Frank Hurley ”Etelän Argonautit” - Koirakaverit

 ( Käännös Hannu Rauhamaa)

Kuinka yksitoikkoiseksi kylmä vankeutemme olisi ollut, ellei meillä olisi ollut koiria. Ne olivat syntyneet, kasvaneet ja  harjoitettu Hudsonterritoriossa. Kun me aluksi teimme niihin tuttavuutta Endurancella, olivat ne kiukkuisia, happamia ja arkoja ja näyttivät hiukan erilaisilta susilta. Kun tulimme Weddellmerelle, niitä oli viisikymmentäneljä. Kuusi tuli lisää, kun olimme kiinnijäätyneinä pari kuukautta. Sallyn neljästä pennusta tuli suuria suosikkeja, eikä vain kasvatusisä Tom Creanille, vaan koko porukalle, joka seurasi niiden kehitystä niiden hauskan pentuajan aikana kaikella sillä kiinnostuksella, mikä tavallisesti kohdistuu ihmisperheen lisäykseen. Macklinin Suella ei ollut samaa tuuria äitiydessään, sillä yhdestätoista pennusta vain kaksi avasi silmänsä kohti valkoista ja hankalaa maailmaa.

Koirat, jotka olivat majoitetut kukin omaan koppiinsa kannella, sietivät matkan varsin hyvin, vaikka ne luonnollisesti menettivät osan hyvästä kunnostaan. Heti kun Endurance tarttui tiukasti kiinni jäähän, siirrettiin ne jäälle aluksen viereen.

Kun saimme riittävästi hylkeenlihaa, saivat ne pian takaisin leikkisen luonteensa ja työskentelyintonsa. Rekikoiriemme keskipaino oli 85 naulaa (40 kg) – pienin oli 70 naulaa (32 kg) ja painavin, tosi jätti nimeltään Jasper oli 182 naulaa (83 kg). Nelivuotias Shakespeare painoi 115 naulaa (52 kg).

Alussa olivat koirat meille vain koiria, heterogeeninen lauma. Tietyt retkemme jäsenet vastasivat niiden ruokinnasta ja muusta hoidosta. Sittemmin sai Shackleton hienon ideaan jakaa ne viideksi valjakoksi ja arpoi ne viidelle retkemme jäsenelle, jotka tulisivat seuraamaan häntä hänen matkallaan poikki etelämantereen. Sen laskettiin vievän 120 päivää, mistä seurasi, että kunkin ajajan oli treenattava valjakkonsa tämän matkan marssille.

Omistajatunteet ja kilpailuhenki, jotka näin herätettiin, heijastui pian myös koirien hyvinvointiin. Minulla oli tuuria saada arvonnassa otaksuttavasti paras valjakko ja sain aivan varmasti parhaan johtajakoiran. Toiset väittivät, että aloitin epäoikeudenmukaisella etumatkalla, sillä  olin kerran ollut lyhyen aikaa renkinä erään härkäajajan luona Australian syrjäseuduilla. Uskallan joka tapauksessa väittää, että vaikka kieli on tärkeää, on johtajuus kaikkein tärkeintä. Siksi painotan kiitollista ihailuani Shakespearea kohtaan, hienointa rekikoiraa, joka koskaan on kantanut johtajakoiran valjaita. Sitä kutsuttiin ”Köydenpätkäksi” sillä kaikki karvat olivat lähteneet sen hännästä kerran historiallisessa tappelussa Bob veljensä kanssa. Pohjoisessa sitä oli kutsuttu ”Välkyksi”, ehkä ihmeellisen oppivaisuutensa vuoksi. Toiset olivat kutsuneet sitä ”Pyhäksi koiraksi”, koska se aina oli kärjessä, olipa kyse mistä koirakonnankoukusta tahansa, mutta kun asiasta tuli tutkimus, ei edes pyhimys voisi näyttää viattomampaa naamaa, yksikään koira heiluttaa siveellisemmin häntäänsä. Kun se jälleen sai käyttää voimiaan valjaissa, osoitti se viisautta, joka oli miltei kauheaa ja kaverina se oli parempi kuin monet ihmisistä. Lyhyesti sanottuna, sen viisaus ja ihmistuntemus oikeuttivat sen uuteen nimeen: se oli Shakespeare koirien joukossa.

Koirien lumikojujen rakentaminen jäälle antoi meille suurta huvia. Aluksi olivat ne hyvin tarkoituksenmukaisia, mutta sitten, kun voimme ottaa sileitä paloja läheisen railon uudesta jäästä, alkoivat ajajat yhtä innokkaasti kilpailla keskenään koirankopinrakentamisessa samoin kuin koirien hoidossa ja treenauksessa. Ohuita jääpaloja oli helppo muokata kuinka tahansa ja liittää yhteen kaatamalla vettä saumoihin. Meriveteen sekoitetusta lumesta tuli myös hyvää sementtiä, ja kun halusi kiinnittää koirat, tarvitsi vain hakata jäähän pieni reikä, pistää ketjun pää sinne ja kaataa päälle vettä. Muutaman minuutin kuluttua oli ketju jäätynyt kiinni niin lujaa, ettei koko valjakon yhdistyneet voimat saaneet sitä irti.

Kokonaisia jääkyliä kasvoi nopeasti aluksen ympärille ja helppous löytää hienoja rakennusmateriaaleja antoi paljon huvia. Vain arkkitehtoninen mielikuvitus sai vapaasti lentää. Lumikojut varustettiin puisella lattialla ja oviluukulla – ikkunat olivat tarpeettomia, sillä sinertävä päivänvalo siilautui seinien läpi.

Lumikojuja käytettiin nukkumapaikkoina vain kun sää oli erityisen huono. Silloin halusivat niiden asukit vetäytyä niihin nukkuakseen suloisesti, kun myrsky ulvoi ja lumi kinostui korkealle niiden ympärillä. Rapsuttamalla pois lunta onnistui osan niistä tehdä pienen tirkistysaukon oveen saadakseen raitista ilmaa tai tähystelläkseen ruokaa. Ne pitivät myös kojujaan käyttökelpoisina pakopaikkoina, kun omatunto vaivasi tai ne tunsivat, ettei piiska ollut kaukana.

Valjakkomme koostui tavallisesti johtajasta ja kahdeksasta koirasta, jotka vetivät pareittain, mutta kullakin oli omat valjaat. Koiravaljakon treenaus ja hoito on hienoa taidetta. Viisas ajaja oppii ensin tuntemaan koiransa ja opettaa sitten ne tuntemaan itsensä ja tulemaan tietoiseksi hänen mahdistaan. Sen jälkeen opettelee hän käyttämään komentosanoja päättäväisyydellä ja pitkää piiskaa tarkasti. Hän harjoittelee tunti toisensa jälkeen piiskan käyttöä kunnes hän luotettavalla varmuudella voi sivaltaa 20 jalan päässä olevaa lanttia. Sitten koirilla ajo käy kuin itsestään, niin kuin autoa ajaisi, mutta jos antaa epäselviä komentoja tai läimäyttää väärin piiskalla, ei se  olekaan niin hauskaa. Eräällä retkikuntamme jäsenellä oli teoria, että hallinta pitäisi hoitaa  hellyydellä, mutta osoittautui selväksi, että ainoa tapa käsitellä näitä koiria oli pitää kovaa mutta oikeudenmukaista kuria, minkä alaisuudessa koirat viihtyivät ja voivat hyvin sekä työskentelivät tehokkaasti. Velttous, poikkeuksellisuus mutta ennen kaikkea epäoikeudenmukaisuus pilaavat tuloksen. Hyvä koira katsoo, että edessä oleva kaveri hoitaa työnsä, muutoin näykkää se toista kintereistä, jos se osoittaa velttouden merkkejä. Jokainen koira jaksaa vetää noin 155 naulaa (52 kg), kun se on hyvässä kunnossa.

Ainoa koira valjakossani, joka fuskasi jatkuvasti, oli Sailor. Se oli voimakas, ovela koira, joka antoi vaikutelman, että se työskenteli kovasti, mutta käytti vain sen verran voimaa, että liina oli tiukalla. Kun olimme matkalla, se tapasi kääntää päätään ja salaa heittää silmäyksen isäntään ja piiskaan. Heti kun piiska viuhahti, pysähtyi Sailor silmänräpäyksessä, niin että piiska läimähti ilmassa juuri sinne, missä  Sailorin olisi pitänyt olla – muttei ollut!

Ajossa seurasimme tavallista metodia. Kun koirat olivat valjastetut, ne ovat harjoitetut istumaan ehdottoman hiljaa. Sanottaessa ”ready” asettuvat ne valmiuteen ja komennolla ”mush” nykäisevät ne voimakkaasti irrottaakseen jalakset jäästä, sitten ravaavat ne eteenpäin tasaisella vauhdilla. Kun valjakon on käännyttävä oikealle, tapahtuu se komennolla ”ha” ja vasemmalle komennolla ”gee” ja yleensä käytetään komentoa ”woah”, kun halutaan niiden pysähtyvän. Talvikuukausien aikana, kun ei ole lainkaan aurinkoa ja koko maailma on harmaa ja ilman jälkiä, jäälohkaretta ei voi erottaa kuopasta ja ihmisen on mahdotonta pitää kurssia ilman kompassia, mutta älykäs johtaja – sellainen koira kuin vanha mainio Shakespeare – voi saatuaan oikean kurssin ohjata valjakkoaan luotettavasti ja esteitä vältellen  menettämättä kurssia.

Se syvä yhteisymmärrys ja sympatia, mikä vallitsi koiran ja ihmisen välillä, oli jotain merkillistä. Monta kertaa vaaran hetkien uhatessa – erityisesti, kun aluksemme teki haaksirikon ja oli kysymys elämästä tai kuolemasta tehtäessä päätöksiä tai nopeita toimenpiteitä – tottelivat koirat käskyjä sellaisella alttiudella, jota ne eivät koskaan aikaisemmin olleet osoittaneet. Olen vakuuttunut siitä, että ne tajusivat vaaran epätoivoisessa tilanteessa ja aivan kuten kaikki retkikunnan jäsenet silmänräpäyksessä alistuivat johtajansa päätöksille, niin nämä älykkäät eläimet olivat myös valmiita tottelemaan herransa k0mentoja.

Huomasin olevan mahdollista ohjata johtajakoiraani telepatialla, jos sellainen ilmaus sallitaan. Lukuisia ketoja huomasin valjakkoni kääntyvän ja tottelevan ilman komentoja. Lukemattomia kertoja hidasti vanha johtajakoirani vauhtia ja näytti epätietoiselta. Mikä vaisto sanoi niille, että vaara vaani edessämme? Inhimillinen älyni ei ymmärtänyt sitä, ennen kuin tulimme lähemmäksi ja havaitsin railon merijäässä ja mustan veden olevan valmiina nielaisemaan meidät.

Valjakkoni avarsi oleellisesti operaatiokenttääni. Minulla oli tapana kaveri reessäni tutkia ahtojäätä laajalti ympäristössämme hakeakseni kuvausaiheita. Nämä matkat eivät olleet riskittömiä, sillä usein tapahtui, että jää avautui meidän ja aluksen välillä ja silloin meidän oli odotettava kunnes railo jäätyi jälleen tai seilata sen yli jäälautalla. Koirien viisaus oli kuitenkin aina luotettava.

Eräänä päivänä yksinäisen valjakkoretken jälkeen olin palaamassa alukselle. Makasin selälläni reessä innokkaasti keskittyneenä tutkimaan atmosfäärisiä ilmiöitä ja koirat juoksivat kotiinpäin aiemmin ajettua uraa, silloin tunsin äkkiä, kuinka putosin ja ennen kuin huomasin polskuttelin jääkylmässä vedessä. Jää oli murtunut uramme poikki ja koko valjakko oli pudonnut veteen reki perässään. Molemmilla puolilla kohosivat pystysuorat seinät vedestä, mikä näytti mustevirralta, joka ulottui itään ja länteen 20 jaardin levyisenä. Koirat uivat kohti toista rantaa ja vetivät rekeä perässään, mihin olin takertunut kaikilla voimillani. Minun ja valjakon hengen pelasti suuri vesitiivis laatikko, jonka olin kiinnittänyt rekeeni valokuvausvälineitä varten. Kun saavutimme vastarannan, vedin reen tiukasti jäänreunaa vasten. Se kantoi juuri ja juuri painoni ja onnistuin kiivetä ylös. Kiinnitin pelastusliinan jäälohkareeseen ja vedin ylös kolme ensimmäistä koiraa. Ne vetivät sitten muut jäälle. Kun ne olivat päässeet turvaan, kääntyivät ne kaikki johtajakoiraa kohti ja lähestyivät sitä kostonhimoisesti, kun se oli johtanut ne veteen, ja minun oli rynnättävä Shakespearen avuksi ja nukuttaa puolet valjakosta piiskanvarrella, muuten ne olisivat repineet sen kappaleiksi.

Etelänaparetkeilijällä on vedessä vihollinen, jota hän pelkää – miekkavalas. Julmine kaksinkertaisine hammasrivineen ja ilkeine katseineen näyttää se suurelta hailta, vain hirveämmältä. Miekkavalas on todellinen vaara hylkeille ja sen, joka kulkee jään yli, on aina oltava varuillaan.  

Kun teimme koiraretkiämme, vaani tämä vaara aina jään alla. Kerran olin ulkona erään miehistön jäsenen kanssa ja ajoimme yli leveän railon, joka oli juuri jäätynyt. Emme olleet päässeet pitkällekään, kun kuulimme valaiden puhaltavan lähellä. Silmänräpäyksessä käänsin koirat ympäri ohuella ja petollisella jäällä ja joudutin niitä niin paljon kuin voin viemään meidät turvaan. Nyt ei minun tarvinnut huutaa ”mush” ja heiluttaa piiskaa, koirat olivat kauhun vallassa ja juoksivat henkensä edestä. Valaat perässämme – niitä oli kolme kappaletta – rikkoivat ohutta jäätä ja tulivat otaksuttavasti niin hämmentyneeksi ihmeellisestä näystä, jonka ne kohtasivat, että ne pysähtyivät hetkeksi – ja me selvisimme. Jos ne olisivat jatkaneet eteenpäin ja hyökänneet päällemme, olisivat mahdollisuutemme pelastua olleet vähäiset.. Mutta onneksi ehdimme kiinteälle jäälle ja kiiruhdimme suuren jäälohkareen suojaan. Miekkavalaat ryntäsivät jäätä päin ja työnsivät päänsä reunan yli. Koskaan eläissäni en ollut nähnyt inhottavampia ja ilkeämpiä otuksia. Mutta nyt kun olimme suhteellisen turvassa, oli ainoa ajatukseni: - Sellaiset mahdollisuudet menettää, kun ei pidä mukanaan kameraa – tai pyssyä.

Rekikoira on helposti totuteltavissa ruokaansa. Jos oikein kova nälkä vaivaa, syö se iloisesti veljensä ja jos vatsaa nipistelee, ottaa se kohteekseen valjaat. Endurancen koirien ei kuitenkaan tarvinnut ryhtyä äärimmäisiin toimenpiteisiin, sillä jo tammikuussa aloimme koota hylkeenlihavarastoa ja onnistuimme saamaan niin paljon, että se riittäisi talven läpi siksi kunnes hylkeet ilmestyisivät jälleen kevätpuolella. Niin koirille kuin ihmisillekin on hyväksi saada vaihtelua ruuassa, niinpä teimme tietyn ruokintajärjestyksen; kaikki koirat saivat naulan hylkeenlihaa ja puoli naulaa ihraa yhtenä päivänä, seuraavana päivänä puolitoista naulaa koiranleipää ja kolmantena päivänä naulan pemmikaania, joka on hyvin tiivistä, sillä juuri se oli tarkoitettu rekimuonaksi. Ravitsevia keittoja tarjottiin lisäksi usein sekä luita kaluttaviksi. Kerran, kun koirat olivat laivalla, sattui kokki vahingossa kaatamaan suolalientä soppaan sillä seurauksella, että koiraparat olivat miltei hulluja janosta ja pitivät meidät ajajat koko päivän touhussa, kun sulatimme niille jäätä janon sammuttamiseksi.

Valjakossa ei ollut monta vihaista koiraa ja tappelut olivat suhteellisen harvinaisia, mutta kun sään tai jääolosuhteiden takia liikunta jäi vähäiseksi, tulivat koirat hyvin vaikeiksi käsitellä. Välillä tulivat ne niin villeiksi, että oli miltei mahdotonta saada otetta niihin. Nähdessään hylkeitä tai pingviinejä haukkuivat ne villisti ja kun ne näkivät miekkavalaan puhaltavan railossa olivat ne raivoissaan. Kun Wildin valjakko sai näkyviinsä pingviinin tilanteessa, jolloin emme olleet pitkään aikaan nähneet lintuja, eivät ne voineet vastustaa kiusausta. Kuin järistys olisi mennyt läpi. Tottelevaisuus hävisi, kun primitiivinen vaisto kutsui. Yhdessä ryntäsivät ne pingviiniparan päälle ja olivat silmänräpäyksessä täydessä touhussa repimässä sitä kappaleiksi välittämättä käskyhuudoista ja piiskansivalluksista, jotka viuhuivat vilisevässä massassa karvoja, höyheniä, liinoja ja yhteen sotkeutuneita valjaita. Toisella kertaa aloitti kolme valjakkoa villin tappelun, joka vaati kaikkien kolmen ajajan yhteisiä ponnistuksia saada se loppumaan.

Naurettavin välinäytös tapahtui kuitenkin, kun Endurance pyrki irrottumaan railoon ja alus sai kallistuman paapuurin puolelle. Sillä hetkellä koirat olivat laivalla ja ne jotka olivat styyrpuurin puolella liukuivat alas kantta pitkin paapuurin puoleisiin kojuihin. Heti tuli valtaisa mellakka ja tappelu, joka aiheutti hirveän melun, mutta vain vähäistä verenvuodatusta.

Kesäkuun puolessa välissä, kun valjakot olivat parhaassa kunnossaan, järjestettiin koirakilpailu. Kilpaura oli pyloninmuotoinen, lähtöpaikka oli 200 jaardin päässä ja maali aluksella. Kaikki saivat vapaata nähdäkseen kilpajuoksun ja kaikki olivat pohjiaan myöten mukana huvissa. Eräät miehistön jäsenet toimivat vedonvälittäjinä ja panoksina olivat antarktiset rahat – suklaa ja savukkeet. Se oli  merkillinen kilpailu etelänapatalven lyhyessä hämärässä. Kaikki valjakot olivat treenatut uralla ja pitivät itse tempauksesta. Shackleton, joka toimi tuomarina, antoi myös lähtösignaalin sytyttämällä sähkövalon Khybersolassa. Valjakot painuivat matkaan rohkaisevin hurraahuudoin. Koirien haukunnasta kuuli, että ne ymmärsivät, mistä oli kyse. Wildin valjakko voitti taivallettavan matkan ajassa kaksi minuuttia kuusitoista sekuntia. Shakespeare johti valjakkonsa perille 10 sekuntia myöhemmin ja Macklinin valjakko Bony Peter keulassa tuli kolmanneksi. Päivä sen jälkeen haastoin voittajat ekstrakisaan matkustaja mukana ja voitin protestilla, sillä Shackleton, joka oli Wildin matkustaja, putosi kyydistä.  

Kesäkuun lopulla raivosi myrsky runsaan lumisateen kera kolme päivää. Kukaan ei saanut lupaa poistua aluksesta muuta kuin hoitamaan koiria. Kun myrsky taukosi, oli koko maisema muuttunut. Paapuurin puolella oli valtaisa lumikinos. Se painoi jään alas ja peitti koirakojut täydellisesti. Kaikki miehet komennettiin töihin lumilapioiden kanssa. Koirat eivät olleet saaneet mitään vaurioita. Ne olivat päinvastoin epätavallisen reippaita ja työskentelivät oivallisesti.

Joitakin päiviä sen jälkeen havaittiin jäässä voimakkaita liikkeitä aluksen lounaispuolella. Kuului ääni kuin aallonmurtajasta. Päivän aikana puhdistettiin kansi ja kiinnitysketjut varmistettiin, niin että koirat voitaisiin siirtää kannelle koska tahansa. Keskeytymätöntä vahtia pidettiin koko päivän ja yöllä tuntivahtia. Edessämme repesi railosta aukko ja ulottui noin 30 jaardia aluksesta. Paapuurin puolella alkoi jää liikkua meluten ja räiskien. Valtavat jääkappaleet, jotka painoivat useita tonneja, puristuivat ylös ja muodostivat 15 jalkaa korkeita ahtojäävalleja. Aamulla 1. elokuuta alkoi jää liikkua aivan aluksen vierellä. Koiraat siirrettiin heti laivaan ja kulkusillat vedettiin sisään viime hetkellä, sillä pian sen jälkeen  nousi jäävalli ylös aivan tyyrpuurin puolella. Jäälauttojen reunat paiskautuivat vastakkain sellaisella voimalla, että valtavia jäälohkareita linkoutui ylös ja koirien jääpalatsin murskautuivat pikku palasiksi. Päivä sen jälkeen rakennettiin kannelle kopit puusta ja sitten pidettiin koirat laivalla.

Niitä vietiin kuitenkin jatkuvasti jäälle liikkumaan ja sitä varten tehtiin ura laivan ympärille. Eivät koirat eivätkä ajajat pitäneet tästä rajoitetusta liikuntapaikasta ja siksi tehtiin seikkailuretkiä kauemmaksi jääkentälle. Jään liikkeitä seurattiin tarkasti ja heti kun joku vaara uhkasi annettiin paluusignaali.

Erään sellaisen matkan aikana oli minun vietävä valjakkoni liikkuvan ahtojäävallin yli. Koirat olivat kauhuissaan ja vauhkoutuivat. Sekä ajaja että matkustaja lensivät reestä, mutta valjakko jatkoi villiä pakoa alukselle. Yritimme saada ne kiinni, mutta ne ehtivät ensiksi kotiin, ja kun me tulimme perille, näyttivät ne olevan syvästi hämillään. Huono omatunto, ellei aivan katumus oli kaikkien naamalla, paitsi aina kekseliään Shakespearen, joka näytti kuin loukatun viattomalta. Ne olivat niin tietoisia tulevasta rangaistuksesta, että kun yritin ajaa niillä jälleen ulos, tulivat ne paniikkiin ja ryntäsivät matkaan minun kera ympäri ja ympäri laivaa yli heikkojen jäälaikkujen, jotka rusahtelivat painomme alla. Kun vihdoin sain nämä hullut eläimet käsiini, otin ne yksi kerrallaan eroon ja käsittelin niitä, että niistä tuli jälleen normaaleja tottelevaisia koiria.

Lopuksi tässä omassa kappaleessa koirista kerron tyypillisestä matkasta koirareellä. Elokuu oli mennyt ja synkkä talvipimeys alkoi häipyä, sillä aurinko kiiruhti kohti etelää. Oli ihmeellisen rauhallista, kun minä ja Macklin valjastimme vanhan Shakespearen ja kiinnitimme valjakkoni rekeen. Ilma oli raitis ja kylmä, sillä lämpötila oli jossain lähellä -60º C, mutta oi, mikä ihana matka! Mikä ihmeellinen tunne olla yksin ajelehtivalla ahtojäällä, onnellisia ihmisiä maailman äärillä.

Vaaleanpunaisen ja kullanvärinen aamusarastus pohjoistaivaalla. Sumupilvet avoimien railojen päällä pyörivät kuin preeriamyrsky. Pohjoistaivas leiskui ja kipinöi, mutta etelässä oli vielä yön siivet levitettyinä. Täyskuu kohosi nopeasti yli rosoisen etelähorisontin ja  veti hopeatien yli kipinöivän jään. Sillä hopeatiellä kulki valjakkoni ja vanha johtaja itse sai hakea tiensä jäävallien välistä. Kun ajoimme kohti kuutamoista etelää, hehkui ahtojää heijastaen pohjoissivullaan päivännousua. Kun käännyimme ja näimme taaksepäin, oli eteläsivu kirkkaan kuutamon valaisema. Hiljaisuus oli syvä ja rikkumaton. Me havaitsimme olevamme kuolleessa ja jäätyneessä maailmassa. Niin loppui lyhyt päivä. Pohjoisen sarastus häipyi auringonlaskuun. Pohjoisen tähdet kipinöivät. Käännyimme urallamme ja valjakko juoksi iloisesti kotiinpäin Shakespearen kulkusen kilistessä. Olimme pian takaisin laivalla, jonka takila oli huurteen peitossa. Alus näytti kuunvalossa kipinöivältä aavelaivalta vasten mustaa taustaa. Palasimme satumaailmasta todellisuuteen. Otimme pois valjaat, siirsimme ne kojuihinsa ja ruokimme ne – ja menimme sitten messihuoneen lämpöön, missä muut istuivat kokoontuneena kamiinan ääreen ja lauloivat Husseyn banjon säestyksellä.