Kenting Tai Situpa:

Paradoksi

Maitreya instituutti, Kalifornia 1995

 

Kun opiskelee jotakin aihetta syvällisesti on väistämätöntä että kohtaa aiheen paradoksaaliset puolet ja yhdistää ne. Kun oppiminen ei kiinnosta ja vain tahtoo selvitä päivän kerrallaan, ei tarvitse vaivata itseään paradokseilla. Tämä on näin, tuo on noin. Ellei mene sen syvemmälle, se ei tule vastaan. Mutta jos haluaa tietää jostain syvällisesti, kohtaa paradokseja .

 

Esimerkiksi buddhalaisuudessa, Buddha Sakyamunin perusopetuksissa eli theravadassa asiat ovat johdonmukaisia, on oikea ja väärä eikä niin paljon paradokseja. Kun oppii Buddhan opetusten mahayana puolesta, niin paradokseja on enemmän. Ja kun oppii vajrayanaa – pelkkiä paradokseja. En sano että yksi on toista parempi, mutta näin asia on.

 

Näin on myös silloin kun henkilö tarkastelee omaa elämäänsä ja koettaa elää sitä vakavissaan. Jos on vakavissaan elämänsä suhteen, kohtaa paljon paradokseja. Henkilö joka vain haluaa selviytyä ja pitää hauskaa, olla tavallinen, ei paradokseja. Kun jokin ei ole selvää hän kiertää sen, jokin ei ole miellyttävää, sekin kierretään, jos on onnea, se voi onnistua. Se on hienoa, mutta silloin ei voi sanoa oppineensa elämän syvällistä puolta. Kun haluaa todella kohdata elämän syvällisen puolen, paradoksit ilmestyvät. Te taidatte kutsua sitä päinvastaisella nimellä: keski-iän kriisi.

 

Kun sanon paradoksi se tarkoittaa, että yhden asian oletetaan olevan tällä tavoin ja samalla tuolla tavoin. Ja määritelmän mukaan näin ja noin eivät ole aivan sama asia. On hämmentävää kun luulee asian olevan yhdellä tavalla ja se ei olekaan niin. Ja jos tekee näin, se ei olekaan näin. Ratkaisu tähän tilanteeseen on löytää yhteys näiden kahden erilaisen tavan välillä, joilla tuo yksi asia on. Täytyy löytää keino, jonka kautta kummassakin asiassa on järkeä yhtä aikaa, olipa kyseessä filosofinen ymmärrys, tunnereaktio tai asenne, mikä tahansa ajatus-, tunne- tai fyysisen tason tilanne. Sitä kutsutaan paradoksin silloittamiseksi.

 

Buddhalaisuudessa, esimerkiksi mahayanassa, kun puhumme myötätunnosta ja vajrayanassa kun puhumme hartaudesta, siinä on omat paradoksinsa. Yhdestä suupielestä sanomme, että kaikki olennot kärsivät karmansa takia. Toisesta suupielestä sanomme, että meillä tulisi olla myötätuntoa kaikkia tuntevia olentoja kohtaan, jotka kärsivät ja asialle olisi tehtävä jotain. Siinä on jo paradoksi. Teemme asialle jotain, meillä tulisi olla myötätuntoa, se merkitsee, että voimme tehdä jotain, mutta toisaalta kaikki on karmaa. Se tarkoittaa, ettei sille voi mitään. Siinä kohdataan paradoksi. En sanoisi että se on vakava, mutta jonkinlainen kevyt paradoksi siinä on. Kun ymmärtää todella karman ja myötätunnon määritelmät, niin tämä paradoksi silloitetaan. Se ei ole kovin vaikeaa. Miten se siis tehdään?

 

Esimerkiksi, jokainen tunteva olento kaikkina elämän hetkinä, mitä ne ovatkaan, on tulos edellisistä syistä ja olosuhteista. Se koskee tarkasti tiettyä yhtä olentoa. Siten kaikki on karmaa, mitään ei tapahdu ilman syytä. Joka ikinen sadepisara joka putoaa, sen syy voidaan jäljittää, jokainen hius ja sana jonka sanomme. Jäljittää voi niin pitkälle kuin haluaa ja se ei lopu, se on karma, syy ja seuraus. Näin jokainen erillinen asia ja tilanne on sen kaikkien syiden ja olosuhteiden tulosta. Mutta onko se loputonta?

 

– Varmasti ei. Karma on suhteellinen totuus. Loppujen lopuksi ei voi löytää sadepisaran syytä ja olosuhdetta joka sen tuotti, lopullista sellaista. Silloin ymmärtää, ettei se ole ääretön. Loppujen lopuksi mitään ei tapahtunut. Karma syy, karma olosuhde ja karma seuraus eivät ole äärettömiä. Sen takia nousee myötätunto. Kaikki olennot jotka kärsivät tavalla tai toisella, heidän kärsimyksensä ei ole ääretön. Se on totuus, mutta suhteellinen totuus. Siksi jokainen tunteva olento voi voittaa kärsimyksensä milloin tahansa. Se mitä se vaatii, on entistä suurempaa kypsyyttä ja oivallusta.

 

Toisinaan puhutaan persoonallisuuskriisistä. Niin kuin olisi epämiellyttävä solmu elämän miellyttävässä helminauhassa. Henkilö on mukava, mutta jotain vikaa. Voiko hän päästä tästä ongelmasta todella? - Tietenkin, mutta kehitys menee yleensä niin, että solmu ei heti häviä, vaan muuttuu miellyttävämmäksi. Ensin hän on siis hyvin neuroottinen ja hänellä on solmu. Sitten hän on normaali ja hänellä on solmu. Sitten hän muuttuu aika viisaaksi ja hänellä on hyvin viisas solmu. Kun hän valaistuu, solmua ei tietenkään ole. Näin karma on suhteellista, mutta sen vaikutus tuntuu kaikilla tasoilla niin kauan kuin olemme tekemisissä itsemme kanssa dualistisena itsenä. Kutsumme itseämme minäksi ja muita sinäksi tai heiksi. Niin kauan kuin niin on, karmaa on. Ja kun henkilö paranee tässä suhteessa karmakin paranee. Siinä myötätunto tulee mukaan, ponnistus muiden auttamiseksi, sillä loppujen lopuksi karmaa ei ole. Suhteellisesti ottaen se on. Joten meidän täytyy auttaa muita minimoidaksemme sen tai tehdäksemme siitä lievän. Mitä vähäisemmäksi jonkun ego muuttuu, sitä suurempi on kyky voittaa heikkoudet, vaikeudet ja kärsimykset. Sillä tavoin on paradoksaalista, että kaikki on karmaa ja toisaalta meidän on rukoiltava, oltava myötätuntoisia ja autettava muita. Autamme heitä sen tähden mitä he loppujen lopuksi ovat. Autamme niiden suhteellisten virheiden takia joita he ovat tehneet. Suhteellisten heikkouksien takia, joita he ovat kehittäneet. Se on paradoksin ensimmäinen aste.

 

Jos mennään syvemmälle, asiasta tulee hiukan vakavampi. Vakavuus on tietenkin myös paradoksi mutta ei puhuta siitä nyt. Muuten tästä tulee liian monimutkaista. Paradoksin syvempi aste on, että kun puhumme jonkun auttamisesta ja parantamisesta, niin samalla jokainen on buddha aikojen alusta lähtien. Miten hän voisi olla tietämätön tai heikkouksien vallassa? Valaistua voi vain, jos on ollut valaistunut aina. Minä ainakaan en ole, teistä en tiedä, mutta minä en ole buddha. Kaikkien pitäisi olla buddhia mutta kaikki kärsivät samsarassa tavalla tai toisella ja kaikki tarvitsevat paljon apua. Jokaisen on opittava miten käyttäytyä, miten saada töitä, leipää ja voita. Joillekin se on todella vaikeaa. Miten tämä paradoksi silloitetaan?

 

Tämä on hieman monimutkaisempaa kuin ensimmäisellä kerralla. Miksi? Koska ensimmäisen ymmärsin ja tätä en ymmärrä kunnolla, joten on sanottava että se on monimutkainen. Äärettömyydessä aika on suhteellista. Minulta saattaa kulua 10 miljoonaa elämää buddhaksi tulemiseen, mutta kun se tapahtuu, se ei ole kestänyt sekuntiakaan. Se johtuu siitä, että äärettömyydessä aika on suhteellista. Mutta suhteellisesti aika on aivan ääretöntä. 41 vuotta elämästäni, saati 10 miljoonaa elämää on vaikea muistaa, koska se on niin pitkä. Minulta meni 41 vuotta päästäkseni tänne tänään. Näin suhteellisesti ottaen aika on todella olemassa. Huominen on 12 tunnin kuluttua, enimmillään 24 tunnin kuluttua. Siten kaikki mikä tapahtuu, tapahtuu suhteellisesti ajan mukaan mutta absoluuttisesti se tapahtuu ajan ulkopuolella.

 

Tämän paradoksin takia, niin kauan kuin aika vaikuttaa meihin, meidän on vaikutettava aikaan. Heti kun olemme ajan ulkopuolella, se ei vaikuta meihin. Paradoksi siitä että jokainen on aina ollut buddha ja toisaalta että täytyy olla todella ahkera, myötätuntoinen ja harras tullakseen siksi mitä on aina ollut, on ainoastaan tekemisissä ajan kanssa. Aika taas on olemassa niin kauan kuin olemme tekemisissä dualismin kanssa, niin kauan kun aika hallitsee meitä, meidän on toimittava. Meidän on vaikutettava aikaan tehokkaasti käyttämällä aikamme tehokkaasti.

 

Pidän todella eräästä sanonnasta täällä länsimaissa. Alussa sitä oli vaikea ymmärtää. Ihmiset sanovat: ”Älä tuhlaa aikaa.” Ja sanotaan myös: ”Älä tuhlaa elämääsi” ja ”tunnen että tuhlaan elämääni.” Tiibetin kielellä aikaa ei voi tuhlata. Aika on aina aika, ei sitä voi tuhlata. Elämä on elämä. Mutta tarkemmin ajatellen tämä on hyvin syvällistä. Mitä varten aika on? Aika on käyttöä ja kehittymistä varten. Ja aika on suhteellista. Sillä tavoin siis tuhlaamme sitä. Samsarassa kiertäminen on ajan tuhlausta, elämän tuhlausta. Se on hyvin syvällinen sanonta. Tämän silloittaminen, että on oltava ahkera ja valaistuttava ja samalla on valaistunut ikuisesti, se käy jotenkin näin, vaikka en voi todella sanoa, koska en ole buddha. Kun minusta tulee buddha, esitän asian teille hyvin selkeästi ja tarkasti.

 

Palatkaamme nyt hyvin yksinkertaiseen mutta perinteelliseen filosofiseen määritelmään. Paradoksi liittyy opetusten mahayana aspektiin ja erityisesti mahamudraan. Usein kun puhutaan mahamudrasta, puhutaan maaperästä, polusta ja hedelmästä. Se mitä olemme jo tässä käyneet läpi kattaa jollakin lailla maaperän ja myös hedelmän. Opetus myötätunnosta ja hartaudesta liittyy siihen. Nyt puhumme polusta. Polku-mahamudrassa ensimmäinen asia on näkemys: filosofinen näkemys, asenne.

 

Mahamudra opetuksissa ja rukouksissa esiintyy usein eräs lause: tag tshe tha dral. Tag tarkoittaa tagpa, ikuisuusoppi, eternalistinen näkemys. Tshe tarkoittaa tshepa, kielteisyysoppi, nihilistinen näkemys. Tha tarkoittaa äärimmäisyys, loppu. Dral merkitsee vapaa. Joten mahamudra näkemyksen tulee olla vapaa eternalistisesta ja nihilistisestä näkemyksestä, kummastakin. Ja se on paradoksi. Eternalismi ja nihilismi kummatkin ovat itsessään paradokseja ja pitäisi olla vapaa niistä kummastakin ja välttää tulemasta eternalistiksi nihilistejä vastaan tai nihilistiksi eternalisteja vastaan. Sitä sanoisin kaikkien paradoksien äidiksi. Se on se suuri pulma. Minun ei pitäisi sanoa niin. Se on suuri harmonia. Se on oikea sana, kaiken harmonia, ei paradoksi, suuri pulma.

 

Kun yksinkertaistaan asia, niin eternalistinen näkemys on yhtä kuin karma ja kaikki kehittymisponnistelut, jonkinlainen minä-asenne ja näkemys. Yhdestä pahasta seuraa yksi paha, yhdestä hyvästä yksi hyvä. Yhdestä suuresta hyvästä seuraa yksi suuri hyvä ja suuresta pahasta todella iso paha, tiedättehän. Se on eternalistista. Ja nihilismiä on, että kaikki tapahtuu ilman syytä ja olosuhteita, se vain tapahtuu koska se tapahtuu. En tiedä miten te ajattelette mutta minusta se on masentavaa, sillä siinä tapauksessa olen todellinen vahinko. Teistä jokainen on vahinko. Ei ole mitään järkeä, päämäärää, syytä eikä olosuhdetta. Se vain tapahtuu.

 

Sitten rakennamme sillan näiden kahden äärimmäisyyden välille. Se on selitetty toisessa lyhyessä lauseessa, jossa sanotaan että mahamudran (tämä on mahamudra tekstistä) harjoittajan maaperä tai perusta on, että suhteellisen ja äärimmäisen totuuden ykseyden pitäisi voittaa ja vapauttaa meidät eternalistisen ja nihilistisen näkemyksen äärimmäisyyksistä. Se on mahayanan peruspohja ja erityisesti pohja vajrayanan mahamudrafilosofialle.

 

Mitä tulee varsinaiseen päivittäiseen harjoitukseen – meidän täytyisi olla hetki hetkeltä sopusoinnussa kaikkien sattuneiden paradoksien kanssa. Ellemme ole sopusoinnussa, niin sitten todella ponnistelemme. Meillä saattaa olla filosofisesti hyvin voimakas identiteettikriisi. Koska meidän pitäisi olla Buddha, meidän pitäisi olla tunteva olento, pitäisi tuntea hartautta ja myötätuntoa ja samalla pitäisi olla ei-dualistinen.  Se on hyvin hämmentävää. Skitsofreniassa on kaksi persoonallisuutta, tässä useita. Siitä tulee tukalaa. Ja se pitää pystyä harmonisoimaan.

 

Tähän on neuvoja monilta suurilta mestareilta ja on itse asiassa kirjoitettu että näkemyksesi, ymmärryksesi tulisi olla laaja kuin avaruus mutta toimintasi, varsinaisten tekojen hienoja kuin pulverin hiukkaset. Se harmonisoi sen mitä tiedät ja mitä olet. Tiedämme mahamudran perustana, että äärettömyydessä olemme buddha ja äärettömyydessä kaikki on kaikkien rajojen tuolla puolen, mutta samalla suhteellisesti ottaen emme ole vielä täysin kehittyneet, emme kokonaan puhdistuneet, ja niin kauan kuin emme ole täysin kehittyneet ja puhdistuneet, olemme tekemisissä puhdistamisen ja ansion keräämisen kanssa. Meidän pitää oppia, harjoittaa, pitää yllä sitä minkä tiedämme. Sillä tavoin syvempi ymmärryksemme on laaja kuin avaruus, mutta vakaumuksemme ja nöyryys sydämessämme on maan päällä. Siivet voivat olla ilmassa mutta jalkojen pitää olla maassa. Kun niin on, paradoksi on silloitettu, harmonisoitu.

 

Filosofisesti näistä neljästä aiheesta, eternalismi, nihilismi, suhteellinen ja ääretön totuus neljäsataa ihmistä voi väitellä tohtoriksi, niistä voi olla paljon hyötyä. Mutta toisaalta tietäminen on yksi asia. Voin tietää kaikenlaista, oppia mitä vain ja tietää paljon. Voin kirjoittaa kirjoja Buddhasta. Ellen pidä varaani egoni saattaa jopa ehdottaa että Buddha olisi voinut pystyä parempaan kuin mitä hän teki. Hänen olisi pitänyt sanoa näin... 20. vuosisadalla tämä ei oikein kuulosta... mutta Buddhahan eli 500 eKr joten olkoon menneeksi, silloin ihmiset eivät tienneet, kuinka Buddhakaan olisi tiennyt. Sen tyyppistä.

 

Saatat jopa arvella että tuona tiettynä päivänä Ananda unohti tarjota hyvän lounaan, ja spekuloida sitten sillä. Voi myös olla, ettei suurilla mestareilla, Buddhan oppilailla ollut nauhureita eikä videokameroita ja niin he ehkä muistivat Buddhan sanat väärin. Ja meidän pitäisi tutkia asiaa. Voimme tietää paljon ja se on hyvä, mutta tietäminen ei tee meistä sitä minkä tiedämme. Me emme ole se minkä tiedämme. Olemme se minkä oivallamme. Oivallus voi olla 10 prosenttia tiedosta, joka saattaa olla 90 prosenttia kaikesta tiedettävästä mitä on olemassa. Oivallan ehkä vain 10 prosenttia siitä minkä tiedän. Näiden paradoksien harmonisointi tapahtuu niin, että todella arvostaa ja tunnistaa tämän ja työskentelee siltä pohjalta.

 

Näin minusta tämä paradoksi silloitetaan tutkimalla ja tasapainottamalla neljä osa-aluetta jotka ovat eternalismi, nihilismi, suhteellinen totuus ja absoluuttinen totuus ja katsomalla paljonko niistä tietää ja mitä siitä on oivaltanut ja tasapainottamalla sen myös. Kun se on tehty, niin harjoittajina olemme väliaikaisesti voittaneet paradoksaalisen ongelman. Ja paradoksit eivät ole ongelma, ne ovat realiteetti.

 

Tarkastelkaamme asiaa edelleen. Henkilö edistyy harjoituksessa. Hän kypsyy hitaasti ja tulee oivaltaneemmaksi. Täällä lännessä on oma valaistumista koskeva käsitteensä. Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että se on hyvin syvällinen, vaikka joskus se kiusasi minua suuresti tavatessani ihmisiä, jotka sanoivat olevansa valaistuneita. Todellakin, täällä päin, kyllä. Alussa olin vähän hämilläni jos sanon totuuden, mutta koetin olla kohtelias. Minun täytyi sanoa: no, se on hyvä sinulle. Nyt ymmärrän enemmän luettuani kirjoja, tavattuani paljon ihmisiä ja olen tullut keski-ikään. Luulisin että olen alkanut nähdä asiat vähän selvemmin, ja että tässä tilanteessa se mitä ihmiset tarkoittavat, on todella jotain hyvin syvällistä. Puhuessaan valaistumisesta he eivät puhu buddhuudesta. He puhuvat – tätä ei voi käyttää todellisena dharma-sanana, joka edustaisi perimyslinjaa, mutta slangisanalla sanoen he puhuvat jostain, mitä voi kutsua minivalaistumiseksi. Se sitten johtaa oikeaan valaistumiseen, buddhuuteen. Opimme jotain, ymmärrämme sen, vakuutumme ja oivallamme sen. Se on oivallus. Se on hyvä. Ja käsitykseni mukaan ne, jotka ovat puhuneet minulle valaistumisestaan hyvin innostuneina, eivät ole vain keksineet jotain. He eivät koeta esittää Buddhaa, vaan heillä on pätevä ja syvällinen ymmärrys ja oivallus jostain.

 

Se on hyvä, ei sitä voi kieltää. Aikaisemmin tein niin monta kertaa kun kärsivällisyyteni loppui. Ei ehkä kokonaan mutta puoliksi. Sanoin jotain tähän suuntaan: ”Luuletko olevasi Buddha?” Toinen vastaa: ”En tiedä.” Hyvin rehellisesti. Ihmiset ovat hyvin rehellisiä. ”En tiedä.” Sitten vastaan: ”No Buddhan pitäisi tietää kaikki.” Se saattaa rikkoa heidän kuvitelmansa. Kadun todella, koska en luule, että he tarkoittivat sitä. Ihminen oivaltaa jotain siitä mitä hän tietää, ja sitten harjoittaa sitä. Oivalluksen jälkeen mennään eteenpäin. Sitten oivalletaan yksi askel lisää. Voi siis olla eri asioiden oivaltamista askel askeleelta. Kehitymme ja kypsymme ja tähän liittyy myös paradoksi.

 

Siitä näkökulmasta voin sanoa että minulla on ollut monta minivalaistumista. Se on opettajieni antama siunaus. Kykenen ymmärtämään jotain, pystyn tekemään harjoituksia ja jotenkin eräänlaiset verhot avautuvat ja näen niiden taakse. Se ei lopu siihen. Jonkin ajan kuluttua huomaan katselevani verhojen takan olevien seuraavien verhojen kankaan kuviointia. Kun oivallan sen, se on saavutus. Sitten rupean avaamaan myös niitä. Tällä tavoin paradoksit silloitetaan todellisessa syvässä kypsymisprosessissa. Siten me harjoittajina käymme jatkuvasti läpi jatkuvaa paradoksien harmonisointia ja paradoksaalisia sisäisiä tasoja. Toisinaan ne ovat emotionaalisia, joskus filosofisia, ymmärrykseen tai asenteeseen liittyviä, joskus pelkkiä tuntemuksia ilman filosofioita, ilman selityksiä, pelkkä puhdas tunne. Ne täytyy yksi kerrallaan harmonisoida.

 

Joskus on tietysti ongelmia. Tapasin kerran herrasmiehen joka hämmensi minua. Jouduin aivan hämilleni puhuessani hänen kanssaan. Hän kieltäytyi käyttämästä sanaa ”minä” keskustelussaan. Todella niin oli. Onko sellaisia henkilöitä vielä täällä? Hän oli kuullut minun sanovan, että minä on tietämättömyyden lähde. Niinpä hän todella vannoi, ettei sanoisi "minä". Sitten siitä tulee "me" tai jotain. Varsin hankalaa. Se ei nimittäin auta. Koska niin kauan kuin minä on mielessänne, tunteissanne ja käsitteissänne se, sanotteko sen ääneen vai ette, ei tee asiassa mitään eroa. Kun koettaa olla sanomatta sitä, siitä tulee vielä enemmän minä. Minä olen sitä mieltä.

 

Asian toinen puoli on, että kun koetamme kehittyä, oivaltaa ja tulla entistä kypsemmiksi, niin sen täytyy tapahtua oikeasti. Teeskentely on vain eräänlaista itsensä pakottamista ja näyttelemistä, eikä se toimi. Tällä tavoin harjoittajina meidän mielestäni täytyy silloittaa paradoksit. Meidän on harmonisoitava kaikenlaiset äärimmäisyydet, mutta sen on sitten oltava aito sopusointu. Se ei voi olla pelkkä kosmeettinen harmonia, joka näyttää hyvältä ulospäin. Se ei auta. Se ei toimi ollenkaan. Täten paradoksien todellinen silloittaminen täytyy olla aito kokemus ja todellinen oivallus. Asteittainen oivallus.

 

Viimeinen asia paradokseista. Kun puhun esimerkiksi mahayanasta, hinayanasta (eli theravadasta) ja vajrayanasta, niin toisinaan se muuttuu hankalaksi. Aivan kuin luokittelisin hinayanan vähäisemmäksi ja mahayanan ja vajrayanan parhaiksi. Siltä se näyttää ja niin buddhalaisuuden harjoittajan sisäinen kehitys etenee. En voi keksiä jotain uutta ja näin puhuvat kaikki muutkin mahayana- ja vajrayanabuddhalaiset opettajat. Heidän on sanottava niin, koska niin asia on.

 

Mutta varsinainen siihen liittyvä paradoksi on persoonallinen. Joku saattaa harjoittaa vajrayanaa, joka on oletetusti paras, mutta hän on vähemmän kuin toinen, joka harjoittaa perustheravadaa. Kaikki riippuu henkilön oivalluksesta. Jos harjoittaa vajrayanaa theravada-motivaatiolla, se vain näyttää vajrayanalta. Hän uskottelee, joskaan se ei ole paha. Henkilön yksilöllinen oivalluksen taso on hinayanan, mahayanan ja vajrayanan todellinen määritelmä. Ei niinkään näiden koulukuntien menetelmät, kuin henkilön sisäinen oivalluksen taso ja kypsyys. Tästä vakuuttuneena tunnen oloni hyväksi.

 

Ja sitten on eräs asia muista uskonnoista. Tästäkin tuntuu hankalalta puhua, koska uskon, että uskonnolliset ihmiset oppivat toisiltaan. Eivätkä vain uskonnolliset vaan ei-uskovaisetkin, he jotka uskovat hyvään, myötätuntoon, ystävällisyyteen, hyvänä ihmisenä olemiseen. Minusta kaikkien pitäisi työskennellä yhdessä ja oppia toisiltaan ja sille perustukselle perustin Maitreya Instituutin. Mutta siihen liittyy vaikeus: kun rupean sanomaan sellaisia asioita kuin ”buddhalaisuus ja kristinusko ovat samaa”, niin mistä minä voin tietää? En ole kristitty. Minulla ei ole mitään valtaa sanoa mitä Kristus opetuksellaan tarkoitti. Mitä Buddhan opetuksen ytimeen tulee, se on suhteellinen ja absoluuttinen totuus ja olen varma, sikäli kun tunnen hänen opetuksiaan, kaikki koko universumissa on tekemisissä suhteellisen ja äärettömän totuuden kanssa. Mikseivät kaikki muut uskonnot liittyisi siihen myös? Sillä tavoin tunnen oloni hyväksi tässä kohtaa.

 

Mutta tähän liittyy myös toinen asia. Buddhalaiset ystäväni sanovat toisinaan: buddhalaiset eivät usko Jumalaan. Minä en tiedä mitä se tarkoittaa, koska Jumala on kristillinen käsite. Ymmärtääksesi tarkasti mitä Jumala tarkoittaa, sinun on oltava kristitty. Jos olet buddhalainen, et ole kristitty. Miten buddhalaisena voit tietää uskotko Jumalaan vai etkö? En tiedä, j tai p, kumpi Jumala on. Sillä voi olla mikä tahansa merkitys, se voi merkitä hallitusta niin kuin tasavallassa. On paljon mahdollista että Jumalan todellinen kristillinen käsite ja buddhalainen käsite Buddhasta ovat sama asia. Voi olla ettei, mutta kun sanotaan, että buddhalaiset eivät usko Jumalaan niin minusta siinä ei itse asiassa ole järkeä.

 

Mutta sitten, kuvaus siitä, että jotkut kaverit loivat koko maailman ja lepäsivät sunnuntaina, siinä ei minusta ole järkeä myöskään. En usko, että se on totta. Se on kansansatu, kulttuuria, kaikki tahtoivat pitää vapaapäivän kerran viikossa. Ihailen todella länsimaista kulttuuria. Työskentelette lujasti viisi päivää ja pidätte kaksi vapaata. Se on hienoa, ehditte latautua, saada uutta energiaa. Sitten yhdistätte sen Jumalaan, miksei, kuulostaa hyvältä. Mutta buddhalaisena sanon, että varmastikaan tuolla ylhäällä ei ollut ketään istumassa luomassa planeetta maata ja keitti koko sopan ja jotkut asiat menivät vikaan niin kuin San Francisco, siellä on niin paljon vikoja, virheitä. Emme usko johonkin sellaiseen, todellakaan.

 

Mutta sitten Jumala oikeana asiana, pyhänä käsitteenä ja uskonnon ytimenä, tämän käsitteen arvosteleminen on aivan väärin. Minä todella kohtaan tässä vaikeuden. Miten omantuntoni mukaan buddhalaisena, joka seuraa Buddhan opetusta, selvitän tämän asian: on taas harmonisoitava paradoksi. Joskus se on jopa ongelma mutta paradoksi on tässä oikea sana. Teen siis näin: Buddha sanoo, että suhteellisen totuuden mukaan kaikki universumissa on syiden ja olosuhteiden tulos. Absoluuttiselta kannalta kaikki on kaikkien rajoitusten tuolla puolen. Vajrayanan absoluuttinen totuus on, koko ympäristömme Kalifornian tasangon virheet mukaan lukien on Nirmanakaya Puhdas maa. Ja joka ikinen tunteva olento mukaan lukien he, joita pidetään pahimpina rikollisina samoin kuin hyvät ja viisaat, jokainen on äärettömän ruumiillistuma, Buddha ytimeltään. Koska niin on, kristinusko ja kaikki muut uskonnot ovat osa tuota mandalaa. Ei voi olla, että kaikki ovat, paitsi joku ei. Siksi ei ole mitään vaikeutta kunnioittaa jokaista, jolla on sama potentiaali ja ydin. Se ei ole tekopyhyyttä eikä toiveajattelua, se on totuus, oikeastaan. Siitä näkökulmasta tämä paradoksi on jollakin tavoin harmonisoitu yhden askeleen verran.

 

Ja toinen askel. Opetuksissaan Buddha sanoi että heitäkin, joilla on eternalistinen tai nihilistinen näkemys, heitä kunnioitetaan eikä arvostella. Näin minusta tuntuu paremmalta, kun mietin miten minun buddhalaisena pitäisi suhtautua niihin, jotka puhuvat ja uskovat jotain aivan päinvastaista kuin buddhalainen uskoo. Buddha itse silloitti tämän paradoksin meitä varten. Näin omassatunnossani tunnen tekeväni oikein kun olen mukana sellaisissa asioissa kuin Maitreya Instituutti. Emme voi poistaa eroja. Erojen täytyy olla olemassa. Se on itse asiassa hyvä asia. Kun aviopari on ollut pitkään naimisissa ja he väittävät olevansa kovin erilaisia, neuvoni on: silloittakaa paradoksi, olette erilaiset, se tarkoittaa: oikein hyvä. Valkoinen paperi ja musta tussi, voi tehdä kauniin piirustuksen. Jos olette erilaiset, teillä on kaikki kaikesta. Ja jos olette sopusoinnussa, voitte muodostaa todella terveen ja täyden perheen. Jopa perheessä on paradoksit silloitettava.

 

Toivon, että tästä on ollut teille apua, itselleni se on ollut hyvin hyödyllistä. Nykymaailmassa me olemme toistemme näkyvillä tiedotusvälineiden kautta, eri elämäntavat, kulttuurit ja uskonnot eivät merkitse paljon, koska käytännössä vaikutamme toisiimme kaikin mahdollisin tavoin. Henkisesti nukumme samassa makuusalissa. Ne jotka kuorsaavat voivat häiritä toisia ja meidän on harmonisoitava erot parhaamme mukaan. Kun se tapahtuu, maailmasta tulee parempi paikka olla. Voitte kysyä kysymyksiä.

 

Kysymys: Voisitteko puhua kehon, mielen ja maailmankaikkeuden ykseydestä?

 

Rinpoche: Keho ja mieli ovat ykseydessä niin kauan kuin elämme. Emme ole ykseydessä minkään kanssa enemmän kuin kehomme ja mielemme. Kun kuolemme, niin se ykseys hajoaa väliaikaisesti, jossain määrin.

 

Koetan arvailla kysymyksen syvällistä puolta. Tarkoitatko, että voit kehittää mieltäsi sopusoinnussa kehon ja universumin kanssa? Jos tarkoitat sitä, niin varmastikin, kyllä. Ehkä tämä käsite tulee terveystietoisuudesta ja luonnon läheisyydessä elämisestä, kauniista tajunnasta, jollainen kalifornialaisilla on, erityisesti Uuden Ajan liikkeessä mukana olevilla, heillä on, se on itse asiassa siunaus planeetallemme. Siitä näkökulmasta kyllä.

 

Meille buddhalaisina tämä keho ei tietenkään ole kovin tärkeä. Keho tässä on kuin vene. Istumme siinä emmekä tee siihen reikiä, jotta se veisi meidät toiselle rannalle. Suuri bodhisattva Santideva kirjoitti tekstissään bodhisattvacarya-avatara, että tämä keho on kuin laiva. Henkilö joka kohtelee sitä kunnioituksella ja arvostuksella voi saavuttaa samsaran toisen rannan eli nirvanan. Siksi Buddha opetuksissaan kehottaa meitä pitämään huolta ruumiinkunnosta, välttämään tupakointia, huumeita ja alkoholia koska se vaikuttaa mieleemme.

 

Kysymys: Voiko mikään oppi, joka tuo pään ja sydämen yhteen, olla syvällinen polkuna?

 

Rinpoche: Periaatteessa kyllä. Elämme uskomme mukaan, vaikka meillä on heikkoutemme, me kaikki teemme virheitä. Emme koeta oikeuttaa virheitämme emmekä heikkouksiamme vaan työskentelemme niiden parissa. Tunnistamme ne ja koetamme kohentaa niitä. Siitä näkökulmasta pään ja sydämen täytyy varmasti tulla yhteen. Pään täytyy muuttua sydämeksi.

 

Kysymys: Olen homoseksuaali enkä voi muuttaa sitä. Mistä johtuu että on gay. Miten vilpittömänä buddhalaisena voin tehdä harjoituksia? Auta tuntevaa olentoa.

 

Rinpoche: No niin. Mitä aiheen poliittiseen puoleen tulee, se on hyvin herkkä aihe, mutta yleisesti ottaen me olemme ihmismaailmassa. Jokaisella on inhimillinen kiintymys. Olipa sellainen tai tällainen kumppanuus, niin kyse on kiintymyksestä. On sosiaalisia ja poliittisia ja monia muita syitä, mutta mitä haluun tulee, se on samanlainen halu, mikä saa ihmiset ryhtymään tämänlaiseen toimintaan ja kaikkeen toimintaan. Yksi asia ei ole toista parempi eikä pahempi, se on sama asia. Tietenkin, jos todella seuraa Vinaya polkua sitten homoseksuaali - tai miten sanotaan, luokituksia on monta? Tai muille tulla munkiksi tai nunnaksi on yhtä hyödyllistä. Toinen ei ole toista parempi tai huonompi. Kiintymys koskee kaikkia tuntevia olentoja ja erityisesti ihmisiä halun maailmassa. Kysymys jatkuu liittyen karmaan. Sitä on mahdoton tietää, koska samassa tilanteessa voi olla 10 000 ihmistä ja jokaisella on erilainen karma. Ei voi sanoa että tämä on karmaa siitä ja siitä. Voi arvailla mutta arvaukseni on yhtä hyvä kuin sinunkin.

 

Kysymys: Miten tietää onko itsellä aitoa myötätuntoa ja tunnetta vai teeskenteleekö ja näytteleekö?

 

Rinpoche: Meillä täytyy olla aitoa myötätuntoa ja se alkaa, kun ei teeskentele. Mutta vaikka joku teeskentelisi hartautta ja myötätuntoa se ei ole kielteinen asia. Hänhän toivoo sitä. Todella kaipaa sitä. Joten hän haluaa uskotella, että hänellä on se. Ei se ole paha. Mutta varmasti todellinen aito myötätunto ja hartaus eivät ole näyttelemistä. Ne tulevat sydämestä. Mutta jos näyttää myötätuntoaan ja hartauttaan pettääkseen jotakuta omaksi hyödykseen, se ei tietenkään ole hyvä asia. Sitä kutsutaan huijaukseksi. Mutta jos vilpittömästi toivoo omaavansa sen ja tekee parhaansa ja myöhemmin havaitsee, ettei se ole tarpeeksi syvää, se ei ole huijausta, se on kokonaan eri asia. Siinä ei ole mitään vikaa. Sillä tavalla melkein kaikki aloittavat, parhaansa tekemällä. Joskus meillä todella on sitä, joskus ei, mutta teemme parhaamme edistyäksemme ja tullaksemme yhä kypsemmiksi.

 

Kysymys: Miten voin saada initiaation ja harjoittaa siihen liittyvää harjoitusta ellen ymmärrä sanoja jotka kuulen tai luen?

 

Rinpoche: Jos tiedät mitä sanojen pitäisi periaatteessa tarkoittaa, että kyseessä on vaikkapa turvautumisrukous, turvautumisen uudistaminen, niin sanat tarkoittavat turvaudun Buddhaan, turvaudun Dharmaan, turvaudun Sanghaan. Jos uudistetaan bodhicittaa, sanotaan: "Toivon valaistuvani kaikkien olentojen hyödyksi". Seitsenosainen rukous on seitsenosainen, tiedäthän, kumartaminen kaikille buddhille ja bodhisattvoille, lahjojen tarjoaminen heille jne.

 

Kun merkitys on ymmärretty ja lausut sanoja, ajattelet merkitystä, vaikka et tiedä sitä sana sanalta, se riittää initiaation vastaanottamiseksi. Varmasti. Mutta harjoitusta varten tarvitset tarkat ja selkeät ohjeet. Tekstin lukemistransmissio tarvitaan myös ja sitä et ymmärrä, ellet ole tiibetiläinen, mutta ohjeet ymmärrät kyllä. Opettaja istuu kanssasi tai ryhmän kanssa ja käy tekstin läpi rivi riviltä ja selittää, mitä mikäkin tarkoittaa ja mitä missäkin kohtaa pitää ajatella, visualisoida ja mihin keskittyä visualisaatiossa. Se neuvotaan tarkkaan. Sen jälkeen voit tehdä harjoitusta.

 

On hyvin vaikea kääntää kaikki. Ymmärrän ongelmasi ja toivon, ettei kestä kovin kauaa, ennen kuin päätekstit on käännetty englanniksi. Käännöksiä ei kuitenkaan pidä tehdä vain siksi, että itse on epätoivoinen, vaan se pitää tehdä kunnolla sen takia, että siunaus on säilytettävä. Ainakin saksaksi sanotaan, ettei pidä heittää lasta pois pesuveden mukana. Että täytyy pystyä pesemään lapsi ja pitämään se, ja heittää likainen vesi pois. Siihen menee aikaa.

 

Kysymys: Ihmiset tuntuvat usein pitävän absoluuttista tärkeämpänä kuin suhteellista. Mutta jos paradoksi pitää tasapainottaa, on ehkä hyödyllistä pitää niitä tasa-arvoisina. Voitteko kommentoida?

 

Rinpoche: Tietysti. Absoluuttinen on tärkeämpi, absoluuttisesti. Mutta niin voi sanoa ainoastaan suhteellisesti. Harjoittajana sinulle ainoa tapa käsitellä absoluuttia on suhteellinen, siten me sitä käsittelemme, emme voi käsitellä absoluuttia absoluuttisesti nyt. Emme ole valaistuneita, tarkoitan että itse en ole. Jotkut teistä voivat olla ja se on hyvä, mutta kun ei ole Buddha vielä, niin suhtautuu kaikkeen suhteellisesti. Ääretön on varmuutemme ja tapahtuipa mitä tahansa. Miten monta virhettä olemmekaan tehneet, niin absoluuttisesti emme koskaan voi kadottaa ääretöntä buddhaolemustamme. Se on varmuutemme ja vakuutemme, se on ääretöntä, se on olemassa. Mutta sitten, meidän täytyy kehittyä suhteellisesti.

 

Päätämme tähän ja toivon vielä kerran, että aihe on ollut hyödyllinen ja auttanut meitä selventämään vajrayanan harjoitukseen ja opiskeluun liittyviä kysymyksiä. On niin paljon paradokseja. Ja samaan aikaan ihminen todella haluaa kehittyä ja elää elämää, jolla on merkitystä, tahtoo tehdä asiat aidosti. Niin kuin ystävämme täällä sanoi, myötätuntoa voi teeskennellä, samoin hartautta. Luulisin että hän tarkoittaa, että henkilö ei todellisuudessa teeskentele, vaan ajattelee olevansa myötätuntoinen ja harras, mutta se ei ole kovin syvää. Vaikka syvää myötätuntoa ja hartautta ei olisi, niin pinnallista myötätuntoa ja hartautta on. Koska vähänkin sitä on, sitä on arvostettava. Meren pohjaan pääsee pinnalta. On sukellettava siihen hitaasti ja aloitettava pinnallisesta osasta. Jos voimme heti saada itsemme ilmestymään kaiken keskellä, niin hyvä, mutta yleensä sen tapahtumiseksi tarvitaan ihme. On kuljettava siis askel askelelta. Rukoilen ja me kaikki rukoilemme yhdessä, että jokaisen edistyminen dharmassa olisi aitoa. Ja mitä tulee huolestumiseen valheellisesta myötätunnosta ja hartaudesta, niin sen pitäisi olla meidän kaikkien huoli. Myötätunnon ja hartauden tulisi olla aitoa ja syvää ilman teeskentelyä.

 

kotisivulle