Miksi ihmeessä siperianhuskyilla pitäisi kilpailla?
Rikke Bergendahl, Norjan Siberian Husky Clubin lehti Huskybladet
Käännös Hannu Rauhamaa (Siperianhusky 2/96)

Jatkuvasti saa siperianhuskyn omistaja nähdä ja kuulla haasteita yhdeltä jos toiselta kilpailuttaa koiriaan. Miksi tämä jatkuva jankutus? Eikö se riitä, että käyttää koiriaan retkeilyyn ja itsensä seuraksi? Onko se ainoa autuaaksitekevä tässä maailmassa, että laittaa numerolapun rintaansa ja stressaa itseään kilpailutulokset päätavoitteenaan? Ja tätä pitää tyrkyttää toisille, joita ei lainkaan vaivaa kilpailuvietti - onko se huonon omantunnon aikaansaamista joillekin?

Luulen, että on tärkeää yrittää selvittää hiukan taustaa sille, että siperianhusky-seura jatkuvasti jankuttaa koirien "testaamisesta", kuinka tärkeää on kilpailla siperialaisilla. Toisille tyrkyttämisessä ei ole kyse intohimosta kilpailemiseen, vaan mitä se merkitsee rodulle. Ei siitä, etteikö kukin voi pitää mitä koiraa tahansa seurakoiranaan, kuka tahansa voi hankkia minkä tahansa koiran siihen tarkoitukseen. Mutta jos sen sijaan aikoo parittaa hankkimansa koiran, silloin pitäisi tuntea tiettyjä velvoitteita rodun ominaisuuksia kohtaan. Niitä ominaisuuksia, jotka olivat ominaisia alkuperäiselle rekikoiralle, siperianhuskylle. Haluammeko säilyttää nämä ominaisuudet, haluammeko, että siperianhuskya voidaan kutsua käyttökoiraksi myös tulevaisuudessa? Toivon sitä.

Siperianhusky on koiratyyppi, joka, kuten muutkin arktiset koirat, tuoksuu erämaalle, pakkashuurulle, sankarillisille suorituksille arktisilla seuduilla sekä luonnonromantiikalle ja niin "villieläin herää". Vuosisatoja olivat Siperian arktiset kansat käyttäneet koirarekeä kuljetusvälineenä ja saattoi olla elämän tai kuoleman kysymys omistaa hyvä koiravaljakko. Koirilla, jotka eivät vetäneet, ei ollut siellä käyttöä. Sitä paitsi oli olemassaolo niin kovaa, että vain tasapainoisimmat yksilöt selviytyivät, niin ihmisistä kuin eläimistä. Sitten koiria tuotiin Alaskaan käytettäväksi rekikoirakilpailuissa. Vuosia oli siperianhusky nopein ja paras kilpailu-/rekikoira. Mutta kuinka on tänään?

Ei lainkaan niin hyvin. Kovuus ja vähään tyytyväisyys ovat edelleenkin leimaa-antavia arktisille koirille, mutta kuinka on käyttöominaisuuksien laita? Tarkasteltaessa maailmaa kokonaisuutena on valtaosa arktisten koirien populaatiosta nähnyt enemmän kaupunkien katuja ja näyttelykehiä kuin hylkeitä ja rekiuria. Se ei ehkä ole merkillistä.

Siperianhusky on erittäin kaunis ja jännittävä koira, joka omaa lisäksi puhuttelevan temperamentin. Todellakin on niin, että siperianhusky on näyttelykoira monissa, monissa maissa.

Espanjassa ja Japanissa on siperianhusky se koirarotu, jota rekisteröidään eniten, mikä tahtoo sanoa n. 59 000 rekisteröityä siperialaista siperianhuskypentua pari vuotta sitten. USA:ssa rekisteröidään n. 10 000 huskypentua vuodessa, kun lukumäärä täällä Norjassa oli 126 kpl 1993.

Maailmassa on siis valtava määrä siperianhuskyja ja valtaosa niistä kuuluu tyyppiin, jota kutsumme "show-tyypiksi", koiria, joita sukupolvien ajan ojn jalostettu vain näyttelyesiintymisiä varten. Näyttelyhuskyt sekä ne, joita edelleen käytetään rekikoirina, ovat kehittyneet eri suuntiin anatomialtaan ja ne voidaan joskus katsoa kahdeksi kokonaan erilaiseksi roduksi. Tähän teemaan ajattelin palata jossakin tulevassa numerossa.

Täällä Skandinaviassa on kuitenkin pääosa sh-populaatiosta niin kutsuttua "racing-linjaa", toisin sanoen koiria, jotka on jalostettu käyttöominaisuuksiensa perusteella eli rodullamme on halu työskennellä ja vetää jonkinmoisella vauhdilla. Nämä ominaisuudet istuvat "korvien välissä" eikä niitä voida arvostella näyttelyissä.

Aina siihen saakka, kun osallistuminen kilpailuihin sekoituskoirien kanssa sallittiin 80-luvun puolivälissä, oli Norjan Siperianhusky-klubi pääosassa rekikoirakilpailujen kehittämisessä Norjassa ja seura koostui suuresta määrästä aktiivisia ajajia/kasvattajia sekä lisäksi kaikista yhden ja kahden koiran omistajista ja ulkoilmaihmisistä, jotka aina ovat olleet osa sh-porukkaa. Mutta kuten useimmat tietävät, katosi suuri osa aktiivisista ajajista sekoituskoirien leiriin ja ovat sen jälkeen pysytelleet siellä.

70-luvulla tuotiin monta hyvää siperianhuskya Norjaan ja nämä koirat muodostavat perustan kannalle, joka tänään vallitsee. Mutta onko tämän päivän siperianhusky hyvä rekikoira siksi, että sillä on hienoja esi-isiä ja koska se kuuluu "racing-linjaan"?

Valitettavasti asia ei ole näin yksinkertainen. Käyttöominaisuudet eivät ole sellaisia, jotka automaattisesti ovat tallella yksilössä, vaikka läheiset tai kaukaiset esi-isät olisivat olleet hyviä rekikoiria. Sama koskee metsästyskoiria, paimenkoiria ja muita rotuja, missä halutaan saada esiin tiettyjä ominaisuuksia. On koko ajan testattava suuri määrä koiria, jotta saataisiin esiin parhaat ja jotta voitaisiin parittaa ne yksilöt, joilla on rodulle tyypilliset ominaisuudet.

Paimenkoiraväellä on paimenkoirakilpailut, metsästyskoirilla metsästyskokeet, saksanpaimenkoiraväellä tottelevaisuus- ja käyttökokeet. Mutta kuinka on siperianhuskyväen laita? Tähän päivään mennessä emme ole (Norjassa) löytäneet meille vastaavaa testisysteemiä.

On myös vaikeampaa tehdä säännöstö lajille, missä monet yksilöt suorittavat jotain yhdessä. Kuten suuressa tai pienessä koiravaljakossa, kun halutaan testata yksittäistä yksilöä. Mutta se problematiikka on myös toisen jutun arvoinen. Toistaiseksi meillä ei ole muuta "koetta" kuin viitata vain rekikoirakilpailuihin voidaksemme testata koiriamme. Luonnollisesti testaa kukin omia koiriaan käyttäessään valtavasti aikaa treenaukseen metsässä ja tuntureilla. Harrastettuaan koirilla-ajoa muutaman vuoden saa kokemusta siitä, mikä on hyvä tai huono rekikoira. Mutta niin tullaan toiseen ongelmaan. Jos joku ajaja, jota et tunne, sanoo, että hänellä on valtavan hyviä koiria, kuinka voit olla varma, että ne todella ovat niin hyviä kuin hän väittää? Kuten tunnettua, ihmisillä on erilainen kokemustausta ja arvostukset. Ainoa objektiivinen ja "virallinen" arvostus, johon on mahdollisuus, on kellon tuomio kilpailun tai mieluiten useiden kilpailuiden jälkeen. Ei ole takuuta saada superrekikoiria, vaikka parittaisi kaksi hienoa koiraa, mutta mahdollisuus onnistumiseen on joka tapauksessa. Sen lisäksi tulee koirilla olla myös rodunomainen ulkonäkö ja hyvä luonne.

Mitä useampia ominaisuuksia haetaan, sitä vaikeampaa (tai haastavampaa) on jalostus. Tässä mielessä alaskalaisväellä on helpompaa, kun vain kilpailutulokset ratkaisevat. Heidän ei tarvitse ajatella, ovatko koiran korvat liian suuret tai pienet, roikkuvatko ne vai ei, onko kuono liian pitkä vai lyhyt ja heillä on lisäksi käytössään suuri geenimateriaali testatuista rekikoirista. Luunkovalla valinnalla, jota Alaskassa on tapahtunut jo monia vuosikymmeniä, on mustat puolensa. Mutta kuitenkin: sen tuloksena porukka Norjassa ja muualla ajaa niillä huolimatta siitä, pidämmekö siitä vai emme. Me emme voi siksi odottaa, että sh-populaatio ilman muuta voi ottaa kiinni etumatkan, jonka alaskalaiset ovat saavuttaneet. Ehkäpä se ei ole edes toivottavaa, kun tietää, mitä se maksaa. Mutta olisi hienoa, jos Skandinavia siperianhukyjen "viimeisenä linnoituksena" voisi pitää yllä hienojen rekikoirien kantaa. Mutta silloin pitäisi jalostuskoirat testata. Ei vain alaskalaisten omistajilla ole superkoiria tai kunnianhimoa. Meissä löytyy joka junaan (ja vielä asemillekin riittää), osa on mukana vain siksi, että se on hauskaa. Monet sh-ajajat eivät ehkä uskalla olla mukana pelosta, että he voisivat olla viimeisiä. Se ei ole varmaa.

Hyvä siperianhusky on yhtä hyvä kuin monet kilpailuissa mukana olevista alaskalaisista. Ongelma on siinä, että vain harvoin voi hankkia hyvän siperianhuskyn, kun markkinoilla on niin paljon alaskalaisia, siksi puhdasrotuisen valjakon kehittäminen vaatii epäilemättä enemmän kärsivällisyyttä. Mutta muistakaa, ettei edes alaskalaisajajat saa hyviä kilpailutuloksia ilmaiseksi. Se vaatii määrätietoista harjoittelua (vaatii paljon aikaa), hyvää ruokintaa ja hoitoa sekä tietoa koirista ja välineistä. Näihin asioihin voi myös sh-porukka ottaa osaa tilaamalla lehtiä, ottamalla osaa seminaareihin ja olemalla aktiivinen omassa yhdistyksessään. Ei tarvita kunnianhimoa voittaa kilpailuissa, voi asettaa tavoitteekseen esim. tulla maaliin, myöhemmin voi asettaa tavoitteet korkeammalle. Yrittää voittaa se tai se kaveri, ajaa paremmin kuin edellisenä vuonna. Kilpaileminen on sosiaalinen ja hauska tapahtuma, mutta luonnollisesti se on hiukan stressaavaa ja verenmakuista, mutta on jotain, kun näkee uusia paikkoja, tapaa uusia ihmisiä, joilla on sama kiinnostus ja oppii koko ajan jotain uutta itsestään ja koiristaan. Me sh-ihmiset voimme hyvin kilpailla keskenämme osallistuessamme samoihin avoimiin kilpailuihin. On ehkä vähemmän kauheaa startata, jos siperianhuskyt voivat tehdä sen erikseen, mutta avoimia kilpailuja on kokeiltava. Vaikka sellaisia ei ole monta maailmassa, löytyy kuitenkin joitakin sh-ajajia, jotka ovat huipulla erityisesti keskipitkillä matkoilla. Finnmarkslöpetillä vuonna -95 tuli Reijo Jääskeläinen "lyhyellä" matkalla (600 km) siperianhuskyineen kolmanneksi 25:stä startanneesta.

Rotu ei siis ole aivan toivoton. Eikö olisi synti, jos se vain löhöisi sohvalla ja kävisi näyttelyissä tässäkin maassa? Eikö ole kauniimpaa valjastaa se vetämään, kuin viedä se näyttelykehään, spreijattuna ja föönattuna? Norjan Siperianhusky-klubilla on myös tavoitteena yrittää saada kokoon porukkaa ja keksiä asioita, jotka voisivat innostaa kilpailuihin. Sinä saatat edelleen ajatella, että kilpaileminen on turhaa, mutta ajattele: jos sinulla ei koskaan ole numeroa rinnassa, et tiedä, miltä se tuntuu ja eikö olekin hauskaa omistaa koira, jolla on vetohalu vetääkseen sinua tai pulkkaa pääsiäisretkellä??