Ikuisesti ja aina koko viiden vuoden husky-kokemukseni aikana olen ihaillut niitä rohkeita miehiä (henkilöitä), jotka uskaltautuvat useitten (enemmän kuin neljä) koirien vetämiin rekiin ja vieläpä kilpailuissa. Mikä on saanutkaan veren kiertämään nopeammin kuin kertomukset Iditarodista, Yukon Questista tai Alpirodista puhumattakaan Palvaan Maratonista. Ollapa kerran eräs noista urhoista, jotka uskaltautuvat noiden villien koirien vietäväksi tietäen, että se lopullinen valta seisoo jossakin siellä jalaksilla.
Pitihän sitä nolona ja nöyristellen käydä kokeilemassa kilpailun hurmaa mopoluokissa kolmella ja neljällä koiralla. Kuunnella sitten jälkipeliä saunassa, kun ne kunnon koirakuskit kertoilivat uran tosi karmeista tapahtumista ja kun itselle ei ollut tapahtunut muuta kuin korkeintaan toisten tukkona olemista.
No, tulipa sitten viimein oivallus, että voisihan niitä vieraitakin hauvoja latoa oman porukan mukaan ja siten näytellä niin kuin isompaakin. Hedmanin Peter lupasi nyt tällä kertaa olla voittamatta Kangasniemellä ja antoi luvan käyttää kolmea menijäänsä koirieni esikuvana. Näinpä sain kahdeksan koiraa kasaan ja enempäähän ei kymmenen koiran luokan voittoon tarvitakaan; rohkea soitto Eilalle ja toivomus tämän luokan palkintosummien suuruudesta.
Sain onneksi ajajien kokouksen arvonnassa numeron yksi, ettei pitänyt olla ongelmia hitaampien ohituksissa, joten matkaan. Ajanottaja laski sekunteja ja lopulta lupasi, että pellit saa avata. Kele, joku oli nyörinyt sieppausköyden umpisolmuun puun ympärille. Useilla kielillä kaikki sabotöörit haukkuen onnistuin kaivamaan hetkessä esiin kuuluisan koirapuukkoni, jonka kertaviilto riitti avaamaan tämän Gordionin solmun ja puukko oikeassa kädessä koholla näytin yleisölle ja TV-kuvaajalle, kuinka isoluokka lähtee.
Jostakin syystä olivat järjestäjät päättäneet, että vauhdilla kulkevat eivät saa menestyä näissä kisoissa, joten siihen mukavaan ja luistavaan alamäkeen oli järjestetty kavalia mutkia ja kuoppia, joten suoraan ja REILUUN rataan tottuneet koirani hämmentyivät ja käyttäytyivät odottamattomasti. Minusta täysin riippumattomista syistä kelkka keikahti nurin (sitä se ei meidän harjoituslenkillä ole koskaan tehnyt) ja heitti minut hiukan niin kuin kyljelleen. Ei ollut tullut opetettua koirille kuin se menokäsky ja niin ne eivät oikein noteeranneet pysähtymissellaista. Huolimatta hyvästä luistosta en viitsinyt kovin kauan roikkua vatsallani reen perässä. Tiesin johtajakoirani jo vanhastaan tuntevan ainakin alkureitin, joten ajattelin, että saavatpahan nyt pikkuisen tässä alussa irrotella, jos otan ne sitten hetken päästä mukaani juostuani järven poikki niitä vastaan. Jotkut kanssakilpailijani siinä tietysti vähän hätäili, mutta tyynesti voin todeta Jonille ja kumppaneille, että menkää nyt pois jaloista, että saan valjakkoni nopeammin kiinni.
No, siellähän koirat olivat, missä sovittu. Rane oli ne tavattuaan siinä hätäillyt ja söhläillyt karkuuttaen oman valjakkonsa, joka ei tottumattomana osannut juosta sovitulla tavalla, vaan otti ja meni rikkomaan hyvän reen. Tässä vaiheessa jo todettuani kanssakilpailijoitteni tason, ajattelin antaa heidän nyt riehua rauhassa voidakseen taas saunassa pullistella. Niinpä annoin johtajakoiralleni käskyn ottaa rauhallisesti ja niin kauniista talvisäästä nauttien ajelimme välillä lumen pinnalla, mutta useimmiten aika syvällä uiden kohti ensimmäisen päivän maalia ja TV-kuvaajia.
Täytyy myöntää, että yöllä nukutti vähän huonosti ajatusten pyöriessä suunnitelmissa, kuinka helpoiten ohittaa edellä startanneet kilpailijani. Lopulta päätin, että ehkä on parasta heidän itsetunnolleen, jos en sittenkään aja heidän ohitseen, vaan keskityn antamaan TV-kuvaajalle mahdollisimman hyvät kuvausmahdollisuudet, kun paras siperialainen rotu on esitteillä. Tietysti kuvaaja mokasi ja muka kylmissään kääri kamppeitaan kasaan, kun olin juuri häntä lähestyessämme kehottanut koirani tavallista iloisempaan laukkaan. TV-yleisö saakoon nyt kärsiä, kun ei saa nähdä parhaita paloja.
Ikävän voitonnälkäisiä ja –tahtoisia kymppikoiraluokan kilpakumppaneitani lukuun ottamatta paikalla oli ihan laatuisaa ja ymmärtäväistä porukkaa seurakoiramiehet mukaan lukien. Uralla nähdään, jos vielä uskallatte.
Hannu Rauhamaa
P.S. Ensi vuonna on jo omasta takaakin ne kahdeksan menijää, joten kavahtakaa jo valmiiksi.