Kenting Tai Situpa:

 

Myötätunto ja hartaus

Maitreya Instituutti, Kalifornia 1995

 

Minua on pyydetty puhumaan tänään myötätunnosta ja hartaudesta. Aihe on mitä tärkein kenelle tahansa, jota kiinnostaa elää elämää jolla on merkitys uskonnosta ja elämäntavoista riippumatta. Tämä on tärkeä aihe yleisesti ja erityisesti buddhalaisille ja varsinkin vajrayanan harjoittajalle, jollainen itse olen, sillä myötätunto ja hartaus ovat koko opetuksen perusta ja selkäranka ja myös sen pää ja sydän. Jos teeskentelee olevansa hyvä vajrayanabuddhalainen ilman myötätuntoa ja hartautta, on kuin olisi jonkinlainen linnunpelätti ilman omaa mieltä. Jotenkin se saattaa olla mahdollista; se voi näyttää hyvältä ulospäin ja voimme toimia ilman myötätuntoa ja hartauttakin, mutta jos katsoo syvemmälle, ilman niitä on vain hyvä yritys. Emme saa aikaan minkäänlaista todellista ja aitoa tulosta vajrayanan harjoittajana. Sillä tavoin se on äärimmäisen tärkeä aihe.

 

Koska meillä on vain vähän aikaa tälle aiheelle, koetan antaa teille hiukan aikaa kysyä kysymyksiä lopuksi ja toivon, että tämän kysymys- ja vastausjakson kautta saisimme käsiteltyä sellaisia aiheeseen liittyviä tärkeitä asioita, joita teidän henkilökohtaisesti saattaa olla vaikea muuten ymmärtää. Koetan siis valottaa niitä asioita sitten kun on kysymystunnin aika.

 

Koetan olla uppoutumatta liikaa filosofiseen puoleen, joskin hiukan sitäkin on sivuttava, onhan varsin vaikeaa olla olematta filosofinen kun puhumme vajrayana-buddhalaisuudesta. Se on jokseenkin filosofinen ja myös tekninen. Mistä hartauden ja myötätunnon määritelmä tulee? Mihin myötätunto ja hartaus perustuvat? Sitä on tarkasteltava ensin.

 

Kuten olen asian ymmärtänyt omilta ystävällisiltä opettajiltani myötätunto ja hartaus voidaan jäljittää takaisin aiheen ytimeen, koko asian perustaan. Kun buddhalaisuudessa puhutaan perustasta, sillä voi olla monia merkityksiä, mutta otsikkoomme liittyen se merkitsee samanlaista perustaa kuin rakennuksen perusta. Jos joku pyytäisi sinua piirtämään suunnitelman 100-kerroksista rakennusta varten, arkkitehtina kysyisit: ”Millä perustalla haluat minun piirtävän sen?” Ensinnäkin 100-kerroksista rakennusta varten on oltava riittävän suuri maa-ala. Toiseksi on oltava luvat jne., jotta tuolle maalle saa rakentaa. Vajrayana-buddhalaisuudessa perusta on siihen verrannollinen; perusta, millä perustalla.

 

Kun sanomme hartaus, omata hartautta ja myötätuntoa, niin se kuulostaa miellyttävältä. Myötätuntoon ja hartauteen voi kehittää riippuvaisuudenkin ja vaivata muita suuresti aseinaan myötätunto ja hartaus. Jos jollakulla on identiteettikriisi, tässä on jotain mistä pitää kiinni. Se saattaa olla helppo aihe johon ripustautua pitkäksi aikaa. Mutta vajrayana-buddhalaisuudessa myötätunnon ja hartauden ydin on perusta.

 

Hartaus ja myötätunto ovat itse asiassa saman asian kaksi puolta. Joku saattaa väittää, että hänellä on paljon myötätuntoa mutta ei yhtään hartautta. Toiset taas sanovat, että he tuntevat hartautta mutta eivät myötätuntoa. Minun mielestäni ja mitä opin suurilta opettajilta, ellei ole yhtä, ei ole toistakaan. Myötätunto ilman hartautta on mahdotonta, hartaus ilman myötätuntoa on myös mahdotonta, jos se on tervettä. Jos se on todellista hartautta ja myötätuntoa, nämä kaksi kulkevat käsi kädessä. Myötätunto on hartauden toinen puoli ja hartaus on myötätunnon toinen puoli. Näin on siksi, että niillä on sama perusta.

 

Eräs suurista mestareistamme, jonka nimi on aika tunnettu lännessä, oli Drukpa Kunley. Häntä pidettiin aikansa epäsovinnaisimpana valaistuneena olentona. Siihen aikaan oli kolme sellaista mestaria ja Drukpa Kunley oli heistä yksi. Suurena joogina hän ei ollut mukana valtarakenteissa perinteellisellä tavalla vaan kuljeskeli ympäriinsä jokseenkin rääsyisenä. Eräänä päivänä hän seisoi hyvin suuren alttarin edessä. Alttari oli monimutkainen, buddha kullattu ja upea. Hän seisoi tuon buddhan edessä alttarin ääressä. Siinä seisoessaan – yleensä se mitä ihmiset tekevät on, että he kumartavat buddhalle hetimmiten. Hän ei. Hän vain seisoi siinä buddhaa katsellen. Lopulta hän sanoi neljä lausetta. Ensimmäinen lause on: ”Ikiajoista lähtien sinä ja minä olemme sama. ´Sinä´ merkitsee buddha, ´minä´ merkitsee Drukpa Kunley. Sinä ja minä olemme sama.” Toinen lause oli: ”Sinä olit ahkera, siksi sinä valaistuit.” Kolmas lause on: ”Minä olen laiska, sen tähden vaellan edelleen samsarassa.” Viimeinen lause kuuluu: ”Siksi minä kumarran sinulle.” Sitten hän kumarsi buddhalle. Se on siis hartautta.

 

Hartaus merkitsee, että se mitä itse olemme ja mitä buddha on, niillä on identtinen yhteys, samanlainen todellisuus. Meillä on jotain tekemistä Buddhan kanssa ja Buddhalla on jotain tekemistä meidän kanssamme. Eikä vain jotain vaan kaikki. Buddha ja me itse olemme identtiset mahdollisuuksiltamme. Meidän potentiaalimme joka juuri nyt ilmenee minänä, itsenä, absoluuttisessa mielessä tuo itse ei ydinolemukseltaan mitenkään eroa buddhasta. Mitään rajoituksia ei ole. Yhdelläkään tuntevalla olennolla ei ole minkäänlaisia rajoituksia äärettömässä potentiaalissaan. Se on buddha ja buddhapotentiaali.

 

Buddha ei ole mitenkään erilainen kuin me, paitsi että hän oivalsi tai vapautti tuon äärettömän potentiaalin sellaisena kuin se on. Sen tähden prinssi Siddhartasta tuli Buddha. Ja sen takia me tunnemme hartautta Buddhaa kohtaan. Jos itse olemme erilainen kuin Buddha ja Buddha on erilainen kuin me, Buddha ei koskaan ollut kuten me, emmekä me voi koskaan olla Buddha. Miksi sitten tuntisimme hartautta Buddhaa kohti? Sanaa hartaus ei olisi olemassa. Voisi olla muita sanoja, jotain sellaista kuin ´pelko´. Saattaisimme pelätä koska tuo henkilö tuolla ylhäällä on tosiaan aikamoinen ja jos hän on tyytyväinen saattaa auttaa meitä mutta ellei ole tyytyväinen saattaa aiheuttaa meille paljon hankaluuksia. On parasta siis olla kiltti. Hartaudella ei ole pelon kanssa mitään tekemistä eikä mitään tekemistä jonkin pyytämisen kanssa. Pyydämme tietenkin buddhan siunausta, mutta se, miksi se on mahdollista saada, johtuu yhteydestä. On identtinen todellisuus. Se on perustava pohja, perusta hartaudelle.

 

Aivan sama asia koskee myös myötätuntoa. Kun meillä on myötätuntoa kaikkia tuntevia olentoja kohtaan, se ei tarkoita, että olemme heitä parempi. Teknisesti jotkut meistä ovat tietenkin toisia parempia joissain asioissa toisinaan. Mutta viime kädessä kukaan ei ole toista parempi eikä huonompi. Näin on absoluuttisesti, mutta suhteellisesti jokaisella on jotain annettavaa kaikille muille. Tässä tilanteessa esimerkiksi minä istun täällä tämän jääkaapin päällä teitä opettamassa ja te kuuntelette minua ja se käy hyvin niin, mutta teillä on myös paljon annettavaa minulle. En osaa ajaa autoa enkä kirjoittaa koneella. Sillä tavoin kaikki voivat auttaa toisiaan. Se on suhteellinen todellisuus.

 

Myötätunto määritellään pinnallisesti tunteena jotakuta kohtaan joka on vähemmän onnekas kuin itse jossain mielessä, aineellisesti, henkisesti tms. Oma tunne tai asenne tuota olentoa tai henkilöä kohtaan on myötätuntoa. Silloin kun se on myönteinen. Jos on jokin tunne ja reaktio vähemmän onnekasta henkilöä kohtaan mutta se ei ole myönteinen, se ei ole myötätuntoa. Saatamme oikeuttaa etuoikeutemme, tuntea ylemmyyttä niitä kohtaan jotka ovat vähemmän etuoikeutettuja. Se on kielteistä. Se ei ole myötätuntoa. Mutta kun huolehdimme, välitämme ja kunnioitamme vähemmän etuoikeutettuja se on myönteistä. Se on perustavanlaatuista myötätuntoa. Sillä tavoin anteliaat ihmiset suhtautuvat köyhiin ja kärsiviin ja epäoikeutettuihin ihmisiin. Se on tietenkin erittäin hyvä.

 

Luulisin että tässä tilanteessa minun toivotaan puhuvan mahayana- ja vajrayana-myötätunnosta. Siinä tapauksessa on vielä yksi askel edemmäs. Oikeastaan se on askel syvemmälle ja lähemmäksi perustavanlaatuista myötätuntoa. Myötätunnon määritelmä mahayanassa ja vajrayanassa on seuraava: toivomme saavuttavamme valaistumisen tuntevien olentojen hyödyksi ja erityisesti vapauttavamme heidät kärsimyksestä, koska myötätunto liittyy niihin, jotka kärsivät. Tuntee myötätuntoa heitä kohtaan. Niinpä toivoo sen takia valaistuvansa auttaakseen muita vapautumaan kärsimyksestä. Se on myötätunnon mahayana- ja vajrayana-aspekti.

 

Hiukan edempänä siis, koska perustava myötätunto ei mitenkään ole tekemisissä valaistumisen kanssa. Kyse on siitä, että joku on nälkäinen ja itse ei ole, mutta tietää miltä tuntuu olla nälkäinen. Ei pidä siitä, joten tietää, ettei toinenkaan pidä. On keino auttaa ja antaa ruokaa helpottaakseen toisen kärsimystä. Vaikka se on väliaikaista, sen tekee, se on perusmyötätuntoa. Mahayana- ja vajrayana-myötätunnon täytyy kuitenkin aina olla tekemisissä valaistumisen kanssa, muuten se ei ole mahayanaa eikä vajrayanaa.

 

Kun sanomme bodhicitta – monet ajattelevat että bodhisattva on joku hempeämielinen josta kuka tahansa voi hyötyä. Ei se nyt aivan väärinkään ole, mutta jotain puutteellista sellaisessa käsityksessä on. Määritelmän mukaan bodhicitta on toive saavuttaa valaistuminen kaikkien tuntevien olentojen hyödyksi. Ei pelkästään ystävällisenä ja myönteisenä oleminen, kärsivällisyys jne., vaikka se liittyy asiaan. Se on sen sateenvarjon alla mutta sateenvarjon keskus on pyrkimys saavuttaa valaistuminen kaikkien olentojen hyödyksi.

 

Ja sitten takaisin myötätuntoon. Kun todellinen bodhisattva tai bodhisattvan polun harjoittaja kohtaa jonkun makaamassa kadulla ilman ruokaa ja vaatteita ja kotia, ilman auttajaa ja kuolemaisillaan, mitä mahayana buddhalainen tästä henkilöstä ajattelee? Hän ajattelee tämän kärsivän. Hän tietää myös, että kärsimys johtuu henkilön karmasta. Hän on tehnyt jotain menneisyydessä. Karma ei kuitenkaan ole loputon. Minä olen tässä ja näen kärsimyksen ja voin tehdä jotain, ainakin vähimmäismäärän: siirtää tuon ihmisen keskeltä katua sivummalle. Sen voin tehdä, vai mitä? Sieltä saattaa etsimällä löytyä jotain päälle pantavaa, se ei ole liian vaikeaa. Ja ehkä voin antaa jotain syötävää ja löytää yösijan, panna kylpyyn tai tarjota kuumaa juomaa. Sillä tavoin, sen osaa tehdä. Mutta syvemmällä, millainen on mahayana henkilön asenne tuota ihmistä kohtaan?

 

Huolimatta siitä miten likainen hän on, hän saattaa myös olla aivan hullu, ja kun menee häntä lähelle hän huutaa ja panettelee, koettaa lyödä ja raapia tai mitä tahansa, vaikka puree. Tiedät, että se ei ole hyvä, et pitäisi siitä, mutta syvällä sisimmässäsi tiedät myös, että olipa hän miten aggressiivinen, tyhmä ja tietämätön tahansa, hän on silti buddha potentiaaliltaan. Tämän henkilön buddhaluonto on tasa-arvoinen prinssi Siddhartan buddhaluonnon kanssa. Tiedät, että on karmaa, mutta se ei ole ääretöntä, eikä henkilön tarvitse kärsiä. Kärsimys on karman tulos ja tulos hänen omista virheistään, se on varmaa, mutta oliko virhe tarpeellinen, niin että henkilö ansaitsee sen loputtomiin? Varmastikaan ei. Sillä tavoin myötätunto tuntevia olentoja kohtaan palautuu itse asiassa myötätunnon syvempään aspektiin joka on kunnioitus. Kunnioitus on myös hartauden aspekti. Tunnet hartautta prinssi Siddhartaa kohtaan koska hän onnistui. Tunnet myötätuntoa ja kunnioitusta edellä mainittua henkilöä kohtaan joka ei onnistunut. Sillä tavoin hartaus ja myötätunto menevät syvemmälle ja syvimmillään johtavat samaan asiaan.  Se on perusta.

 

Nyt panemme syrjään aiheemme myötätunto ja hartaus ja tutkimme tätä perustaa, peruspotentiaalia ja luontoa rikastaaksemme ymmärrystämme hartaudesta ja myötätunnosta. Kun sanomme, että toivomme saavuttavamme valaistumisen ja vapauttavamme kaikki tuntevat olennot samsaran kärsimyksestä ja tuovamme heidät valaistumiseen, mitä se oikein tarkoittaa?

 

Tutkimalla tätä perustaa ymmärrys selkenee, ainakin minulle asia tulee selvemmäksi. Miten ymmärrämme tämän: joka ikisen tuntevan olennon, miesten, naisten, eläinten, taivaiden jumalten, helvettiolentojen, kotona olevan kissan ja koiran ja päivälliseksi nauttimasi kalan potentiaalilla ei ole kerrassaan mitään rajoituksia. Ihmisinä huomaamme tämän selvästi siinä miten kovasti vastustamme kaikkia rajoituksia.

 

Jos katsomme maailmaa, sen näkee sanomalehdissä, radiossa, tv:ssä, kaduilla, kaikki tekevät jotain. Jokainen tekee jotain fyysisesti, ajatustasolla tai puhuen itsensä läkähdyksiin. Minäkin puhun tässä ja te kuuntelette, kaikenlaista tapahtuu koko ajan. Päivätyössä ja lomaviikonloppuina tehdään monenmoista. Minkä takia? Miksi ihmeessä tämä kaikki? Ihmiset sanovat mielellään, että se on elannon hankkimisen takia. Mutta leivän takia ei tarvitse tehdä näin paljon erilaisia asioita. Saadaksemme leipää ja voita, mitä pitäisi tehdä? – Ostaa yksi eekkeri maata ja kasvattaa viljaa. Pitää muutama lehmä, lypsää niitä ja tehdä voita. Niin että ei tätä kaikkea hengissä pysymisen takia tarvitse tehdä.

 

Me teemme tämän kaiken tyydyttääksemme halumme. Koetamme ylittää toiveitamme ja halujamme rajoittavat esteet joista emme pidä. Missä rajat loppuvat? Milloin yllämme jonkinlaiseen lopulliseen päämäärään jossa voimme sanoa, no niin, nyt riittää. Kaikki on täydellistä, olen onnellinen. En halua ponnistella enempää, kaikki on saavutettu. Milloin luulette sen ajan koittavan? Loppujen lopuksi siihen päämääräänhän me pyrimme vai kuinka. Milloin se siis saavutetaan, miten paljon se on? Mikä saa meidät saavuttamaan sen?

 

Buddhalaisuuden valossa ymmärrän tämän asian niin, että se on buddhuus. Kun vapautamme itsemme täysin kaikista mahdollisista rajoista, kun saavutamme äärettömän vapauden, se on valaistuminen, buddhuus. Se ei ole missään ulkona vaan meidän jokaisen sisäpuolella. Todellinen olemuksemme, luontomme on rajaton. Ja kun tuo olemus ja luonto on kokonaan oivallettu ja vapautettu ja täysin kehittynyt, niin lopullinen vapaus on saavutettu. Se ei tule ulkopuolelta. Sen täytyy itse asiassa tulla siitä, että teemme itsemme absoluuttisesti kypsiksi.

 

Kun kuulen samsaran kärsimyksestä, se on samsaran kärsimyksen määritelmä sellaisena kuin sen ymmärrän. Samsaran kärsimys ei mielestäni rajoitu siihen, että joku on nälkäinen, jalka poikki tai joku menetti perheensä. Se on yhdenlaista kärsimystä mutta kaikki kärsimys ei ole siinä. Kärsimys tarkoittaa rajoitusta. Kärsimys merkitsee, että kun me ponnistelemme tässä hyvinvointimme ja muiden hyvinvoinnin kustannuksella, ihmiset tappavat toisiaan tai itsensä, ottavat huumeita ja tuhoavat elämänsä, tiedättehän tämän kaiken, minkä tahansa kustannuksella, niin he haluavat ponnistella saavuttaakseen jotain. Se on kärsimystä. Ja tämä samsaran kärsimys jatkuu, kunnes ihminen vapauttaa äärettömän potentiaalinsa, joka on buddhuus.

 

Palatkaamme nyt myötätuntoon ja hartauteen. Tunnemme hartautta jotakuta kohtaan, joka onnistui - Buddha - ja myötätuntoa kaikkia niitä kohtaan, jotka ponnistelevat, itsemme mukaan lukien. Se on kaiken buddhalaisuuden harjoittamisen perusta ja todellinen selkäranka. Monet meistä ovat todella onnekkaita, sillä on niin paljon sellaisia, joilla on sama potentiaali kuin meillä – en nyt halua kiillottaa sädekehiämme – mutta suhteellisesti ottaen heillä ei todellakaan ole aavistusta miksi pitäisi olla hyvä, ystävällinen ja auttavainen. Ja minkä tähden tappaminen, varastaminen, oman elämän väärinkäyttö ja muiden hyväksikäyttö on väärin. Miten tietämättömiä ja laiskoja ehkä olemmekin, niin sillä tavoin meillä ei ainakaan ole epäilystä siitä, että muiden vahingoittaminen ja elämän tuhoaminen ei ole hyvä asia, me tiedämme sen. Siksi olemme onnekkaita.

 

Ainoastaan jos emme ymmärrä selkeästi myötätunnon, hartauden ym. määritelmiä, syntyy väärinkäsityksiä. Jokin pieni väärinkäsitys ei ole kovin paha asia, mutta paljon aikaa menee hukkaan. Voimme ponnistella ja tehdä monta asiaa etenemättä todella henkisellä polullamme, koska emme ole ymmärtäneet joitain tärkeitä seikkoja oikein ja jossain asioissa vallitsee väärinkäsitys. Sillä tavoin saatamme tuhlata kuukausia ja vuosia arvokkaasta ihmiselämästämme. Sen takia tämä instituutti on tässä ja minä esitelmöin tässä. Olittepa buddhalaisia, uuden ajan liikkeessä tai toisen uskonnon harjoittajia, niin me kaikki tähtäämme samaan päämäärään: haluamme olla hyviä ihmisiä ja vapauttaa itsemme kaikista näistä rajoituksista. Päämäärä ja motivaatio meillä on sama.

 

Myötätunnon ja hartauden määritelmä on auttanut itseäni valtavasti ja uskon sen auttavan teitäkin, joten kerron siitä mielelläni. Jos tästä on ollut pienintäkään hyötyä, ansio siitä kuuluu erinomaisille opettajilleni, kaikille guruilleni. Sen takia voin puhua tästä Ja hekin oppivat sen opettajiltaan, joten lopulta päädytään takaisin Buddhaan. Mutta jos tein jotain virheitä, ne ovat omiani.

 

Kysymys: Miten annan vihan mennä?

Rinpoche: Minusta se on hyvin helppoa, annat sen vaan mennä! Tarkoitat varmaan kuitenkin, että koetit ja se oli vaikeaa. Tämä kysymys esitetään usein juuri länsimaissa. Kun joku kysyy sitä, useimmiten on niin, että hän on hyvin syvästi vihainen. Ei ole kysymys siitä että puolisoni sanoi tänä aamuna sitä ja sitä. Ihminen on todella räjähdyspisteessä. Kaikki mikä hiukankin koskettaa asiaa saa asianomaisen vapisemaan.

 

Useimmiten syynä on se, että ei tunnista eikä hyväksy omia rajoituksiaan. Suuttumus siitä, mitä on itse tehnyt mitä tai joku on tehnyt itselle tai ainakin ajattelee jonkun tehneen. Tai on jotain, mitä ei pysty saavuttamaan ja on katkera sen tähden eikä hyväksy sitä. Suurimmaksi osaksi se liittyy tähän. Ensinnäkin meidän tulisi koettaa olla suuttumatta. Nauraa asialle, vitsailla siitä. Mutta ellei se onnistu, päivittäinen säännöllinen harjoitus kuten shine eli shamatha harjoitus (tyyneysmietiskely) vipashyanaharjoitus (viisausmietiskely) tai jopa sellaiset jumaluuksien visualisointiharjoitukset kuin Chenrezig, tällainen perusharjoitus ehdottomasti auttaa. Se ei välttämättä paranna yksittäistä ongelmaa niin kuin aspiriini. Vihan parantamiseksi ei ole keksitty lääkettä kuten päänsärkyyn ja vatsavaivoihin. Mutta kun teet säännöllistä harjoitusta mielesi selkiintyy. Varsinkin jos teet sen oikein. Kun mielesi on tullut selkeämmäksi, niin sinulla voi edelleen olla tapa olla vihainen tai ärtynyt, mutta tiedät sen ja näet selvemmin auttaako viha, parantaako se asiaa. Vai huonontaako se asioita. Miksi olet vihainen, näet sen selvemmin, koska olet rauhallisempi ja rauhallisuutesi takia olet selkeämpi ja sen takia sisäinen kyvykkyytesi, buddhaluontosi, rajaton potentiaalisi ilmentyy, vaikka vain ajallisesti, se riittää, eikä kukaan ole loputtomiin vihainen.

 

Kaikkien vihaisuus on väliaikaista. Ja jos kestät viisi minuuttia suuttumatta, niin sitten hallitset tilanteen. Sitä edeltävät 3 – 5 minuuttia ovat vaaralliset, voit satuttaa jotakuta. Jos siis voit olla subjektiivinen ja objektiivinen yhtä aikaa räjähdyksesi ratkaisevimmilla hetkillä, pääset sen läpi ja jos onnistut siinä yhä uudelleen, niin voit todella edistyä. Tiibetiläisen lääketieteen mukaan tällä on jotain tekemistä myös ruuan kanssa. Joissain tilanteissa voi olla että henkilön jolla on tämä ongelma kannattaa tarkastaa ruokavalionsa. Teknisesti puhuen kuulostaa paljon pippurin syömiseltä.

 

Kysymys: Miten voin auttaa kuolevaa äitiäni?

Rinpoche: Vajrayana-buddhalaisuudessa ihmisen asenne kuoleman hetkellä on hyvin tärkeä. Se vaikuttaa häneen suuresti kuoleman jälkeen. Jos kuolee myönteisesti se auttaa, jos kielteisesti, se on vahingollista. Kuolevan henkilön läheisenä teet parhaasi auttaaksesi häntä tuntemaan myönteisesti. Riita, selitykset, kaikki sellainen on suhteellista. Voisi luulla, että jos kuoleva tietää totuuden, kaikki on myönteistä. Mutta joskus niin ei ole. Jos hän on läheinen ja hänellä on hyvin vahva oma mielipide ja hän on jostakin hyvin katkera ja sinä yrität selittää, se voi pahentaa asiaa. On siis harkittava tilannetta. Kukaan ei tunne äitiään paremmin kuin oma lapsi, hänen luonteenlaatuaan ja koko tarinaa. Se mielessä koetat varmistaa, että hän kuolee myönteisessä mielentilassa. Ei sitä voi pakottaa, eikä ennustaa mitä tapahtuu, mutta elävien vähimmäisvastuu kuolevia kohtaan on tehdä parhaansa. Koetamme tehdä siitä mahdollisimman myönteisen.

 

Kysymys: Voiko myötätuntoa opetella asteittain aloittamalla itsestään?

Rinpoche: Haluaisin sanoa kyllä, koska varsinkin lännessä ihmisille näyttää olevan helpompaa olla ystävällisiä toisille kuin itselleen. Haluaisin siis kovasti sanoa kyllä, mutta loppujen lopuksi, syvemmällä tasolla en voi. On nimittäin niin, että voi olla hyvin epäitsekäs, kokonaan ilman itseä ja kokonaan omistautunut toisille.

 

Joten meidän ei tarvitse olla itsemme rakastajia kunnioittaaksemme, huolehtiaksemme ja ollaksemme ystävällisiä toisille. Periaatteessa ei tarvitse. Mutta kokemukseni valossa, opetettuani länsimaissa, täällä se näyttää olevan ihmisille hyvin tärkeää. Teidän täytyy pystyä arvostamaan omia mahdollisuuksianne, tunnistaa ja hyväksyä puutteenne ensin, ennen kuin voitte edetä. Lännessä näin siis saattaa olla. Täällä ihmisten on hyvin helppoa olla kohteliaita ja mukavia toisilleen. Mutta se ei merkitse että he olisivat onnellisia sisällään. Siinä mielessä kysymykseen liittyy jokin totuus, ja haluaisin omalta osaltani lisätä siihen, että joskus ihmisille on hyvin tärkeää muodostaa jonkinlainen identiteetti.

 

Tuntevina olentoja meidän identiteettimme on Buddhan määrittelemä, olemme kaikki luonnoltamme buddhia. Se on identiteettimme ja tämä myötätunnon perusta on aina olemassa, sitä ei tarvitse pitää yllä.. Mutta suhteellisesti ottaen todellisuuden toinen puoli on se, että identiteettimme on yhtä kuin heikkoutemme. Ja joillakin meistä on joitakin hyviä ominaisuuksia ja kykyjä heikkouksien lisäksi. Jotkut ovat vähän liikaa keitettyjä, toiset puoliraakoja, se on identiteettimme. Se pitää ensin tunnistaa ja hyväksyä. Hyväksyä ei tarkoita tyytyä, mutta se heikkous meillä on, tunnustetaan se. Sitten asian kanssa työskennellään ja parannetaan itseä. Joskus asiat muuttuvat vaikeiksi, kun henkilön ego on pelissä, mutta sitä ei pysty identifioimaan. Siitä tulee niin kuin tunnistamaton lentävä ego. Vaikea käsitellä.

 

Kysymys: Miten voi uskoa karmaan ja välttää arvostelemasta muita?

Rinpoche: Huomenna käsittelemme aihetta Paradoksi. On paradoksaalista, että kaikki mikä tapahtuu nyt, on tulos siitä mitä tapahtui menneisyydessä. Se on karmaa. Arvostelu sanana on ymmärrettävä, mutta käsitteenä se on ongelma, jotain ei hyväksyttävää. Kukaan ei halua tulla arvostelluksi. Kukaan ei halua arvostella toisia. Kun tuntee myötätuntoa muita kohtaan, siihen ei liity sen tyyppistä arvostelua, mutta ehdottomasti se on todiste tuon tietyn asian syystä. Joku vaikka menettää äkkiä jalkansa. Emme arvostele emmekä sano, että ihminen on paha, koska hän menetti jalan, vaan hyväksymme asian, koska on todisteet syistä ja olosuhteista. Välitön syy on ehkä se, että joku ajoi hänen ylitseen juovuksissa. Mutta miksi niin kävi? Miksi hän tuli humalaan juuri silloin ja miksi toinen oli pyörän edessä. Maailma on suuri, ei tarvitse olla juuri siinä. Kaikkien syitten ja olosuhteiden on oltava läsnä. Myötätunto kehittyy, koska karmiset syyt ja tulokset eivät ole lopullisia. Absoluuttisessa mielessä kukaan ei menettänyt jalkaa eikä kukaan tullut humalaan, suhteellisesti kyllä, karma on totta. Mutta se on suhteellinen totuus. Myötätuntoa meillä on absoluuttisen totuuden tähden. Se on tärkeä paradoksi ja puhun siitä huomenna lisää.

 

Kysymys: Voinko olla onnellinen silloin kun muut eivät ole?

Rinpoche: Jos voit olla onnellinen, kaikin mokomin ole! Ja kun näet että muut eivät ole, tule ja auta meitä iloisesti. Jos olet iloinen, voit auttaa niitä, jotka eivät ole iloisia. Katkerana et voi auttaa muita niin hyvin. Ole onnellinen kaikin mokomin, meidän kaikkien tähden.

 

Kysymys: Amerikasta on tullut erittäin väkivaltainen paikka. Mitkä ovat olosuhteet...

R: Siltä se näyttää. Eikä vain Amerikka, vaan kaikkialla maailmassa näyttää siltä. Se, että ihmiset huomaavat niin olevan, antaa minulle toivoa. Ihmiset näkevät, että asiat eivät mene hyvään suuntaan. Se merkitsee, että he tietävät: nuo asiat ovat väärin. Kun kukaan ei näe sitä, se on suuri ongelma, koska sitten vääryys on hyväksyttyä. Väkivalta ja rikokset eivät ole maailmassa hyväksyttyjä ja ihmiset ovat siitä tietoisia. Se on toivomme kaikista uutisista huolimatta. Luulisin, että jos näemme pahan todellisen värin, pahuus ei eri tilanteissa voi pettää meitä. Tiedotusvälineet näyttävät mitä tapahtuu. Yleensä ne näyttävät mitä pahaa tapahtuu. Suurimman osan aikaa. En näe moniakaan hyviä asioita lehdissä, vaikka tiedän, että koko ajan tapahtuu myös hyviä asioita. Hyvin harvoin heitä kiinnostaa kirjoittaa hyvistä uutisista. Huonoista uutisista kerrotaan, ja tavallaan arvostan sitä. Arvostan todella. Se kohottaa kansojen tietoisuutta ja tajuntaa, jotta he tietävät jotain pahaa olevan tapahtumassa, ja kaikki tekevät parhaansa korjatakseen sen. Me kaikki teemme parhaamme. Uutiset on yksi parannuskeino. Melko hyvä sellainen.

 

Asian yksi puoli on tietenkin tämä: me teemme parhaamme. Emme aliarvioi kykyjämme. Kuulen ihmisten usein valittavan: tämä ja tuo asia menee huonosti. Voisi olla niin, voisi olla näin, mutta mitä voin tehdä, kun olen vain yksi ihminen. Sellainen asenne on mielestäni suuri ongelma. 5000 miljoonaa ihmistä muodostuu yksilöistä. Maapallolla on vain yksilöitä, kukaan ei ole kaksi henkilöä. Paitsi mielenhäiriössä voi luulla olevansa kaksi tai kolme. Jokainen yksilö voi saada aikaan paljon. Suurimmat muutokset maailmassa ovat olleet kerrallaan yhden tai parin ihmisen aikaansaamia. Joten me yksilöinä, me, jotka olemme tietoisia tilanteista, teemme parhaamme vilpittömästi ja rehellisesti parantaaksemme asioita ympärillämme. Se on hyvin tärkeää. Ei koskaan pitäisi sanoa ”pieni minä”. Tulee olla nöyrä tietenkin, ei egoistinen, mutta jotenkin olisi tehtävä parhaansa, sen mitä voi.

 

Kysymys: Mitä eroa on rakastavalla ystävällisyydellä ja myötätunnolla?

Rinpoche: Rakastava ystävällisyys ja myötätunto ovat sama asia. Rakastava ystävällisyys ja myötätunto ovat olemassa, koska jokainen tunteva olento on mahdollisuuksiltaan buddha, siksi tunnemme näin heitä kohtaan. Rakkaus, ystävällisyys, myötätunto, kaikki päätyy samaan asiaan, ja kun se liittyy valaistumiseen, se on mahayana- ja vajrayana-aspekti rakastavasta ystävällisyydestä ja myötätunnosta. Ja ellei ole, sitten kyse on vain perusinhimillisestä hyvyydestä, tavallisesta myötätunnosta, rakastavasta ystävällisyydestä jne. Näin se luokitellaan.

 

Olemme nyt puhuneet kahdesta hyvin tärkeästä aiheesta, myötätunnosta ja hartaudesta. Haluan omistaa tämän keskustelun ansion rukoillen samalla, että kaikki mainitsemanne läheiset jotka ovat sairaita tai kuolemassa, joilla on ongelmia, heitä kohtaan tuntemamme myötätunnon kautta ja buddhia ja bodhisattvoja kohtaan tuntemamme hartauden kautta heidän ongelmansa selviäisivät. Erityisesti joku puhui kuolemaisillaan olevasta äidistään, olkoon hänen kuolemansa myönteinen. Kuolkoon hän rauhassa ja myönteisyydessä. On myös mainittu, että maailmassa ja Amerikassa on paljon väkivaltaa, joten rukoilemme, että tuo väkivalta ja kielteisyys vähenisi.

 

Ja joku täällä kysyi hyvin huolissaan ja aidosti kiinnostuneena, miten voisimme auttaa parantaaksemme asioita, joten tehkäämme yksinkertainen lupaus tehdä parhaamme auttaaksemme asioita rehellisesti ja vilpittömästi. Ei tietenkään epätoivoisesti. Joskus, kun koettaa parantaa asioita eikä ole taitava, astuu monien ihmisten varpaille ja tekee asiat huonommiksi. Sitä meidän ei pitäisi tehdä. Varsinkin kun koetamme tehdä jotain muiden hyväksi, meidän tulisi harkita tarkoin ja varmistaa, ettei tulos ole kielteinen. Vaikka tarkoituksemme ei ole kielteinen, tulos voi olla, ellemme ole taitavia. Lupaamme siis tehdä asiat paremmiksi muille, olla myötätuntoinen ja ystävällinen, olla tarkkaavainen ja tietoinen ja tehdä parhaamme.

 

Maitreya Instituutissa marraskuussa 1989:

 

Kysymys: Kun kuulen sellaisen ilmaisun kuin "kymmenen ilmansuunnan buddhat ja bodhisattvat", se kuulostaa teistiseltä (jumaluusopilliselta), vai mitä?

Rinpoche: Ei minusta.

Kysymys: Mutta kuulostaa siltä, kuin Buddha olisi Jumala, suuri olento.

Rinpoche: No Buddhahan on tietenkin suuri olento!

Kysymys: Mutta buddhalaisuushan ei tunnista jumalaa.

 

Rinpoche: Yleisesti ottaen olen sitä mieltä, ettei maallikon kannata spekuloida puhtaalla hartaudellisella uskolla ja kallisarvoisella sisäisellä näkemyksellä. Kyllä niihin liittyy tunteita, tiettyä epätäydellisyyttä, mutta myös valtava hyvyys. Kun suhtautuu Buddhaan valaistuneena olentona, inspiraation lähteenä, opettajana ja voimana, jolta saa apua tehdäkseen sen, mitä tahtoo tehdä, se on ehdottomasti hyödyksi. Niin se toimii, eikä se minusta ole teististä.

 

Käytän sanoja eternalismi (ikuisuusoppi / teismi / jumaluusoppi) ja nihilismi (kielteisyysoppi / ateismi). Ikuisuusopin mukaan tuolla ulkona on jotain ja kielteisyysopin mukaan siellä ei ole mitään. Buddhalaisuus ei ole eternalistista, koska Buddha on rajaton. Koska Buddhaa ei mikään rajoita, opista ei tule jumaluusoppia. Kun me koetamme edetä henkisellä tiellä, kasvaa ja kehittyä, tämä ei kuitenkaan ole keskeistä. Jos pohdimme eternalismia ja nihilismiä liikaa, siitä tulee este. Siksi suuret mestarit mm. Milarepa naureskelivat niille, joiden pää on täynnä filosofiaa. Hän sanoi, että he käyttävät kaiken ajan toistensa kanssa riitelemiseen ja kun he kuolevat, mikään ei muutu.

 

Tähän liittyy tarina. Keski-Tiibetissä eli yksinkertainen maalaismies, joka lähti kerran pyhiinvaellusmatkalle. Hän lähti katsomaan Tiibetin kaikkein pyhintä paikkaa, jossa kaikki tiibetiläiset käyvät ainakin kerran elämässään. He tekevät suuria uhrauksia mennäkseen sinne osoittamaan kunnioitustaan. Maalaismies ei ollut käynyt kouluja, eikä hän tiennyt, mikä temppeleissä on sopivaa ja mikä ei. Siellä ei esimerkiksi saa kulkea kengät jalassa. Kun mies huomasi sen, hän ottikin kengät pois, asetti ne patsaan syliin ja sanoi: "Käyn tekemässä kunniakierroksen temppelisi ympäri, voitko vahtia kenkiäni?"

 

Pyhäköissä on vartijat, mutta heillä on paljon työtä tuhansien pyhiinvaeltajien virratessa sisään ja ulos, joten heistä tulee helposti ärtyisiä. Kun vartija näki kengät patsaan sylissä, hän tarttui niihin ja aikoi heittää ne pois. Patsas ojensi kätensä ja sanoi: "Älä heitä niitä pois, minun täytyy vartioida niitä."

 

Kun mies oli kiertänyt temppelin ympäri useita kertoja, hän meni hakemaan saappaitaan. Tiibetiläisillä alttareilla on voilamppuja ja alttarikakkuja. Ne ovat syötäviä. Mies huomasi olevansa nälissään ja hän kysyi patsaalta: "Voinko syödä hieman?" Patsas ei vastustellut, joten hän otti kakun, kastoi sen voihin ja söi. Sitten hän vilkaisi patsasta ja virkkoi: "Nyt olen syönyt ruokasi, ja sinä vain hymyilet." Hän jatkoi: "Minun on mentävä kotiin. Tule ensi vuonna meille ja tarjoan sinulle aterian kotitekoisen viinin kera." Hän antoi patsaalle ohjeet, mihin päin kulkea.

 

Vuoden kuluttua, juuri tuona päivänä miehen vaimo meni kaivolle hakemaan vettä. Kun hän kumartui alas, hän näki vedessä heijastuksen valtavasta hahmosta. Hän pelästyi ja juoksi kertomaan miehelleen, joka lähti kiireesti kaivolle. Oli ilouutinen, että patsaan heijastus näkyi vedessä, ja mies veikin kaivolle aterian ainekset. Patsas nousi ylös vedestä ja he istuivat yhdessä nauttien ruoasta ja viinistä. Siitä kaivosta tuli yhä paikka, tänäkin päivänä ihmiset tekevät sinne pyhiinvaelluksia. Paikan nimi on Gonpo chu, Gonpon kaivo. Joten joskus se toimii.

 

kotisivulle