Kilpaileminen ja koirien hyvinvoinnista huolehtiminen

Susan Butcher, Team & Trail, tammikuu 1993

Käännös Hannu Rauhamaa

Susan Butcher on kiistämättä eräs maailman parhaista keski- ja pitkänmatkan ajajista. Erityisesti on hän tunnettu koiriensa hyvästä hoidosta. Mushing-lehden Kim Teasley (KT) on haastatellut häntä tammikuussa 1992.

KT: Sanoit kansainvälisessä rekikoirakonferenssissa, että yleinen päämääräsi on saada koirasi viihtymään. Kuinka kilpaileminen sopii tähän?

Susan: Se sopii, koska, jos ei ole kilpailun tai pitkän matkan kaltaista tavoitetta, ei ole myöskään todellista tarvetta oppia koirien ruokintaa eikä niiden parempaa käsittelyä. Jos en olisi kilpaillut, saattaisin ajaa samalla tasolla kuin olin 1975. Olen nyt saanut terveempiä ja kyvykkäämpiä koiria. Tästä syystä voin viihdyttää niitä enemmän viemällä ne pitemmille ja viihdyttävämmille retkille.

Pidän myös henkisestä haasteesta ja rakastan työskentelyä koirieni kanssa erämaassa. Nautin ajajien välisestä toveruudesta erityisesti keskipitkänmatkan kilpailuissa. On hienoa nähdä ajajien jakavan tietoa keskenään. Olen nähnyt valtavia edistysaskeleita oikeaan suuntaan vuosien aikana.

KT:   Mitä tulee viime vuoden Beargrease- ja Iditarod-kilpailuihin, mitä mielessäsi liikkui?

Susan: Molemmissa kilpailuissa päätin, etten laita koiriani henkisesti tai fyysisesti alttiiksi jollekin, johon ne eivät ole halukkaita.

KT: Kuinka se hyödytti sinua? 

Susan: Se hyödytti, koska minulla on jatkossakin hyvä pitkänmatkan valjakko. Olen kyennyt olemaan hyvin johdonmukainen urani aikana. Jos päättää ajaa vastoin koirien mielenkiintoa, ei kykene pitämään samaa linjaa koko kautta tai vuodesta toiseen.

Minulla on tietty tyyli vaatia, että koirat tekevät mitä pyydän ja se on humaani tapa. Viime vuoden Iditarodilla lähdin White Mountainilta myrskyssä, yritin tavallisella tavallani ja koirat eivät luovuttaneet. Ne eivät voineet löytää uraa ja turhautuivat. Pelkäsin, että koirani saavat paleltumia. Jos olisin vaatinut niitä jatkamaan, olisin rikkonut niiden luottamuksen. Niin päätin palata takaisin White Mountainiin ja odottaa myrskyn asettumista, vaikka se merkitsi riskiä menettää voitto.

Vaikka hävisin kilpailun, säilytin koirieni luottamuksen, mikä merkitsee, että minulla on valjakko tänäkin vuonna. On todella tärkeää olla johdonmukainen koirien kanssa.

Parempi esimerkki tästä on viime vuoden Beargrease. Kilpailun eräässä vaiheessa oli minun tehtävä päätös, pitäytyisinkö kilpailutavassani ja pelaisin uhkapeliä mahdollisuudesta voittaa Terri Adkins, tahi etenisinkö hänen tyylillään (johon hänen koiransa olivat koulutettuja) ja omaisin paremmat mahdollisuudet hänen lyömiseensä. Koirani eivät olisi ymmärtäneet, jos olisin alkanut ajaa tarkistuspisteiden läpi vain lyhyesti leväten. En ollut kouluttanut niitä siihen. Koirani olettavat saavansa paljon lepoa ja ne odottavat sitä. Jos olisin ajanut Terryn tavalla, olisin tuhonnut kaiken, mitä koirani ymmärtävät kilpailusta. Niinpä annoin niille kahden tunnin levon tarkistuspaikoilla ja Terry voitti minua vai 20 minuutilla.

KT: Miksi kilpailet vain itse kasvattamillasi koirilla?

Susan: Rakastan työskentelyä pentujen ja yksivuotisten kanssa ja tiedän, että pentukasvatusmenetelmäni ovat erinomaisia. Jos voi viettää aikaa pentujen kanssa, on parempi toimia niin, mutta se ei ole ainoa tapa. Jos ostaa koiria kenneleistä, missä pennuille annetaan riittävä huomio, voi saada yhtä hyvän lopputuloksen.

Tärkeimmät elementit pentujen kasvatuksessa ovat niiden sitoutumisen saavuttaminen sekä haasteiden voittaminen. Sinun on opetettava niille, että haasteiden täyttäminen on hauskaa ja että olet mukana auttaaksesi niitä sekä kiittääksesi  jälkeenpäin.   Esimerkiksi pentujen kävelylle ottaminen on erinomainen tapa antaa niille haasteita. Otan pentuni kävelylle yli jäisten virtojen, jäätiköiden, suurten tukkien, jyrkkien rinteiden jne.

Tavallisesti minulla on mukana aikuinen koira. Aikuinen näyttää pennuille, kuinka esim. ylittää virta, ja minä olen mukana rohkaistakseni niitä. Jos joku on liian peloissaan, autan sitä. Tällaisten asioiden toistaminen opettaa, että vaadin niiltä jotain, mutta kun vaadin, se on hauskaa. Ne oppivat, että ne voivat luottaa apuuni ja kiitokseeni. Mitä suurempi haaste, sitä enemmän ne oppivat luottamaan minuun. Siksi toistaminen on niin tärkeää.

KT: Kerro enemmän pentukasvatusfilosofiastasi.

Susan: Mielestäni ainoa tapa saada esiin parhaat koirat on kärsivällisyys. Pidän kaikki pennut vuoden vanhoiksi. En edes katso niitä siinä valossa, että tuo on hyvä tai tuo ei ole hyvä. Minulla oli aikaisemmin tapana tehdä niin. Nyt kuntoutan ja koulutan ne. Jos vain näen pennun osoittavan jotain erinomaista yhtenä päivänä kolmestakymmenestä, se on hienoa. Silloin tiedän sillä olevan kykyjä ja työni on opettaa sille, että haluan sen tekevän niin koko ajan. Pidän siitä, kun pennut hyppivän päälläni. Annan niiden purra minua ja ryömiä ylitseni. Käytän ketjusta tehtyä pääliinaa valjastaessani pennut opettaakseni ne olemaan purematta sitä. On parempi, että pennut päättävät, etteivät ne halua purra liinaa, kuin että minun on kuritettava niitä joka kerta. Ajamisesta on tehtävä hauskaa pennuille. On tärkeää, että joka pentu tuntee nimensä. Aina kun ruokimme, valjastamme tai leikimme pennun kanssa, sanomme sen nimen. Kun pentu tuntee nimensä, voit rankaista sitä sanomalla sen nimen karkealla äänellä ja kiittää iloisella. Jos pentusi tuntevat nimensä, miltei koko koulutus voidaan tehdä sanallisesti.

KT: Kuinka paljon odotat pennuiltasi. 

Susan: En paljon. Pidän pennuista, joissa on tulta ja tappuraa. Jos niissä on sitä, eivät ne ole täydellisesti marssivia sotilaita. Eri pentueet kypsyvät eri tahtiin ja suurilla uroksilla näyttää olevan vähemmän koordinaatiokykyä pentuina. 

KT: Luulet ilmeisesti, että jotkut ajajat tekevät päätöksiä liian aikaisin pentujensa potentiaalista? 

Susan: Ehdottomasti. Etenkin joissakin suurissa kenneleissä, missä ei ole riittävästi apureita. Pennut eivät saa riittävästi aikaa tai huomiota, mitä ne tarvitsevat tullakseen hienoiksi koiriksi. Ajajalla ei ole riittävästi tietoa tehdäkseen oikean päätöksen.

KT: Minkä neuvon antaisit ajajalle, joka aloittaa jalostusohjelman?

Susan: Osta parhaat nartut, jotka voit kokeillusta linjasta. Jos sinulla ei ole varaa omiin uroksiin, osta palvelut muilta. Jos olet huolellinen ohjelmassasi, sinun pitäisi saada korkea prosentti sellaisia pentuja, joista muodostat valjakkosi.

Tee enemmän vähemmällä. Toisin sanoen kasvattamalla pienen määrän hyvän perimäisiä pentuja ja antamalla niille paljon aikaa pääset paljon pitemmälle kuin kasvattamalla tonneittain pentuja, joille sinulla ei ole aikaa. Suosittelen myös parin erinomaisen vanhemman johtajakoiran ostamista niin, ettet opeta pennuille huonoja tapoja. 

KT: Mitä odotat koiralta? 

Susan: Urheilullinen ote ja sydän ovat minulle tärkeämpiä kuin fyysinen kyky. Esim. minä säilytin koiran nimeltä Adicus, joka oli ehdottomasti fyysisesti heikoin pentueessa. Se ei pysty ravaamaan yhtä nopeasti kuin muu valjakkoni, mutta sillä on erinomainen pää. Ei siksi, että se olisi täydellinen ja tekisi kaiken oikein - se on aika itsepäinen, mutta siinä on sitä otetta, mitä tapaa ihmisurheilijoissa, se nauttii itsensä ylittämisestä.

KT: Viime aikoina valjakkourheilu on ollut aika paljon eläinsuojeluihmisten silmissä. Luuletko, että on mahdollista kilpailla humaanisti?

Susan: Pidän sitä erittäin mahdollisena. Urani alkuvaiheessa, kun loin käsitystä, mistä kilpailemisessa on kysymys, näin ajajien kilpailevan eri tavoilla, jotkut humaaneilla toiset vähemmän. Päätin, että haluan kyetä voittamaan vahvimmalla, nopeimmalla ja terveimmällä valjakolla. Mielestäni olen tehnyt sen.

Haluaisin mainita, etten usko monen ihmisten tietävän, mitä epähumaani kohtelu voi olla. Useimmat ihmiset ajattelevat, että se merkitsee koiran lyömistä, piiskaamista tai riittämätöntä ruokintaa. Se on vain jäävuoren huippu.

Esim. jokainen koira tarvitsee kopin ja ansaitsee kuivan alustan. Koirien pitäisi voida olla soralla eikä istua mudassa. Ne tarvitsevat säännöllisen matolääkityksen ja rokotukset. Kaiken tämän tekemättä jättäminen on epähumaania. Ihmisten pitäisi olla varmoja, etteivät he omista enemmän koiria, mistä he pystyvät huolehtimaan kunnolla.

On helppoa ajatella, että jotkut muut asiat ovat tärkeämpiä. Sateisena päivänä sinulla saattaa olla kiire suunnitella, kuinka pudottaa puoli kiloa kilpailurekesi painosta samalla kun koirasi istuvat mudassa ja ne pitäisi siirtää uuteen paikkaan. Koiriesi siirtäminen kuivaan paikkaan merkitsee paljon enemmän kilpailukyvyllesi, kuin puolen kilon pudottaminen reestäsi. Koirien pitää voida luottaa siihen, että sinä huolehdit heistä. Jos siirrät ne kuivempaan paikkaan, sinulla on onnellisempia ja terveempiä koiria ja niillä on paremmat tassut.

KT: Onko Iditarodin kaupallistuminen muuttanut urheilua?

Susan: Ennen starttia ja kilpailun jälkeen olen tietoinen lisääntyneestä kiinnostuksesta medioissa, mutta kilpailun aikana se on viimeinen mieleeni tuleva asia. Minulle Iditarod on yhä koiravaljakoita, kilpailijoita, kyläläisiä, säätä ja kaunista erämaata sekä ulkoelämää.

KT: Mitä osaa sponsoreiden lisääntyvä rooli on merkinnyt?

Susan: Se on todella ennen ja jälkeen kilpailuja kysymys. Urheilustamme kiinnostunut yritysmaailma on tuonut paljon hyvää. Koirat saavat parempaa huolenpitoa ja ravintoa sekä vaatetus ja välineet ovat parantuneet.

KT: Tunnetko, että olisit joskus joutunut tilanteeseen, jossa sinun on ollut tehtävä valinta sponsorin miellyttämisen tai koirien huolenpidon välillä? 

Susan: Ei tule edes mieleeni miellyttää sponsoria kilpailun aikana. Miellyttämi­nen on jotain, jota tarvitaan, kun en ole reen jalaksilla. Vuosien aikana olen joutunut lukuisia kertoja päättämään kilpai­uissa, mikä on hyvä koirilleni, mutten koskaan, mikä on hyvä lompakolleni. Jos ajat kymmenentenä ja olet huolestunut siitä, että saatat menettää sponsorisi, se on oma ongelmasi. Sinun pitäisi silti nauttia koiristasi, näköaloista ja ajajatovereistasi. Sinun ei pitäisi tuntea itseäsi turhautuneeksi, jos sinä ja koirasi ovat tehneet parhaansa. 

KT: Millaisena näet valjakkourheilun kehityksen?

Susan: Uskon, että tulee olemaan enemmän ja enemmän pitkänmatkan kilpailuja. Esim. olen juuri kuullut 1200 mailin kilpailusta Norjassa 1993. Nämä uudet kilpailut ovat hyvä asia urheilulle eivätkä ne vahingoita jo olemassa olevia. Se tuo vain enemmän painetta niille tarjota parempi eläinlääkintä, paremmat säännöt, paremmat urat ja suuremmat palkintorahat.

KT: Suunnitteletko jatkavasi kilpailemista?

Susan: Koska koirilla ajamisella on potentiaalia kehittyä hyvään suuntaan, haluan olla osallisena kilpailutoiminnassa ja varmistaa, että se pääsee yli nykyisen vaikean ajan. Asemani takia ja siksi, että ihmiset tuntevat minut, uskon voivani auttaa urheilua kehittymään oikeaan suuntaan.

Maailmassa on kehittyviä kilpailuja, jotka haluaisin ajaa. En usko ajavani Iditarodia ikuisesti, tai edes kauan. Haluan osallistua enemmän koirien käsittelykoulutukseen sekä tutkimukseen treenauksesta, terveydenhoidosta ja ruokinnasta. Lisäksi suunnittelen jatkavani jalostusohjelmaani.

KT: Mitä muutoksia voitaisiin tehdä oikean suunnan varmistamiseksi? 

Susan: Ei minulla ole perimmäistä vastausta, mutta minulla on paljon hyviä ideoita. Niin kauan, kun vielä kilpailen, en voi auttaa näkemyksieni käyttöönsaamisessa. Jos niin tekisin, ajateltaisiin, että yritän pakottaa muut ajamaan tavallani.

Valtaosa huippuajajista tekee erinomaista työtä. Ongelma on niissä, jotka yrittävät kilpailla eivätkä tiedä riittävästi, kuinka tehdä se.

Meidän on painostettava kilpailuja sellaisten sääntöjen luomiseen, jotka varmistavat koirien humaanin kohtelun, mutta silti säilyttävät kilpailujen kilpailuluonteen. Rajoitusten tulee olla riittävän väljiä, jotta kilpailijat voivat tehdä strategisia virheitä.

KT: Onko sinulla jotain muuta, jonka haluaisit sanoa koirien huolenpidosta?

Susan: Kyllä, minusta olisi hyvä ajatus, jos ajajat voisivat kokoontua ja sopia minimihyväksymisstandardeista koskien koirien käsittelyä. Kuulin äskettäin jonkun ehdottavan vapaaehtoisen organisaation perustamista. Ollaksesi jäsen tässä ryhmässä sinun pitää sitoutua täyttämään nämä standardit kennelissäsi ja sallia ryhmän tekemät tarkastukset. Jos ryhmässä olisi riittävästi jäseniä, olisi arvokasta olla myös jäsen. Toisin sanoen, joku saattaisi soittaa sinulle ostaakseen koiran ja kysyä oletko jäsen. Jos et ole, hän päättää kääntyä toisen ajajan puoleen, joka on. Tämän tyyppinen ryhmä olisi erinomainen alku saada parannusta koirien huolenpitoon.