2. Seurakuntakirjeet kristityille

a) Mitä seurakunnille oli kirjoitettava? (1:19)

"Kirjoita siis, mitä olet nähnyt ja mikä nyt on ja mitä tämän jälkeen on tapahtuva". Kun otamme huomioon sekä itse kirjeet että niiden yhteyteen liittyvät sinettien ja pasuunoiden sanomat, kirjeiden sisältö muodostuu jo historiaan vaipuneista tapahtumista ("on ollut") ja "nykyajasta" ("on") sekä vielä edessä olevista tapahtumista ("tämän jälkeen on tapahtuva").

b) Varsinaiset seurakuntakirjeet (luvut 2-3)

Jokainen niistä sisältää: (1) JEESUKSEN juuri sellaisena kuin kukin seurakunta häntä kipeimmin tarvitsee, (2) hänen tietoisuutensa seurakunnan tilasta, (3) hänen lämpimän tunnustuksensa, jos on aiheellista, (4) hänen nuhtelunsa, jos on tarpeen, (5) hänen rohkaisunsa parannukseen ja uskollisuuteen, (6) hänen kehotuksensa kuunnella tarkasti Pyhän Hengen ääntä, (7) hänen lupauksensa voittajille. Voittopalkinto luonnehtii sattuvasti ko. aikakauden koettelemusten keskellä saavutettua voittoa.

c) Keiden siunaukseksi kirjeiden sanomat on tarkoitettu?

(1) Seurakunnan sanansaattajan, joka vastaa seurakunnan hengellisestä tilasta ja jonka tehtävänä on välittää Jeesuksen antama sanoma seurakunnalle.

(2) Johanneksen aikaisten paikallisseurakuntien.

(3) Kronologisessa järjestyksessä olevien historiallisten seurakuntien.

(4) Jokaisen kristityn, elipä hän minä aikakautena tahansa.

d) Seurakuntien olemassaolon merkitys (1:20)

"ne seitsemän lampunjalkaa ovat ne seitsemän seurakuntaa". Seurakunta ei itse ole Sanan totuus, vaan sen tehtävänä on kantaa Jumalan sanan valoa Pyhän Hengen voimassa. Tämän tehtävän laiminlyönti eliminoi asianomaisen seurakunnan oikeuden olla elävän Jumalan ja Kristuksen seurakunta. Mutta tehtävänsä oikein toteuttavana seurakunta on Jeesukselle (1:12) "kullan" arvoinen. Niinpä seurakuntakirjeiden tarkoituksena onkin puhdistaa tuo kulta ja antaa elävää uskoa Sanaan, kun taas sinettien sanomat ovat seurakunnalle avautuvia totuuksia ja pasuunat seurakunnan julistettavaksi tarkoitettuja varoitussanomia koko kristikunnalle.

2.1 Kirje Efesoksen seurakunnalle (2:1-7)

a) Esittäytyminen.

Vaikka Jeesus oli noussut ylös taivaaseen, hän vakuutti (2:1): "Näin sanoo hän, joka pitää niitä seitsemää tähteä oikeassa kädessään ja joka käyskentelee niiden seitsemän kultaisen lampunjalan keskellä." Hän siis ohjaisi sananjulistajia voimallisella tavalla sekä olisi edelleen henkilökohtaisesti seurakunnan keskuudessa. Miten? Hän oli luvannut antaa "Pyhän Henkensä" (Joh. 14:16-28; 16:7-14), joka olisi nimenomaan Kristus seurakuntansa keskuudessa.

b) Tunnustus (2:2-3).

Jeesus arvosti seurakunnan "tekoja ja vaivannäköä ja kärsivällisyyttä" sekä halua pysyä oikeassa opissa ja uupumatta kannustaa toisia Jeesuksen nimen antamaan toivoon vainojenkin keskellä. Sen ajan gnostikot katsoivat edustavansa todellista kristinuskoa, josta he eliminoivat pois VT:n opetuksen Jumalasta luojana ja käskyjen antajana. Heidän "pneumaatikkonsa", hengelliset johtajansa, kutsuivat itseään apostoleiksi, väittäen olevansa suorassa yhteydessä Kristukseen ja puhuvansa karismaattisina opettajina Hengen vaikutuksesta, sekä korostivat sielunkuolemattomuusoppia.

Jeesus antoi tunnustuksensa tällaisen suuntauksen hylkäämisestä, sillä oli vain 12 Kristuksen apostolia, jotka puhuivat Hengen voimassa Pyhien Kirjoitusten antaman ilmoituksen mukaan, uskoen ikuiseen tietoiseen elämään vasta ylösnousemuksen jälkeen (1 Kor. 15:50-53; 1 Tess. 4:16-17) Kristuksen palattua takaisin.

Lisäksi Jeesus antoi toisen tunnustuksen (2:6), joka koski "nikolaiittoja". Keitä he olivat? Nimi on johdettavissa kreikkalaisista sanoista nikaoo = vallita, voittaa, asettua toisten niskan päälle ja kansaa merkitsevän sanan laos agenttimuodosta leitos. Sana nikolaiitta tarkoittaa siis ihmisten ja kansojen vallitsijaa. Jo varhaisessa vaiheessa syntyi kristillis-pakanallisessa synkretismissä ns. monarkinen piispuus josta myöhemmin kehittyi mm. paavinvalta.

Tällaista vallantavoittelua Jeesus vihasi, sillä olihan hän jo ennen kuolemaansa neuvonut opetuslapsiaan tässä asiassa (Matt. 20:25-28): "kansojen ruhtinaat herroina niitä hallitsevat ... vaan joka teidän keskuudessanne tahtoo suureksi tulla, se olkoon teidän palvelijanne". Vielä ehtoollisella oltaessa tuo keskinäinen suuruuskysymys vaivasi opetuslapsia (Luuk. 22:24-26), mutta Jeesus nuhteli heitä siitä, vaikka hän totesikin tuollaisia kansojen valtiaita kutsuttavan peräti "hyväntekijöiksi". Samassa yhteydessä Jeesus antoi seuraajilleen oman esimerkkinsä mukaisen jalkojenpesun (Joh. 13:14), ettei suuruuden tavoittelu pääsisi voitolle hänen seuraajiensa keskuudessa.

c) Nuhtelu (2:4-5).

"... olet hyljännyt ensimmäisen rakkautesi". Mistä oli kyse? Mikä on ensimmäinen rakkaus? Oliko Jeesus antanut siitä opetusta oppilailleen? Kun eräs lainopettaja kysyi Jeesukselta: "Opettaja, mikä on suurin käsky laissa?" hän vastasi (Matt. 22:37-40): "Rakasta Herraa, sinun Jumalaasi, kaikesta sydämestäsi ja kaikesta sielustasi ja kaikesta mielestäsi. Tämä on suurin ja ensimmäinen käsky. Toinen tämän vertainen on: "Rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi. Näissä kahdessa käskyssä riippuu kaikki laki ja profeetat".

Apostolinen seurakunta oli laajalti tunnettu keskinäisestä rakkaudestaan Jeesuksen opetuksen mukaisesti (Joh. 13:34-35), mutta rakkaussuhde Jumalaan oli ajan saatossa unohtunut. Tämä suuri rakkauden periaate oli esitetty käskyjen muodossa, joita mekin olemme tottuneet nimittämään "Jumalan käskyiksi" taikka myös "10 käskyksi" (2 Moos. 34:28; 5 Moos. 4:13; 2 Moos. 20:2-17), joita apostoli Paavali piti tärkeinä (1 Kor. 7:19) ja joista apostoli Johannes sanoi (1 Joh. 5:3): "Sillä rakkaus Jumalan on se, että pidämme hänen käskynsä, ja hänen käskynsä eivät ole raskaat".

Jo apostolisen seurakunnan aikana alettiin väheksyä rakkaussuhdetta Jumalaan yli kaiken. Käskyjä 1-4 ei nähty velvoittaviksi tämän sosiaalisen yhteiskunnan keskellä. (1) Jehovaa eli juutalaisten Herraa ei haluttu tunnustaa kristittyjen Jumalaksi. (2) Pakanakristittyjen oli vaikeaa luopua kuvainpalvonnasta. (3) Jumalan nimen väärinkäyttöä esiintyi mm. väärennetyn evankeliumin ja ihmiskeskeisten hurmossanomien esittämisessä. (4) Sapattikäskyä alettiin vieroksua erityisesti Roomassa ja Aleksandriassa juutalaisena seremoniana, vaikka se ei kuulunutkaan rituaalisäädöksiin, vaan oli yksi Jumalan 10 käskystä.

Jeesuksen mukaan "ensimmäisen rakkauden" hyljänneet eivät olisi oikeutettuja edes Jumalan sanan totuuksien julistajiksi, vaan hän sanoi (2:5): "Muista siis, mistä olet langennut ja tee parannus, ja tee niitä ensimmäisiä tekoja; mutta jos et tee, niin minä tulen sinun tykösi ja työnnän sinun lampunjalkasi pois paikaltaan, ellet tee parannusta".

Tässä maailmassa käsite "ensimmäinen rakkaus" ymmärretään tavallisesti joko ajallisesti ensimmäiseksi rakastumiseksi tai rakkauden ensimmäiseksi huumaksi.

d) Lupaus voittajille (2:7).

"Sen, joka voittaa, minä annan syödä elämän puusta, joka on Jumalan paratiisissa". 

Vain Jumalan henki, jonka vaikutuksesta Raamatun kirjoitukset ovat syntyneet (2 Tim. 3:15-16), voi johtaa totuuden tielle ja voittoon uskon kautta Kristukseen kaikista pimeyden valtojen eksytyksistä. Aivan samoin kuin syntiinlankeemus johti karkottamiseen elämän puun luota (1 Moos. 3:17-24), niin myös voitto Jeesuksen ansion perusteella johtaa takaisin elämän puulle Jumalan paratiisissa.

Syntiinlankeemuskertomus (1 Moos. 3) onkin kertomus ihmisen epäuskosta rakkauden Jumalaa kohtaan ja sen aiheuttamista seurauksista. Sielunvihollinen asetti ensin kyseenalaiseksi Jumalan sanan (1 Moos. 3:1) kysyen: "Onko Jumala todellakin sanonut: Älkää syökö kaikista paratiisin puista?" ja väitti Jumalaa valehtelijaksi (1 Moos. 3:4-5) esittäen: "Ette suinkaan kuole!" sekä uskotteli ihmisen pystyvän tietämään, "mikä on hyvää ja mikä on pahaa".

Näin tapahtui Efesoksen seurakunnassakin, kun ruvettiin ihailemaan kreikkalaista filosofiaa ymmärryksen antajana Jumalan sanan yläpuolella.

Koska eläminen epäuskossa ja synnissä ei ole elämisen arvoista iankaikkisesti, Jumala karkotti esivanhempamme pois elämän puun luota. Paluu voi tapahtua vain uudestisyntymisen ja Jeesuksen ansion perusteella. Mutta miten se voi tapahtua, ellei ihmisellä kerran ole kuolematonta sielua, koska Jumalalla (1 Tim. 6:16) "ainoalla on kuolemattomuus...". Apostoli Paavali kirjoittaa (Room. 6:23): "sillä synnin palkka on kuolema, mutta Jumalan armolahja on iankaikkinen elämä Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme".

Niinpä Jeesus sanoikin: "Minä olen ylösnousemus ja elämä; joka uskoo minuun, tulee vielä elämään vaikka olisikin kuollut. Ei yksikään minuun uskova tule kuolemaan ikuisiksi ajoiksi" (Joh. 11:25-26). Kuolleen ihmisen elämä jatkuu tietoisena ainoastaan ylösnousemuksen ihmeen kautta (Joh. 5:24,27-29).

Olemme varmaan todenneet, että Jeesuksen sanoma Efesoksen seurakunnalle eli varhaiskristilliselle seurakunnalle on ensiarvoisen tärkeä kaikkien aikojen kristityille, myös meille.

2.2 Kirje Smyrnan seurakunnalle (2:8-11)

a) Esittäytyminen.

Tämän kirjeen laatijana Jeesus esittäytyy (2:8): "Näin sanoo ensimmäinen ja viimeinen, joka kuoli ja virkosi elämään".

Marttyyriseurakunta vuosina 160-320 tarvitsi Vapahtajaa, joka oli ensimmäinen ja viimeinen eli jumalallinen (alfa ja oomega) olento mutta joka samalla oli ihmiskunnan edustajana kuollut syntiemme sovitukseksi, että (Room. 5:10) "me pelastumme hänen elämänsä kautta nyt, kun olemme sovitetut".

Marttyyrikuolemaan astuvalla tuli olla varma vakaumus siitä, että hänellä on elävä Vapahtaja, joka on herättävä hänet kuolleista (1 Kor. 15:16-21): "Sillä jos kuolleita ei herätetä, ei Kristuskaan ole herätetty. Mutta jos Kristus ei ole herätetty ... Kristuksessa nukkuneetkin olisivat kadotetut. ... Mutta nytpä Kristus on noussut kuolleista, esikoisena kuoloon nukkuneista. ... niin myös kaikki tehdään eläviksi Kristuksessa, mutta jokainen vuorollaan: esikoisena Kristus, sitten Kristuksen omat hänen tulemuksessaan ... Vihollisista viimeisenä kukistetaan kuolema". (Kreikkalainen sana martyr merkitsee todistusta tai todistajaa).

b) Mitä Jeesus tiesi? (2:8-9).

Hän oli täysin selvillä seurakunnan ahdistuksesta ja köyhyydestä, mutta hän sanoi silti seurakunnan olevan "rikas". Jo aikoinaan Jeesus oli ennustanut (Matt. 24:9-13): "Silloin teidät annetaan vaivaan ja te joudutte kaikkien kansojen vihattaviksi minun nimeni tähden. ... Mutta joka vahvana pysyy loppuun asti, se pelastuu". Se rikkaus, mihin tässä viitataan, voidaan omistaa vain Kristuksessa (Kol. 2:2-3), "jossa kaikki viisauden ja tiedon aarteet ovat kätkettyinä". Sitä rikkautta eivät voineet voittaa mitkään tämän maailman aarteet.

Historia todistaa, että useimpien varhaiskristittyjen vainojen lietsojina olivat juutalaiset, jotka eivät olleet ottaneet vastaan Jeesusta Kristuksena ja Vapahtajana. Heitä Jeesus nimitti (2:9) "saatanan synagoogaksi", koska hänen mukaansa (Joh. 8:44) heidän oppi-isänsä oli "isä perkele", joka "on ollut murhaaja alusta asti, eikä hänessä ole totuutta ... sillä hän on valhettelija ja sen isä".

Tosin ristiriitatilanteita synnyttivät myös mitrakultti, manikealaisuus ja uusplatoninen filosofia, jotka tunkeutuivat väkevästi kristinuskonkin piiriin.

c) Rohkaisun sanat (2:10).

Kaikkien Jumalan lasten vainojen taustalla on itse pahuuden ruhtinas, joka tosin käyttää välikappaleinaan yksityisiä ihmisiä ja vieläpä valtiovaltaakin. Jeesus oli jo sanonut opetuslapsilleen (Matt. 10:28): "Älkää peljätkö niitä, jotka tappavat ruumiin mutta eivät voi tappaa sielua (elämää) ...". 

Rooman keisarit uskoivat valtakunnan välttävän poliittiset ja taloudelliset vaikeudet vain valtion jumalien kunnioittamisella ja palvomisella, joten muiden jumalien palvojat oli eliminoitava. Kristittyjä vainoavina keisareina on opittu tuntemaan mm. keisarit Decius (242-250) ja Valerianus (253-260), kunnes keisari Gallianuksen (260-268) edikti aloitti vuonna 260 40-vuotisen rauhankauden, jolloin kristinusko ehti tavoittaa koko imperiumin ja jolloin 15% väestöstä kääntyi kristinuskoon.

Rauhanajan katkaisi kuitenkin keisari Diokletianuksen aloittama verinen vaino kristittyjä kohtaan. Se kesti käytännössä vuodet 303-313 eli 10 vuotta, mihin tuo 10 päivän ahdistus viitannee. Nimittäin Raamatun profetioissa yksi päivä usein vertauskuvallisesti merkitsee yhtä kirjaimellista vuotta (Hes. 4:5-6; 4 Moos. 14:34; Dan. 9:24-27). Erityisesti silloin tarvittiin Jeesuksen rohkaisua (2:10): "Ole uskollinen kuolemaan asti, niin minä annan sinulle elämän kruunun".

Kannustuksen tavoite ulottui aina Kristuksen takaisintuloon asti. Siihen viittasi myös Jeesus puhuessaan oppilailleen (Matt. 5:11-12): "Iloitkaa ja riemuitkaa, sillä teidän palkkanne on suuri taivaassa. Sillä samoin he vainosivat profeettoja, jotka olivat ennen teitä". Se rohkaisun sana innoitti myös apostoli Paavalia (2 Tim. 4:6-8). Historia todistaakin, että "kristittyjen enemmistö piti pintansa".

d) Lupaus voittajille (2:11).

Hengen vakuutus oli selvä: "Sitä, joka voittaa, ei toinen kuolema vahingoita".

Suurin koettelemus oli olla kumartamatta keisarin kuvaa ja tunnustaa Jeesuksen nimeä kuolemankin uhalla. Eikö ollut tyhmää ja pikkumaista asettaa elämänsä vaakalaudalle noin "vähäpätöisen" asian takia? Danielin kolme ystävää kieltäytyivät kuoleman uhalla kumartamasta Babylonin kuninkaan pystyttämää kultaista kuvapatsasta. Vaikka kysymys ulkonaisesti olisikin itsessään pieni asia, niin sitä vastaava sydämen asenne ei ole koskaan pieni asia.

Jeesuksen opetuksen mukaan (Luuk. 16:10): "Joka vähimmässä on uskollinen, on paljossakin uskollinen ja joka vähimmässä on väärä, se on paljossakin väärä". Ja leiviskävertauksessaan Jeesus vakuutti (Matt. 25:21): "Hyvä on, sinä hyvä ja uskollinen palvelija. Vähässä sinä olet ollut uskollinen, minä panen sinut paljon haltijaksi. Mene Herrasi iloon!"

Elämän uskollisuus vähässä palkitaan ikuisen elämän hallitusvallalla, jossa toisella kuolemalla ei ole mitään osaa.

2.3 Kirje Pergamoksen seurakunnalle (2:12-17)

a) Esittäytyminen.

Pergamoksen seurakunta eli vuosien 313-508 kristikunta tarvitsi välttämättä Jeesuksen suusta lähtevää kaksiteräistä terävää miekkaa (2:12) eli Hengen miekkaa, joka on (Ef. 6:17) "Jumalan Sana", sillä tuona aikana pakanuus tunkeutui tulvaveden tavoin kristilliseen seurakuntaan, uhaten upottaa sen kokonaan vääriin oppeihin ja tapoihin. Hebr. 4:12 sanookin: "Sillä Jumalan sana on elävä ja voimallinen ja terävämpi kuin mikään kaksiteräinen miekka ja tunkee lävitse, kunnes se erottaa sielun ja hengen ... ja on kykenevä ratkaisemaan sydämen aikomukset ja asenteet". Sanan kaksiteräisyys ilmaisee sen sekä pelastavan että kadottavan ominaisuuden.

b) Mitä Jeesus tiesi? (2:13 alkuosa).

"Minä tiedän, missä sinä asut, siellä, missä saatanan valtaistuin on".

Sielunvihollisen taistelustrategia vaihtui toivottomasta vainoamisesta liittoutumiseen heidän kanssaan. Konstantinus Suuren (285-337) julkaisema (313) milanolaisedikti teki lopun vainosta ja salli uskonnonvapauden. Hän vakuuttui siitä, että hän oli saanut kristittyjen Jumalan suojeluksessa voiton 28.10.312 vastustajastaan Maxentiuksesta ja päässyt lännen yksinvaltiaaksi, sekä oivalsi saavansa kristityistä parhaan tuen valtapyrkimyksilleen. Kristusmonogrammi sotalipussaan hän voitti vuonna 324 itäisen provinssin hallitsijan, Liciniuksen, ja saavutti näin koko imperiumin yksinvaltiuden. Siitä lähtien hän katsoi olevansa Jumalan edustaja maan päällä sekä kutsui mm. imperiumin piispat Nikaian synodiin sopimaan areiolaiskiistan ja luomaan kirkolle yhtenäisen lainsäädännön. Hän johti neuvotteluja päästäkseen toivomiinsa tuloksiin.

Kristillisestä seurakunnasta tuli ensin valtion hyväksymä uskonto, sitten valtiokirkko. Grimberg sanoo: "Minkä kirkko voitti vallassa, sen se hävisi kristillisyydessä". Alkukristillisyys väistyi kuten myös täysi pakanuus, ja tilalle tuli pakanakristillisyys. Jeesuksen ilmaisun mukaan sen jälkeen seurakunnan valtaistuimella ei enää ulkonaisesti ollut Kristus Pyhän Henkensä kautta, vaan "saatana" oman valheenhenkensä välityksellä. Keisarit korottivat itsensä kirkon johtajiksi, tehden kirkon suojelijoina kirkosta maailman ja maailmasta kirkon. Tässä tilanteessa tarvittiin välttämättä Jumalan sanan miekkaa ja erityistä uskon linnaketta (Pergamos = Troijan linnoitus).

c) Tunnustus (2:13 loppuosa).

"Ja sinä pidät kiinni minun nimestäni, etkä ole kieltänyt minun uskoani niinäkään päivinä, jolloin Antipas, minun todistajani, minun uskolliseni, tapettiin teidän luonanne siellä, missä saatana asuu".

Jeesus ei tunnusta keisarillista valtiokirkkoa seurakunnakseen, vaan ainoastaan ne, jotka pitävät tiukasti kiinni hänen nimestään (Jeesus = Jehova pelastaa) vieläpä silloinkin, kun uskollinen todistaja, Antipas, tapettiin.

Kuka oli Antipas? Kreikan kielen mukaan se voisi merkitä "isän vertainen" tai "sama kuin isä" (anti = vastaan, vertainen, sama; pas = lyhenne sanan "pateer" = isä genetiivimuodosta "pateros"'). Tässä on ilmeinen viite vaikeaan "areiolaiskiistaan". Nikaian kirkolliskokous (325) tuomitsi areiolaisten väitteen, että Jeesus olisi luotu olento. Sitä vastoin Poika olisi syntynyt Isästä iankaikkisuudessa ja olisi hänen kanssaan samaa olemusta (Raamatun sana ei puhu tällaisesta syntymästä, vaan ainoastaan syntymästä ihmislihaan Poikana).

Vuonna 381 Konstantinopolin synodi määritti Pyhän Hengen jumaluuden kolmanneksi persoonaksi. Näin saatiin kristinuskoon ympätyksi kaikissa pakanauskonnoissa esiintynyt jumalkolmikko eli kolminaisuusoppi (Babylonissa Anu-Enil-Ea, Egyptissä Osiris-Isis-Horus, Intiassa Brahma-Višnu-Šiva/Krišna, Roomassa Jupiter-Mars-Quirinus), joka oli ennestään täysin tuntematonta kristinuskossa. (KATSO LIITE 1)

Olemme jo oppineet tuntemaan Jeesuksen uskollisena todistajana (1:5), ja myöhemminkin (3:14) Jeesus korostaa olevansa uskollinen ja totuudellinen todistaja. Hänet tavallaan surmattiin Pergamoksen seurakuntaa ympäröivässä ns. pakanallisessa maailmassa, kun ryhdyttiin sellaiseen filosofiseen spekulointiin, jonka pätevyyttä moni aikalainenkin epäili, koska he katsoivat siinä olevansa tekemisissä sellaisen asian kanssa, joka on inhimillisen käsityskyvyn yläpuolella. (Samaan tapaan Jumalan sana kuvannollisesti surmattiin myöhemmin Ranskan vallankumouksessa vuosina 1792-1796 (11:3,7,11-12)).

Ei otettu huomioon apostoli Paavalin lausuntoa (Kol. 1:15), jonka mukaan Kristus on näkymättömän (henki) Jumalan (Joh. 4:24) näkyvä olemus, eikä Jeesuksen sanoja (Joh. 14:9): "joka on nähnyt minut on nähnyt Isän", tai Jesajan ennustusta Messiaasta "väkevänä Jumalana" (Jes. 9:5). Tämä harha siirtyi myös Jeesuksen lähetyskäskyyn (Matt. 28:l9), jossa kehotetaan kastamaan (Nikaian synodin päätöksellä) "Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen", vaikka Apostolien teoissa esitetyn käytännön mukaan kastettiin vain Jeesuksen Kristuksen nimeen (Apt. 2:38), koska (Apt. 4:12) "ei ole pelastusta yhdessäkään toisessa, sillä ei ole taivaan alla muuta nimeä ihmisille annettu, jossa meidän pitäisi pelastuman". 

Jos apostoli Paavalin lausunnot olisi otettu vakavasti, niin tuskin mitään kristologisia ristiriitoja olisi syntynyt, sillä hän totesi saarnatessaan ristiinnaulitusta Kristuksesta (Kol. 2:9), että "hänessä asuu jumaluuden koko täyteys ruumiillisesti".

Antipas tarkoittanee tämän mukaan joko symbolisesti itse Jeesusta uskollisena ja jumalallisena todistajana elämänsä, kuolemansa, sanansa ja Pyhän Henkensä kautta tai niitä henkilöitä, jotka pitävät kiinni Jeesuksen Kristuksen nimestä ainoana pelastuksensa perustana ja joita vainottiin verisesti, kun he eivät voineet yhtyä pakanallisen filosofian päätelmiin. Mietipä, miten kauaskantoinen vaikutus tuolla Kristuksen nimen väärinkäytöllä on ollut aina meidän aikaamme saakka, puhumattakaan sen yhteydessä (Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen) tehtävästä ristinmerkistä.

d) Nuhtelu (2:14-16).

Seurakunnan keskuudessa oli niitä, jotka pitivät kiinni "Bileamin opista, hänen, joka opetti Baalakia virittämään Israelin lapsille sen viettelyksen, että he söisivät epäjumalille uhrattua ja harjoittaisivat haureutta". Samoin siellä oli niitä, jotka "samoin pitävät kiinni nikolaiittain opista" (katso 2:6). Efesoksen seurakuntakirjeen yhteydessä oli maininta vain heidän teoistaan, mutta tässä puhutaan jo uudesta opista Bileamin opin lisäksi.

Mitä on Bileamin oppi? 4 Moos. 22-24 kertoo profeetta Bileamista, joka kehotti Mooabin kuningasta, Baalakia, pyytämään israelilaisia ystävikseen kutsumalla heidät mooabilaisten juhliin, joiden luonteeseen kuului epäjumalille uhratun syöminen ja haureuden harjoittaminen sekä avioituminen puolin ja toisin, vaikka Jumala oli tällaisesta vakavasti varoittanut.

Kristinuskon piirissä ystävyys Rooman keisareiden ja pakanuuden kanssa merkitsi sitä, että "puhdistettu pakanuus ja tingitty kristillisyys pyrittiin saamaan avioon". Bileamia edustivat puhemiehinä kristilliset luopiopiispat, jotka neuvoivat ja innoittivat Rooman keisaria vastaaviin toimenpiteisiin.

Mitä on epäjumalille uhratun syöminen ja haureuden harjoittaminen?

Jumalan lapsen ruokana on Jumalan sana, Jeesus Kristus, joka todella nimitti itseään (Joh. 6:35,48) "elämän leiväksi". Epäjumalille uhrattu oli tietenkin pakanallisten oppien ja tapojen omaksumista. Haureuden harjoittaminen seurakunnan taholta on ilmeisesti uskottomuutta omaa "ylkäänsä", Jeesusta, kohtaan, jolloin valtio ja pakanalliset epäjumalat saivat Jeesuksen paikan. Uskottomuutta Jumalaa ja hänen sanaansa kohtaan nimitetään Raamatussa "porttoudeksi" (Jes. 1:21; Jer. 2:20; 3:1-3; 13:27; Hes. 16,23; Ilm. 17-19).

Pakanalliset juhlat ja seremoniat pääsivät kristilliseen seurakuntaan siten, että niille etsittiin kristillisiä vastineita, lähinnä vuosien 300-600 aikana. Tällaisia olivat muun muassa:

(1) Auringonpalvontaan liittyvän ja auringonalttarilla tapahtuvan lapsikasteen yleistyessä kristikunnassa katekumenaatti (kasteopetus) siirrettiin sakramentaalisena toimituksena "kristilliseen" lapsikasteeseen, jolloin katumusmääräyksiä lievennettiin. Siitä huolimatta ihmiset pyrkivät siirtämään katumuksen kuolinvuoteelleen, jolloin kirkko otti käyttöön liturgisen sairaan katumuksen ja siitä edelleen viimeisen voitelun. Sakramenteista muodostui taianomaisia mysteerioita, jotka "pyhinä toimituksina" saivat muka aikaan sellaista, mihin ihminen ei pystynyt; mm. kasteessa Jumala otti salaperäisesti ihmisen lapsekseen (ilman mielenmuutosta ja uudestisyntymistä) vain tuon ulkonaisen toimenpiteen ansiosta.

(2) "Missassa" eli seurakuntajumalanpalveluksessa ehtoollisrukouksen huipentumassa pyydettiin Pyhää Henkeä muuttamaan leipä ja viini Kristuksen ruumiiksi ja vereksi (kreikkalaisessa filosofiassa olevan ominaisuuksien siirtymisopin mukaisesti).

(3) Vuotuisista juhlista pääsiäinen oli ennen Konstantinuksen aikaa ainoa kirkollinen juhla, joka päättyi eukaristiaan aikaisin pääsiäisaamuna. Mutta Konstantinuksen jälkeen siihen liitettiin 40 päivän paastonaika ennen pääsiäistä, lähtökohtana itämainen (babylonilainen) kevätpäivän tasauksen juhla. Myös 40 päivää pääsiäisen jälkeen vietettiin juhlaa Kristuksen taivaaseen astumisen muistoksi.

(4) Pakanauskontojen suurinta viikottaista juhlapäivää eli sunnuntaita kutsuttiin kristittyjä juhlimaan sen tähden, että heidän Vapahtajansa oli noussut kuolleista viikon ensimmäisenä päivänä, ja lisäksi selitettiin, että olihan Jeesus kristillisen käsityksen mukaan "vanhurskauden aurinko". Vuonna 321 Konstantinus määräsikin sunnuntain pyhäpäiväksi koko Rooman valtakunnassa. Mutta vasta vuonna 585 Maconin synodi ja vuonna 649 Chalonsin synodi kielsivät sunnuntaityön "kolmannen käskyn perusteella".

(5) Auringonpalvontaan liittyi myös joulujuhlan syntyminen 300-luvulla. Olihan se pakanoilla ollut auringon voittojuhla pimeyden vallasta talvipäivän seisauksen jälkeen kahden viikon aikana. Koska pakanat viettivät myös omien sankariensa syntymäpäiviä ja koska Kristuksen syntymäpäivää ei tiedetty, eikä Raamatussa ollut mitään velvoitetta juhlia sitä, kristittyjen oli helppoa yhdistää ajatus Kristuksen syntymästä jouluun. Idässä pakanat juhlivat tammikuun 6. päivänä neitsyttä, joka oli synnyttänyt valon Aion-jumalan muodossa (epifaniajuhla), kun taas lännessä juhlittiin 25.12. "voittamattoman auringon syntymäpäivää".

(6) Pakanat kunnioittivat ansioituneita vainajiaan jumalallisina sankareina, joiden haudoille tehtiin pyhiinvaellusmatkoja ja joita rukoiltiin jumalallisina auttajina. Sen tähden kristittyjenkin piirissä alettiin nähdä marttyyrit ja heidän jäännöksensä myös palvonnan kohteina, vaikka korkein paikka kirkon uudessa pyhimyspiirissä lankesikin Neitsyt Marialle, joka oli tottelevaisuudellaan avannut tien synnin ja kuoleman voittamiseen. Kuitenkin varsinainen Marian palvonta sai alkunsa vasta 400-luvun puolella, jolloin vuonna 431 Efesoksen synodi julisti hänet "theotokokseksi" eli jumalansynnyttäjäksi ja synnittömäksi. Hänet katsottiin otetuksi heti kuolemansa jälkeen taivaaseen, missä hän hallitsee taivaan kuningattarena. Juhlinnan kohteina olivat hänen syntymänsä, raskaaksi tulemisensa, kuolemansa, taivaaseen ottamisensa ja kohtaamisensa Simeonin kanssa temppelissä. Länteen Marian palvonta tuli myöhemmin (n. 600-luvulla).

(7) Koska uskottiin marttyyrien luiden antavan pyhyydellään erityistä voimaa jumalanpalvelukselle, heidän hautojensa päälle rakennettiin kirkkoja ja heidän luitaan tai niiden palasiakin pyrittiin keräämään kirkkojen alttareiden alle. Heidän kuvillaan kuviteltiin myös olevan pyhittävää voimaa (ikonografia). Siksi niitä kunnioitettiin suutelemalla, sytyttämällä niille kynttilöitä ja polttamalla niille suitsukkeita.

Nikolaiittain oppi (2:15). Kun Efesoksen sanomassa mainitaan vain nikolaiittain teot, niin Pergamoksen kohdalla puhutaan jo nikolaiittain opista kiinnipitämisestä, sillä Nikaian kirkolliskokouksesta lähtien (325) organisoitiin ratkaisevasti monarkinen piispuus hallintoalueineen. Voimakkaimmiksi patriarkaateiksi kohosivat Rooman, Aleksandrian, Antiokian, Jerusalemin, Karthagon, Milanon ja Ravennan patriarkaatit. Piispoilla katsottiin olevan jumalallista voimaa ja valtaa kirkon sisällä. Tässä vaiheessa se ei ulottanut vielä voimaansa maallisen vallan nujertamiseen. Suuria nimiä piispojen joukossa länsimailla olivat mm. Hieronymus, Ambrosius ja Augustinus.

e) Kehotus parannukseen (2:16).

Kristuksen vetoomus parannuksen tekoon on erittäin vakava, sillä hän sanoo siitä kieltäydyttäessä: "minä tulen sinun tykösi pian ja sodin heitä vastaan suuni miekalla" Ainoa Kristuksen hyväksymä ohje on hänen sanansa ("suuni miekka"), eikä suinkaan valtiovallan määräykset tai pakanalliset juhlat ja tavat sekä harhaan johtavat uskomukset, kuten sielun kuolemattomuuskäsitys tai käsitys piispojen vallasta. Onko meillä tässä jotain opittavaa? Todennäköisesti paljonkin! 

f) Lupaus voittajille (2:17).

Hengen johdatuksessa Jeesus lupaa voiton sanoen: "Sille, joka voittaa, minä annan salattua mannaa ja annan hänelle valkoisen kiven ja siihen kiveen kirjoitetun uuden nimen, jota ei tiedä kukaan muu kuin sen saaja."

Samoin kuin juutalaiset syrjäyttivät omien oppiensa ja väärän raamatuntulkintansa tähden itse maailman Vapahtajan, joka muistuttaessaan mannaihmeestä israelilaisten erämaavaelluksen aikana, sanoi (Joh. 6:51): "Minä olen se elävä leipä, joka on tullut alas taivaasta. Jos joku syö tätä leipää, hän elää iankaikkisesti. Ja se leipä, jonka minä annan, on minun lihani, maailman elämän puolesta", niin samoin tapahtui kristillisessä kirkossa, kun se hylkäsi Jeesuksen, uskollisen todistajan, ja Jumalan sanan ainoana hengellisen elämän antajana kiistellessään Kristuksen ja Pyhän Hengen luonnosta ja turvautumalla pakanalliseen filosofiaan sekä mukautumalla heidän juhla-aikoihinsa, oppeihinsa ja tapoihinsa, kuten israelilaiset mannaihmeen aikana erämaassa Mooabin kedolla Bileamin viettelyksen seurauksena.

Keskeisenä mannaihmeessä oli jokapäiväinen mannan kokoaminen, paitsi perjantaina kaksinkertainen annos, huomioiden sapatinkin tarpeen, jolloin mannaa ei saanut lainkaan kerätä. Sapatin Herra lupasi uskollisille "pergamoslaisille" voittajille salattua mannaa eli omakohtaisen kokemuksen hänen kanssaan jo tässä elämässä, mutta ennen kaikkea tulevassa ikuisessa elämässä.

Valkoinen kivi oli itämailla käytössä tehtäessä kiinteistökauppoja. Kauppakirja kaiverrettiin kartiomaiseen valkoiseen kiveen, johon tuli uuden omistajan nimi. Ne "pergamoslaiset", jotka voittivat oppiriitojen ja valtataistelun kiusaukset, tulevat saamaan Jeesukselta omistusoikeuden ikuiseen perintöön uudestisyntymisessä saadulla uudella nimellä, jota ei voi tietää kukaan muu kuin sen saaja.

Jaakobilla oli syntymälahjana nimi "kantapäästä kiinnipitäjä", "pettäjä". Hän himoitsi esikoisoikeuden tuottamaa valta-asemaa ohi veljensä, joka punaisen keiton vastineena lupasikin jo luovuttaa sen. Mutta uskon puute Jumalan lupaukseen johti petokseen, missä Jaakob pukeutui Eesaun asuun, eläimen karvoihin. Hänestä tuli petturi, pakolainen ja perinnötön. Mutta kun hän Jabbok-virralla koki mielen muutoksen, tunnusti syntinsä ja oli valmis luopumaan kaikista itsekkäistä pyrkimyksistään veljensä eduksi, hän sai uuden nimen "Israel" (Jumalan taistelija ja voittaja), jolla nimellä hän sai hallintoonsa isänsä antaman perintöoikeuden kaikki siunaukset.

Näin myös "pergamoslaiset" saavat esikoissiunaukset täysimääräisinä, kun he alistuvat, eivät pukeutumaan vastustajan asuun ja elämään pakanain tavoin, vaan tunnustamaan syntinsä ja taistelemaan omia valtapyrkimyksiään vastaan sekä luottamaan Jumalan lupauksiin perintöosan saamiseksi Jeesuksessa Kristuksessa.

Lupaukset voittajille koskevat kaikkien aikojen Jumalan lapsia, mutta ne on näissä sanomissa esitetty korostetusti tietyissä olosuhteissa eläneiden seurakuntien osalle.

2.4 Kirje Tyatiran seurakunnalle (2:18-29)

a) Millaista Jeesusta tarvitsi kristillinen seurakunta noin vuosina 508-1350?

Jeesus itse vastaa (2:18): "Näin sanoo Jumalan Poika, jolla on silmät kuin tulen liekki ja jonka jalat ovat niinkuin kiiltävä vaski (metalli)".

Antikristillisen "Jumalan Pojan sijaisen" valtakautena tarvittiin elävää Jumalan Poikaa, jonka katse paljastaa sydämen salaisuudet, ollen samalla myötämielisen lämmittävä ja älyllisen valaiseva, ja jonka askeleet ohjaavat, puhdistavat saastasta ja tuhoavat vastustajansa.

b) Mitä Jeesus tiesi? (2:19).

"Minä tiedän sinun tekosi ja rakkautesi ja uskosi ja palveluksesi ja kärsivällisyytesi ja että sinun viimeiset tekosi ovat useammat kuin ensimmäiset".

Jeesus suhtautuu myötämielisesti tuohon melko pieneen uskollisten joukkoon, antaen täyden tunnustuksensa sen pyrkimyksille. Sana "keskiaika" tuo yleensä mieliimme melko synkän aikakauden. Nimittäessämme "Smyrnaa" keisarillisen marttyyriajan seurakunnaksi olisi "Tyatira" silloin paavillisen marttyyriajan seurakunta. Millä tavoin sitten jouduttiin keskiaikaiseen paavinvaltaan?

Taustaa paavinvallan nousulle. Kansainvaellusten (350-600) vaikutuksesta lännen katolinen kristikunta hajosi joukoksi maakirkkoja joista on hyvin niukasti tietoa, eniten ehkä Etelä-Galliasta, josta Arlesin piispa Caesariuksen (n.470-542) ansiosta tuli lännen kirkon edelläkävijämaa. Hänen mielestään kirkko oli Rooman valtakunnan todellinen perillinen. Etelä-Galliassa vanha roomalainen uskontunnustus sai lopullisen muotonsa lännessä "apostolisena uskontunnustuksena". Askeettisen liikkeen levittyä laajalle 400-500- luvuilla Caesarius antoi järjestäytyneen muodon lännen munkkilaitoksille.

Paavi Leo I Suuri (440-461) muotoili ensimmäisen paavillisen ylimmyysvaatimuksen Pietarin seuraajana, sillä hänen mukaansa Rooman piispa oli kristikunnan johtaja, jonka valtaan tuli alistua jokaisen, joka halusi pelastua. Myös keisari (Bysantissa) tuki häntä poliittisen yhtenäisyyden saavuttamiseksi. Mutta pian Leon kuoleman jälkeen imperiumi hajosi itsenäisiksi germaanisiksi valtioiksi. Koska kuitenkin Rooman paavi oli läntisen keisarikunnan romahtamisen (476) jälkeen ainoa järjestäytynyt voima, niin paavista tuli Italian politiikan ja kirkon valtias, irrallaan Bysantista.

Kuningas Klodvigin uudesta suurfrankkilaisesta valtakunnasta tuli roomalaisen kristinuskon suosija (kastettiin 496) ja tukija, vastakohtana muiden germaanien areiolaisuudelle. Hän sulautti yhteen germaanisen ja romaanisen väestön perinteineen vuosina 503-508, jolloin hän taisteli areiolaisia valtoja vastaan ja jolloin Rooman paaville suotiin Jumalan sijaisen asema ja jolloin varsinainen paavinvalta alkoi, koska sitä ei voinut olla olemassa ilman voimakasta maallista hallitsijaa. Ennen kuolemaansa Klodvig kutsui vuonna 511 koolle Orangeen valtakunnallisen kirkolliskokouksen, joka päätti että kirkko noudattaisi roomalaista kristinuskoa, missä pappien ja piispojen oli vannottava uskollisuuden vala kuninkaalle.

600-luvun alusta lähtien valtiovalta vaati pakkokastetta. Latinasta tuli liturginen kieli vastakohtana areiolaisten gootinkielisille jumalanpalveluksille. Pyhimykset ja pyhäinjäännökset saivat huomattavan aseman kansan hurskauselämässä. Keinona taivaallisen kuninkaan ja hänen apulaistensa suosion saavuttamiseksi oli suurten lahjojen antaminen kirkolle, joka saikin valtavia maaomaisuuksia.

Paavi Gregorius Suuri (590-604) antoi panoksensa lähinnä uskonnollis-teologisella alueella, korostaen pyhimysten ja pyhäinjäännösten palvontaa keinona Jumalan suosion saavuttamiseksi. Kastetulta Jumala vaati katumusta ja hyvitystä, mikä annettiin ehtoollisessa papin uhratessa siinä Kristuksen ruumiin ja veren sovitusuhrina sekä elävien että kuolleiden syntien puolesta. Sovituskeinot olivat siis katumus, synnintunnustus, Jumalalle mieluisat teot sekä kiirastuli. Askeettisen elämän ansiosta sielu saattoi nousta Jumalan luo. Pohjan Rooman johtoasemalle loi se, että Englanti omaksui kristinuskon roomalaisen muodon Gregoriuksen vuonna 596 lähettämän munkkiryhmän vaikutuksesta Kentin pakanakuninkaan hovissa.

Tältä pohjalta kehittyi paavius, johon Jeesus kiinnittää Tyatiran sanomassa suurimman huomionsa.

c) Nuhteen ja neuvon sanat (2:20-25).

Jeesuksella oli sitä vastaan, että seurakunta sanansaattajineen (2:20) "suvaitsi tuota naista, Iisebeliä, joka sanoo itseään profeetaksi ja opettaa ja eksyttää minun palvelijoitani harjoittamaan haureutta ja syömään epäjumalille uhrattua".

Kristillinen seurakunta joutuisi siis tekemisiin Iisebelin kanssa, joka uskottelisi olevansa profetissa, joka opettaisi, ei vain omiaan, vaan myös Jumalan palvelijoita harjoittamaan haureutta ja syömään epäjumalille uhrattua. Tuskin antiikin tai keskiajan Tyatirassa olisi löydettävissä Iisebel nimistä valtiatarta. Kyse on siis melkoisesta symbolismista.

Kuka oli Iisebel? VT:ssa kerrotaan, kuinka Israelin jumalaton kuningas Ahab (1 Kun. 16:31) "otti myös vaimokseen Iisebelin, siidonilaisen kuninkaan Etbaalin tyttären, ja rupesi palvelemaan Baalia ja kumartamaan sitä".

Tämä on otettu kuvaukseksi siitä, kuinka "kristillinen" maallinen kuningas tai keisari on "naimisissa" hengellisen vallan pään, paaviuden, kanssa. Baalin (auringonjumalan) palvojana Iisebel johti Ahabin ja kansan palvomaan Baalia ja Aseraa (hedelmällisyyden jumala). Tämä kuvaa sattuvasti keskiaikaista tilannetta, missä keisari ja paavi käyttivät toisiaan oman valtansa pönkittämiseksi ja missä hengellisesti ajatellen palvottiin pakanallisen aurinkokultin elementtejä auringonpäivineen (sunnuntai) ja vuodenaikajuhlineen sekä rukoiltiin kuolleiden henkiä ("taivaallisia ruumiita"), korkeimpana henkiolentona Neitsyt Maria. Haureuden harjoittaminen oli vehkeilyä ja liittoutumista maallisen vallan kanssa.

Mitä tulee epäjumalille uhrattuun, siitä apostoli Paavali antaa korinttilaisille pätevän selvityksen (1 Kor. 10:19-21): "mitä pakanat uhraavat, sen he uhraavat riivaajille eivätkä Jumalalle ...". Myös israelilaiset aikoinaan syyllistyivät samanlaiseen palvontaan (5 Moos. 32:16-17).

Kuten Ahab ja Iisebel eivät olleet taivaan Jumalan palvelijoita, niin eivät myöskään keisarit ja paavit Jeesuksen esittämän kuvauksen mukaan sitä olleet. Ketkä sitten olivat Jumalan palvelijoita? Ahabin aikana heitä edustivat profeetta Elia ja palatsin päällikkö Obadja (1 Kun. 17:1; 18:3) sekä monet muut profeetat ja maan hiljaiset. Näitä Iisebel vainosi verisesti (1 Kun. 18:4; 19:1-2; 21:7-15), kuitenkin maallisen vallan tuella, aivan kuten paavius katolisine kirkkoineen kohteli Jumalan sanaa kunnioittavia. Samoin kuin Elia pakeni Iisebeliä (1 Kun. 19), niin myös kataarit, albigenssit, valdolaiset ja muut pakenivat paavinvaltaa.

Monet maallisen vallan edustajat kätkivät kuitenkin tietoisesti monia Herran hiljaisia paavien ja piispojen vehkeilyltä ja raivolta, kuten Ahabin palatsin päällikkö Obadja kätki 100 profeettaa (1 Kun. 18:4). Toisaalta hyvänä havaintoesimerkkinä siitä, miten roomalaiskatolinen mahti käsitteli "kerettiläisiä", on se tapa, millä Iisebel suhtautui Naabotiin (1 Kun. 21:7-15), kun hän pakotti maallisen oikeuden tuomitsemaan syyttömän Naabotin ja kivittämään hänet kuoliaaksi, kun tämä ei ollut valmis luovuttamaan omaa viinimäkeään kuninkaan saaliiksi.

Ahabin ajan 3,5 vuoden kuiva kausi (1 Kun. 17:1; 18:1) kuvannee symbolisesti paaviuden valtakautta, jos nuo 3,5 vuoden 1260 päivää tulkitaan profeetallisina päivinä, jolloin ne vastaavat 1260 kirjaimellista vuotta aikavälillä 508-1768. Yksinomaan hengellinen valta ei ole koskaan täysin tyydyttänyt paavillista katolista kirkkoa, vaan sen päämääränä on ollut saavuttaa maailmanvalta. Niinkuin Iisebel pyrki koko ajan Ahabin niskan päälle, samoin katolinen kirkko paaveineen on pyrkinyt asettumaan keisareiden ja maallisen vallan yläpuolelle. Koska Raamatussa käytetään naista symbolina sekä uskollisesta että uskottomasta seurakunnasta, niin tässäkin tapauksessa Iisebel kuvaa koko katolista kirkkojärjestelmää pakanallisine oppeineen ja menoineen, vaikkakin kristillisine nimikkeineen. (KATSO LIITE 6)

"Tautivuode" (2:21-23). Jeesus lupasi antaa Iisebelille aikaa "parannuksen tekoon mutta hän ei tahdo parannusta tehdä eikä luopua haureudestaan". Siksi Jeesus sanoo "syöksevänsä hänet tautivuoteeseen ja ne, jotka ovat hänen kanssaan tehneet huorin, minä syöksen suureen ahdistukseen, jos eivät tee parannusta ja luovu hänen teoistansa; ja hänen lapsensa minä tappamalla tapan, ja kaikki seurakunnat saavat tuntea, että minä olen se, joka tutkin ...".

Paavinvalta joutui kokemaan monia pettymyksen kausia, ja katoliset valtiot saivat erityisesti islamilaisuuden taholta kokea ahdistavia hyökkäyksiä, mm. vuosina 612-761. Arabit valloittivat koko Lähi-Idän ja Pohjois-Afrikan ja vieläpä Iberian niemimaan ja osan Etelä-Ranskaa, kunnes he kärsivät vuonna 732 tappion Kaarle Martellille. Umaijadidynastian todellinen suuruuden aika Iberian niemimaalla alkoi vuonna 955. 1000-luvulta lähtien turkkilaiset muodostivat ahdinkotilan kristilliselle maailmalle valloittamalla laajoja alueita Balkanilta ja Afrikasta. Vuonna 1453 kukistui Bysantti ja vuonna 1683 turkkilaiset piirittivät Wienin kaupunkia. Islamilaiset eivät pitäneet katolisia "Kirjan kansana", jolle he tahtoivat olla suosiollisia, koska katolisilla oli yhden Jumalan asemasta kolme Jumalaa, jumalkolmikko eli kolminaisuusoppi.

Paavin valta joutui kokemaan ankaria iskuja epäonnistuneitten ristiretkiensä (1096-1270) takia, ja sen jälkeen tuota valtaa heikensivät ns. Baabelin vankeus Avignonissa vuosina 1309-1377 sekä ns. suuri skisma vuosina 1378-1417. Taistelu paaviuden ja keisarivallan välillä aiheutti myös paljon harmia.

Saatanan syvyydet (2:24-25). "Mutta teille muille Tyatirassa oleville, kaikille, joilla ei ole tätä oppia, teille, jotka ette ole tulleet tuntemaan, niinkuin he sanovat, saatanan syvyyksiä, minä sanon: en minä pane teidän päällenne muuta kuormaa; pitäkää vain se, mitä teillä on, siihen asti kuin minä tulen" (alkutekstistä: "kunnes tulee aika, jolloin on odotettavissa, että minä palaan pian takaisin"; huom! Filadelfian aika (3:11)).

Saatanan syvyyksissä on ilmeisesti ennen kaikkea kyse suurten kirkkokuntien omaksumista kiirastuli- ja ikuisen helvetin opeista, jotka tekevät Jumalasta mitä inhottavimman sadistin, kun taas todellisten Jumalan lasten ainoa vaikutin Jumalansa palvelemiseen on kokosydäminen rakkaus ja vilpitön luottamus hänen hyvyyteensä ja pelastustahtoonsa. Eivät edes mahdolliset opilliset erheet (kataarit) olleet esteenä Kristuksen hyväksynnälle, kun vain asianomainen kieltäytyi kunnioittamasta "Iisebeliä" eli paavinvaltaa roomalaiskatolisine harhoineen Sanan kustannuksella.

d) Lupaus voittajille (2:26-28):

"Joka voittaa ja loppuun asti ottaa minun teoistani vaarin, sille minä annan vallan hallita pakanoita, ja hän on kaitseva heitä rautaisella valtikalla, niinkuin saviastiat heidät särjetään ­ niinkuin minäkin sen vallan Isältäni sain ­ ja minä annan hänelle kointähden".

Voittamisen ehtona on ottaa vaarin Jeesuksen teoista, joiden ansiosta meillä on yksinomaan pelastus, joka ei ole siis riippuvainen vallasta tässä maailmassa, kirkollisesta instituutiosta tai sen sakramenteista, jotka lienevät vain kristillisyyden nimeä kantavia pakanallisia riittejä. Koska nimenomaan pakanallisuudelle, Baalin palvonnalle, pohjautuva valta on vainonnut "Kristuksen nimessä" Jumalan uskollisia palvelijoita, heille luvataan oikeus näiden pakanoiden hallitsemiseen, ei enää tässä ajassa, vaan viimeisellä tuomiolla (20:6) langettamaan näille vihan voimille "rautaisen valtikan" (Ps. 2:9) mukainen kadotustuomio.

Herran omat saavat sitävastoin lahjaksi "kointähden" eli Jeesuksen (22:16), joka on antava heille ikuisen elämän aamun koiton.

2.5 Kirje Sardeksen seurakunnalle (3:1-6)

a) Jeesuksen esittäytyminen.

Varsinaista rajaa "Tyatiran" ja "Sardeksen" välille on vaikea vetää. Kuitenkin siirryttiin jossain vaiheessa aikakauteen jolloin tarvittaisiin erityisesti Jeesusta, jolla olisi (3:1 alkuosa) "Jumalan seitsemän henkeä ja ne seitsemän tähteä". 

Vanhatestamentillisen esikuvallisuuden mukaan Elian jälkeen nousi profeetta Elisa, joka oli saanut Eliaan verrattuna 2-kertaisen osuuden Pyhän Hengen voimaa (2 Kun. 2:9), jota tarvittaisiin nostamaan seurakunta hengellisestä kuolleisuuden tilastaan, johon sakramenttien taikavoimaan uskova katolinen kirkko oli kirkollisen elämän ja toiminnan johtanut ja johon liittyi katkera viha kaikkea poikkeavuutta, "kerettiläisyyttä", kohtaan. Kuitenkin vain Pyhä Henki saattoi johtaa Sanan totuuteen ja antaa oikean rakkauden hengen, joka olisi apostoli Paavalin mukaan (1 Kor. 13:4-6): "pitkämielinen, lempeä, ei kadehtiva, ei kerskaava, ei pöyhkeilevä, ei sopimattomasti käyttäytyvä, ei omaansa etsivä, ei katkeroituva, ei kärsimäänsä pahaa muistava, ei vääryydestä iloitseva, vaan totuuden kanssa iloitseva, kaikki peittävä, kaikki uskova, kaikki toivova ja kaikki kärsivä".

Vaikka "Tyatiran" seurakunta oli pakeneva erämaaseurakunta, niin sellainen ei tulisi olemaan "Sardeksen" seurakunta. Seurakunnan sanansaattajat, "tähdet", olisivat erityisesti Jeesuksen kädessä kuten aikoinaan "Efesoksen" lähetysseurakunnassakin (2:1). Uskonpuhdistuksen ja puhdasoppisuuden aikakautena (1400-1600-luvuilla) tarvittiin erityistä todistamisrohkeutta Pyhän Hengen voimassa. Tällaisia rohkeita persoonallisuuksia löytyi useita, mm. Hus, Luther, Zwingli, Calvin jne.

b) Jeesuksen arviointi seurakunnasta (3:1 loppuosa):

"Minä tiedän sinun tekosi: sinulla on se nimi, että elät, mutta sinä olet kuollut".

Tuon ajan kansalliskirkkopyrkimykset olivat suunnatut paavinvaltaa vastaan, mutta sitä oli ennen kaikkea protestanttinen uskonpuhdistus kaikissa eri muodoissaan, eli se oli lähtenyt liikkeelle ja taisteluun kristillisyyden nimeä kantavaa pakanuutta vastaan, erityisesti sakramentaalista ritualismia ja Raamatun vanhurskauttamisopin hylkäävää ane- ja kiirastulioppia vastaan. Tässä mielessä seurakunnalla oli nimi, että se eli. Kuitenkin Jeesus toteaa sen olevan kuolleen seurakunnan. Miksi näin?

Aidon hengellisen elämän antaja on Jumalan Henki, josta apostoli Paavali todistaa (Gal. 5:22): "Mutta Hengen hedelmä on rakkaus, ilo, rauha, pitkämielisyys, ystävällisyys, hyvyys, uskollisuus, sävyisyys, itsensä hillitseminen. Sellaista vastaan ei ole laki." Tämä on hänen mielestään todellista kristityn elämää. Hengen vuodatukseen kuuluu ulkoinen rohkeus, mutta sen sisältö ja tavoite on rakkaus.

Elisa antaa siitä verrattoman esimerkin tilanteessa, jossa Aramin kuningas piiritti Elisan kotikaupunkia, Dootania (2 Kun. 6:11-23). Kun Elisan palvelija pelästyi suurta sotajoukkoa, niin Herra avasi Elisan pyynnöstä palvelijan silmät näkemään taivaallisen sotajoukon tulisine vaunuineen heitä suojelemassa. Aramin sotajoukon tunkeutuessa kaupunkiin Herra Elisan pyynnöstä sokaisi heidän silmänsä, ja Elisa ohjasi heidät Israelin pääkaupunkiin, Samariaan. Kun Israelin kuningas tiedusteli, olisiko hänen surmattava heidät, kun heidän silmänsä avautuisivat, vastaus kuului (2 Kun. 6:22): "Älä surmaa. ... Pane heidän eteensä ruokaa ja juomaa heidän syödä ja juoda; menkööt sitten takaisin herransa luo". Kun niin tehtiin, eivät aramilaiset partiojoukot sen koommin heitä ahdistelleet, sillä Hengen hedelmä, rakkaus, oli voittanut.

c) Kehotus ja nuhde (3:2-3):

"Herää valvomaan ja vahvista jäljellejääneitä, jotka ovat kuolemaisillaan; sillä minä en ole havainnut sinun tekojasi täydellisiksi Jumalani edessä. Muista siis, mitä olet saanut ja kuullut, ja ota siitä vaari ja tee parannus. Jos et valvo, niin minä tulen kuin varas, etkä sinä tiedä, minä hetkenä minä sinun päällesi tulen".

Kansallisvaltioiden nousun ja puhdasoppisuuden aikaan lähes kaikkeen sisältyi itsekkäiden poliittisten etujen ajaminen, koska kristillisyys ja politiikka kulkivat käsikädessä. Jumalan näkemyksen mukaan heidän tekojensa motivaatio oli kaukana oikeamielisyydestä ja jumalallisesta rakkaudesta. Seurakunnan ymmärryksen puute johtui suurelta osin menneestä aikakaudesta, jolloin Jumalan sana oli ollut kahlittuna.

Sekä 1500- että 1600-luvulla oli kestämättömiä ristiriitoja uskoviksi tunnustautuvien välillä. Tämä oli totta, ei vain katolisuuden ja protestanttisuuden välillä (mm. 30-vuotinen sota), vaan se oli totta myös luterilaisten ja reformoitujen välillä. Jäljestäpäin arvioituna mm. Lutherin ja Zwinglin kinastelut ehtoollisen luonteesta ja sisällöstä näyttävät mitä itsekkäimmiltä ja naurettavimmilta yhteenotoilta, joissa tuskin oli hitustakaan rakkauden henkeä.

Missä määrin tunnustuksellisuus eli konfessionalismi antoi oikean kuvan rakastavasta taivaallisesta Isästä, on luettavissa historian lehdiltä. Tuskinpa katoliset opit kiirastulesta ja ikuisesta helvetistä todistivat oikealla tavalla Vapahtajasta, joka sanoi syntiselle naiselle (Joh. 8:11): "En minäkään sinua tuomitse; mene, äläkä tästedes enää syntiä tee".

Myös aneoppi antoi kieroutuneen kuvan Jumalan armosta ja hänen vanhurskauttamisteostaan sekä hirvittävän kuvan hänen edustajiensa rahanahneudesta. Pyhimysoppi, joka juontuu suoraan saatanan valheesta muka sielun kuolemattomuudesta, johtaa meidät kauas pois Vapahtajan, ainoan todellisen Välittäjän, henkilökohtaisesta läheisyydestä ja turvautumaan  "Neitsyt Marian" tai "Pyhän Annan" tai jonkun muun mielikuvitusolennon tai demonisen hengen mielivallan alaisuuteen. Missä määrin komeat temppelit (esim. Pietarin kirkko) kulta-aarteineen ja pyhäinjäännöksineen ovat tuoneet esiin Jumalan rakkautta?

d) Tunnustus (3:4):

"Kuitenkin sinulla on Sardeksessa muutamia harvoja nimiä, jotka eivät ole tahranneet vaatteitaan, ja he saavat elää ja vaeltaa minun seurassani valkoisissa asuissaan, sen tähden että he ovat arvollisia". "Sardeslaisten" joukosta löytyi kuitenkin "nimiä", jotka eivät olleet ottaneet osaa vallinneeseen likaiseen vehkeilyyn maallisen ja hengellisen vallan tavoittelussa, missä jumalallisen rakkauden periaatteet oli kertakaikkiaan heitetty syrjään ja ajettu omaa etua toisten kustannuksella. Tätä kuvataan vaatteiden likaamisella. Vertaus on tuttu jo VT:sta. Jesaja sanoo (Jes. 64:6): "Kaikki me olimme kuin saastaiset, ja niinkuin tahrattu vaate oli meidän vanhurskautemme. Ja kaikki me olemme lakastuneet kuin lehdet, ja pahat tekomme heittelevät meitä niinkuin tuuli".

Apostoli Paavali kehotti pukeutumaan (Kol. 3:12-14) "sydämelliseen armahtavaisuuteen, nöyryyteen, sävyisyyteen ja pitkämielisyyteen, ... tämän lisäksi pukeutukaa rakkauteen, mikä on täydellisyyden side". Rooman seurakunnan jäseniä hän kehotti pukemaan päälleen (Room. 13:14) "Herra Jeesus Kristus". Näiden periaatteiden noudattajien kanssa Jeesus lupasi elää ja vaeltaa. Oli siis sellaisiakin "sardeslaisia", jotka etsivät Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskauttaan hänen Sanansa valossa ja hänen Henkensä voimassa. Monet uskonpuhdistajat lienevät tässä joukossa. (KATSO LIITE 6)

e) Lupaus voittajille (3:5):

"Joka voittaa, se näin puetaan valkeihin vaatteisiin, enkä minä pyyhi pois hänen nimeänsä elämän kirjasta, ja minä olen tunnustava hänen nimensä Isäni edessä ja hänen enkeliensä edessä". Lupauksessa keskitytään jo edellä mainittuun teemaan. Ne, jotka valkoisten vaatteiden valinnassaan ovat seuranneet Jeesuksen opetusta ja niin vaeltaneet hänen seurassaan, heidät tultaisiin pukemaan "valkeihin vaatteisiin", Kristuksen sovituksen ja elämän ansion tuomaan synnittömyyteen ja elämän vanhurskauteen ikuisiksi ajoiksi.

Herra ei tulisi myöskään pyyhkimään tällaisten omiensa nimiä pois elämän kirjasta, johon jokaisen ihmisen nimi on kirjoitettu, ei minkään seurakunnan kasteen eikä minkään muunkaan rituaalin perusteella, vaan Kristuksen sovituksen perusteella Golgatan ristillä. Sen perusteella olemme saaneet anteeksi kaikki syntivelkamme, joita emme olisi milloinkaan pystyneet maksamaan tai sovittamaan.

Jeesuksen esittämän vertauksen (Matt. 18:22-35) mukaan ihmisen osuudeksi jää syntiensä tunnustaminen, Jumalan äärettömään armoon vetoaminen sekä tahdon ilmaisu tehdä parannus kaikesta vääryydestä. Mutta jos me luovumme "armon hengestä" (Hebr. 10:29), Jumalan rakkauden hengestä, me syyllistymme anteeksiantamattomaan syntiin Pyhää Henkeä vastaan (Matt. 12:32; Mark. 3:29). Tällöin Herra peruuttaa oman anteeksiantamuksensa meidän kohdaltamme ja pyyhkii nimemme pois elämän kirjasta. Kuinka Jeesus voisikaan tunnustaa meidät omiksi lapsikseen, jos me olemme kovia, epäystävällisiä ja rakkaudettomia.

Jos kuitenkin olemme vain muodollisesti, sivistyneesti rakastavia, oikeaoppisia ja hyviä kansalaisia ja pyrimme keräämään "pinnoja" itsellemme, emme edusta sitä henkeä, jota tässä tarkoitetaan, sillä vertauksessa (Matt. 18:35) sanotaan, että meidän tulisi antaa anteeksi "kukin veljellensä koko sydämestämme". Ja toisaalta tunnustus ja kiitos ihmisten edessä kuuluvat meidänVapahtajallemme. Tähän viittaavat myös Jeesuksen sanat (Matt. 10:32-33): "Sen tähden jokainen, joka tunnustaa minut ihmisten edessä, minäkin tunnustan Isäni edessä, joka on taivaassa".

Jumalallisen rakkauden valkoiseen vaatteeseen ei pysty kukaan ihminen luonnostaan, vaan se on Jumalan ihme, johon pystyy vain hänen uudestiluova henkensä, joten kerskauskin on sen mukainen, kerskaus Herrasta, joka tekee "laupeuden ja vanhurskauden" (Jer. 9:23-24).

Mikäli siis rakkaus yli kaiken Jumalaan ja lähimmäiseen niinkuin itseensä puuttuu, seurakunta on kuollut, todistus Jumalasta ja hänen sanastaan valheellinen sekä lopputuloksena näiden uskottomien nimien poispyyhkiminen Karitsan elämän kirjasta. Mutta lupaus voittajille korostaa valkeihin vaatteisiin pukemista ja nimen säilyttämistä elämän kirjassa ja Jeesuksen lupausta tunnustaa heidät omiksi palvelijoikseen rakastavan Isän ja rakkauden asiaa palvelevien enkeleiden edessä ja läsnäollessa. Sardeksen seurakunnassa ei Jeesuksen todistuksen mukaan olisi moniakaan sellaisia, jotka todella tahtovat tehdä parannuksen elämässään ja pukeutua Kristukseen eli pitää häntä elämänsä ohjeena ja turvautua pelastuksessaan yksinomaan hänen sovitukseensa ja hänen elämänsä vanhurskauden ansioon, jolloin armon ja rakkauden henki saa voiton itsekkyyden, vihan ja armottomuuden hengestä.

Lupaus voittajille tulee kaikessa täyteydessään toteutumaan vasta Jeesuksen takaisintulon yhteydessä, jolloin Jumalan seurakunta, "Karitsan vaimo", saa pukeutua "liinavaatteeseen, hohtavaan ja puhtaaseen; se liina on pyhien vanhurskautus" (19:8). Vasta silloin vajavainen ja syntinen luonto muutetaan täydelliseksi oikeamielisyydessään ja rakkaudessaan. 

2.6 Kirje Filadelfian seurakunnalle (3:7-13)

a) Esittäytyminen.

"Filadelfian" veljesrakkauden seurakunnalle, joka eli noin vuosina 1700-1910, Jeesus esittäytyy aivan toisin kuin millekään edellisille seurakunnille, sillä tämä seurakunta tarvitsi Kristusta, joka on "Pyhä, Totuudellinen, jolla on Daavidin avain ja joka avaa, eikä kukaan sulje ja joka sulkee, eikä kukaan avaa".

Jeesuksen esittelyvertauskuvaa on lähdettävä selvittämään Juudan kuninkaan, Hiskian, ajan tapahtumien (2 Kun. 18-20; 2 Aikak. 29-32; Jes. 22:9-25) pohjalta, sillä Raamatussa ei ole ainoatakaan muuta kohtaa, jossa puhuttaisiin Daavidin avaimesta, kuin Jes. 22:22: "Ja minä panen Daavidin huoneen avaimen hänen olallensa, ja hän avaa, eikä kukaan sulje, ja hän sulkee, eikä kukaan avaa". Tuo avain oli Daavidin linnan päällikön hallussa, joten vain hän saattoi avata ja sulkea kuninkaan linnan. Tekstissämme Daavidin avain on Jeesuksella, jolla ainoalla on valta avata Daavidin kuninkaallinen linna sinne pyrkiville ja sulkea se (5:5; 22:16; Jes. 9:6; Jer. 23:5; Hes. 34:23-25; Aamos 9:11).

Ilmaisut "Pyhä" ja "Totuudellinen" viitannevat myös Hiskian aikaan, jolloin kuningas pani toimeen temppelipalveluksen täydellisen uudistuksen ja myös uskonpuhdistuksen kansan keskuudessa, samalla kun pakanalliset jumalanpalveluspaikat tuhottiin. Tämän tahtoi myös Jeesus suorittaa veljesrakkauden seurakunnassa ja sen kautta koko kristikunnassa.

b) Mitä tarkoittaa "Pyhä"?

Kuningas Hiskia oli kunnioittanut Jumalaansa Israelin Pyhänä, kun hän oli murskannut kaiken epäjumalanpalveluksen sekä puhdistanut Kristusta symbolisoivan temppelin kalustoineen ja palvelusmuotoineen Herran sanan mukaisesti. Jes. 57:15 mukaan tämän nimen haltija asuu "(Minä asun) korkeudessa ja pyhyydessä ja niiden tykönä, joilla on särjetty ja nöyrä henki".

Hiskia nöyrtyi kansan kera Herran edessä, ennenkuin Herra saattoi tehdä valtavan ihmeensä Assurin kuninkaan Jerusalemia piirittäneiden sotajoukkojen tuhoamiseksi ja Jerusalemin pelastamiseksi niiden käsistä.

Nimi "Pyhä", joka merkitsee jakamattoman kunnioituksen ja arvostuksen kohdetta, kuului Israelin lunastajalle (Jes. 41:14,16) sekä luojalle ja kuninkaalle (Jes. 43:15). Jokainen juutalainen tiesi Jeesuksen aikana, kenelle tuo nimi kuului, ja kun apostolit sovelsivat sitä Jeesukseen, jonka juutalaiset olivat surmanneet, saivat kuulijat piston sydämeensä (Apt. 3:14; 2:37). Opetuslasten puhemiehenä Pietari totesi (Joh. 6:68): "Herra, kenen luo me menisimme, sillä sinulla on iankaikkisen elämän sanat". Myös saastaiset riivaajahenget tunsivat hänet (Mark. 1:24; Luuk. 4:34).

"Filadelfian" seurakunnan tehtävänä oli puhdistaa jumalanpalvelus kaikesta katolisen kirkon tuomasta pakanallisesta saastasta ja korostaa Jumalan sanaa kristityn ainoana uskon auktoriteettina. Paavi- ja piispakeskeisyyden tuli vaihtua Kristus-keskeisyyteen. Tämä kristillinen seurakunta täytti Danielin kirjan ennustuksen (Dan. 8:11-14) pyhäkön jokapäiväisen palveluksen asettamisesta jälleen oikeaan asemaansa, kun petovallan toimesta tapahtunut totuuden maahan polkeminen ja Jumalan sanansaattajien rikollisella tavalla suoritettu tuhoaminen olisi päättynyt. Jokapäiväinen palvelushan tapahtui temppelin etumaisessa osassa, nimeltään "Pyhä", kuvaten Kristuksen evankeliumin julistusta maan päällä.

c) Mitä tarkoittaa "Totuudellinen"?

Tuo sana voidaan kääntää myös "totuutta rakastava". "Filadelfian" seurakunta oli todellinen totuuden etsijä. Ps. 51:8 toteaa Jumalasta: "totuutta sinä tahdot salatuimpaan saakka". Jeesuksesta todistettiin (Joh. 1:14): "hän oli täynnä armoa ja totuutta", ja Jeesus todisti itsestään (Joh. 14:6): "Minä olen tie, totuus ja elämä", ja Pyhästä Hengestä (Joh. 16:13): "Totuuden henki, joka johdattaa kaikkeen totuuteen". Sitä vastoin Jeesus nimitti saatanaa "valheen isäksi" (Joh. 8:44), ja Paavali hänen vaikutustaan "valheen voimaksi" (2 Tess. 2:9).

d) Tekojen tuntemuksen seuraus (3:8).

"Minä tiedän sinun tekosi. Katso, minä olen avannut sinun eteesi oven, eikä kukaan voi sitä sulkea; sillä tosin on sinun voimasi vähäinen, mutta sinä olet ottanut vaarin minun sanastani etkä ole minun nimeäni kieltänyt".

Koska veljesrakkauden seurakunta oli valmis nöyrtymään ja ottamaan vaarin Jumalan sanasta, Jeesus oli myös valmis avaamaan oven sekä Sanan valkeuteen että kristilliseen lähetystyöhön kautta maailman. 1700-luvulla syntyi Keski-Euroopassa voimakasta pietististä ja herrnhutilaista herätystä, ja Englannissa tapahtui voimakas metodismin nousu. 1800-luvulla alkoi varsinaisesti suuri englantilainen ja skottilainen pakanalähetystyö. Myös Euroopan mantereella pietistinen sisä- ja ulkolähetystyö sai valtaa sekä valtava sosiaalinen huoltotyö kristillisessä rakkauden hengessä vapaaehtoisena työnä ilman liittoutumista maallisen vallan kanssa. Vuosina 1830-1870 oli Amerikan Yhdysvaltojen suuren herätyksen huippukausi, joka johti suureen sisä- ja ulkolähetystyöhön sekä johtoasemaan maailmanlähetyksessä. Tämä koko maailmaa koskeva evankelinen työ oli vastakohta roomalaiselle miekkalähetykselle. Rooman paavien ja piispojen "avainvalta" syntien anteeksiantamiseksi tai pidättämiseksi osoittautui harhaksi, sillä vain Jeesuksella on "taivasten valtakunnan avaimet", Daavidin iankaikkisen kuninkuuden avaimet.

Sanasta vaarin ottaminen tarkoitti alkuperäiseen Raamatun totuuteen palaamista ja siitä poikkeavien perinnäissääntöjen ja rituaalien hylkäämistä. Myös jumalalliseen suureen rakkauden periaatteeseen 10 käskyn muodossa kiinnitettiin huomiota rakkautena yli kaiken Jumalaan ja rakkautena lähimmäiseen. Edellisen piiriin kuului mm. Herran sapatin merkityksen korostaminen.

e) "Saatanan synagooga"? (3:9):

"Katso, minä annan sinulle saatanan synagoogasta niitä, jotka sanovat olevana juutalaisia, eivätkä ole, vaan valehtelevat; katso, minä olen herättävä heidät, niin että he tulisivat ja kumartaisivat sinun jalkojesi eteen ja oppisivat tuntemaan, että minä olen rakastanut sinua".

Apostoli Paavalin mukaan aito hengellinen juutalaisuus ei ole perintöä eikä rituaaleja, vaan sydämen uudestisyntymistä Hengessä (Room. 2:26-29; Gal. 6:15; 1 Kor. 7:19), joka tahtoo ottaa vaarin Jumalan käskyistä.

Katolinen kirkko oli opettanut paavien ja piispojen suksessiosta, jonka se väitti saaneen alkunsa leeviläisestä temppelipalveluksesta ja joka olisi edelleen jatkunut "pyhän Pietarin" perintönä, sekä sakramenteista ainoina pelastuksen välineinä. Tekstissämme paljastetaan sen olleen määrätietoista valhetta ja petosta kaikkine vääristeltyine oppeineen jumaluudesta, Kristuksesta ja Pyhästä Hengestä ja pelastuksesta, puhumattakaan sielun kuolemattomuusopista ja siihen perustuvasta pyhimysten palvonnasta, aneista, kiirastulesta ja ikuisesti palavasta helvetistä, huippuna paavin erehtymättömyys (1870), kaiken tarkoituksena vain vallan ja omaisuuden tavoittelu.

1700-luvun lopulla tapahtunut Ranskan vallankumous, jonka ensisijainen aiheuttaja oli katolinen kirkko, opetti koko maailmalle, kuinka kohtalokasta on Jumalan sanan vääristely. Vainottu Jumalan kansa nähtiin erityisen Jumalan rakkauden kohteena, kun se oli saanut elämänsä ohjeeksi Jumalan käskyt ja kun sen vainoojan oli "kumarrettava" sen jalkojen edessä.

f) Pelastus koetuksen hetkestä (3:10):

"Koska sinä olet ottanut minun kärsivällisyyteni sanasta vaarin, niin minäkin otan sinusta vaarin ja pelastan sinut koetuksen hetkestä, joka on tuleva yli koko maanpiirin koettelemaan niitä, jotka maan päällä asuvat". Ilm. 14:12 esittää Jumalan käskyistä ja Jeesuksen uskosta vaarin ottamisen "pyhien kärsivällisyyden" kriteerinä. Samoin kuin Herra antoi lupauksen kuningas Joosialle, suurelle uskonpuhdistajalle (2 Kun. 22:19-20), ettei hänen tarvitse nähdä sitä onnettomuutta, joka pian kohtaisi Juudan kansaa, niin myös Jeesus antoi "Filadelfian" seurakunnalle lupauksen pelastumisesta "koetuksen hetkestä", joka tulisi koettelemaan koko asuttua maailmaa, eli se ei tulisi näkemään suuria maailmansotia ja niitä seuraavaa turmelusta, joka leviäisi "Baabelin vankeutena" kautta maailman.

g) Minä tulen pian (3:11):

"Mutta minä tulen pian; pidä, mitä sinulla on, ettei kukaan ottaisi sinun kruunuasi". Nimenomaan 1800-luvulla alettiin voimakkaammin kuin koskaan ennen julistaa Kristuksen takaisintuloa tämän maailman ainoana toivona. "Filadelfian" seurakunnan keskuudessa pyrittiin palauttamaan yleinen Kristuksen pappeus ja kuninkuus (1:6). Siksi Jeesus sanookin, ettei tulisi antaa periksi millekään muulle vallalle, vaan pitää kiinni oikeudestaan, ettei "kukaan ottaisi sinun kruunuasi".

Tässä on myös viite "Tyatiran" seurakunnan sanomaan (2:25) oikein käännettynä: "Pitäkää vain se, mitä teillä on, kunnes tulee aika, jolloin on odotettavissa, että minä palaan pian takaisin". Nyt tuo aika oli tullut, kun "Iisebelin" katolinen valta oli murrettu.

h) Lupaus voittajille (3:12):

"Joka voittaa, sen minä teen pylvääksi Jumalani temppeliin, eikä hän koskaan enää lähde sieltä ulos, ja minä kirjoitan häneen Jumalani nimen ja Jumalani kaupungin nimen, sen Uuden Jerusalemin, joka laskeutuu alas taivaasta minun Jumalani tyköä, ja oman uuden nimeni".

Rohkeat totuuden etsijät ja Jumalan sanan ja Jeesuksen todistuksen julistajat ja tutkijat, jotka ovat olleet uuden uskonpuhdistuksen ja rakkaudellisen lähetystyön tukipylväitä, Jeesus lupaa tehdä myös uudessa iankaikkisessa valtakunnassaan "pylväiksi" Jumalansa temppeliin, joka on itse Herra Jumala ja Karitsa (21:22)

Tämä vertauskuva on saatu Salomon temppelin sisäänkäynnin kummallekin puolelle pystytetyistä kahdesta komeasta vaskipylväästä, joista toisen nimi oli Jaakin ("Hän vahvistaa") ja toisen Booas ("Hänessä on voima") ja jotka olivat aivan kuin ensiairuina astuttaessa temppeliin. "Voittajapylväisiin" on myös vertauskuvallisesti kaiverrettu Jumalan nimi, jonka käskyjä he ovat pyrkineet rakkaudesta ja kunnioituksesta noudattamaan, ja hänen kaupunkinsa, Uuden Jerusalemin, nimi, jonka he ovat Sanan lupauksen mukaan valinneet perintöosakseen mieluummin kuin tämän maailman kunnioittaman Suuren Babylonin ja jota kohti he ovat uskossa vaeltaneet, ja Jeesuksen nimi, jonka he ovat tunnustaneet ainoaksi pelastuksen antajaksi syntiselle ja jonka he ovat valinneet elämänsä Herraksi ja Kuninkaaksi, sekä vieläpä Jeesuksen uusi nimi. "Temppelin pylväinä" Jumala-Karitsa-temppelissä voittajat voivat tuntea olevansa osa armollista, todellista ja iankaikkista jumaluutta. Niinpä uskon kosketus on muuttuva "konkreettiseksi" todellisuudeksi.

Apostoli Paavalikin oli ymmärtänyt tämän jumalallisen symbolismin nimittäessään seurakuntaa "totuuden pylvääksi ja perustaksi" (1 Tim. 3:15) ja evankeliumin julistajia seurakunnan pylväiksi (Gal. 2:9).

2.7 Kirje Laodikean seurakunnalle (3:14-22)

a) Esittäytyminen.

Se, miten Herra Jeesus ilmaisee itsensä tuomioajan (1910-) seurakunnalle, on yllättävää (3:14): "Näin sanoo Amen, se uskollinen ja totuudellinen todistaja, Jumalan luomakunnan alku" (TAI: ... hän, joka on todella luotettava ja totuutta rakastava). Kun maailmanhistoria on päättymässä, Jeesus johdattaa seurakunnan ajatukset luomakunnan alkuun, korostaen itseään Luojana.

Vanhatestamentillisen esikuvan mukaan seurakuntien symbolismi alkoi siitä, kun Daavidin poika, Salomo, rakensi Herran temppelin (Joh. 2:19) ja päättyy siihen, kun tuo Jumalan kansan temppeli kalustoineen viedään Baabeliin, mistä sen vapauttaa Kyyros, hepreaksi Koores, Persian kuningas (Jes. 44:28; Ilm. 18:1-5). Tässä symbolismissa Salomo, temppeli ja Koores ovat tavallaan Jeesuksen vertauskuvia.

1800-luvun suuret herätykset eivät pystyneet johtamaan täyteen uskonpuhdistukseen, vaan monien seurakuntien keskuuteen jäi katolisen kirkon ja pakanuuden harhoja, jotka jakoivat kristikunnan yhä useampiin eri ryhmittymiin (useita satoja), jolloin opillisesta Suuresta Babylonista (roomalaiskatolisuus) kehittyi monien eri kristillisten yhdyskuntien muodostama Suuri Babylon, missä jokaisella pikkuryhmälläkin oli jokin katolisen kirkon väärä oppi lempilapsenaan. Ei Jumala ollut koskaan tarkoittanut sitä, että kristikunta jakaantuisi monen moniksi kuppikunniksi, jotka kinastelisivat keskenään "Baabelin vankeuden" synnyttämässä ilmapiirissä.

Koska mitään ekumeenista, Jumalan tahdon mukaista yhdentymistä ei näyttäisi tapahtuvan eri kirkkokuntien kesken niin, että voitaisiin päästä täyteen yksimielisyyteen Sanan totuuksista, niin Herran on  pelastettava yksittäiset koko sydämestään totuutta rakastavat ja etsivät sielut (Jes. 27:12-13), kunnes Jeesus oman kansansa "Kooreksena" saapuu takaisin koko maailman Herrana.

b) Amen, todella luotettava ja totuutta rakastava todistaja on kaikkien Jumalan lupausten täyttymys (2 Kor. 1:20).

Jos hänen lapsikseen lukeutuvat ihmiset olisivat todella totuutta rakastavia, olisi mahdollista perustaa yksi ainoa kristillinen seurakunta, kun taas nykyaikaisessa ekumeniassa on pääperiaatteena hyväksyä kaikkien erilaisten näkemysten omaavat kuppikunnat kunnioittamalla kunkin niiden vakaumusta, missä on se hyvä puoli, ettei oppi leimaa yksilöä ja että voidaan elää rauhallista rinnakkaiseloa.

c) Jumalan luomakunnan alku.

Kehitysteoria on tässä kohden Jeesuksen kilpailija. Sitä alettiin opettaa vuosisatamme alkupuolella korkeakouluissa, 1930-luvulla lukiolaisille, mutta 1950-luvusta lähtien jo pienille lapsillekin. Se on uuden kohtalo-opin ja auringonpalvonnan uusi "tieteellinen" muoto, vaikka tosiasiassa sillä ei olekaan yhtään todellista tieteellistä näyttöä, lentävää mielikuvitusta kylläkin.

Koska Jeesus tiesi jo etukäteen, mitä tulisi tapahtumaan pitkälle rappeutuneen ihmiskunnan tieteellisessä ajattelussa, niin hän esittäytyy Jumalan luomakunnan alkuna. Kristinusko ja kehitysteoria kumoavat täysin toisensa. Kehitysteoria ei voi hyväksyä Raamatun ilmoitusta elämän luomisesta 6 päivässä, eikä syntiinlankeemusta (koska se ei pysty määrittämään moraalisen vastuun rajaa kehityksessään), ei vedenpaisumusta, joka ratkaisisi kaikki sen visaiset ongelmat, eikä myöskään ristin sovitusta järkiperäisesti. (KATSO LIITE 5)

Kehitysteorian moraalikäsitys on myös vastakkainen jumalallisen rakkauden periaatteelle. Tosin jotkut teologit ovat epätoivoissaan pyrkineet yhdistämään Raamatun luomiskertomuksen ja kehitysteorian, mutta turhaan. Kun Raamatun luomiskertomus kielletään, niin myös Herran sapatti menettää merkityksensä, vaikka Jeesus nimenomaan korosti, että hän on sapatinkin Herra (Mark. 2:28; Matt. 12:8) eli elämän Luoja ja lepopäivän asettaja ja siunaaja.

d) Jeesuksen nuhde (3:15-16):

"Minä tiedän sinun ongelmasi, että et ole kylmä etkä palava. Olisitpa kylmä tai palava. Koska olet kuitenkin penseä, etkä kuuma etkä kylmä, minä olen oksentava sinut suustani ulos".

Viimeisten päivien seurakunta on tyytyväinen levätessään Kristuksen  täytetyssä työssä, ilman että miettisi, miten voisi osoittaa rakkauttaan häntä kohtaan kylmän virvoittavana tai kuuman innostuksen vallassa. Jumalanpalveluksista pyritään tekemään lähinnä viihdetilaisuuksia kauniin ja inspiroivan liturgian puitteissa. Kirkossakäyntiähän mainostetaan viihteellisenä tunne-elämyksenä, mutta kukapa tohtisi saarnata parannusta ja Jumalan tahtoa.

Tuskin kannattanee tehdä ns. lähetystyötä, koska kaikki uskonnolliset näkemykset, niin kristilliset kuin pakanallisetkin, ovat samanarvoisia, ja koska "jokainen tulee omalla uskollaan autuaaksi". Tuon välinpitämättömyyden Jeesus kokee inhottavana ja oksettavana. Mahdollinen ulkonainen rakkaudentunnustus ei johda niin läheiseen suhteeseen, että haluttaisiin elää hänen tahtonsa mukaan. Tämä penseys käy ilmi seurakunnan kerskauksen aiheista.

e) Kerskauksen aiheet (3:17-18):

"Sen tähden, että sinä sanot: 'Minä olen rikas, minä olen rikastunut, enkä mitään tarvitse', etkä tiedä, että juuri sinä olet viheliäinen ja kurja ja köyhä ja sokea ja alaston, minä kehotan sinua ostamaan minulta kultaa, tulessa puhdistettua, että rikastuisit, ja valkeat vaatteet vaatettaaksesi itsesi ja ettei alastomuutesi häpeä tulisi julki, ja silmävoidetta, voidellaksesi silmäsi, että näkisit' ".

Muinaisessa Laodikean kaupungissa oli monia vertauskuviksi sopivia seikkoja, mm. Hierapoliksen kuumista lähteistä alkava virta, joka Laodikean kohdalla oli haalea, kunnes se lopulta laski kylmänä mereen. Se symbolisoi sattuvasti "laodikealaisten" kuuluisaa penseyttä. Historian mukaan kaupunki tuhoutui täysin maanjäristyksessä, mutta asukkaat eivät halunneet ottaa vastaan Rooman valtion tarjoamaa jälleenrakennusavustusta, koska heillä oli rikkaan kauppa- ja teollisuuskaupungin maine. Jer. 9:23-24 julistaa Herran sanana: "... älköön rikas kerskatko rikkaudestaan, vaan joka kerskaa, kerskatkoon siitä, että hän on ymmärtäväinen ... että minä olen Herra, joka teen laupeuden, oikeuden ja vanhurskauden maan päällä ...".

Nykyaikaisen ihmisen kerskaus korkeasta elintasosta ja teknologiasta lepää suuressa määrin ympäröivän luonnon turmelemisen ja köyhien ihmismassojen riiston pohjalla. Kristittyjen kerskaaminen lienee samanlaista kuin Jesajan ja Aamoksen päivinä (Jes. 1:13-19; Aam. 5:21,23), jolloin juhlittiin ylistysvirtten pauhinalla, mutta Herra sanookin yllättäen: "Peseytykää, puhdistautukaa, pankaa pois pahat tekonne minun silmieni edestä, lakatkaa pahaa tekemästä. Oppikaa tekemään hyvää, harrastakaa oikeutta, ojentakaa väkivaltaista, hankkikaa orvolle oikeus, ajakaa lesken asiaa. Niin tulkaa ... Vaikka teidän syntinne ovat veriruskeat, tulevat ne lumivalkeiksi; vaikka ne ovat purppuranpunaiset, tulevat ne villanvalkoisiksi. Jos suostutte ja olette kuuliaiset, niin saatte syödä maan hyvyyttä".

Tulessa puhdistettu kulta on vertauskuva täysin puhtaasta ja koetellusta Jumalan sanasta (Ps. 19:9-11; 119:72) tai ihmisistä, jotka Herra arvioi puhtaan kullan arvoisiksi, kun heidän elämänsä vain puhdistetaan (Sak. 13:8-9; Mal. 3:1-3) Jumalan sanan periaatteiden mukaiseksi. Tosin Pietari näkee uskon kestävyyden koetuksissa (1 Piet. 1:7) "paljon kallisarvoisemmaksi kuin katoava kulta". "Laodikealaiset" joutuvatkin kokemaan suuria ahdistuksia, joista "filadelfialaiset" saivat vapautuksen. Tuo kullan ostaminen tapahtunee siten, että ihminen antaa itsensä Jumalalle, joka Henkensä avulla kirjoittaa lakinsa heidän sydämiinsä.

Valkeat vaatteet eivät ole vain vaatekaappiin panemista vaan pukeutumista varten, ettei alastomuuden häpeä paljastuisi. Tässä on viittaus syntiinlankeemuskertomukseen, jonka mukaan esivanhempamme yrittivät ratkaista alastomuusongelmansa (huono omatunto) viikunan lehdillä, kun taas Jumala tulevaan "Jumalan Karitsaan" viittaavalla uhrieläimen nahalla. Syntisen ihmisen alastomuuden häpeää ei voi poistaa mikään muu kuin anteeksiantamus Karitsan veressä ja pukeutuminen "Kristukseen" (Ef. 4:17-24; Room. 13:12,14; Kol. 3:9-10,12,17).

Laodikean kaupunki oli kuuluisa mustasta villakankaastaan, mutta Jeesus tahtoo pukea "laodikealaiset" valkoiseen liinaan, "pyhien vanhurskauttamukseen" (19:8), sillä musta on hengellisen pimeyden, mutta valkoinen, paitsi puhtauden, niin myös ymmärryksen valon vertauskuva. Ihminen ei voi pettää Jumalaa (Jes. 64:6).

Eräänä harhana on myös "keisarin uudet vaatteet" eli luulo pukeutumisesta Kristukseen, siis uskomalla Kristuksen sovitukseen ilman mielenmuutosta tai luottamalla kirkonkirjoihin tai kirkollismaksujen suorittamiseen tai kirkossa käymiseen 2-3 kertaa vuodessa tai vaikkapa kerran viikossa.

Sokeus ja silmävoide. Jeesuksen väite sokeudesta on suorastaan loukkaava "laodikealaiselle", joka on huippuunsa koulutettu sielu-, lääke- ym. tieteissä ja tekniikassa. Muinainen Laodikea oli kuuluisa lääkekoulustaan, joka tuotti "Fryygian jauhetta" silmävoiteena. Silti kaupunki tuhoutui luonnonvoimien ja vihollisjoukkojen hävittämänä. Samoin nykyihminen tietomäärästään huolimatta kylpee luonnon ja ihmiskunnan saastumisessa ja väkivallassa. Siksi Paavali puhuukin (Ef. 1:18) "sydämen silmistä", jotka tulisi valaista, tarkoittaen "hengellistä sokeutta", joka Pietarin mukaan on välinpitämättömyyttä hengelliseen kasvuun nähden (2 Piet. 1:9). Jesaja julisti (Jes. 42:6-7; 35:5) tulevan Messiaan "avaavan sokeain silmät". Hengellinen näkökyky on ymmärtämistä (Room. 1:21; 2 Kor. 10:12; Ps. 19:9). Jeesus viittasi Jesajaan (Joh. 12:40-47), kun hän puhui "sokeasta kansasta, joka paaduttaa sydämensä niin, ettei se näe silmillään, eikä ymmärrä sydämellään, eikä käänny, niin että Herra voisi parantaa". Tuon ymmärryksen voi antaa vain Pyhän Hengen valaisema Jumalan Sana. Siinä on meidän silmävoiteemme. Jeesuksella kerrotaan olevan 7 silmää (5:6), joiden sanotaan olevan Jumalan seitsemän henkeä.

f) Jeesuksen rakkauden kohteet (3:19-20):

"Kaikkien niiden väitteet, joita minä rakastan, minä kumoan ja oikaisen; ponnistele siis ja tee parannus. Katso, minä seison ovella ja kolkutan. Jos joku kuulee minun ääneni ja avaa oven, niin minä käyn sisälle hänen tykönsä ja aterioitsen hänen kanssaan ja hän minun kanssani". Jeesus siis kumoaa ja oikaisee rakkaudessaan "laodikealaisten" rikastumisväitteet sekä sanoillaan että niillä koettelemuksilla, jotka kohtaavat tätä maailmaa, jotta mieli kääntyisi maallisesta taivaallisiin. Jeesus toivoo täydellistä parannusta eikä luulottelua rikkaudesta, vaatteista ja näkökyvystä.

Jeesus ei kulje kenenkään ohi. Jokainen voi "kuulla" hänen kolkutuksensa omantunnon sisäisenä äänenä. Jos ihminen silloin avaa ovensa Jeesukselle, hän saa kokea valtavan Sanan siunauksen, kuten Emmauksen tien vaeltajat (Luuk. 24:31-32) tai se poikanen, jonka eväillä Jeesus ruokki yli 5000 ihmistä (Joh. 6:9-13).

g) Lupaus voittajille (3:21):

"Sen, joka voittaa, minä annan istua kanssani valtaistuimellani, niinkuin minäkin olen voittanut ja istunut Isäni kanssa hänen valtaistuimellansa". Jeesus kutsuu voittajat istumaan kanssaperillisinään omalla valtaistuimellaan ikuisen valtakunnan hallitsijoina. - Miten Jeesus voitti kiusauksen korvessa? Hän ei epäillyt Jumalan sanaa (Matt. 3:17), ei tehnyt syötävää siitä, mikä ei ole syötävää, vaan vetosi Sanaan (5 Moos. 8:3), jonka mukaan "ihminen ei elä vain leivästä, vaan jokaisesta Jumalan Sanasta", ei heittäytynyt alas temppelin harjalta saadakseen merkin Sanan pätevyydestä (Ps. 91:11-12), eikä halunnut kiusata Jumalaa (5 Moos. 6:16). Ei hän kumartanut saatanaa eli halunnut tehdä mitään Sanan vastaista savuttaakseen itselleen tämän maailman kunniaa ja loistoa, vaan luotti Jumalan lupaukseen paremmasta valtakunnasta, jonka Jumala oli luvannut uskollisilleen. Hänen kuninkuutensa ei ollut tästä maailmasta (Joh. 18:36-37), joten saatanalla ei ollut mitään hänelle annettavaa. Niin mekin voimme voittaa, sanoi Jeesus "laodikealaisille".

[Alkuun]