Sirkka Muinonen
7 VEROTUKSESTA

Vielä 1400-luvun puolivälissä turkikset olivat Savossa yleisesti käytetty arvon mitta ja maksuväline. Turkisten ehtyminen on ilmeisesti tapahtunut saman vuosisadan lopulla. Vuoden 1510 vaiheilta on säilynyt Savon verotulojen kokonaisarvio, jonka mukaan turkisten osuus, noin 150 kiihtelystä oravannahkoja, oli enää 4 % koko verontuotosta. (1 kiihtelys = 40 kpl) Kalastus oli paljon merkittävämpi, sillä kapahauen osuus, 150 kippuntaa, oli 10 % verontuotosta. (1 kippunta = n. 170 kg) Valtaosa verotuloista saatiin kuitenkin jo viljana.

Vanhin Savoa koskeva yksityiskohtainen veroselvitys on vuodelta 1539. Veroyksikkö oli nimeltään veronahka eli oravainen. Veronahalta kannettava päävero oli silloin 1/2 pannia ohraa tai sen kanssa samanarvoista ruista. (1 panni = n. 90 litraa, 1 tynnyri = 2 pannia) Viljan sijasta oli mahdollista maksaa turkiksia, karjaa tai humalaa määrättyjen vaihtoarvojen mukaan. Talvikäräjien aikaan kannettiin vanhaan keskiaikaiseen tapaan turkisvero, kesäkäräjien aikana kapahaukea, syksyllä Pärttylin päivän aikaan karjaa ja viimeksi puinnin jälkeen viljaa. Viljan kanto jäi tavallisesti vasta uuden vuoden puolella tapahtuvaksi. V. 1541 Savossa maksettiin jo viidennes veroista lehmän, lampaan tai vuohen lihassa. Vanhanaikainen piirre Savon verojärjestelmässä oli se, ettei siihen sisältynyt lainkaan rahaveroja.

Olavinlinnan rakentaminen toi mukanaan uusia rasituksia, mm. työveroja. Lisäksi kivien toimittaminen Olavinlinnan muurien rakentamiseen ja korjaukseen oli Visulahden ja Pellosniemen erityisvelvoite. Tuohta, jota tarvittiin mm. rappauslaastin tueksi, hankittiin aluksi Savon kaikista pitäjistä, mutta senkin kokoaminen keskitettiin myöhemmin tälle alueelle. Visulahden ja Pellosniemen pitäjille kuului myös velvollisuus huolehtia Olavinlinnan tarvitsemista pajahiilistä: vuorovuosin lähetettiin 20 miestä hiilenpolttoon linnan lähelle. Rasituksena oli myös käräjille koottujen verotavaroiden kuljetus läänin pääkaupunkiin, virkamiesten kyyditseminen ja teiden ja siltojen rakentaminen.

Veroja kannettiin sekä kirkolle että kruunulle, myös paikallisille virkamiehille, oikeuslaitokselle ja lääninherralle. Maksut suoritettiin monin eri perustein ja monenlaisina veroparseleina (verokappaleina). Kirkko oli ilmeisesti edelläkävijä siirryttäessä turkisveroista rahaveroihin. Papinvero kannettiin talonpoikaistalolta, kirkonvero täysikasvuisilta miehiltä eli jousilta ja piispanvero maayksiköltä. Kehitys kulki 1500-luvulla siihen suuntaan, että kruununverotus ja papinveron määrääminen tulivat yhä enemmän toisistaan riippuvaisiksi. Kustaa Vaasa vaati suurimman osan kirkollisista veroista kruunulle, koska sodat paisuttivat kruunun menoja vuosi vuodelta. Kun vakinainen maavero pyrittiin pitämään ennallaan, valtion rahantarve oli tyydytettävä ylimääräisillä veroilla, joita nyt määrättiin yksi tai useampia lähes joka vuosi.Apuverojen perusmuoto oli muonavero, jota kannettiin sotaväen elatukseen. Kuuluisin apuvero oli ns. hopeavero, joka v. 1571 kannettiin tanskalaisten valtaaman Älvsborgin linnoituksen lunnaiksi. Se maksettiin rahana. Jokaisen oli annettava siihen 10 % irtaimen omaisuutensa kokonaisarvosta. (Irtainta omaisuutta olivat raha, arvo- ja käyttömetallit sekä karja.) Kun sama linna uudelleen seuraavan vuosisadan alussa joutui tanskalaisille, perittiin jälleen lunnasrahat kruunun alamaisilta (1614-1619).

Tarkkoja tietoja verotuksesta on saatavissa vasta vuosilta 1600 - 1601, jolloin kannettiin ylimääräistä karja- ja kylvöveroa, joka samanaikaisen muonaveron kanssa nosti verotaakan huippulukemiin. Karja- ja kylvöveroa maksaneita oli v. 1600 Vanhamäen neljänneskunnassa 52. Talojen keskimääräinen kylvömäärä v. 1601 oli 1,4 tynnöriä vuodessa. Eräs pitäjän suurimpia oli Vanhamäen Lauri Muinonen, jonka kylvöala oli 5 tynnöriä. Useiden katovuosien jälkeen yhdessäkään taloudessa ei ollut kuutta lehmää enempää ja kuuden lehmän omistajia oli vain neljä Mikkelin pitäjässä. Vanhamäen Muinosilla oli silloin viisi lehmää. Alunperin ylimääräisenä kannettu karja- ja kylvövero muuttui myöhemmin pysyväksi. Sitä kannettiin vanhaan käytäntöön nojautuen (ei minkään asetuksen perusteella) aina vuoteen 1857 saakka.

V. 1604 silloista monimutkaista verotusjärjestelmää yksinkertaistettiin. Maavero maksettiin siitä lähtien pelkästään veromarkkaluvun perusteella. Neljä veromarkkaa muodosti savun ja vastasi myöhemmän ajan manttaalia. Myös papinveroa muutettiin siten, että kultakin veromarkalta kannettiin 9 viljakappaa kymmenyksiä, josta määrästä valtio piti 2/3. Kun kirkolliset verot suurelta osin peruutettiin kruunulle, papit tulivat entistä kiinnostuneemmiksi muista saatavistaan. Sellaisia olivat toimitusmaksut: lapsensynnyttäjien kirkotteluraha, ristimisraha, morsiamen vihkimisraha sekä varsinkin hautausmaksu. Esim. Mikkelin pitäjässä 1680-luvulla kirkkoherra sai varakkaan talonpojan tai hänen vaimonsa hautaamisesta 1 lehmän, köyhemmästä talonpojasta 6 taalaria, varattomasta talonpojasta 3 taalaria, loisista ja vaivaisista 6 kuparimarkkaa. Ruumissaarnasta veloitettiin 6 taalaria, joten hautajaissaarnoja harvoin pidettiin. Kappalaiset ja apupapit saivat tyytyä sekä huomattavasti pienempiin palkkaustuloihin että toimitusmaksuihin.

Vuodelta 1610 ja parilta sitä seuraavalta vuodelta kannettiin Savossa ns. pariskuntaveroa. Veroa oli perittävä jokaiselta talollis- samoinkuin säätyläispariskunnalta, paitsi ei sotaretkellä olevilta. Yli 60-vuotiaat olivat vapaat pariverosta. Huonokuntoinen aviopuoliso saatettiin jättää pois luettelosta ja merkitä toinen leskeksi, jotta veroa ei tarvinnut maksaa.

Verotileissä esiintyy 1620-luvulta alkaen myllytulli, jota perittiin kruunulle viljan jauhatuksesta. Kansa keksi kiertotien: viljan jauhatus tehtiin talokohtaisilla käsikivillä. Niinpä myllytulli poistettiin 1634 ja 1635 ruvettiin perimään sen sijaan henkirahaa 13 v. - myöhemmin 16-vuotiaista 65-vuotiaisiin.

Valtio saattoi lahjoittaa tietyn alueen veronkanto-oikeuden toistaiseksi, määräajaksi tai saajan elinajaksi läänityksenä. Suuri läänitys Mikkelin pitäjässä kuului von der Pahleneille. Alun perin tämä koko Vuolingon neljänneskunnan käsittävä läänitys oli kuulunut venäjänkielen tulkille Fredrik Tatzille, joka oli saanut sen Kaarle IX:ltä 3.8.1606. Tatzin kuoltua sama alue lahjoitettiin Magnus von der Pahlenille, baltinsaksalaiselle ylimykselle, joka vuodesta 1610 oli ollut Ruotsin palveluksessa. Hän sai lahjoituksensa Kustaa II Aadolfilta 5.10.1615 sotaleirissä Inkerissä Pihkovan edustalla tunnustukseksi "erinomaisesta miehuullisuudesta". Vuosina 1622-24 hän ei nauttinut veroja Vuolingon neljänneskunnasta, mutta lahjoitus uusittiin 5.9.1624. Rälssin hallintopaikka oli Kangasniemen Suurolassa. Magnus von der Pahlen teki talonpoikien kanssa verosopimuksen sen jälkeen, kun nämä v. 1645 olivat valittaneet verojen säännöttömyydestä ja pyytäneet, että heidän sekä pysyvät että tilapäiset veronsa määrättäisiin kiinteän säännön mukaan, koska he itse eivät tienneet loppua eivätkä alkua veroilleen ja maksuilleen, eritoten ylimääräisille parseleille. Sopimus oli epäedullinen ja vuotuiset verot lähes 15 % korkeammat kuin Pietari Brahen talon- pojilla. Vanhamäestä kantatila n:o 5 kuului Pietari Brahen läänityksiin. Lisäksi Pahlenin talonpoikien rasituksiin kuului kartanon rakennuksista huolehtiminen.

Magnus von der Pahlenin kuoltua läänitys jakaantui 1600-luvun puolivälissä hänen pojilleen majuri Rickhard Magnus von der Pahlenille (säterinä Rantakylän kartano, läänitys peruutettu 1694) ja everstiluutnantti, maaneuvos Gustaf von der Pahlenille (säterinä Liukkolan kartano, läänitys peruutettu 23.5.1690). (Säteri = aatelisten vero- vapaa asumakartano.) Rickhard Magnus von der Pahlenin läänitykseen kuuluivat mm. talot Kakriala 1 ja Vanhamäki 1 - 4; Gustaf von der Pahlenin läänitykseen kuuluivat puolestaan mm. Vanhamäki 6 - 16 ja Viljakkala 1 - 4.
Huomattavin verouudistus tapahtui v. 1664, jolloin verot pyrittiin saamaan kohtuullisemmiksi. Sitä varten toimitettiin v. 1663 - 1664 maantarkastus, jonka perusteella arvioitiin suullisen kyselyn mukaan kunkin anekin - silloisen partian - veronmaksukyky ja vahvistettiin uudet veromarkkaluvut. Tällöin Kakriala kehui tervasmetsiään erinomaisiksi.

Tämä väliaikaiseksi tarkoitettu maantarkastus toimi verotuksen pohjana lähes 200 vuotta ja aiheutti kohtuuttoman rankan verotuksen Etelä-Savon alueella. Myöhemmin asutetun Pohjois-Savon maaverojen osuus oli noin kahdeksasosa siitä maaverosta, jonka samankokoinen Etelä-Savo suoritti. Koko 1700-luvun eteläsavolaiset tekivät tavan takaa valtiopäiville valituksia silloisista maa- ja vero-oloista ja anoivat korjausta - tuloksetta, koska pohjoissavolaiset jarruttivat uutta tarkastusta peläten oman verotaakkansa kasvua.

Henkilökohtaisista veroista suurin oli henki- eli manttaaliraha. Sen lisäksi maksettiin tuomarinveroa, laamanninveroa ja käräjäkappoja. Näiden vanhojen henkilöverojen lisäksi tuli vuonna 1719 yleinen suostuntavero, jolla piti korjata valtakunnan rappiolla olevia raha-asioita ja turvata ikuinen rauha. Se hyväksyttiin vuosittain jatkuvasti valtiopäivillä aina vuoteen 1808. Vuodesta 1723 kannettiin ns. palkka- ja maksuveroa, joka käytettiin valtionvelan maksamiseen sekä sodan johdosta virattomaksi jääneiden virkamiesten osapalkkausta varten. Tämäkin oli henkilövero, joka kohdistui kaikkiin väestökerroksiin, myös torppareihin ja loisiin. Venäläis- valtauksen aikana v. 1808 vero vasta lopullisesti lakkautettiin. Vuodesta 1722 kannettiin Tukholman linnanapua kuninkaanlinnan korjausten ja komistusten kustantamiseen. Vähitellen väestö tottui tähän uuteen rasitukseen jopa niin, että kun Suomi oli eronnut Ruotsista, samaa veroa edelleen kannettiin johonkin muuhun tarkoitukseen. Veron suoritus lakkasi Suomessa vasta v. 1865. Henkilöveroina maksettiin myös ns. lääkintärahoja vuodesta 1770 vuoteen 1865 lääkintälaitoksen tarpeisiin, eritoten kulkutautien torjuntaan. Lisäksi oli välillisiä veroja, kuten sakko-, tulli-, posti-, leimapaperi-, kuolinpesä- ja kruununtilojen perinnöksi lunastusrahat; edelleen satunnaisrasituksia, joita vaadittiin milloin petoeläinten hävittämiseksi, milloin viestin viemiseksi, kulojen sammuttamiseksi, selvittämättömien salamurhien yleis- sakkoina, tulipalo-, halla- ja raevahinkojen korvauksina, monenlaisina toimituskirjamaksuina tai kirkonkolehteina.

1700-luvun lopulla määrättiin maksettavaksi paloviinan valmistusveroa, joka liittyi kiinteästi manttaalilukuun ja joka perittiin riippumatta siitä, keittikö talo viinaa vai ei.Manttaaliluku määräsi kuitenkin viinapannun suuruuden.

Tientekorasitus perustui vuoden 1734 yleisen lain rakennuskaareen. Kyläteiden ylläpitäjien eli maanomistajien oli otettava osaa myös pitäjänteiden ja monesti myös varsinaisten maanteiden rakentamiseen ja korjaamiseen. Lisäksi koko maakunnan yhteishankkeisiin oli otettava osaa. 1720-luvulla tehtiin Lappeenranta-Hamina-valtatietä, 1800-luvun alkupuolella Jyrängön siltaa Heinolassa, joihin molempiin kannettiin omat maksunsa.

Jatkuvasti kasvava verorasitus sekä usein sattuneet katovuodet heikensivät pitäjäläisten veronmaksukykyä. Verot rästiytyivät. Kolmen vuoden verorästien takia talo menetti perintöoikeutensa ja muuttui kruununtilaksi. Entinen omistaja sai kuitenkin jäädä tilalle asumaan. 1600-luvun alussa lähes kaikki talot olivat perintöluonteisia. Vuoteen 1664 mennessä 54 % Mikkelin pitäjän taloista oli muuttunut maksamattomien verojen vuoksi kruununtiloiksi, nälkävuosiin mennessä (1698) kruununtiloja oli 63 % ja isonvihan aattona v. 1712 niitä oli 71 %. Esim. Muinola muuttui kruununtilaksi isonvihan (1713-1721) jälkeen ja lunastettiin takaisin perintötilaksi 1800-luvun puolivälin jälkeen. Vanhamäen kuudestatoista kantatalosta oli v. 1688 4 5/8 kruununluontoista, v. 1744 niitä oli jo 15. Vuonna 1723 annettiin asetus, joka salli kruununtilojen lunastamisen perinnöksi. Lunastamiseen tarvittiin paljon käteisvaroja: aluksi kuuden, sitten kolmen vuoden veroja vastaava summa sekä toimituskulut. Vuonna 1789 annettiin perinnöllinen käyttöoikeus kruununtiloille. Tämän jälkeen perintötilallisen ja kruununtilallisen asema oli käytännössä lähes sama.

Kustaa III:n toimesta annettiin 28.6.1775 verollepanoasetus. Siinä verorasituksen perusteeksi asetettiin nautinta eli tilusten laatu, hyvyys ja sijainti. Tätä maanluokitusta suorittamaan nimettiin komissionimaanmittarit, jotka saivat palkkansa talonpojilta. Uuden verollepanon yhteydessä määrättiin toimitettavaksi isojako eli erilliset tilukset pyrittiin kokoamaan yhtenäiseksi tilaksi. 1780 isojako alkoi Mikkelin pitäjän alueella, ja se saatettiin loppuun 1800- luvun puoliväliin mennessä. Tämän jälkeen alkoi myös kruununtilojen lunastaminen perintötiloiksi suuremmassa määrin.