (Fox-stand-kennel) ohittivat minut ylämäessä kuin höyryveturit ja sen oli varsin noloa. Minulla oli kolme poikaa apuna ja niin veimme valjakon mäkiseen ja jyrkkään maastoon. Pojat seisoivat kärryjen molemmilla sivuilla sekä sen päällä ja kun tulimme mäkeen, alkoivat he lyödä kärryä kepeillä ja pitivät helvetinmoista melua niin että koirat pitivät vauhtia mäen harjalle saakka. Näin teimme jonkun aikaa ja tuloksena oli, että kun koirani näkivät ylämäen, lisäsivät ne vauhtia. Seuraavissa kilpailuissa tulin kolmanneksi, sitä seuraavissa toiseksi ja sen jälkeen ensimmäiseksi, jona pysyin seuraavat kahdeksan vuotta. Koirani laukkasivat aina huolimatta siitä, kuinka hitaasti ne kulkivat. Ne pystyivät laukkaamaan 10 km/ h ja vetämään koko ajan.

Harjoittelitko yksin?
Aina - melkein. En halunnut kenenkään olevan lähellä treenatessani koiria. Halu­sn täydellisen keskittymisen itseltäni ja koiriltani. Jos minulla oli nuoria koiria, järjestin pieniä kärrykilpailuja, jotta näin kuinka ne reagoivat kilpailutilanteessa, mutta ensin niiden tuli saada kontakti minuun.

Eikä sinulla koskaan ollut ketään, kennelapua, joka auttoi treenauksessa, kun olit liian kiireinen?
Ei. Mutta kerran eräs tyttö oli minulla pari vuotta töissä. Jätin hänelle 15 pentua ja tultuani Alaskasta otin pennut ja ajoin niillä ja kysyin: "Mitä hemmettiä olet tehnyt?" "Mitä tarkoitat?", kysyi hän. Sanoin: "Sehän on kammottava nippu koiria." "Minulla ne ovat kulkeneet hyvin", sanoi hän. Niinpä seuraavana päivänä lähdin ajamaan hänen kanssaan ja hän oli oikeassa, ne olivat hyviä, niistä olisi tullut hyviä koiria, mutta työskenneltyäni niiden kanssa jonkun aikaa annoin niiden "nukahtaa pois". Ne eivät ylipäätään reagoineet minuun. Pikku tyttö - hän ei ollut enempää kuin 150 cm - hän puhui vauvakieltä niiden kanssa. Kun minä hermostuin niihin ja huusin, löivät ne maihin. Sitä en voinut sietää. Olisin ehkä voinut pelastaa pari niistä, jos olisin pitänyt niitä vielä vuoden, mutta en tarvinnut niitä. Olin hyvin vihainen enkä siksi antanut hänen pitää niitä. En halunnut kenenkään saavan sitä jalostusmateriaaliani, sillä ne olivat 1/8-susia, eikä kenelläkään ollut niitä, siksi halusin pitää ne. Toinen asia oli, että jotkut niistä oli vihaisia. Ne rakastivat minua, mutta tiedän, mitä olisi tapahtunut, jos olisin kaatunut ja vuotanut verta.

Siinä on ero siperialaisiin nähden. Olisin voinut katkaista jalkani ja vuotaa kuiviin ja ne "kirotut" siperialaiset olisivat vain nuolleet päätäni. Muistan pari kertaa, kun olin vahingoittunut ja menettänyt otteen valjakosta, niin sain johtajan tuomaan sen takaisin. Toisella kerroista oli Timmie yksin johtajana. Hän ei murissut, katsoi vain valjakkoa (15 koiraa). Olin katkaissut jalkani, hän piti valjakon paikoillaan, kunnes olin ryöminyt rinnettä ylös piikkilangan alitse aina rekeen saakka ja sitten hän toi minut takaisin autolle. Jalka poikki lastasin koirat autoon ja ajoin kotiin. Avasin oven ja sanoin, että tarvitsen apua. Vaimoni juoksi ulos, mutta sanoin, että se olin minä, joka oli katkaissut jalkansa (ja sen tiesin tosi hyvin). Niinpä hän kutsui paikalle apurini, joka oli urheilunarkomaani, rakenteeltaan kuin Atlas, ja hän kantoi minut sisään kuin vauvan. Se oli sen sesongin loppu. Jätin valjakon eräälle ystävälleni, mutta hän ei pystynyt tekemään mitään sen kanssa. Johtajat tekivät, mitä tahtoivat. Seuraavana vuonna ajoin samalla valjakolla ongelmitta, vaikka olin pelännyt, että hän oli mahdollisesti pilannut koirat.

Sanoit, että joskus odotit liian kauan tehdäksesi pentuja jollakin hyvällä nartulla. Kuinka kauan odotit?
Olen teettänyt pentuja 14-vuotiaalla nartulla ongelmitta. Itse pelkäsin, että edessä olisi ollut keisarinleikkaus, mutta hän yllätti minut viidellä pennulla eräänä aamuna. Viisivuotiaana oli hän saanut kaksi pentuetta. Hän sai fantastisen hienoja pentuja. Hän osoitti olevansa kaikkien aikojen johtaja ja periytti myös johtajia. Ajoin hänellä kilpailuja aina 12-vuotiaaksi saakka.

Kuinka vanhaa uroskoiraa voi käyttää jalostuksessa?
Yksilöllistä, mutta olen kerran käyttänyt 17-vuotiasta.

Kuinka nuorta urosta käytit?
En käyttänyt vuotta nuorempaa koiraa ja sen oli tietenkin jo oltava rekikoira.

Koska katsot koiran olevan kokeillun rekikoiran? Kuinka pitkiä matkoja, missä olosuhteissa?
Useimpia nartuistani en käyttänyt jalostukseen ennen kuin niiden kilpailut olivat ohi. Narttuni kypsyivät, mikä tarkoittaa hyvällä rekikoiralla n. seitsemää vuotta, sitten käytin niitä jalostukseen. Uroskoirat. No kun ne olivat yli vuoden vanhoja, niin voin nähdä, mitä minulla oli. Edellyttäen, että tunsin isän ja äidin ja uros oli sellainen kuin toivoin, sain usein 50 % toivomiani pentuja - usein viisi kuudesta pennusta oli hienoja. Kaikki eivät olleet hyviä. Muistan erityisesti erään parituksen - ja minä muistan jokaisen kerran - pentueessa oli yksi pentu, joka oli tappaja. Kuusikuukautisena saattoi se mennä täysikasvuisen luo ja yritti tappaa sen. Sitä en tietenkään voinut sietää ja annoin sen "nukahtaa pois". Joka kerta, kun saa hyvän yhdistelmän, sitä on toistettava. Mutta tässä jälleen. Minulla on ollut fantastisia pentueita, mutta kun olen toistanut parituksen, en ole saanut mitään. Ne muistuttavat toisiaan, Jutta jotain puuttui. Isäni sanoi aina, että minä paritin ne väärään aikaan vuodesta.

Mutta tarkoitin myös, kuinka pitkillä matkoilla koiraa on ajettava, ennen kuin se on kokeiltu? 16-20 mailia?
En ole koskaan ollut siitä huolissani. Jos koira kulkee 16 mailia, niin se kulkee myös 30 tai 40. Ja tiesin, että koira minun valjakossani pystyi siihen.

Mutta voiko olla jokin minimimitta esim. 8 mailia, ennen kuin voi sanoa sitä kokeillun?
Minulla on ollut koira, jota voi kutsua "pyssykoiraksi". Se oli fantastinen koira. Valkoinen siperialainen White Water Lake-kennelistä. Ajoin erään miehen ohi kilpailuissa Kanadassa yhdessä ylämäessä, ja se oli ainoa koira, joka veti hänen valjakossaan. Yritin ostaa sen tietämättä edes hänen aikaansa. Hän sanoi ei, mutta parin viikon kuluttua sain puhelinsoiton, että hän halusi vaihtaa sen yhteen minun koiraani - niin sain sen. Se oli fantastinen koira kahdeksalla maililla ja sitten se oli loppu kuin pannukakku, täysin lopussa. Otin koirasta kaikki mahdolliset kokeet, tuloksetta.

Minulla oli muuten toinen koira, joka oli saanut lämpöhalvauksen kesällä, loistava koira. Mutta lämpöhalvauksen jälkeen se oli vain lyhyiden matkojen koira.

Kauanko annat koirien levätä treenaus-kertojen välillä'?
En pitempään kuin 72 tuntia (kolme päivää).

Millainen on ihanteellinen treeanausohjelma?
Joka toinen päivä tassujen takia, kun on kyseessä kärrytreenaus. Usein tarkastelin tassuja ja päätin, että jos en voi ajaa niin usein kuin halusin, annoin niiden levätä kaksi päivää, ajoin jälleen ja tassut ratkaisivat, voinko jatkaa joka toinen päivä. Ta­sut voi kulua rikki mitä pitempään ja nopeampaan ajetaan, siksi niitä täytyy vahtia koko ajan. Joka kolmas päivä tarkastin tassut samalla kun koirien kuntoa: kylkiluita ja ruokintatilaa. Se oli tapani rentoutua vapauduttuani vastaanotoltani 20.00-20.30. Silloin oli tarpeeksi valoisaa tarkastaa koirat, tai jos minulla ei ollut aikaa illalla, tarkastin ne aikaisin aamulla. Kun treenasin tahtia sunnuntai - tiistai - torstai - lauantai, niin vaimollani oli niin paljon työtä minulle maanantaina - keskiviikkona - perjantaina, ettei minulla ollut aikaa muuhun. Pitihän minunkin levätä. Olin töissä koko päivän. Vaimoni oli yhtä pätevä työskentelemään koirien kanssa kuin minä - eläinlääkärin näkökulmasta katsoen - joten en koskaan ollut rauhaton. Hän piti asioita silmällä. Vaikka hänellä ei ole eläinlääkärikoulutusta, lyön vetoa, että hän tietää 95 % siitä, mitä minä tiedän. Ainut kyky, mikä minulla on ja häneltä puuttuu, on leikkaustaito.

Oliko 10.4 km pisin harjoitusmatka kärryillä ?
Kyllä, muutoin ne ajetaan alas.

Joka toinen päivä? Suurella valjakolla?
Kyllä, muutoin ne ajetaan alas ja niistä tulee hitaita. Muutoin ne saa tämän siperialaisloikkimisen, jonka olen pyrkinyt eliminoimaan. Sanotaan, että siperialaisloikkiminen on seurausta luustosta, mutta sitä se ei ole, se on seurausta treenauksesta ja lihaksistosta. Eliminoin sen kuten Lombard.

Jos tulee kilpailuihin tammikuussa ja huomaat, että koirilta puuttuu nopeutta, onko myöhäistä saada sitä lisää?
Annas kun kerron, kuinka Clem Tellman teki sen. Clem oli valkoinen mies, joka oli naimisissa alkuasukkaan kanssa Wasillassa Alaskassa. Hän oli ollut maanviljelijänä Anchoragessa ja hänen vaimonsa halusi keittiöliettä. Se maksoi 700 $ ja hänellä ei ollut rahoja, niinpä hän päätti ajaa Anchorageen ja ajaa erään kilpailun "trapline" -koirillaan. Teidän olisi pitänyt nähdä ne. Ne olivat todellisia turkismetsästäjän koiria. Hän harjoitteli kaksi kertaa kolmen mailin radalla ja ajoi niitä kuin kuolema ja helvetti. Hän tuli kolmanneksi tai neljänneksi kilpailuissa. Hän voitti 700 $ ja löi minut. Hän oli siellä kolme viikkoa. Sanoin Lombardille: "Anna minulle kolme viikkoa hyvin perustreenatun valjakon kanssa ja voin muuttaa sen sprinttiin tai pitkälle matkalle."

Se oli vauhdista, mutta mitä tehdä, jos puuttuu voimaa?
Silloin oli pakotettu käyttämään raskaampaa kärryä.

Voiko rakentaa voimaa myöhään kaudella, jos sitä ei löydy?
Ei luultavasti. Luulen, että voima on rakennettava ennen nopeutta. Se vie pitemmän aikaa. Muistan, kun Seppälä 1931 tuli Lanconiaan, isäni ja minä kävimme hänen luonaan. Sain taluttaa kolmea hänen koiraansa ja niissä oli voimaa. Ne miltei vetivät käteni irti. Olin kylläkin vain 11-vuotias, mutta olin tottunut käsittelemään koiria. Isäni sanoi, että minun tuli hiukan taivuttaa käsivarttani, mutta ne olivat erittäin vahvoja. Niin tiesi myös Seppälä, kuinka voimaa rakennetaan.

Säästätko johtajakoiria, niin ettet käytä samoja joka kilpailussa?
En, niillä on aina paikkansa, myös treenauksessa. Minulla on vaihtoehtoja, mutta käytän samoja johtajia treenauksessa ja kilpailuissa. Minulla on ollut kolme johtajaa, jotka olivat surkeita, jos laitoin ne alemmaksi valjakkoon. Ne eivät halunneet juosta alhaalla - vain johdossa. Timmie oli erityisesti JOHTAJA. Se oli hänen työnsä. Sillä tavoin treenasin koirani. Ne harjoitettiin tekemään työnsä sillä puolella ja sillä paikalla, missä ne toimivat ja ne pitivät paikkansa vuosikausia.

Ainut kerta, jolloin vaihdoin koirien paikkoja, oli kun otin valjakkoon uusia koiria. Muistan kerran, kun minulla oli eräs narttu, joka piti laittaa pyöräkoiraksi oikealle, vaikka se oli vasemman puolen koira, mutta minulla ei ollut valinnan varaa. Niinpä se laitettiin oikealle ja minulla oli sen kanssa kaikki mahdolliset ongelmat. Ensiksi yritin pitää sitä irti pääliinasta kolmen kepin avulla, mutta se ei auttanut, ja pelkäsin, että se saattaisi vahingoittua, jos kepit katkeaisivat. Niin lainasin pienen ikeen, jonka eräs maanviljelijä oli tehnyt puusta. Kun olin ajanut pari mailia, huomasin jotain epäilyttävää, pysähdyin ja se oksensi rajusti. Se oli viimeinen kerta, kun kokeilin sitä oikealle puolelle. Se ei psyykkisesti sietänyt sillä puolen juoksemista. Näitä asioita täytyy ajatella ja asettaa kysymyksenalaisiksi, mitä siirtäminen voi maksaa, tai mitä etuja voi saavuttaa. Tunsin, että minulla ei ollut varaa siihen, että nartusta oli niin paljon ongelmia - se oli kärkikoira. Se oli ollut 4-5 vuotta valjakossa ja oli tullut hiukan tukevaksi, ehkä se tajusi hiukan, että olin ottanut sen lähemmäksi rekeä voidakseni pa­remmin pitää sitä silmällä. Sillä oli luonnolliset mahdollisuudet olla pyöräkoira, mutta se ei halunnut sitä.

Kokeiletko nuorta koiraa usealla paikalla?
En. Mitä tulee puoleen: en, mitä taas kokoon: kyllä. Toivoin suuria pyöräkoiria, joten jos minulla oli suuri pentu, päätin, pitikö sen juosta oikealla vai vasemmalla puolella, ja että sen pitää olla pyöräkoira.

Normaalisti pystyin ratkaisemaan, oliko koiralla nopeutta villakoiran ja muiden kertomien! seikkojen perusteella, mutta ensimmäisenä vuonna se sai juosta toisessa tai kolmannessa parissa, jotta olisin voinut helposti ottaa sen tarvittaessa pussiin. Minulla on ollut koira pussissa vain kolme kertaa elämäni aikana. Tunsin koirani ja tiesin, että ne pystyivät kulkemaan koko matkan. Tein sen asettamatta koiriani alttiiksi liialle stressille. Monia kilpailuja ei voiteta koira pussissa.

Sanoit, että sinulla oli suuria pyöräkoiria. Oliko sinulla erityiset valjaat pyöräkoirille?
Kyllä, jos ne olivat esim. vasemmalla, niin valjaiden vasen puoli oli hiukan pitempi, jolloin veto oli hiukan alempana sivulla. Ihmiset sanoivat, että pyöräkoirani juoksivat hiukan korkeammalla kuin muut, ja niin se oli, sillä en pitänyt niitä alhaalla. Niillä piti olla vapaus erityisesti voida ottaa mutkat, niin säädin valjaita, mutta vain pyöräkoirille. Mutta tein valjaat jokaiselle koiralle erikseen, ja jos vaihdoin koiraa, vaikka se olisi ollutkin samaa kokoa, tein juuri sille sopivat valjaat. Halusin, että valjaat istuivat koiran päällä juuri tietyssä kohdassa ja ei ole monta koiraa, jotka ovat rakenteeltaan juuri samanlaisia.