Lukumäärien leikki - jälleen!
J. Jeffrey Bragg, The Racing Siberian Husky, kevät 1993
Käännös Hannu Rauhamaa, (Siperianhusky 5/93)

Mitä nyt on tapahtumassa koirilla-ajajien keskuudessa? Kaikki ovat äkkiä tulleet niin pessimistisiksi - lehdet ovat täynnä huonoja uutisia. Mel Fishback Riley itkee menneiden vuosien legendaaristen ajajien perään Team & Trailissa. Mushing-lehti julkaisee haastattelun David Willsista (the Human Society of the U.S.), joka vannoo lyövänsä meidät kaikki lyttyyn ja haluaisi ilmeisesti enemmän kuin mitään muuta lopettaa rekikoirakilpailut. Ja nyt Anneliese Braun-Witschel kertoo meille, että siperialaisten jalostus on saavuttanut päätepisteensä?

Anneliesen teema ei ole uusi. Muistan, kuinka 1970 kaikki sanoivat, että siperianhusky on loppu kilpakoirana. Keith Bryar oli siirtynyt muutama vuosi aikaisemmin alaskanhuskyihin. J. Malcolm McDougall oli lopettanut siperialaisten jalostamisen ja ajoi enimmäkseen alaskalaisilla. "Doc" Lombardin valjakko oli myös puoliksi alaskalainen. Varmat lähteet tiesivät kertoa: "Siperialaisessa ei enää ole sitä jotain."

Vuosikymmen myöhemmin marraskuussa 1980 Doc Lombard piti puheen rodun erikoisnäyttelyssä Garden State Siberian Husky klubilla. Hän kertoi, kuinka hänen varhaisimmat menestyksensä idässä olivat puhtaiden siperialaisvaljakoiden ansiota. Hän selvitti, kuinka 30-luvun alussa siperianhusky tuli ja hallitsi Uuden-Englannin ja Itä-Kanadan kilpailuja aina 50-luvulle ja 60-luvun alkupuolelle saakka korvaten monessa menestyneessä valjakossa sekoituskoirat ja syrjäyttäen ajo- ja vinttikoiraristeytykset suurissa itäisen Amerikan kilpailuissa.

Hän sanoi: "Ympyrä on jälleen sulkeutunut ja nyt erittäin harvoin tärkeimmissä maailmanluokan valjakoissa on siperialaisia. Kukoistusaikanaan siperialaiset juoksivat nopeammin ja kestävämmin kuin kaikki muut. Nopeimmat noista siperialaisista voisivat juosta parhaiden nykykoirien kanssa."

Sitten, nostaen esiin kysymyksen jatkuvasti nopeammista vertailuajoista, Lombard selitti siperialaisten ihailijoille, kuinka alaskanhuskyt ovat tulleet hallitsemaan kilpakenttiä: "Perussyy on niin monen superkoiran kokoaminen kuhunkin valjakkoon. Usein yhdistetään parhaat aina kahdeksasta-yhdeksästä huippukennelistä. Joskus 16 koiran valjakko valitaan 500:sta hienosta koirasta. Se on lukumäärien leikki."

1980 ajatteli Lombard (kuten Anneliese nyt), että ne harvat jäljellä olevat, oikeat kyvyt ja geenit omaavat siperialaiset, joilla paluu voitaisiin aloittaa, olivat laajalle hajaantuneet, huonosti tunnetut sekä vähän käytetyt. Hän puhui työskentelyyn kykenevän rodun kuntouttamisen, testaamisen ja jalostuksen puolesta. Jotkut hänen suosituksistaan vaikuttivat SEPP-ohjelmaan (SEPP = Siberian Evaluation Performance Program)

Luulen, että jos Doc vielä olisi kanssamme, hän saattaisi olla tyytyväinen viime vuosien edistykseen. Ei ainoastaan SEPP ole mennyt eteenpäin, vaan ajajat kuten Doug Willett, Peter Thomann, Reijo Jääskeläinen (seitsemäs Alpirodilla 1992 siperialaisvaljakolla, tiedoksi RSH:lle!) sekä Anneliese Braun-Witschel ovat edenneet merkittävästi tiukassa kilpailussa alaskanhuskyja vastaan. Mainitsematta lukuisia siperialaisvaljakoita, jotka ympäri maailmaa kilpailevat kaikilla mahdollisilla matkoilla, maastoissa sekä kilpailumuodoissa.

Huipulla kilpailevat ajajat ovat joskus taipuvaisia samaistamaan oman valjakkonsa parhaisiin työskenteleviin siperialaisiin. Jos heidän valjakolleen "tulee seinä vastaan", silloin myös kilpailevalle siperialaiselle on näin tapahtunut. Niin ei tarvitse kuitenkaan olla. Doug Willett kertoo meille (1992 Breeders Manual): "Sepp-Alta-valjakossa esiintyy syklisyyttä, joka on todennäköisesti tosiasia kaikissa pienissä ja keskisuurissa kenneleissä. Näihin sykleihin vaikuttaa avainkoirien kilpailuvuodet."

Valjakko - tavallisesti tilapäisesti - saavuttaa suoritusrajansa ja sitten "tulee seinä vastaan", tästä ei seuraa, että rotu kokonaisuutena myös saavuttaa suoritusrajansa.

Anneliese kertoo meille, kuinka Grant Beckin menestyksekäs keskimatkojen valjakko tarvitsee 80-100 pentua tuottaakseen 5-6 korvaavaa koiraa; jälleen alaskalaisten lukumäärien leikki! Karkeasti ottaen joka kuudestoista pentu muodostaa Beckin valjakon; vain kuudella prosentilla on "mistä ottaa!" Mutta kukaan ei välitä mainita, että tämä erittäin alhainen alaskalaisten hyväksymisprosentti (ainoastaan yksi koira kahdesta tai kolmesta pentueesta on kyllin hyvä!) saattaa yhtä hyvin kertoa jotain alaskanhuskyn jalostustekniikasta.

Ensimmäisenä ja oletettavasti tärkeimpänä "rajoittavana tekijänä kilpailrvien siperialaisten jalostuksessa" Anneliese mainitsee:

Oletan, että ruoho näyttää aina vihreämmältä aidan toisella puolella, mutta jos tämä alaskalaisten jalostuksessa käytetty universaali koirageenistö tuottaa vain kuuden prosentin onnistumisasteen, silloin tässä lähestymistavassa on jotain vialla!

Hyväksyisivätkö kaupalliset karjankasvattajat 94 prosentin hylkäysasteen kannalle, jota tarkoituksellisesti jalostetaan 20-30 sukupolvea? Eikö ole ilmeistä, että "universaali koirageenistö" tuottaa niin paljon variaatioita, että tulokset lähestyvät totaalista arvaamattomuutta? Ehkä "kaikki geenit maailmassa" ei ole sopivaa tai haluttua kilpaileville rekikoirille!

Minua voi kutsua käytännön toteuttajaksi siinä, mitä Anneliese kutsuu "jalostushölynpölyksi" viitaten historialliseen perspektiiviin. Kaikesta huolimatta palauttakaamme mieliimme, että 1910 tehtiin reittiennätys 408 mailin All-Alaskan Sweepstakes kilpailussa. Se tehtiin edellisenä kesänä Tšuktšien niemimaalta tuoduilla siperialaisilla. Fox Maule Ramsay osti 70 siperialaista Markovon koiramarkkinoilta, toi ne Alaskaan, koulutti ne ja huhtikuussa otti osaa Sweeptakesiin kolmella valjakolla, jotka sijoittuivat ensimmäiseksi, toiseksi ja neljänneksi.

RSH:n lukijat, kolme huippuvaljakkoa 70 koirasta, joista yksikään ei ollut tarkoituksella jalostettu kilpailuun, ei ole "lukumäärien leikkiä!". Ei myöskään "kaikki maailman geenit" pelanneet mitään osaa Ramsayn tuontien menestyksessä. Siperian napaseudun säälimätön valinta oli rajoittanut niiden geenivarantoa varsin merkittävästi - oikeisiin geeneihin vetämään rekeä niissä olosuhteissa!

Olen kuullut huhuja, että Iditarodin monivoittaja Rick Swenson yritti onnistumatta rikkoa tuon 1910 Sweeptakes-ennätyksen muutama vuosi sitten - käytössään parhaat mahdolliset alaskalaiset, ruokinta, eläinlääkintä ja koulutus. Ehkä on mahdollista, ettei moderni alaskalainen ole ylivoimainen kilpailevana rekikoirana.

Ei niin, että nykyiset siperialaiset voisivat tehdä mitään paremmin; ne eivät edes ole alaskalaisten suoritustasolla, mutta 1909 Siperian tuonnit voivat! Niinpä saattaa olla, ettei alaskanhuskylähtökohta ole paras tapa parantaa siperialaisen suorituskykyä; ehkä se tuottaa vain liikaa geneettistä hajontaa "lukumäärien leikkiin", jota Grant Beck, Streeper-veljekset ja muut alaskalaiskasvattajat harjoittavat.

"Universaali koirageenistö" plus "lukumäärien leikki" näyttävät olevan yhtä kuin "94 prosentin hylkäysaste". Voiko siperialaiskasvattaja hyväksyä tämän normikseen? 1909 yksinkertaisesti tuomalla maahan 70 alkuasukaskoiraa saavutettiin ei ainoastaan 65 prosentin onnistumisaste, vaan myös kaikkien aikojen ennätys yhdessä kaikkien aikojen kovimmassa pitkän matkan kilpailussa. Ehkä sen sijaan, että suuntaisimme puheet siihen, kuinka "ajat tulevat kovemmiksi siperialaisille voidakseen lyödä alaskalaiset", meidän tulisi kysyä, mikä moderneissa jalostusmenetelmissä, ruokinnassa ja kilpakoirien huolenpidossa on mennyt väärään suuntaan!

Ne, jotka lukevat Mushingia tai Team & Trailia, tietävät jo, että "culling" - kaikkien noiden valjakkoon mahtumattomien tappaminen tai muuten eliminoiminen - on nykyään kuuma peruna huippualaskanhusky-piireissä.

HSUS (the Human Society of the U.S.) eläinsuojelijat ja muut ovat voimakkaasti paheksuneet huippuajajien harjoittamaa käytäntöä pitää yllä kilpailukykyään. Pitkän matkan ajaja Susan Butcher on yrittänyt olla välittäjänä eläinsuojelijoiden ja koira-ajajien välillä. Hän painottaa koirien kykyjen hyväksikäyttöä sen sijaan, että koiria kohdeltaisiin kuin kertakäyttöistä tykinruokaa.

Mushing lehden haastattelussa (tammi/helmi '92) Butcher ilmoittaa: "En jalosta enempää, kuin tiedän voivani kunnolla hoitaa. Jos on huolellinen jalostusohjelmassaan, voi saavuttaa korkean hyväksymisprosentin pennuille, joista muodostaa valjakon. Tee enemmän vähemmästä. Toisin sanoen, tuottamalla pienen määrän hyvälaatuisia pentuja ja antamalla niille paljon aikaa, vie jalostusta paljon pitemmälle kuin tuottamalla tonneittain pentuja, joille ei ole aikaa."

Iditarodin ja Yukon Questin kaltaiset pitkän matkan kilpailut ovat nyt ankarassa yleisön ja median puristuksessa humaaneissa kysymyksissä. Luulen meistä monen otaksuvan, että Butcherin edustama intensiivinen menetelmä on tulevaisuuden näkymä ja että "kuudentoista koiran valinta yli 500:sta hienosta koirasta" on kuullut kuolinkellojen soiton.

Osana uudistuksiin, joihin painostusryhmät ja julkinen mielipide voivat ajajat pakottaa, on myös maailmanlaajuinen taloudellinen lama, he eivät enää voi taloudellisesti ylläpitää valtavia kenneleitä tai jalostaa ja ruokkia satoja pentuja joka vuosi. Lukumäärien leikki on nyt ylellisyyttä, johon erittäin harvalla on varaa.

Anneliese huolehtii: "On vain ajan kysymys, milloin ihmiset - nuoret, hyvät, lahjakkaat ajajat - menettävät rohkeutensa ja vaihtavat alaskalaisiin. Vaihtavat, koska heillä ei ole riittävästi laatukoiria ostettavaksi tai jalostettavaksi."

Kyllä, sitä tapahtuu, on tapahtunut ja se tulee jatkumaan. Juuri nyt se on erittäin merkittävää Euroopassa, missä "avoimia" kilpailuja on esiintynyt vain kymmenisen vuotta (kilpailut Euroopassa olivat aikaisemmin rajoitettu vain rekisteröidyille arktisille roduille - monet ovat sitä vieläkin).

Mutta vaihtaminen alaskalaisiin on ollut vähenemään päin siitä saakka, kun Keith Bryar osti Brandyn takaisin Alaskasta - noin kolme vuosikymmentä sitten. Nykyään on paljon enemmän siperialaisvaljakoita kuin 30 vuotta sitten siperialaisten kilpailumenestyksen kukoistusaikana. Anneliese kiinnittää ihan oikein huomiota kokeillun aineiston rajoitettuun saatavuuteen rajoittavana tekijänä, joka rajoittaa suorituskyvyn jalostamista. Liian monet valjakot tavoittelevat liian harvoja koeteltuja eläimiä; kysyntä ylittää tarjonnan.

Vuosia sitten tilanne oli sama alaskalaisten kohdalla, Mel Rileyn mukaan ("It's a Small Fast World" T&T 12/92): "Muistan, kuinka ei ollut tietoa, mistä saada hyvä koira. Oli jalostettava ja koulutettava itse, koska kukaan ei myynyt!" Nyt on paljon helpompaa ostaa hyvä alaskalaisjohtaja kuin hyvä siperialaisjohtaja.

Luulen Anneliesen huolen alaskanhuskyn etenemisestä voivan olla liioiteltua, seurausta kiistämättömästä turhautumisesta yrittää kilpailla tasapäisesti alaskalaisvaljakoiden kanssa erittäin korkealla tasolla. En todella ole eri mieltä hänen johtopäätöksistään, kuitenkin useammin on kyse painotuksesta.

Pelkään, että moni kokematon nuori ajaja saattaa lukea Grant Beckin alaskalaisista ja päättää, että helpoin tapa parantaa suoritusta on käydä läpi kasoittain koiria ja kuoria kerma. Näkemykseni mukaan valittaminen, kuinka ajat kovenevat siperialaisvaljakoille, ei ole oikea tapa rohkaista nuoria, hyviä ja lahjakkaita ajajia pysymään uskollisina siperialaisille.

Anneliese on oikeassa, että yhteistyötä tarvitaan - paljon, paljon enemmän yhteistyötä. Tarvitaan myös koetellun aineiston saatavuutta, mutta ennen kaikkea tarvitsemme, mitä Racing Siberian Husky (RSH) on yrittänyt tarjota kymmenvuotisen olemassaolonsa aikana: koulutusta, motivaatiota ja niiden koirien tunnistamista, joissa on sitä jotakin.

Ehkä RSH:n mestaruusohjelma ei ole täydellinen, mutta se on mailien päässä muista. Doug Willettin kieltäytyminen tukemasta sitä, koska se ei pidä sisällään hänelle sopivia mestaruuksia, osoittaa huonoa hänestä, ei ohjelmasta. Kunnes joku tulee paremman vaihtoehdon kanssa, minusta RSH:n mestaruusohjelma ansaitsee kaiken tuen.

Mutta yrittäkäämme pitää asiat oikeassa perspektiivissä. Alaskanhusky ei ole kritiikin yläpuolella eikä täydellinen malli siitä, millainen kilpailevan rekikoiran tulisi olla. Siperialainen ei ole vähemmän tärkeässä sivuosassa tämän päivän kilpailunäyttämöllä - "the slow breed". Me emme ole kamppailemassa jo hävittyä taistelua. Taistelua ei olla voitettu ennen kuin riittävä määrä siperialaisia on takaisin sillä suoritustasolla, jonka Ramsayn tuonnit 1910 asettivat. Tämä toteutetaan, jos koskaan

• voimaperäisiä menetelmiä soveltaen. Saaden jokaisesta jalostamastamme siperialaisesta ulos sen, mikä on parasta, vaikka meillä ei ole varaa tehdä sitä Grant Beckin tavalla.
• tunnistaen, tuoden julki ja käyttäen parasta jalostusaineistoa
• keksien keinot palauttaa jotkut alkuperäisen tuontigeenistön "menetetyt" ominaisuudet, muttei umpimähkään ja kritiikittömällä alaskanhuskytyylisellä linjojen risteyttämisellä tai muiden rotujen sekoituksella.

Toivon tulevaisuudessa voivani auttaa enemmän tässä asiassa. Juuri nyt ensimmäinen henkilökohtainen prioriteettini on saavuttaa parempi tietämys tästä ongelmasta muuttamalla seuduille, missä voin tutkia pitkänmatkan huippuvaljakoita sekä työskennellä intensiivisesti omalla tavallani Seppala-siperialaisteni kanssa; arvelen muuttavani Alaskaan tai Yukon Territoryyn tänä kesänä.

Ei en tule ajamaan Yukon Questia ensi talvena. Menen pohjoiseen oppiakseni pitkänmatkan kilpailujen idean hitaasti ja perusteellisesti alusta alkaen. Kuka tietää, vaikka jonakin päivänä kompastun johonkin, joka auttaa meitä voittamaan taistelun.