Chögyam Trungpa

Buddhan sydän

(kirjasta The Heart of Buddha)

 

Henkilökohtainen matka

   Mikä on Buddhan sydän?

   Tarkkaavaisuuden neljä perustusta

1.      Tarkkaavaisuus kehossa

2.      Tarkkaavaisuus elämässä, eloonjäänti

3.      Tarkkaavaisuus ponnistuksessa

4.      Tarkkavaisuus mielessä

   Hartaus

   Polun asteet

     Turvautuminen:

1.      Asenteen muutos

2.      Muutos ilmiasussa

3.      Nimen muutos

        Turvautumisseremonia

    Bodhisattvavala:

    Kuusi paramitaa

        Bodhisattvavalan seremonia

   Pyhä näkemys: Vajrajoogini harjoitus

Muiden kanssa työskentely

    Suhde

    Kuoleman tunnistaminen

 

 

Henkilökohtainen matka

 

Mikä on Buddhan sydän?

Buddhalaisuudessa on kolme ohjesääntöä: shila, samadhi ja prajna. Shila on itsekuri tai moraali, tietynlainen meditatiivinen tapa käyttäytyä. Samadhi on tarkkaavaisuuden ja tietoisuuden harjoitusta, jonka kautta kaikki mielentilat voidaan kokea kokonaisvaltaisesti ilman häiriöitä. Prajna eli erotteleva tietoisuus on selkeyden tila, jossa pystyy näkemään eri mielentilat, niin ettei yksittäinen mielentila enää saa innostumaan tai masentumaan.

 

Itsekuri, mietiskely ja erotteleva tietoisuus johtavat meidät kokemaan egottomuuden. Ego viittaa sellaiseen mielentilaan, jossa ilmiömaailma joko houkuttelee tai kauhistuttaa meitä. Se, mitä ego haluaisi nähdä, riippuu siitä, mitä pitää toivottavana oman minuuden säilyttämiseksi.

 

Kun puhutaan minuuden voittamisesta, egottomuudesta, se ei tarkoita tyhjyyteen häviämistä, vaan vapautta ego-kiihkoilusta; vapautta siitä, että haluaisi omistaa koko maailman, että haluaisi kaiken ympärillään olevan täysin omien toiveiden mukaista ja ylläpitämässä minun - itsen - turvallisuutta, egoa. Kun huomaamme oman egokiihkoilumme, silloin herätämme oman suuremman olemassaolomme, jota sanskritiksi kutsutaan bodhichittaksi.

 

Bodhi on sukua sanalle Buddha ja tarkoittaa hereillä oloa. Chitta tarkoittaa sydäntä tai olemusta. Bodhichitta on Buddhan tai kenen tahansa henkisessä mielessä hereillä olevan olemus. Jotta se syntyisi itsessämme, meidän on harjoiteltava tarkkaavaisuutta shamata mietiskelyn avulla ja tietoisuutta vipashyana mietiskelyn kautta.

 

Sen lisäksi on tarpeen seurata shilan, samadhin ja prajnan ohjesääntöjä. Niiden avulla tietää mitä tehdä ja mitä välttää ja tulee tietoiseksi buddhasta sisällään. Nuo periaatteet eivät tuota buddhan kaltaista tietoisuutta sinänsä; meillä on se jo. Mutta shila, samadhi ja prajna ohjaavat meidät oivaltamaan sen mitä loppujen lopuksi olemme.

 

Buddhalaisen perinteen mukaan emme saa mitään uutta viisautta, eikä mitään tuntematonta osatekijää ilmesty mielentilaamme. On kysymys heräämisestä ja kuorien poistamisesta. Hyvät ominaisuudet ovat jo meissä, ne on vain paljastettava. Kun synnyttää bodhichittan sydämessään, se tuo ylimääräistä vapautta. Vapaus tässä tarkoittaa vapautta omille kyvyillemme asetetuista rajoituksista.

 

Jos kysymme, millainen Buddhan mieli tai sydän on, niin se on hyvin avoin, se haluaa tutkia ilmiömaailmaa ja se on avoin suhteessa muihin. Se on peloton ja tiedonhaluinen, mikä tällä tasolla on yhtä kuin prajna. Se on laajeneva ja näkee joka suuntaan. Kun esteitä ilmaantuu, Buddhan mieli ei pelkää kohdata niitä. Se on rakastava ja lempeä, ilman mitään aggressiota, täynnä iloa ja huumoria.

 

Harjoittajina meillä on erilaisia keinoja herättää itsessämme valaistuneet ominaisuudet. Pääharjoitus tunnetaan nimellä itsensä asettaminen muiden sijalle ja toiset itsen paikalle. Se tarkoittaa, että samastumme täysin toisten kipuihin ja annamme muille oman nautintomme täydellisesti. Sillä tavoin havaitsemme ja paljastamme sen miten kömpelösti takerrumme itseemme.

 

Meditaatioistunto ja sen jälkeinen toiminta, jälkimeditaatio, ovat kuin sisään ja uloshengitys. Jotta voisi toimia hengittämällä ulos, on hengitettävä sisään. Hiljaa istuminen valmistaa toimintaan ja joskus toiminta myös valmistaa tilaan jossa ei ole toimintaa. On tärkeää noudattaa itsekuria, olla tyyni ja vakaa. Siitä syntyy paljon voimaa ja viisautta. Mietiskely ja jälkimeditaatio ovat kumpikin elämässä tärkeitä; niin kuin sisään ja uloshengitys.

 

Kun olemme kehittäneet joltisenkin mielen hallinnan shamataharjoituksen kautta ja pystymme pitämään yllä tarkkaavaisuutta pitkän aikaa, vipashyana alkaa. Shamatassa kaikkea katsotaan, aistien välittämiä tuntemuksia, ajatuksia ja tunteita, mutta ainoastaan toteamalla tapahtumat. Jos vaikkapa haistaa hyvän ruuan tuoksun ja alkaa ajatella miten haluaisi mennä syömään sitä, se vain todetaan. Vipashyanassa ajatukset ovat edelleen erillisiä ja samalla muodostuu panoraaminen näköala, ilman että asiat riippuvat kiinni toisissaan niin kuin ne ennen tekivät. Vaikka haistelisi ruuan tuoksua puoli tuntia, haistaminen on pilkkoutunut osiin: haistaa, ei haista, haistaa, ei haista. Ellei taukoa olisi, ei voisi haistaa ollenkaan.

 

Egon tasolla kokemukset eivät ole jatkuvia. Luulemme että ne jatkuvat, mutta todellisuudessa kaikki muodostuu pisteistä. Kun kokemukset pilkotaan osasiksi, siitä saattaa syntyä jokin oivallus näytteillä olevien palasten yhteenkuuluvuudesta. Se on vipashyanaa.

 

Selkeä näkeminen on vipashyanan määritelmä. Maailma voidaan nähdä kuin suurena näyttelynä sen jälkeen, kun on oivallettu, että asiat eivät ole ollenkaan kiinni toisissaan. Jotta voisi nähdä värin, on levättävä ja sitten nähtävä väri uudelleen. Siis ensin näkee, sitten lepää ja sitten näkee värin loistokkuuden uudelleen. Kun koskee kiveä, se on hetkellinen kosketus, hetken kivi eikä jatkuva kivi. Ystävät ovat tämän hetken ystäviä. Mitä enemmän näkee epäjatkuvuuden merkkejä, sitä värikkäämmäksi maailma muuttuu. Se on tarkkuutta jolla ilmiömaailmaa tulee tarkastella.

 

Mielihyvä on muuttuva käsite. Ei ole kiintopistettä mihin siinä voisi luottaa. Eri ihmiset kokevat eri asioita miellyttävinä ja samassa paikassa saattaa olla joskus mukavaa, toisinaan taas ei. Kun näet kiehtovia asioita, pilko ne osiin. Se antaa aikaa hengittää, koska osien välissä on tauko ja alkaa arvostaa noiden osien muodostamaa kokonaisuutta. Se voi tuntua raikkaalta ja uudelta tavalta suhtautua asioihin mutta se voi olla myös masentavaa, koska tahtoisi koko ajan takertua menneeseen. Kunnes on tutustunut shamathaan ja vipashyanaan oman kokemuksen kautta, sitä ei voi ymmärtää. Mietiskely on tehtävä itse. ”Se uskoo joka näkee.”

 

Kysymys: Miten paljon voi antaa periksi kokeilunhalulleen ja miten paljon tulisi seurata buddhalaista etiikkaa?

 

Trungpa Rinpoche: Se on jokaisen oma asia. Takana täytyy olla tarpeeksi harjoitusta tai vähintäänkin ymmärrys oman mielen hetkellisyydestä. Mieli ei jatku, siksi arvostaa maailmaa. Sitten voi tutkia lisää. Siihen ei liity mitään tiettyjä ohjeita, paitsi että istuu suorassa ja matkii Buddhaa. Sen voi tehdä. Eikä kukaan varmastikaan moiti röyhkeäksi.

 

Kysymys: Minun pitäisi siis vain jatkaa harjoitusta.

 

Trungpa Rinpoche: Niin, jatka harjoitusta.

 

Ensin tarvitaan jonkin verran kokemusta meditaatiosta, sitten opiskellaan teoriaa. Tällä tavoin opiskelu vahvistaa kokemuksen, eikä tieto jää epäoleelliseksi informaatioksi. Jos opiskelee ensin kaikki buddhalaiset opinkappaleet, ei enää tunne tarvetta mietiskellä, tietäähän jo kaikki vastaukset. Mutta Buddha ei ole professori, eikä valaistunut täysin informoitu henkilö. Buddhaa kutsutaan kaikkitietäväksi, koska hänellä oli tarkka yleinen tuntuma kaikesta. Sen sijaan, että hän olisi opiskellut faktoja ja numeroita, hän aisti kokonaisuuden intuitiivisesti ja tarkasti (jnana).

 

Oppilaina polulla saamme välähdyksiä valaistuneesta tilasta. Välähdykset muuttuvat yhä pysyvämmiksi kokemuksiksi. Meidän ei tarvitse luoda valaistumista, se vain tapahtuu. Valaistumista voidaan kuvata absorbtion eli syventymisen muotona, mutta se ei ole sellainen transsi, jossa menettää yhteyden ympäristöönsä. Se on avoimuuden ja kokonaisuuden tunne, jolla ei tunnu olevan alkua eikä loppua. Sitä kutsutaan vajrankaltaiseksi samadhiksi. Vajra merkitsee psykologista tuhoutumattomuutta. Se on niin täydellinen mielenterveyden tila, ettei mikään virhe voi tuhota sitä. Samadhi viittaa tyyneen älyyn (prajna). joka on itsessään olemassa, eikä koko ajan ryntäile edestakaisin koettaen löytää ratkaisun kaikkeen. Vajrankaltainen samadhi muodostuu älystä (prajna), myötätunnosta (karuna) ja viisaudesta (jnana). Myötätunto tässä sisältää taitavia keinoja auttaa älykkäästi, niin että emme tee avun saajasta passiivista, vaan autamme häntä kehittymään ja auttamaan itseään.

 

Mietiskely on työskentelyä itsensä kanssa, sen sijaan että koettaisi ratkaista kaikki ulkopuolella olevat ongelmat. Korjataan projektori sen sijaan että koetettaisiin muuttaa kankaalle heijastuneita kuvia. Muokataan luojaa, ei luotuja sen päättelyn seurauksena, että mieli on hämmennyksen syy, ja voittamalla hämminki saavutetaan valaistunut tila. Se voidaan tehdä vain mietiskelyn kautta. Buddha teki sen ja mitä hän oppi, sen hän välitti meille.

 

Tutkikaamme ensin mitä on hengellisyys. Jotkut sanovat, että se on tuonpuoleisen onnen saavuttamista; joillekin se on maailman muuttamista pahasta hyväksi ihmeen kautta. Buddhalaisuudessa hengellisyys tarkoittaa työskentelyä olemassaolon perustan, mielen ja sen tilojen kanssa. Elämä on jatkuvaa ponnistelua elämän ylläpitämiseksi. Yritämme luoda kiinteää minäkuvaa ja joudumme puolustamaan sitä taistellen, syntyy halu ja viha. On katsottava kuka minä olen, tutkittava olemassa olevaa mielentilaa ja ymmärrettävä, mitä on käytännössä tehtävä, jotta saisi vastauksen siihen, mikä ego on. Emme pyri tässä metafyysiseen keskusteluun elämän tarkoituksesta tai hengellisyyden merkityksestä abstraktilla tasolla. Tarvitsemme vain yksinkertaisen neuvon, miten astua hengelliselle tielle.

 

On ainoastaan yksi vaihtoehto: on lähdettävä siitä mitä on nyt. On tutkittava sitä, kuka olemme. Buddhalaisuuden työskentelypohja on oma mielemme, ja hengellisyys perustuu mieleen. Mieli on se, mikä erottaa tuntevat olennot kivistä, puista ja järvistä. Se on jotain, millä on erotteleva tietoisuus, kaksinaisuuden tunne, se voi takertua ulkopuolellaan olevaan ja myös hyljeksiä sitä. Tiibetiläisen määritelmän mukaan ”se mikä voi ajatella toista, projektiota, se on mieli”.

 

Mieli ei ole mikään epämääräinen asia päässä tai sydämessä joka vain on, niin kuin tuuli puhaltaa ja ruoho kasvaa. Se on hyvin konkreettinen. Siihen sisältyy havaitseminen perustasolla. Mieli kehittyy, kun aletaan havaita jotakin muuta kuin itse. Mieli tulkitsee, että itse on olemassa koska havaitaan muuta. Se on se ajatustason temppu, josta mieli muodostuu. Olisi johdonmukaisempaa ajatella, että koska minä olen, muukin on olemassa, mutta itsen olemassaolon epävarmuus saa mielen todistelemaan sen olemassaoloa kääntämällä asiat toisin päin. Niin syntyy dualismin harha. Tämä mieli on perustanamme mietiskelyharjoituksessa ja tietoisuuden kehittämisessä.

 

Mieli ei voi olla olemassa ilman tunteita. Dualistinen harha ei pettäisi meitä tarpeeksi hyvin jos se perustuisi pelkkään ajatteluun. Ensin kehitämme tunteita todistaaksemme olemassaolomme, mutta osallistumme enemmän kuin aioimmekaan, ja häviämme. Olemme kuin metsästäjä, joka on päättänyt ampua kauriilta jalan kerrallaan, mutta kauris juoksee nopeasti ja näyttää pääsevän kokonaan pakoon. Metsästäjä turhautuu ja ryntää tosissaan tähdäten sydämeen, mutta ei enää tavoita saalista.

 

Olemme luoneet katkeransuloisen maailman, jossa asiat kiehtovat ja samalla eivät kiehdo. Voimme valittaa hallituksesta ja taloudesta ja koron suuruudesta, mutta ne ovat toissijaisia asioita. Ongelman alku on siinä, että näemme itsemme vain toisen heijastuksena ja ongelmat nousevat siitä automaattisesti. Olemme tuottaneet ne, ne ovat itse luomamme tekele. Se on se, mitä kutsutaan mieleksi.

 

Buddhalaisessa perinteessä erotetaan kahdeksan tajunnan tyyppiä, 52 ajatustason käsitettä ja kaikenlaisia muita aspekteja. On henkisiä ja psykologisia puolia ym. Ne kuuluvat dualismin maailmaan, egoon.

 

Mieli jaetaan kolmeen aspektiin: sem, rigpa ja ji. Sem on ego, kyky olla dualistinen, perusmieli, josta olemme puhuneet. Rigpa tarkoittaa älyn terävyyttä tai kirkkautta, joka kehittyy perusmielessä. Se on kyky katsoa asioita eri kulmista ja analysoida lähestymistapoja. Ji tahdistaa aistikokemukset ymmärrettäviksi silloin kun useampi aisti on käytössä yhtä aikaa. Se on kuudes aistimme, kuudes tajunta.

 

Tämä ei ole jotain mihin pitäisi uskoa vain siksi että joku on sanonut asioiden olevan näin. Tämä kuitenkin auttaa ymmärtämään tarkkaavaisuus- ja tietoisuusharjoituksen lähtökohtia. Harjoituksen kautta voimme itse kokea ja oivaltaa sen, mistä mieli rakentuu.

 

Mieli ei ole jättimäinen tuntemattomuus. Kaikki ympärillämme on sen tuotosta. Se, että päätimme kokoontua, että joku pystytti teltan, näperteli nämä silmälasitkin. Se ei ole piilossa, eikä jossain muualla, vaan tässä näin, julkinen salaisuus. Tarkkaavaisuus on Buddhan opettama menetelmä, jolla voimme saada suoran yhteyden tähän mieleen.

 

 

Tarkkaavaisuuden neljä perustusta

 

1. Tarkkaavaisuus kehossa

Valaistuneen olennon keho on käsitteistä vapaa. Se on yksinkertainen ja selkeä. Sillä on suora kosketus maahan. Tavallisessa olotilassamme meillä ei ole kosketusta maahan vaan hyppelehdimme edestakaisin kehon ja kuvittelun välillä.

 

Tarkkaavaisuus kehossa tarkoittaa, että pysyy tavallisena ihmisolentona sen sijaan, että koettaisi muuttua eläimeksi tai eteeriseksi olennoksi tai kasvattaisi siivet. Kun istuu, niin istuu. Jopa leijailevat ajatukset alkavat istua takamuksillaan. Ei ole erityisiä ongelmia, on tunne että on vakaa, maadoitettu ja olemassa.

 

Ilman tätä mietiskely on liian leijuvaa ja vaihtelevaista, kokeillaan sitä ja tätä. Kuin kävelisi varpaillaan universumissa, eikä löytäisi missään kunnon jalansijaa. On ikuinen liftari. Tällä ensimmäisellä tarkkaavaisuuden menetelmällä muodostetaan kotikenttä.

 

 

2. Tarkkaavaisuus elämässä, eloonjäänti

Meillä on perustava taipumus takertua, pyrkiä jäämään eloon, ja siitä on oltava tietoinen. Mietiskelyssä se ilmenee takertumisena meditatiiviseen tilaan ja jos harjoittaja takertuu harjoitukseensa, se pysähtyy. Meditatiivinen tila, tietoisuuden tila koetaan ja samalla se jo haihtuu pois, sen annetaan mennä. Ollaan läsnä, tarkkaavainen, ja luovutaan siitä. Menetelmää kutsutaan nimellä ”kosketa ja irrota”.

 

On yleinen väärinkäsitys että mielen meditatiivinen tila täytyisi saada kiinni ja sitten vaalia sitä. Jos koettaa tehdä mielestään kotieläimen, omistaa sen pitämällä kiinni meditatiivisesta tilasta, spontaanius ja tuoreus häviävät. Tietoisuuden ylläpidosta tulee kuin tylsien kotitöiden suorittamista. Taustalla on suuttumus ja harjoitusta kohtaan muodostuu viha-rakkaus -suhde. Se olisi hyödyllistä mutta tämän jyrkän käsityksen aiheuttamat vaatimukset tekevät siitä liian tuskallista.

 

Oikea menetelmä on siis koskettaa ja irrottaa. Huomio keskitetään kohteeseen ja samalla hetkellä kohde hylätään ja mennään eteenpäin. Tässä tarvitaan jonkinlaista itseluottamusta, varmuutta siitä, ettei omaa mieltä tarvitse turvallisesti varmistaa vaan sen toimintaan voi virittäytyä spontaanisti.

 

Meillä on jatkuvasti tunne siitä että itseä on suojeltava kuolemalta. Se on raakaa levottomuutta henkiin jäämisestä joka ilmenee sekunti sekunnilta. Hengitämme elääksemme ja teemme paljon muuta. Sen sijaan että suhtautuisimme tähän perusvaistoon jonakin kielteisenä, egoon takertumisen merkkinä, voimme käyttää sitä hyväksi tässä toisessa tarkkaavaisuusharjoituksessa, joka koskee elämää. Toteamme, että olemme jääneet eloon näin pitkään. Ei niin, että huokaisimme: "Luojan kiitos olen elossa," vaan tyynesti toteamme: "Olen elossa, olen tässä."

 

Sen lisäksi emme yritä kuvitella olevamme jotain muuta kuin mitä olemme. On suuri houkutus yrittää eristää mietiskelyharjoitus elämästä. Tuntuu tyydyttävältä kuvitella tekevänsä jotain tavallista korkealentoisempaa kun mietiskelee. Ei ainoastaan ole tekemässä oikeaa asiaa vaan on pääsemässä eroon pahasta maailmasta, on tulossa puhtaaksi, hylkäämässä maailman niin kuin entisaikojen joogit. Silmänsä sulkemalla voi olohuoneen nurkassa kuvitella mietiskelevänsä vuorilla ja olo tuntuu mukavalta, puhtaalta ja turvalliselta.

 

Tarkkaavaisuus elämässä tarkoittaa, että kun mietiskelee huoneessa pitää sitä huoneena eikä luolana. Pitää silmät auki eikä kuvittele mitään. Ei yritä muuttaa ympäristöään. Jos se on koristeellinen, olkoon, jos yksinkertainen, olkoon niin. Ei yritä siirtyä muualle vaan yhtyy elämän kulkuun mutkattomasti. Tämä harjoitus on tässä ja nyt olemisen ydin. Näin mietiskelystä tulee osa elämää eikä pelkkä harjoitus. Se muuttuu erottamattomaksi eloonjäämisen vaistosta, joka seuraa koko olemassaoloa. Eloonjäämisvaistossa on tietoisuus, mietiskely, tarkkaavaisuus. Se saa meidät jatkuvasti tietoiseksi siitä mitä on tapahtumassa. Elämänvoima joka pitää meidät hengissä ja joka ilmenee jatkuvasti tajunnanvirrassamme muuttuu itse tarkkaavaisuus harjoitukseksi Sellainen tarkkaavaisuus tuo selkeyden, taitavuuden ja älyn. Kokemus muuttuu voimakkaasta psykosomaattisesta hämmingistä oikean kehon kokemiseen, koska olemme suhteessa siihen mitä jo tapahtuu, ilman että suunnittelisimme mitään sen pidemmälle.

 

Tarkkailemme siis eloonjäämisvaistoamme sellaisena kuin se meissä on. Olemme tässä, olemme elossa, olkoon niin. Tarkkailkaamme sydämenlyöntejä, hengitystä. Annetaan niiden olla tarkkaavaisuuden ilmaisu. Ei tarvitse erityisesti hengittää ollakseen tarkkaavainen. Jos lähestyy tarkkaavaisuutta näin, siitä tulee hyvin läheinen asia.

 

Näin suora suhde harjoitukseen antaa paljon voimaa, jos pysyy läsnä kussakin hetkessä. Se tuo myös iloa ja itsetuntoa, koska huomaa tekevänsä jotain mikä toimii tässä ja nyt. Elämä koetaan, mutta ei analysoida elämän läsnäoloa sen pidemmälle. Jos siihen takertuu, siitä tulee pikemminkin kuoleman kuin elämän tuntu. Tahtoisi jonkinlaisen vakuutuksen ja varmistaa elossa olonsa. Riittää että on elossa, elää. Kosketa ja irrota tarkoittaa tässä harjoituksessa, että ei tarvitse tarkistaa hengittävänsä, että muut voivat nähdä itsen tai että todella heittää varjon.

 

 

3. Tarkkaavaisuus ponnistuksessa

Kaikenlainen tahdonvarainen ponnistelu näyttäisi olevan ristiriidassa nykyhetkessä olemisen luonnollisen tarkkuuden kanssa. Jokin ponnistus on kuitenkin tehtävä, jotta oikeanlainen tarkkaavaisuus kehittyisi. Tässä ei ponnistella taistelemalla kohti päämäärää eikä myöskään puurreta velvollisuudentunnosta. Tässä kävellään niin kuin elefantti tai kilpikonna eteenpäin varmasti ja arvokkaasti, pysähtymättä. Se ei ole jännittävää, mutta näkee ympärilleen, maaperää voi uteliaasti tutkia.

 

Buddhan mukaan oikea ponnistus on vakava mutta ei liian vakava. Meditaatioon sovellettuna se merkitsee, että luonnollinen vaisto palauttaa vaeltelevan mielen yhä uudelleen tarkkaavaisuuteen hengityksestä. Mieltä ei tarvitse raahata takaisin paikalleen niin kuin tuhmaa lasta, se vain tuodaan takaisin uneksimisesta todellisuuteen. Minä istun. Minä hengitän. Ponnistus on tässä vain äkillinen muistutus joka tuo meidät takaisin ajatuksistamme, se on salamannopea ja nimetön, siihen ei liity viitekehystä eikä velvollisuudentunnetta, joka tekee tavanomaisista ponnistuksista niin väsyttäviä: ”Minun täytyy päästä eroon näistä ajatuksista. Minun täytyy palata takaisin hengitykseeni. Minun täytyy mennä auttamaan sitä ja sitä koska kello on puoli kaksi.”

 

Jos kehitämme tätä äkillisen muistuttamisen taitoa, niin se alkaa toimia itsekseen ilman ponnistusta. Miten sitä kehitetään? – Ilman ponnistusta. Jos sitä pidetään yllä ponnistellen niin, se ei ole meditaatiota. Kun on kokenut äkillisen tarkkaavaisuuden hetken, sitä ei pidä yrittää pitää yllä. Älä hoivaa tätä viestintuojaa vaan keskity viestiin, keskity meditaatioon. Välähdyksen jälkeen tajunta on kuin pilvestä irronnut lumihiutale, siitä ei tarvitse erikseen pitää huolta koska se joka tapauksessa laskeutuu maahan.

 

Tällainen ponnistus on mitä tärkeintä. Äkillinen välähdys on avain kaikkeen buddhalaiseen meditaatioon perustarkkaavaisuuden tasolta tantran korkeimmille tasoille saakka. Tarkkaavaisuus ponnistuksessa on tarkkaavaisuusharjoitusten tärkein kohta. Tarkkaavaisuus kehossa luo raamit ja yhdistää mietiskelyn yksilön elämän psykosomaattiseen asetelmaan. Tarkkaavaisuus elämässä tekee harjoituksesta läheisen ja henkilökohtaisen. Tarkkaavaisuus ponnistuksessa muuttaa mietiskelyn toimivaksi yhdistämällä tarkkaavaisuuden pohjan henkiseen tiehen. Se on kuin pyörä joka yhdistää kulkuneuvon rungon tiehen tai niin kuin veneen airo. Se tekee harjoituksesta ajankohtaista, se saa sen liikkumaan, kehittymään.

 

Emme kuitenkaan voi jäädä odottelemaan välähdystä, että ”jotain” tapahtuisi meille. Siksi itsekuri, yleinen hälytysjärjestelmä, on tarpeen taustalla, luomassa yleisesti suotuisan ilmapiirin meditaatiolle. Ei saa olla pienintäkään taipumusta itsensä hemmotteluun, jostakin on luovuttava. Ellemme ota harjoitusta vakavasti, ponnistus ei noin vain voi syntyä itsestään. Siksi on hyvin tärkeää pitää harjoitustaan arvossa ja olla halukas työskentelemään kovasti.

 

Vaikka työskenteleekin kovasti, ettei lankeaisi nautintoihin, niin istumismeditaation erittäin pitkästyttävästä tilanteesta voi nauttia. Alkaa jopa arvostaa sitä, että viihdykkeitä ei ole tarjolla. Kun ikävystyminen on kohdattu, ei ole mitään paettavaa ja tuntee olonsa täysin turvalliseksi ja vakaaksi. Tässä tilanteessa yhtäkkinen välähdys siitä mitä etsii, voi tulla helpommin, koska olemme avoimia asialle.

 

Pelkkä ponnistelu on tappavaa. Sillä tavoin ei jää jäljelle muuta kuin tiukka lihasrykelmä istumaan keskelle kenttää. Jos vaivaa taikinaa liian kovasti se häviää, eikä jäljelle jää muuta kuin käsi, joka painaa pöytää vasten. Mutta jos ymmärtää, että kovasti vaivaaminen tähtää taikinan muokkaamiseen, tekee ponnistuksen voiman suhteen joitakin älykkäitä kompromisseja.

 

Kysymys: Minusta tuntuu, että en osaa mietiskellä vaan istun vain päiväunelmissani tai sitten ponnistelen ylettömästi pitääkseni huomion hengityksessä.

 

TR: No mene ja istu.

K: Mitä minun pitäisi tehdä kun istun?

TR: Istu.

K: Siinäkö kaikki? Entäs hengityksen tarkkailu?

TR: Istu. Mene istumaan. Mene vain ja tee se.

 

4. Tarkkavaisuus mielessä

Tarkkaavaisuus on älykästä tietoisuutta ennemminkin kuin tapahtuvien asioiden yksityiskohtaista tarkkailemista. Ellei mieltä ja sen sisältämiä ristiriitoja ollenkaan olisi, ei voisi mietiskellä eikä kehittyä. Tarkkaavaisuutta ei saa pitää yllä liian tehokkaasti, koska silloin tuoreus ja avoimuus häviävät. Ristiriitoja on kuitenkin valvottava niin, ettei kokonaan vaivuta päiväunelmiin ja että voidaan palata tietoisuuteen hengityksestä. Tämä tasapainotila on hereillä olon, tarkkaavaisuuden tila.

 

Luonteensa mukaan ihmiset suhtautuvat istumismeditaatioon eri tavoin. Jotkut ovat suorastaan diktatorisia itseään kohtaan, toiset tuntuvat vain istuskelevan ja antavat kaiken tapahtua. Persoonallista vaihtelua on mutta jonkinlaista täsmällisyyttä tarvitaan, ja myös tietty vapaus tarvitaan aina.

 

 Tarkkaavaisuus mielessä viittaa täsmällisyyteen. Se tarkoittaa että on mielensä kanssa. Kun istuu ja mietiskelee, niin on siinä. Olla suoraan suhteessa tähän pieneen nykyhetken pisteeseen, pienenä hetkellisenä hiekanjyväsenä on asketismia. Ja silloin on mahdollista alkaa nähdä totuus, mitä läsnäolo todella merkitsee. Se on täysin henkilökohtainen kokemus eikä sitä voi jakaa. Moni on yrittänyt, mutta ihmisten kokemukset todellisuudesta ovat erilaisia eikä niistä voi tehdä yhtä suurta hengellistä pitsaa.

 

Asiat tapahtuvat aina yksi kerrallaan ja niistä voi olla tietoinen yksi kerrallaan. Pakotietä ei ole. Vaikka pakenisit voit olla tarkkaavainen siitä että olet pakenemassa.

 

On helppo kuvitella, että kaksi asiaa tapahtuu yhtä aikaa. Sillä aikaa kun teen näin, sitä ja sitä tapahtuu. Niin ajatteleminen on sama kuin toivoa ja pelätä kaikenlaista mikä ei oikeasti ole tapahtumassa. Kun teemme tuota, teemme tuota. Jos jotain muuta tapahtuu, teemme jotain muuta. Kaksi asiaa ei voi tapahtua yhtä aikaa; se on mahdotonta. On helppo kuvitella että niin tapahtuisi, koska matkaamme edestakaisin hyvin nopeasti. Mutta silloinkin teemme vain yhden asian kerrallaan.

 

Tarkkaavaisuuden ideana on hidastaa edestakaisin hyppimistä. Sen avulla voimme nähdä, että emme ole ajatustason huippuakrobaatteja. Taitavinkaan mieli ei pystyisi tekemään niin monia asioita yhtä aikaa – ei edes kahta. Mutta koska asiat ovat hyvin yksinkertaisia ja suoria, voimme keskittyä, olla tietoisia ja tarkkaavaisia yhdestä asiasta kerrallaan. Tämä yksipisteisyys, pelkkä huomiointi, on keskeisin asia.

 

Pelkkää huomiointia käytetään tarkkaavaisuusharjoituksessa, koska se on mielen luonnollinen tapa toimia. Esimerkiksi musiikkia kuunnellessa ei voi jäädä kuuntelemaan yhtä nuottia tai seuraava jää kuulematta. Kuule ja irrota, niin kuulet koko kappaleen.

 

On selvää, että emme voi tarkkailla tarkkailemistamme. Tarkkaavaisuus on teko ja myös kokemus. Alussa on hieman kaksinainen asenne, koska haluaa olla tarkkaavainen, mutta sitten vain tekee sitä. Kuten zenissä sanotaan: kun syön, syön, kun nukun, nukun.

 

Kysymys: Miten mieli luo maailman? Ellemme ole tarkkaavaisia, lakkaako maailma olemasta?

TR: Mieltä ei voi olla ilman objektia. Se toimii ainoastaan suhteessa viitekehykseen. Sitä voi verrata näkökykyyn – näkemisen tarkoitus on nähdä jotain mikä ei ole pimeää. Pimeässä ei voi nähdä. Mieli on yksinkertainen havainto, se pysyy elossa vain suhteessa ”toiseen”.

 

Mieli voi olla olemassa vain asioissa, jotka ovat sen ulkopuolella, mutta se voi mennä liian pitkälle siihen suuntaan. Se ei voi olla olemassa ilman heijastusta suhteellisesta viitekohdasta, mutta jos heijastuksia on liikaa, se menettää viitekohtansa ja sen olemassaolo on taas uhattuna. Alussa mieli etsii ystävää ja luo maailman, mutta kun yhteyksiä tulee liikaa, liikaa maailmaa, se hylkii omia heijastuksiaan ja luo mukavan kolon jonnekin missä se voi jäädä eloon. Joskus mieli häviää pelin, ihminen kadottaa mielensä ja hänestä tulee psykoottinen, hullu. ”Olla mieletön”, sanotaan, kun ei pysty toimimaan edes tavallisella tasolla. Psykoosi syntyy jommastakummasta äärimmäisyydestä: on kokonaan maailman heijastuman ylikuormittama tai mieleltä puuttuu kaikki työskentelymateriaali. Mieli voi siis olla olemassa vain suhteellisen viitekehyksen neuroosissa. Psykoottiselle tasolle mentäessä mieli lakkaa toimimasta mielenä. Siitä tulee jotain muuta, jotain myrkyllistä.

 

Mietiskelyn tarkoitus on estää meitä menemästä psykoosiin, mutta neuroottista tilaa ei myöskään tarvitse pitää yllä. On olemassa vaihtoehtoinen mieli, joka ei tarvitse neuroottista maailmaa. Se on valaistuminen. Se on kokemuksen taso, jolla edelleen on viitekohta, mutta se on sellainen viitekohta joka ei esitä vaatimuksia, viitekohta, joka ei tarvitse lisää viitekohtia. Sitä kutsutaan ei-kaksinaisuudeksi. Se ei tarkoita, että sulautuisi maailmaan tai että itsestä tulisi maailma. Se ei ole ykseyttä, vaan pikemminkin nollaaminen.

 

Kun harjoitamme tarkkaavaisuutta elämässämme, asiat nähdään sellaisina kuin ne ovat ja elämä on arvokasta. Alkaa ymmärtää, miten elää elämää, oppii tulkitsemaan kuvioita. Se on vasta alku, ei missään tapauksessa viimeinen taso, mutta ymmärryksen alku.

 

Ongelma on, että usein pidämme enemmän totuuden varjosta kuin totuudesta. Tulkitsemme asioita sen sijaan, että suoraan tunnistaisimme ne. Olemme ujoja suoran totuuden edessä. Totuuden kohtaaminen on suurinta mielenterveyttä, valaistunut näkemys. Tarkkaavaisuus on menetelmä, joka auttaa kohtaamaan asiat suoraan.

 

Kysymys: En voi käsittää millaista olisi olla ilman kuvittelua ja projektioita, ottaa osaa maailmaan sellaisena kuin se on. TR: Haluaisitko tietää? K: Luulisin niin.

 

TR: Sitä on hyvin vaikea saada selville, sillä teet sitä koko ajan. On kuin etsisi kadonnutta hevosta, jonka löytääkseen täytyy ratsastaa hevosella, joka on kadonnut. Tai sitten huomaamattaan ratsastaa edelleen etsien sitä. Jompikumpi noista kahdesta. Sellaista kuin äärimmäinen todellisuus ei näet ole olemassa. Jos se olisi olemassa, jo siitä syystä se ei voisi olla se. Siinä pulma. Näyttää siltä, että ainoa mitä voi tehdä, on tehdä harjoitusta, se riittää.

 

 

Hartaus

 

Tavallisesti hartautta tunteva henkilö tuntee itsensä jotenkin epävarmaksi tai puutteelliseksi ja etsii turvaa tai neuvoja kokeneemmilta. Buddhalaisessa perinteessä oppilaan hartaus opettajaa kohtaan ulottuu paljon pitemmälle. Oppilaan ja opettajan välinen suhde vastaa oppilaan suhdetta elämään yleensä ja se kehittyy yhä selkeämmäksi, kun hienosyisimmätkin egon petokset paljastuvat. Oppilas jaksaa kulkea tämän pitkän ja usein tuskallisen löytöretken päähän hartautensa ansiosta, koska hän on vakuuttunut siitä, että opettaja on opetustensa ruumiillistuma. Hartaudella on kaksi ominaisuutta: ihailu ja pöyhkeyden puuttuminen.

 

Kun oikeasti ihailemme jotakuta, emme kilpaile hänen kanssaan, emmekä jumaloi idolina vaan jaamme hänen valtavan visionsa ja matkaamme mukana odottamatta mitään vastalahjaksi. Aito ihailu on selkeää: kuin hengittäisi purevan kylmää vuoristoilmaa, niin kylmää, että välillä haluaisi vetää peiton pään yli, ettei vilustu. Aidosti ihaillessaan ei lähde lämmittelemään vaan hengittää vain, yrittämättä suojautua ja yrittämättä vangita ilmaa myöhempää haistelua varten. Niin kuin vuoret on osa tuota raikkautta: se on kunnon ihailua.

 

Hartauden toinen ominaisuus, pöyhkeyden puuttuminen, tarkoittaa, että emme piiloudu oivallustemme ja neuroosiemme taakse opettajan edessä. Niistä voi puhua ollakseen avoin, mutta suosituksina hyveiden listoja on turha esitellä.

 

Buddhalaisuudessa on kolme tasoa: hinayana, mahayana ja vajrayana eli tantra. Hinayana tasolla hartaus ilmaistaan turvautumalla Buddhaan esimerkkinä, dharmaan eli opetuksiin elämäntapana ja sanghaan eli buddhalaisuuden harjoittajiin kumppaneina. Tässä vaiheessa hartaus tulee ansassa olemisen tunteesta. Samsara on epätyydyttävä ja kaikki yrityksemme päästä siitä eroon epäonnistuvat. Olemme kuin kuumuutta mutalammikkoon paennut elefantti joka juuttuu kiinni. Jossain vaiheessa alamme katsella ympärille, voisiko joku pelastaa meidät. Buddhaan turvautuminen merkitsee samastumista henkilöön, joka pystyi valaistumaan yhden elämän aikana ja pelastamaan itsensä. Koska joku pystyi siihen, ehkä mekin pystymme.

 

Päästäksemme pois mudasta ensimmäinen opittava asia on lakata ponnistelemasta. Ponnistelu vain pahentaa asiaa. On lakattava pakenemasta kärsimystä ja sen sijaan tehtävä siitä tie. Silloin se tarjoaa valtavasti oppimateriaalia. Suhtautumalla kärsimykseen tällä tavoin turvautuu dharmaan.

 

Sangha koostuu niistä, jotka ovat päässeet pois mudasta sekä niistä, jotka ponnistelevat itsemme lailla. Turvautumalla sanghaan emme koeta nojautua muihin tai paeta yksinäisyyttä. Tunnistamme sen, että olemme yksin, ja siitä voi tulla muille innoituksen lähde.

 

Hinayanan lähestymistapa hartauteen ei ole tunnetason turvallisuutta. Hartaus on pelkkä vastaus hätätilanteeseen ja perustuu toiveeseen siitä, että joku tulisi ja pelastaisi meidät toivottomasta tilanteesta. Ei ole aikaa filosofoida eikä analysoida. Ensiapuhuoneessa potilasta ei ole tarvetta edes esitellä lääkärille henkilönä tai yrittää olla muuten kohtelias.

 

Mahayana tasolla tutustumme opettajaan hengellisenä ystävänä. Guru on ystävä ja keskustelu on kahden tasavertaisen välistä viestintää, joskin opettaja puuttuu asioihimme raskaalla kädellä. Hartaus perustuu tunteeseen, että tiettyyn rajaan saakka olemme opetuksen arvoisia. Hyveemme, neuroosimme ja kipumme eivät ole hyviä tai pahoja, vaan muodostavat meidät, hyvän astian opetuksen vastaanottamiseen. Itseluottamuksen ja hartauden kasvu täydentävät toisiaan; hartaus ei kohdistu enää pelkästään ulkopuoliseen kohteeseen. Väkivallaton asenne itseä ja muita kohtaan on keskeistä bodhisattvan polulle ja se on mahayana-buddhalaisuuden ydin.

 

Aggressio ilmenee muita kohtaan ylpeytenä ja itseä kohtaan masentuneisuutena. Jos menemme jompaankumpaan näistä äärimmäisyyksistä, emme sovi opetusten vastaanottajiksi. Ylpeä oppilas on kuin ylösalaisin käännetty astia, joka ei ota vastaan itsensä ulkopuolelta tulevaa. Masentunut oppilas on kuin reikäinen astia; hän ei kuuntele, koska ei usko minkään voivan auttaa. Meidän ei tarvitse muuttua ihanteellisiksi astioiksi ennen suhteen muodostamista henkiseen ystävään, se olisi mahdottomuus. Mutta meillä täytyy olla jokin käsitys väkivallattomasta asenteesta – myönteinen asenne itseämme kohtaan ilman pöyhkeyttä ja ylpeyttä – se luo henkiselle ystävällemme mahdollisuuden viestiä kanssamme suoraan.

 

Hartauden ensimmäinen este tässä vaiheessa on itseä kohtaan tunnettu kielteisyys. Arvostelemme itseämme liian ankarasti. Kun on masentunut ja tuntee, ettei ole opetusten arvoinen, niin tavallisin tapa reagoida on koettaa muuttua kertaheitolla sata prosenttia ja yrittää tehdä itsestään täydellinen yksilö ilman minkäänlaisia virheitä.

 

Toinen este on väärä itseluottamus. Oppilas on saanut joitain opetuksia ja ylpistyy. Hän uskoo olevansa jo pitkällä ja selviävänsä hyvin omin voimin ilman ihmisopettajaa. Vaikka buddhalaisuutta harjoitetaan tee-se-itse menetelmällä, eikä ulkoista pelastajaa ole, niin henkinen ystävä tarvitaan. Hän antaa meille menetelmät ja näyttää esimerkkiä. Ja hänen on tunnettava meidät henkilökohtaisesti, jotta yhteys olisi kunnollinen. Muuten emme voi vastaanottaa mitään oikeita opetuksia, ei mitään todellista hyötyä.

 

Vaikka luotamme itseemme ja pidämme itseämme opetusten arvoisena, siihen pitäisi liittyä tietty toivottomuuden tunne. Ei epätoivoa, mutta odotuksista pitäisi luopua. Kun toivoo onnen kääntyvän hyväksi ja pelkää huonoa onnea, se on niin kuin uskoisi onnenkekseihin: viihdyttää itseään odotuksilla. Kaaos tai järjestys saattaa seurata, mutta henkisen ystävän kanssa kommunikointia ei ennakoida, siinä ollaan mukana suoraan sillä hetkellä kun se tapahtuu. Henkinen ystävä ei ole kuin etukäteen järjestetty avioliitto, vaan hän on tässä ja nyt 15 cm päässä. Millaisen kuvan annammekaan itsestämme hänelle, se heijastuu heti takaisin meille. Siksi hänet kuvaillaan kovaotteisena: hän puuttuu meidän asioihimme. Hän ei ujostele itseään eikä meitä.

 

Mahayanan tietä ei voi mitenkään kulkea ilman henkistä ystävää, sillä meidän on vastaanotettava hyvä uutinen bodhisattvan leveästä polusta. Hän on itse uutinen ja hän kertoo uutisen. Sillä tavoin on mahdollista tuntea opetukset ja harjoitus oikeasti, eikä vain myyttinä, joka pitää hyväksyä uskoen sokeasti. Henkinen ystävä ei tee ihmeitä, mutta näemme, että hän kuuluu opettajien sarjaan, joka sukupolvi sukupolvelta on saavuttanut täydellisen avoimuuden. Hän on opetusten todiste näyttämällä esimerkkiä.

 

Henkinen ystävä on kuin hyvä leipuri leipurien linjassa. Hän ei anna meille museoitua leipää vaan vastaleivotun limpun, joka ravitsee. Se on tuore. Tieto, joka meille annetaan henkiseltä perimyslinjalta, on tuoretta. Vaikka emme odota ihmeitä vakuutumme, että jotakin on tapahtumassa – jotain joka voi muuttaa elämämme. Suhde henkiseen ystävään on siis aivan tavallinen, se on viestintää arkielämässämme.

 

Hartauden todellinen merkitys näkyy ainoastaan vajrayana tasolla. Hinayanassa hartautemme ehtona oli epätoivo, mahayanassa yksinäisyyden tunne. Ainoastaan vajrayanassa hartautta tunnetaan ehdoitta. Silloin opettajan ja oppilaan välinen suhde on hyvin vaarallinen – ja myös hyvin voimakas. Sitä voisi vihdoinkin kuvata maagiseksi.

 

Vajrayanan tasolla eli tantrassa hartautta ilmaistaan tekoina, erityisesti lahjojen antamisella, antautumalla. Tavallisesti emme anna mitään vain antamisen takia. Saatamme antaa, koska haluamme päästä jostakin eroon, se on niin kuin heittäisimme roskalaatikkoon. Voimme antaa tiettyinä aikoina kuten syntymäpäivinä ja jouluna. Joskus annamme osoittaaksemme arvostusta jollekulle, jolta olemme saaneet rakkautta, koulutuksen tai tukea. Voimme antaa lahjan voittaaksemme jonkun puolellemme. Mutta emme anna mitään ilman syytä, noin vain. Mahayanankin tasolla antamisen tarkoitus on oppia sellaista anteliaisuutta, joka ei odota vastalahjaa ja vasta vajrayanan tasolla suunnitelmat katoavat ja pelkän antamisen yksinkertaisuus tulee mahdolliseksi. Se ei ehkä vaikuta kovin käytännölliseltä. Kaupankäynnin näkökulmasta se on, niin kuin heittäisi rahaa viemäriin, sitä voi pitää mielipuolisena. Emme anna todistaaksemme rikkauttamme, emme minkään vision takia, vaan annamme vain kaiken – kehon, puheen ja mielen. Annamme antajan, ja lahjan olemassaolo lakkaa. Se on irti päästämistä.

 

Haluaisimme tietenkin nähdä vastaanottajan saavan lahjan ja arvostavan sitä. Jos annamme koko olemuksemme ja joku kiittää meitä siitä, emme itse asiassa ole antaneet sitä kokonaan; olemme saaneet sen takaisin. Jos annamme itsemme kokonaan, emme voi katsoa edes antamistapahtumaa, ottaa osaa rituaaliin. Itsemme kadottaminen on niin kauhistuttava ajatus, että emme haluaisi luopua edes neurooseistamme. Viha ja intohimo ovat tuskallisia, mutta ne kuitenkin antavat pohjan väitteelle: ”Minä olen olemassa”.

 

Voidaan sanoa, että pelkkä antaminen on liian paljon vaadittu. Niin se ehdottomasti on ja siksi se on tärkeää. Antaminen ilman käsitteitä tekee tilaa heränneen tilan kokemiselle. Se ei voi tapahtua kaupankäynnissä. Dharmaa ei voi omistaa ja panna pankkitilille. Kun todella vastaanotamme opetukset, kukaan ei ole kotona vastaanottamassa mitään, ei ole ketään, joka hyötyy. Opetus tulee vain osaksi meitä, omaisuutta se ei ole, eikä koriste. Ego lähestyy asiaa tässä vaiheessa keräilemällä opettajia ja initiaatioita koristuksiksi. Mutta ehdollista hartautta ei voi enää harjoittaa. Tarvitaan täydellistä anteliaisuutta tai antautumista, muuten opettajan ja oppilaan mielten kohtaaminen, jonka kautta transmissio tapahtuu, ei ole mahdollista.

 

Vajrayana-buddhalaisuudessa antautumista katalysoidaan neljällä alkuharjoituksella: 100000 täyskumarruksella ja turvautumisrukouksella, 100000 puhdistavalla mantralla ja 100000-kertaisella oman kehon, puheen, mielen ja koko universumin vertauskuvallisella lahjoittamisella gurulle. On huomautettava, että ennen kuin voi vastaanottaa todellisen vajrayana initiaation ja transmission, on harjoitettava hinayana-tason järjestelmällistä meditaatiota ja mahayanan laajenevaa avoimuutta. Muussa tapauksessa vajrayana-harjoituksessa käy vain läpi antautumisen liikkeet, voimistelee kumartamalla ja leikkii hengellisillä kapineilla.

 

Aluksi opettajamme oli pelastajamme, sitten ystävä, johon meillä oli läheinen suhde. Vajramestari alkaa vaatia entistä suurempaa antautumista. Ensin tuntuu siltä, ettei muuta annettavaa ole, kaikki on jo annettu. Mutta antauduttuamme voimme ylpeillä siitä, mitä olemme tehneet, ja juuri siitä on luovuttava. Sen voi tehdä vain todellisen ystävän avulla.

 

Vajrayanan alkaessa otetaan samaya-vala. Se on side opettajaan ja tämän perimyslinjaan. Se on niin kuin avioliitto ja antautumiseen on valtava tarve niiden vaatimusten takia joita avioliitto asettaa.

 

Kun oppilas juo samaya-valan vettä, vesi muuttuu elämäneliksiiriksi, amritaksi, joka ravitsee oppilaan vakaumusta ja pysyy hänen sydämessään. Jos oppilas epäilee, on hämmentynyt tai vilpillinen, vesi muuttuu sulaksi raudaksi ja tuhoaa hänet vieden vajrahelvettiin. Samaya on hyvin raskas sitoumus, erittäin tehokas ja voimakas. Siksi varoitukset ovat tarpeen.

 

Tantrassa gurua pidetään ehdottoman tärkeänä. Hän on kaiken opetuksen keskushahmo. Ilman häntä emme voi muuttaa valan vettä eliksiiriksi. Suhteemme guruun täytyy olla avoin ja aidosti antautuva. Antaessamme kehon annamme elämämme toisen käsiin. Antaessamme puheen tunnetason turvallisuutta ei enää tarvita. Mieli annetaan, niin että emme voi enää takertua älyllisiin peleihimme, logiikkaan.

 

Sellainen antautuminen on jatkuva prosessi, ei yhtäkkinen itsemurha. Antautumisen seurauksena tullut sisäinen ymmärrys kehittyy ja vapautuu vähitellen enemmän. Voidaan sanoa, että jumaloimme gurua tässä vaiheessa, mutta ei niin kuin kansankiihottajaa. Kyse ei ole dharmakiihkoilusta vaan guru on avoimuuden lähettiläs ja tukija, jolla on valtava rikkaus annettavanaan. Guru muistuttaa jollakin tavoin myös kangastusta. Hän pitelee toiveidemme täyttymystä härnäten meitä ja inspiroi kulkemaan kauemmas egottomuuden erämaahan.

 

Kun sisäinen ymmärrys, selkeä ja tarkka näkeminen syntyy hetkellisesti, sitä yrittää pitää yllä ja kokea sen uudelleen, mutta se haihtuu. On tärkeä tunnistaa tuo tarkkuuden hetki, mutta sitä ei pidä yrittää vangita. Se pitäisi pikemminkin hylätä kuin jäädä sitä kaipaamaan. Meissä kehittyy vähitellen varmuus siitä, että sellainen äly on omamme, eikä mikään ulkopuolinen osatekijä, jota koetamme liittää järjestelmäämme. Sitä ei ole annettu meille ulkoapäin vaan se on herätetty meissä. Se nousee itsestään. Sellaisella heräämisellä, väläyksellä älyllisestä ymmärryksestä on suuri merkitys.

 

Usein välähdys avoimuudesta ja tarkkuudesta tuo esiin pelon odottamattomalla tavalla. Voi tulla tunne, että on eksyksissä tai haavoittuva. Se on vain merkki siitä, että ego on kadottamassa maaperää. Se on uhka vain egolle. Ellei meillä ole mitään menetettävää, meitä ei voi uhata. Tunne siitä, että on uhattuna, on hyvä astinlauta, sen avulla kehitytään. Tantraoppilaan pitäisi olla paniikissa koko ajan. Vasta sitten hänen tilannettaan pidetään arvokkaana. Paniikkitilalla on kaksi tehtävää: sen avulla voitetaan oppilaan omahyväisyys ja itsetyytyväisyys ja se terävöittää hänen älyään.

 

Tantran opiskelu on kuin kävelisi veitsen terällä. Kun huomaamme seisovamme siinä, emme tiedä pitäisikö koettaa liukua alas vai jähmettyä paikoilleen. Jos tunnemme terän laadun, voimme liukua sitä pitkin kuin lapsi liukumäkeä. Ellemme tunne mutta uskottelemme niin itsellemme, terä leikkaa meidät kahtia.

 

Kuten sanottu, oppilasta ei voi varoittaa liikaa. Mitä enemmän varoituksia, sitä enemmän hyötyä. Ellei mestari varoita oppilasta tarpeeksi, tästä tulee huono oppilas, koska hän ei kulje veitsen terällä. Opettaja esittelee meille todellisen maailman mahdollisuudet, ja mitä enemmän maailmaa paljastetaan, sitä enemmän meidän täytyy olla valmiita paljastamaan itsestämme. Perinteisesti opettajalla on kädessään salamavaltikka, jota kutsutaan vajraksi. Sen avulla, ellemme me ja kosmos kohtaa, opettaja voi aikaansaada oikosulun.

 

Siinä mielessä opettajalla on paljon valtaa, mutta se ei ole valtaa ylitsemme. Opettaja on todellisuuden puolestapuhuja, hän esittelee maailman meille. Vaikka vajramestari muuttuu tässä varsin voimakkaaksi ja hiukan vaaralliseksi, hän ei käytä voimaansa paljastaakseen kaikki heikkoutemme. Hän käyttäytyy perimyslinjan ohjeita noudattaen. Hän koskettaa meitä, hän haistaa meitä, katsoo ja kuuntelee sydämemme lyöntejä initiaatioiden kautta. Abhiseka on sanskritia ja tarkoittaa voitelemista. Meidät kylvetetään pyhässä vedessä, jonka mestari ja mandala hänen ympärillään luovat. Initiaatio eli vihkimys on tässä huono käännös, sillä ei ole kyse mistään jäseneksiottamisriitistä. Opettaja tekee meidät kykeneviksi, valtuuttaa meidät, ja se, saammeko vallan, riippuu sekä opettajan että meidän kyvyistämme. Meitä ei hyväksytä mihinkään suljettuun seuraan vaan meidät esitellään universumille. Se ei ole suuri heimo eikä suuri ego, se on vain avoin tila. Opettaja valtuuttaa meidät, niin että voimme astua sisään laajennettuun universumiimme.

 

Opettaja on ainoa voiman ruumiillistuma tässä energian transmissiossa. Ilman opettajaa emme voi kokea tätä kunnolla ja täysin. Ja ainoa tapa suhtautua sellaiseen opettajaan on hartaus. Hartaus kehittyy riisumalla naamioita, kunnes tulemme kohtaan, missä näemme maailman suoraan ja yksinkertaisesti, ilman teeskentelyä. Sitä kutsutaan perusmielenterveydeksi. Hartaus on keino tuoda meidät maan pinnalle ja sen kautta kehitämme mielenterveyttämme haasteissa, joita suhteemme mestariimme jatkuvasti tuo eteen.

 

On aloitettava yksinkertaisella tavalla: on annettava. Meidän täytyy avautua ja näyttää egomme, antaa se lahjana hengelliselle ystävällemme. Ellemme pysty siihen, polku ei ala, sillä ei ole työskentelypohjaa; ei ole ketään joka sitä kävelisi.

 

 

Polun asteet

 

Turvautuminen

Turvautumalla sitoutuu kulkemaan buddhalaista tietä, tulee buddhalaiseksi. Huomaa, että asiat, joihin elämässään on turvautunut, eivät ole pysyviä, että elämässä ei voi pitää mistään kiinni, kaikki muuttuu jatkuvasti. Siksi turvapaikan hakijaksi muuttumalla tunnistaa, että on koditon, vailla pysyvää pohjaa ja ettei sellaista turvaa itse asiassa tarvita. Turvautuminen on vapauden ilmaisu, koska on ei-kenenkään maalla ilman muuta tehtävää kuin olla tekemisissä itsensä ja opetusten kanssa.

 

Turvautumisvalan ottamisseremonia on lopullinen päätös. Tunnistaen sen, ettei muuta todellista työskentelypohjaa kuin oma itse ole olemassa, turvautuu Buddhaan esimerkkinä, dharmaan tienä ja sanghaan kumppaneina tiellä. Se on täydellinen lupaus itselle, kuin nostaisi ankkurin ja lähtisi yhden miehen seikkailuun. Inspiraation lähteenä on se, joka valan vastaanottaa ja hänen perimyslinjansa. Valan vastaanottaja tarvitaan takaamaan, että ei turvautuja käänny takaisin etsimään turvaa, vaan tunnistaa yksinolonsa ja työskentelee itsensä kanssa nojaamatta muihin. Lopulta sitä sitten seisoo omilla jaloillaan ja silloin elämä vasta alkaa.

 

Turvautumalla eristää itsensä maailmasta siinä mielessä, että maailma ei enää auta itseä. Dharman seuraajana on itse vastuussa itselleen. Maailma ei ole pelastaja vaan harhaa. Ei myöskään enää ajatella, että jokin jumalallinen prinsiippi tai pyhä laki pelastaisi, vaan polku riippuu itsestä. Turvautuminen merkitsee, että aikoo kävellä sitä. Se on yksinoloa, koska ei ole ketään, joka pelastaisi, mutta samalla on yhteenkuuluvaisuuden tunne: kuuluu yksinolon perinteeseen, jossa ihmiset työskentelevät yhdessä.

 

Turvautumiseen tarvitaan seremonia, jotta se ei jää subjektiiviseksi kuvitteluksi. Täytyy olla tietty hetki, jolloin sitoutuminen tehdään. Valan vastaanottaja on kuin kalastaja, joka vetää sinut kalana ylös verkoillaan. Kun kala tulee ylös vedestä, sen täytyy antautua kalastajalle.

 

Buddhalaiset pitävät ihmisolentoja hyvin tärkeinä eivätkä he ole koskaan olleet tuomittuja, paitsi omassa hämmennyksessään, mikä on ymmärrettävää. Ellei kukaan näytä minkäänlaista polkua, hämmennys jatkuu. Se ei ole ihmisten vika. Mutta kun polku näytetään ja työskentely tietyn opettajan kanssa on alkamassa, silloin ei hämmennystä ole. Se on hyvin iloinen hetki. Aiotaan työskennellä yhdessä alusta loppuun. Turvautumalla vastaanottaa 2500 vuotta vanhan perinteen, liittyy viisauteen, joka on ollut olemassa pitkään ilman taukoja ja vähenemättä. Se on hyvin suoraa ja yksinkertaista.

 

Kun turvaudumme Buddhaan, hylkäämme käsitykset jumalallisesta olemassaolosta. Itsellämme on buddhaluonto, omat valmiudet, joista kaikki riippuu. Buddha teki harjoitusta, työskenteli, opiskeli ja koki asiat itse. Voimme soveltaa hänen esimerkkiään itseemme, koska hän aloitti samanlaisesta tilanteesta missä itse olemme. Hän eli tavallista hämmentynyttä elämää mutta hylkäsi sen sitten löytääkseen totuuden. Hän kokeili tarjolla olevia hengellisiä teitä mutta huomasi, että hänen tapaamansa opettajat kaikki käyttivät meditaatiota egon vahvistajina. Hän kokeili fyysisiä temppuja, pidätti hengitystään, seisoi ylösalaisin ja istui nuotiossa ja havaitsi, että se oli turhaa. Sitten hän lakkasi etsimästä ratkaisua ulkopuolelta ja alkoi työskennellä kehittääkseen itseään.

 

Kun turvaudumme dharmaan tienä, elämästä tulee löytöretki ja kaikista tilanteista oppimateriaalia. Emme jaa asioita maallisiin ja pyhiin vaan kaikkea pidetään totuutena – mikä on dharman määritelmä. Dharma on myös intohimottomuutta, takertumattomuutta, ei-omistamista, se merkitsee väkivallattomuutta. Siitä seuraa tunne, että maan päällä asteleminen on sen arvoista. Mikään ei ole rangaistus, mikään ei ole ajan hukkaa. Tuska ja nautinto, oikeudenmukaisuus ja epäoikeudenmukaisuus, hyvä ja paha ovat osa oppimistapahtumaa, muita ei voi syyttää sillä kaikki kuuluu tiehen, kaikki on dharmaa.

 

Dharman intohimoton ominaisuus on nirvanan ilmaus, vapautta ja avoimuutta. Näin lähestyen kaikista henkisistä harjoituksistakin tulee osa oppimistapahtumaa, ei pelkkiä rituaaleja eikä uskonnollisia velvollisuuksia.

 

Olemme aina yrittäneet tehdä elämästä turvallista ja pysyvää onnistumatta. Se on turhautumisen, kärsimyksen alkulähde. Kärsimys on Ensimmäinen Jalo Totuus. Havaitsemalla kärsimys pysymättömyys muuttuu merkityksellisemmäksi kuin se, että yrittäisi jähmettää totuuden yhdeksi kimpaleeksi. Jatkuvan virtaamisen ymmärtäminen ja sen kanssa työskentely on turvautumista dharmaan.

 

Jotta voisi nähdä asiat näin, täytyy olla suora ja vilpitön. Ei voi pehmustaa asioita edes kohteliaisuuksilla eikä millään tavanomaisella halpahintaisuudella. Elämän tosiasiat on kohdattava suoraan: tuska on tuskaa ja nautinto nautintoa. Ihmissuhteista tulee yksinkertaisia, suoria ja henkilökohtaisia. Mitä tahansa tapahtuu, se on osa elämää ja mitä enemmän mielemme selkeytyy, sitä todellisempia ja eloisia tuskan ja nautinnon kokemukset ovat. Niiden kokeminen on polun tarkoitus, ne ovat polku.

 

Dharma jaetaan perinteisesti kahteen: siihen mitä on sanottu ja siihen mitä on koettu. Se mitä on sanottu viittaa pyhiin kirjoituksiin, joita on kirjoitettu Buddhan ajoista näihin aikoihin asti. Se mitä on koettu tarkoittaa yksilöiden kokemusta opetusten totuudesta, erityisesti meditaatiokokemuksia istumismeditaatiossa ja toiminnan meditaatiossa.

 

Dharmaan turvautuminen merkitsee, että elämänkokemuksistamme tulee pyhiä opetuksia. Ne ovat opetuksia, jotka on löydetty ihmissydämestä, buddhaluonnosta. Koko buddhalainen kaanon tuli meille ihmiseltä, ei taivaasta. Ne kirjoitettiin muistiin kuvauksena siitä mitä herännyt mies sanoi ja miten hän käyttäytyi elävässä elämässä.. Dharmaan turvautuminen merkitsee, että ihmisen kokemus voi ylevöityä niin, että ihmeellisellä tavalla voimme herättää itse itsemme.

 

Kumppanit matkallamme, sangha, johon turvaudutaan, on organisoitu harjoittajien joukko joka mietiskelee ja tekee harjoitusta yhdessä ja jonka jäsenet tekevät työtä myös kukin yksilöinä kehittyäkseen. Ilman sanghaa meillä ei ole viitekohtaa vaan olemme takaisin samsarisessa liemessä. Kumppaneihin ei kuitenkaan saa nojata liikaa, muuten heidän kaatuessaan itsekin kaatuu. On oltava halukas työskentelemään yhdessä dharmasisarien ja -veljien kanssa ja samaan aikaan pitää olla itsenäinen. Sangha ei ole sisäpiiri jolla on oma erityislaatuinen filosofiansa, maagisia taitoja tms. vaan nämä ovat oikeita ihmisiä jotka välittävät itsestään, toisistaan ystävien tavoin ja tuntevat vastuuta kokonaisuudesta.

 

Kun turvautumisvala on otettu, kolme asiaa muuttuu:

 

1.     Asenteen muutos

Asenne muuttuu väkivallattomaksi ja intohimottomaksi. Väkivallalla tarkoitetaan yleistä kireyttä ja epäystävällisyyttä, sitä että pitää maailmaa taisteluparinaan. Intohimo merkitsee, että koettaa voittaa jonkun tai jotakin. Kummassakin tapauksessa taistelee maailmaa – ts. itseään – vastaan.

 

Asennetta muuttamalla kehittyy tietoisuus, joka sallii ystävällisyyden itseä ja muita tuntevia olentoja kohtaan. Mietiskely lisää halukkuutta työskennellä omien ylä- ja alamäkien kanssa ja opetukset tulevat hyvin läheisiksi. Buddha, dharma ja sangha muuttuvat osaksi itseä ja ihmisestä tulee lempeä ja ystävällinen. Hän ei koko ajan ole puolustusasemissa. On vähemmän vaatelias; vaikkei aamiainen olisi juuri sellainen kuin toivoo, voi tinkiä vaatimuksistaan ja syödä huonomman aamiaisen. Tämä on hyvin tärkeää. Yleensä emme halua luovuttaa: ”Haluan omalla tavallani, tahdon täydellistä sadan prosentin palvelua ja ellen saa sitä taistelen oikeuksistani” jne. Se on ongelmallista ja jollakin tavoin epäbuddhalaista.

 

Väkivallattomuus syntyy aidosti opetuksista, jotka saavat tuntemaan, että kaikki elämäntilanteet voidaan liittää osaksi polkua. Lempeää ei tarvitse näytellä. Väkivallattomuus merkitsee myös että ei ota kenenkään elämää, tulee hienostuneemmaksi ja huomioi arkielämän yksityiskohtia joista tulee tärkeämpiä ja itse asiassa pyhiä.

 

Sellaista asennetta ei voi tehdä. Se syntyy paljon mietiskelyn tuloksena, se tuntuu olevan ainoa tie. istumisharjoitus tuottaa lempeyttä ja myötätuntoa luonnollisella tavalla.

 

2.     Muutos ilmiasussa

Kun käyttäytyy väkivallattomasti, alkaa näyttää mielenterveyden merkkejä. Ei tarvitse yrittää todistaa mitään, sillä ulkopuoliset panevat muutenkin merkille sen, että on muuttunut lempeämmäksi ja järkevämmäksi. Ei niin, että yrittäisi olla kohtelias ja ymmärtäväinen, mutta on sitä ajattelematta omaa mukavuuttaan. Alkaa ottaa muut huomioon samalla kun on avoin ja rohkea, tämä on buddhalaisen tunnusmerkki. Ei tietenkään muutu säteileväksi ja valaistuneeksi, mutta on mahdollista, jos harjoittaa itsekuria ja istumismeditaatiota, että syvästi neuroottinen, tuskallinen ja asiat vakavasti ottava persoonallisuus muuttuu avoimeksi, teräväksi, syvälliseksi ja iloiseksi.

 

3.     Nimen muutos

Kun turvautuu, saa nimen. Tiibetissä vanhempien antama nimi on lempinimi ja turvauduttaessa saatua nimeä käytetään yleisesti. Täällä sen käyttö on vaikeampaa, mutta ajatuksena on, että kun kuulee oman buddhalaisen nimensä, tulisi omaksua sellainen lempeä asenne. Nimi on muistutus, eikä egon lisätunnus, pelkkä kahva.

 

Merkitys nimen takana liittyy johonkin inspiraatioon, jonka yksilö saattaa kehittää. Nimi ei ole imartelua eikä armonosoitus, vaan viesti. Se on rohkaisu kehittää persoonallisuutta tiettyyn suuntaan, ja se liittyy meditaatioharjoitukseen –  se on yksilöllinen tapa lähestyä dharmaa.

 

 

Turvautumisseremonia

Seremonian pääosa koostuu kolmesta täyskumarruksesta ja turvautumiskaavan toistamisesta kolmasti: ”Turvaudun Buddhaan, turvaudun dharmaan, turvaudun sanghaan.” Kumarrettaessa luovutaan takertumasta henkilökohtaisiin henkisiin matkoihin ja soinnutetaan itse tähän tiettyyn tiehen.

 

Kun kumarretaan, kämmenet pidetään yhdessä ensin otsan korkeudella, sitten kurkun kohdalla ja sitten sydämen tasolla. Se kuvaa sitä, että antautuu kehollaan, puheellaan ja mielen kautta Buddhalle, dharmalle ja sanghalle odottamatta mitään takaisin. Alttari, jota kohti kumarretaan edustaa opin perimää, niiden linjaa, jotka välittivät heränneen mielen, joka on olemassa menneisyydessä, nykyisyydessä ja tulevaisuudessa. Kumarretaan myös valan vastaanottajalle perimyslinjan edustajana. Hän on elävä buddhalainen, ei menneisyyden myytti.

 

Kaavan lausuminen polvistuneena sisältää kolme aspektia. Lausuja tunnistaa oman olemassaolonsa, suojan tarpeensa ja toisten olemassaolon.  Sanomalla ”Minä turvaudun” tunnistaa oman olemassaolonsa turvan hakijana; sanomalla ”Buddhaan, dharmaan ja sanghaan”, tunnistaa toiset esimerkkinä, polkuna ja yhteisönä.

 

Kaava lausutaan kolme kertaa. Ensimmäisellä kerralla valmistetaan maaperää, toisella kerralla edetään ja kolmannella kerralla on menty kokonaan. Tämä on enemmän kuin rituaali, se on fyysinen sitoumus melkein kemian tasolla ja uppoutuu sydämeen sitoumuksena olla avoin. Kun kolmannen kerran sanoo ”turvaudun sanghaan,” valan vastaanottaja napsauttaa sormiaan. Se on todellisen transmission hetki ja valan ottajasta tulee osa perimyslinjaa. Siitä lähtien on Kagyun harjoitusperimän seuraaja. Tuolla tietyllä hetkellä energia, voima ja siunaus siirtyvät ja valan ottajasta tulee elävä tulevaisuuden buddha.

 

 

Bodhisattvavala

Bodhisattvavala on sitoumus asettaa toiset itsensä edelle. Se on ilmaus siitä, että haluaa luopua omasta hyvinvoinnistaan, jopa valaistumisestaan muiden olentojen tähden. Bodhisattva on henkilö, joka elää sen valan hengessä ja pyrkii täydellistämään kuutena paramitana tunnettuja ominaisuuksia: anteliaisuutta, moraalia, kärsivällisyyttä, ahkeruutta, meditaatiota ja viisautta, olentojen vapauttamiseksi.

 

Valan ottaminen merkitsee valtavan vastuun ottamista ja se on myös valtava mahdollisuus. Se ei ole yltiöpäistä sankaruutta; miljoonat bodhisattvat ja suuret opettajat ovat tehneet sen. Vastuun ja avoimuuden perinne on siirtynyt sukupolvelta toiselle ja nyt myös itse olemme osa tuota tervehenkistä, arvokasta perinnettä.

 

On olemassa rikkoontumaton perimyslinja bodhisattvoja alkaen suurista bodhisattvoista Avalokiteshvara (Chenrezig), Vajrapani ja Manjushri. Se on rikkoontumaton, koska kukaan siinä linjassa ei ole säästänyt itseään. Nämä bodhisattvat ovat koettaneet työskennellä kaikkien olentojen hyväksi taukoamatta ja tämä ystävyyden perinne on siirtynyt meille saakka elävänä inspiraationa, ei pelkkänä myyttinä.

 

Bodhisattvavalan ottaminen on loistelias teko ja saattaa jopa herättää kateutta muissa, mutta sen vaatimukset ovat myös valtavat. Sen sijaan, että pyrkisimme luomaan itsellemme mukavat olot, aiomme työskennellä muiden kanssa. Muut tarkoittaa omia käsityksiämme muista ja se tarkoittaa myös maailmaa sellaisena kuin se on: täynnä huutavia lapsia, tiskejä, asiat väärin käsittäneitä henkisen tien kulkijoita ja kaikenlaisia olentoja.

 

Tämä sitoumus perustuu oivallukseen siitä, että itse kärsii ja muut kärsivät. Väärinkäsitysten ja tuskan ketjureaktio voidaan purkaa ja valaistumisen mielentilaa voidaan lähestyä ainoastaan ottamalla vastuu itse itsestämme. Muut eivät tee sitä puolestamme. Mutta meillä on valtava voima muuttaa maailman karmaa. Ottamalla bodhisattvavalan osoitamme että emme aio lisätä kaaosta ja kärsimystä maailmassa, vaan olemme vapauttajia, bodhisattvoja, jotka tahtovat sekä auttaa itseään että työskennellä muiden kanssa.

 

Kun on päättänyt tehdä työtä muiden kanssa, ei enää yritä rakentaa omaa suuruuttaan. On vain inhimillinen olento, joka voi aidosti auttaa muita; muuttuu epäitsekkääksi, mikä on maailmastamme yleisesti puuttuva ominaisuus. Seuraten Gautama Buddhan esimerkkiä – hän luopui kuningaskunnasta ja omistautui työskentelemään tuntevien olentojen kanssa – meistä on vihdoinkin tulossa yhteiskunnalle hyödyllisiä. Olemme ehkä löytäneet jonkin pienen totuuden (vaikkapa totuuden runoudesta, valokuvauksesta tai ameboista), joka voi auttaa muita. Mutta meillä on taipumus lisätä se omiin suosituksiimme. Pikku totuuksiemme kanssa pikkuhiljaa näperteleminen on pelkurimainen lähestymistapa. Bodhisattvan työssä suosituksia ei käytetä. Meitä saatetaan lyödä, potkia tai jättää muuten arvostamatta, mutta pysymme ystävällisinä ja tahdomme edelleen työskennellä toisten kanssa.

 

Mahayanan hyväntahtoinen asenne on luopua yksityisyydestä ja kehittää laaja visio. Emme keskity omiin kapea-alaisiin projekteihimme, vaan laajennamme näkökulman koko muun maailman kanssa työskentelemiseksi, galaksien ja maailmankaikkeuden.

 

Näin laajan vision toteuttaminen käytännössä vaatii suhtautumista eri tilanteisiin hyvin tarkasti ja täydellisesti. Itsekeskeisyys rajoittaa näkemystä ja verhoaa tekoja, ja jotta siitä voisi luopua, on tarpeen kehittää jonkinlainen myötätunnon tunne. Perinteisesti se tehdään kehittämällä myötätuntoa ensin itseä kohtaan, sitten läheisiä kohtaan ja lopulta kaikkia olentoja kohtaan viholliset mukaan lukien. Lopulta tunteemme kaikkia tuntevia olentoja kohtaan on yhtä voimakas, kuin jos he olisivat oma äitimme. Vaikka emme lähestyisikään asiaa niin perinteisellä tavalla tässä vaiheessa, meissä voi kehittyä jonkinasteinen pysyvä tunne avoimuudesta ja lempeydestä. Asian ydin on, että jonkun on otettava ensimmäinen askel.

 

Tavallisesti minä ja maailma pysymme omissa poteroissamme. ”Aikooko hän pyytää minulta ensin anteeksi vai minä häneltä?” Kun meistä tulee bodhisattva, rikomme tuon raja-aidan, emme odota toisen liikahtavan ensin, vaan olemme päättäneet tehdä sen itse. Ihmisillä on paljon ongelmia ja he kärsivät suuresti, se on ilmeistä. Eikä meillä ole kuin puolikkaan hiekanjyvän verran tietoisuutta kärsimyksestä, jota koetaan tässä maassa, puhumattakaan muualla maailmassa. Miljoonat ihmiset kärsivät, koska heiltä puuttuu anteliaisuutta, itsekuria, kärsivällisyyttä, ahkeruutta, mietiskely ja transsendenttinen viisaus. Ottamalla bodhisattvavalan emme koeta käännyttää muita ajattelemaan meidän tavallamme, mutta meidän tulisi antaa jotain maailmalle suhtautumistapamme kautta, omalla lempeydellämme.

 

Valan ottaminen merkitsee, että pitää maailmaa muokkauskelpoisena. Sitä voidaan parantaa seuraamalla Buddhan ja suurten bodhisattvojen esimerkkiä. Liitymme kampanjaan, jossa työskennellään tuntevien olentojen hyödyksi ilman takertumista, aggressiota ja epätietoisuutta. Se on luonnollinen tulos mietiskelyharjoituksesta, koska mietiskely tuo kasvavan egottomuuden tunteen.

 

Bodhisattvavalan ottaminen tuo monia velvollisuuksia. Kun meiltä pyydetään apua, ei pitäisi kieltäytyä. Meidän täytyy olla kiinnostuneita ilmiömaailmasta ja käyttää kykyjämme tässä harjoituksessa. Ei niin että kulutamme itsemme loppuun vaatimusten paineessa, mutta annamme asioiden tapahtua vaikka siitä olisi hiukan vaivaakin. Kun huomaamme itsessämme myötätunnon puutetta tai vihaa, sitä ei yritetä heittää pois eikä sitä peitellä vaan se yritetään korjata. Tällä tavoin neuroottiset ajatuskuviot vähenevät ja suora toiminta asian korjaamiseksi on itsessään myötätuntoinen teko.

 

Tavanomainen inhimillinen vaisto on ruokkia itsensä ensin ja ystävystyä muiden kanssa, jos he voivat ruokkia meitä. Bodhisattvavala on eräänlainen yli-inhimillinen vaisto, joka on paljon sitä syvällisempi. Annamme itsellemme luvan olla kurja ja eksyksissä ja egokeskeisyydestämme tuleekin astinlauta. Kaikki mikä meitä bodhisattvan polulla ärsyttää, vahvistaa sitoumustamme.

 

Meistä tulee muiden olentojen omaisuutta. Tahdomme olla moottoritie, vene, lattia ja talo. Muut voivat käyttää meitä valitsemallaan tavalla. Niin kuin maa kannattelee ilmakehää ja ulkoavaruus suo tilan tähdille, haluamme kantaa maailman taakat. Universumin fyysinen esimerkki inspiroi meitä. Uhraamme itsemme tuulena, tulena, ilmana, maana ja vetenä – kaikkina elementteinä.

 

On kuitenkin tarpeellista ja hyvin tärkeää välttää typerää myötätuntoa. Emme voi olla pelkkiä ”rakkautta ja valoa” -bodhisattvoja. Ellemme toimi viisaasti tuntevien olentojen kanssa, avustamme tullaan helposti riippuvaisiksi, eikä siitä ole todellista hyötyä. Se on kuin riippuvuus unitableteista: ottamalla niitä suurenevia annoksia tulee yhä heikommaksi. Ihmisillä on luonnollinen taipumus hemmotella itseään, ja siksi on joskus hyvä olla suora. Bodhisattvan työnä on auttaa ihmisiä auttamaan itseään. Elementitkin hylkivät, jos yrittää väärinkäyttää niitä, vaikka kunnolla ja oikein käytettäessä maata, vettä, tulta ja ilmaa on runsaasti tarjolla.

 

Alussa eräs este bodhisattvan käytökselle on huumorin puute; saatamme ottaa asiat liian vakavasti. Bodhisattvan hyväntahtoisuutta ei voi toteuttaa armeijamaisella kurilla. Aloittelijat keskittyvät usein liikaa omaan harjoitukseensa ja kehitykseensä lähestyen mahayanaa kovasti hinayana tyylillä. Vakava sotilaallisuus on kuitenkin hyvin erilaista kuin bodhisattvan polun keveys ja ilo. Alussa on ehkä teeskenneltävä olevansa avoin ja iloinen, mutta ainakin pitäisi yrittää olla sitä ja samalla rohkea. Valaistuminen on olemassa, se voidaan saavuttaa ja me olemme siinä työssä läpikotaisin. Olemme tehneet sitoumuksen siitä, että aiomme jatkaa tätä kunnianhimoista buddhaksitulemis-projektia. Se, että on lopultakin voinut liittyä Buddhien perheeseen, tuo valtavan juhlan ja ilon tunnun.

 

Bodhisattvan valan ottaessamme asetumme taloksi tähän maailmaan, emmekä ole huolissamme siitä, että joku kävisi kimppuumme ja tuhoaisi meidät. Asetamme itsemme jatkuvasti alttiiksi. Annamme pois jopa kunnianhimon saavuttaa valaistuminen, jotta voisimme helpottaa ihmisten kärsimyksiä ja vaikeuksia. Siitä huolimatta emme voi välttyä valaistumasta. Entisaikojen bodhisattvat tekivät sen ja mekin voimme. On omassa vallassamme, otammeko tämän rikkauden vastaan vai valitsemmeko köyhäilevän mielialan.

 

Valan ottaessamme sitoudumme itsessämme olevan heränneen mielentilan lempeyteen ja myötätuntoon absoluuttisesti. Emme kuitenkaan muutu hetkessä, vaan meistä tulee bodhisattvakokelaita. Siksi puhutaan absoluuttisesta ja suhteellisesta bodhimielestä. Suhteellinen bodhicitta on kuin aikomus lähteä matkaan ja lipun ostaminen; absoluuttinen bodhicitta on niin kuin todella matkustaisi.

 

Bodhisattvavalaan liittyvä seremonia inspiroi meitä tunnistamaan, että bodhimieli on meissä jo. Oma lempeytemme tekee mahdolliseksi sydämensiirron: korvaamme vanhan egokeskeisen sydämemme uudella sydämellä, jolla on myötätuntoa ja laaja näkemys. Oikeastaan uusi sydän on ollut koko ajan vanhan sisällä. On kuin kuorisi sipulia löytääkseen sen. Perustavaa anteliaisuutta ja myötätuntoa ei tarvitse lainata keneltäkään, meillä on ne, ja voimme toimia välittömästi.

 

Usein tunne siitä, että on haavoittuvainen ja tahtoo suojella itseään, estää kaiken lämmön tunteen olentoja kohtaan. Bodhisattvan polulla otamme riskejä ja ulotamme itsemme muiden saataville varauksetta. Oman bodhimielen löytäminen luo itsevarmuuden, joka tekee mahdolliseksi ottaa riskejä. Kun se herännyt mielentila on kerran löytynyt, se kehittyy edelleen eikä sitä voi mikään tuhota. Kun meissä on sellaista lämpöä ja sympatiaa olemme kuin ruokaa kärpäsille; mahdollisuuksia ilmaista lämpöä tulee eteemme kuin kärpäsparvia. On aivan kuin vetäisimme sellaisia tilanteita puoleemme, ja tämä on tilaisuutemme olla hylkimättä niitä ja työskennellä niiden kanssa.

 

Kun luovumme henkilökohtaisesta alueestamme, sydämeemme muodostuu automaattisesti heräämisen tuntu, käsitteellistämisessä syntyy aukko. Meissä alkaa kehittyä ystävällisyyttä maailmaa kohtaan. Emme voi enää syyttää säätä emmekä hyttysiä, vaan meidän on otettava vastuu itse. Ei kannata luoda loputtomia kosmisia oikeusjuttuja siitä kuka on oikeassa tai väärässä. Kukaan ei voita näissä taisteluissa, jotka vain laajenevat kolmanneksi maailmansodaksi. Jonkun täytyy aloittaa, ja sen, joka ottaa bodhisattvavalan, oletetaan liikkuvan ensin. Muuten anteliaisuus ei ala, eikä kaaos ja aggressio lopu. Bodhisattvan polulla väkivallattomuudesta tulee maailmankuva.

 

Tällä tiellä ei ole henkilökohtaisia nautintoja. Emme voi sulkea ovea, lukea, kuunnella musiikkia emmekä opiskella buddhalaisuutta. Ne päivät ovat menneet. Meidät on myyty tunteville olennoille, kaupallistettu. On mielenkiintoista ajatella, että voisimme olla kokonaan julkisia henkilöitä 24 tuntia vuorokaudessa. Silloinkin kun nukumme, voimme tehdä vielä jotain – olemme täysin omistautuneita. Jos pyydämme lomaa, se on huijausta, koetamme vieläkin säilyttää yksityisen nurkkauksemme, joka on suurin ongelmamme. Mielemme on yleensä hiukan skitsofreeninen, sen yksi puoli haluaa piiloutua muilta. Nyt emme kuitenkaan elä enää kaksoiselämää, vaan harjoitukseen ja muiden auttamiseen omistautunutta yhtä elämää. Emme muutu muita hallitseviksi miniatyyriguruiksi, vaan meistä tulee kuin valtameren virta tai ehkä vain vesipisara. On tärkeää hillitä kunnianhimoaan ja tarkkailla itseään. Istumismeditaatio on tässä valtava apu. Se todistaa, että voimme olla avoimia ja hereillä oivaltaessamme, että maailma jossa elämme, ei ole henkilökohtainen maailmamme, vaan jaettu.

 

Bodhisattvan tielle astuminen on paljon vaativampaa kuin turvautumisvalan otto. Turvautuessamme sitoudumme seuraamaan polkua, se on yksilöllisen vapautumisen tie. Joitain kuitenkin puuttuu: emme ole työskennelleet muiden kanssa. Sen sijaan, että laajenisi, syö itseään.

 

Turvautuminen valmistaa maata, siinä luovutaan kaikesta, ja sen jälkeen kiinnostutaan omasta suhteesta maailmaan. Meillä on jonkin verran myötätuntoa ja avoimuutta itseämme kohtaan, mutta täysin vapaita emme ole. Jotta kehittyisimme edelleen, täytyy ottaa uusi askel. Otamme bodhisattvavalan. Se ei tarkoita, että olisimme sitten bodhisattvoja. Olemme ainoasta valmiita ottamaan valan. Mutta koska meillä sitten on velvollisuuksia maailmaa kohtaan, emme enää voi istua takamuksillamme vaipuneina omiin tunnemyrskyihimme ja negatiivisuuksiimme. Vaikka meillä on niitä, niin lähdemme ulos työskennelläksemme muiden kanssa. Jalkamme voi olla kipeä, silti tuemme jotakuta muuta. Se on bodhisattvan polun tapa: oma epämukavuutemme ei ole kovin tärkeää. Bodhisattvan tasolla me emme ole vain polun kulkijoita, vaan myös valaistuneen asenteen edustajia ja se tarkoittaa kaikesta itsensä hemmottelusta luopumista.

 

Kuusi paramitaa

Bodhisattvan tapa toimia ilmaistaan lauseella ”kutsua kaikki olennot vieraikseen”. Kun kohtelee jotakuta vieraanaan, pitää suhdetta häneen tärkeänä. Tarjoamme erityiskohtelua. Suhde vieraaseen on väliaikainen: hän lähtee, ja siksi hänen kanssaan vietetty aika on arvokasta. Bodhisattva pitää kaikkia vierainaan jatkuvasti ja se on myötätunnon alku.

 

Myötätunto on mietiskelyä toiminnan tasolla. Se tapahtuu äkillisenä välähdyksenä – yhtäaikainen tietoisuus ja lämpö. Lähemmin tarkasteltuna se on kolmiosainen prosessi: lämmin tunne itsessä (autuus), tunne että näkee hämmennyksen läpi (älyn kirkkaus) ja avoimuuden tunne (tyhjyys).

 

Bodhisattvan lempeä mutta energinen toiminta perustuu tietoon: olemme tietoisia ympäristöstämme ja siitä mitä haluamme tehdä siinä. Voi olla, että epäröimme, emme osaa ennakoida tekojemme kaikkia seurauksia, mutta toimimme kuitenkin luottaen siihen, että suunta on oikea, koska meillä on tahto toimia oikein. Tämä luottamuksen ja epäröinnin yhdistelmä luonnehtii taitavia tekoja. Bodhisattvavalaa ottaessamme emme tiedä, pystymmekö pitämään sen, mutta päätämme kuitenkin ottaa sen. Sellainen hyppy on tarpeen, jotta itseluottamus kehittyy.

 

Bodhisattvan toimintaa kuvaa kuusi paramitaa eli tuonpuoleista hyvettä: anteliaisuus, itsekuri, kärsiväisyys, ahkeruus, meditaatio ja transsendenttinen tieto.

 

Anteliaisuus liittyy erityisesti tiedon jakamiseen eli opettamiseen. Itse asiassa jokaista, joka ottaa bodhisattvavalan, pidetään mahdollisena opettajana. Jos pelosta, ujoudesta tai itsekkyydestä kieltäydymme opettamasta, hylkäämme tuntevat olennot. Vaikka meistä tuntuisi, että emme kykene opettamaan, meidän pitäisi olla valmiita rupeamaan opettajaharjoittelijoiksi. Meillä täytyy olla halu jakaa muiden kanssa se, mitä tiedämme. Samalla on varottava, että emme puhu jostakin, mistä emme tiedä.

 

Bodhisattvaseremoniassa ilmaisemme anteliaisuutemme uhraamalla Kolmelle Jalokivelle: Buddhalle, Dharmalle ja Sanghalle. Annamme oman egomme: mielenterveytemme, ymmärryksemme polun luonteesta ja ystävyydentunteemme.

 

Perinteinen tapa kehittää anteliaisuutta on antaa ruokamme jollekulle muulle. Vaikka olemme nälkäisiä, pitelemme lautasta käsissämme ja tarjoamme ruuan ajatuksissamme, ennen kuin aloitamme syömisen. Sillä hetkellä kun annamme jotain pois, alamme harjoittaa paramitoja. Antamalla pois jotain henkilökohtaista ja itsellemme merkityksellistä, alamme poistaa takertumista aineelliseen ja voittaa henkisen materialismin tavanomaisia ajatuskuvioita.

 

Itsekurin paramita perustuu itseluottamukseen. Perinteinen moraalisuus perustuu luottamuksen puutteeseen, siihen, että pelkää omia aggressiivisia impulssejaan. Kun luotamme älykkyyteemme ja heränneeseen mielentilaamme niin vähän, ns. epämoraaliset henkilöt ovat meille valtava uhka. Ellemme usko voivamme olla hyviä bodhisattvoja, emme ole bodhisattvoja ollenkaan, ja se on tämän polun suurimpia esteitä. Moralistinen ja itseä syyllistävä lähestymistapa on yhtä kuin olla hinayana näkökulman loukussa. Se on yritys vahvistaa egon olemassaoloa. Itseluottamus antaa bodhisattvalle mahdollisuuden työskennellä taitavasti kaiken sen kanssa, mitä tapahtuu, jopa siinä määrin, että voi olla epämoraalinen myötätunnosta tuntevia olentoja kohtaan. Tämä kysyy tietenkin taitoa, mutta perusperiaatteena on koettaa työskennellä ihmisten kanssa älykkäällä tavalla.

 

Paitsi että bodhisattva luottaa itseensä, hän luottaa myös muihin. On sankaruuden tuntu: nostetaan mielenterveyden voitonviiri ja julistetaan avoimuutta. Avoimuudessa on valtavasti tilaa työskennellä ihmisten kanssa ilman, että pyrkii asemaan, vailla kärsimättömyyttä. Koska visiomme ei riipu egon ylläpidosta, meitä ei voi uhata. Kun ei ole mitään menetettävää, voi itse asiassa antaa hiukan periksi ihmissuhteissaan.

 

Kärsivällisyys on myöntymistä siihen, että työskentelee omien tunteidensa kanssa mietiskelyharjoituksen kautta. Sen seurauksena on mahdollisesti työskennellä rauhanomaisesti muiden kanssa. Tavallisesti pidämme aggressiivisia ihmisiä ongelmana. Kärsivällisyyden paramita vaatii, että lakkaamme syyttämästä muita egokeskeisesti. Emme maksa samalla mitalla, mutta emme myöskään jää passiivisiksi, vaan käytämme hyökkääjän omaa energiaa kuten judossa. Koska olemme käsitelleet omaa aggressiotamme meditaatiossa, toisen henkilö aggressio ei uhkaa meitä eikä meidän tarvitse reagoida impulsiivisesti eikä väkivaltaisesti. Vastauksemme on itsesuojelullinen siinä mielessä, että emme vastaa uhkaan uhkaamalla ja estämme lisäaggression antamalla henkilön energian leikata itsensä poikki.

 

Ahkeruuden paramita tarkoittaa halukkuutta työskennellä kovasti muiden hyväksi. Ei enää vaivu laiskuuteen eikä itsekeskeisyyteen, vaan kehittää yksinkertaisuuden tunnetasolla. Tunteita ei tarvitse muuttaa, niistä ei tarvitse koettaa päästä eroon purkamalla niitä ulospäin, vaan niistä pidetään huolta, sitä mukaa kun niitä ilmaantuu. Tunteet eivät ole enää este, vaan lisäenergian lähde.

 

Mielessä on käsitteellistävä ominaisuus, joka on pelon ja järjen yhdistelmä. Olemme koko ajan epävarmoja ja siksi meidän täytyy jatkuvasti vakuuttautua. Mielellä on kyky tuottaa satoja vastauksia ja syitä miksi se, mitä teemme, on oikein. Opettaessamme pakotamme muita kuuntelemaan tätä käsitteellistävää höpinää. Oikeuttaaksemme itsemme puhumme paljon ja koetamme siten vietellä oppilaamme. Käsitteiden ylärakenne syntyy tunteista, mutta bodhisattvalle käsitteet sen paremmin kuin tunteetkaan eivät ole este. Itse asiassa mikään ei ole este, eikä mitään pidetä pahana tai huonona. Kaikki on vain bodhisattvan matkan maiseman osa ja uuden ymmärryksen lähde. Koska polkua ei rajoita mikään, syntyy valtava energia ja halu työskennellä erittäin kovasti. Yrittämisen paramita ei siis ole projekti, vaan bodhisattvan vision luonnollinen ja spontaani ilmaisu.

 

Meditaation paramitaa harjoittaessamme mietiskelyä pidetään luonnollisena. Se ei ole este eikä erityinen hyve, vaan tahtoa työskennellä taukoamatta omien neuroosiemme kanssa. Jos välttelemme istumismeditaatiota kärsimättöminä kohtaamaan jatkuvaa ajatusten pulppuamista, tai kiinnymme autuaallisiin kokemuksiin jumalallisen armon osoituksina ja ylpistymme, emme edisty mietiskelyharjoituksessa.

 

Tuonpuoleisen viisauden paramita on kiinnostusta opetukseen, joka ei ole dogmaattista eikä perustu egon pönkittämiseen. Transsendenttisen tiedon näkökulmasta kaikki teot, jotka perustuvat egon kehittämiseen tai helppoon tiehen, ovat kerettiläisiä. Tässä ei ole kyse teismistä eikä ateismista vaan egon kielen opettamisesta, vaikka se tapahtuisi buddhadharman nimissä. Mahayanaa harjoittaessammekin voimme pitää itseä perusolentonamme. On vielä jotain toivoa: voin kehittää valtavat lihakset. Voin kehittää valtavat keuhkot ja näyttää kaikille, että hallitsen mieleni, vaikka uskonkin mahayana-perinteeseen. Mutta sellainen kaksoisnäkökulma on varsin typerä ja täysin toimimaton.

 

On mahdollista kiintyä mahayanaan, niin että hylkää hinayanan ja sättii sitä. Mutta ilman hinayanan itsekuria mahayanassa ei voi kehittyä. Jos taas tulee dogmaattiseksi ja kiintyy pelkästään hinayanaan, se kielii pelkuruudesta. Emme uskalla astua mahayanan leveälle ja avoimelle tielle. Näiden dogmaattisten äärimmäisyyksien vastakohtana tuonpuoleisen viisauden paramitalla on kiinnostus kaikkien kolmen yanan logiikkaan: hinayanan, mahayanan ja vajrayanan. Tämä kiinnostus ja uteliaisuus ei ole pelkästään älyllistä, vaan perustuu meditaatioharjoitukseen.

 

Bodhisattvan toiminnan perusidea on olla hyvätapainen. Vaikka meillä on omia huolia, huolehdimme muista. Se ei ole tekopyhää vaan valaistumisen ilmaus. Kuten sanottu, typerää myötätuntoa, sitä että aina koettaa olla kiltti, täytyy välttää. Pinnallisessa ystävällisyydessä ei ole rohkeutta eikä älykkyyttä, se on vahingollista. Aivan kuin lääkäri kieltäytyisi hoitamasta potilasta, koska se voi sattua. Oikea myötätunto ei perustu pelkkään tuskan välttelyyn. Jos joku koettaa vääristää polkua, se täytyy estää heti, se on tärkeää. Itsepetos on paljastettava missä sitä näemmekin, jotta itse opimme ja myös muut.

 

Tällä valalla on suuri voima, koska sitä ei oteta omaksi nautinnoksi. Se on itsen tuolla puolen. Se on kuin kylväisi nopeasti kasvavan puun siemenen, kun taas egon hyväksi tehty uhraus on kuin hiekanjyvien kylvämistä. Kylvämällä tämän siemenen näkökulma laajenee ja urheus, mielen suuruus, täyttää kaiken avaruuden kokonaan. Ei ole suljetun paikan kammoa, ei ujoutta. On ainoastaan valtava ajatus kaikkien tuntevien olentojen auttamisesta valaistumisen polulla, olentojen, joiden määrä on suuri kuin mittaamattomien avaruuksien.

 

Bodhisattvavalan seremonia

Tämä on julkinen ilmoitus siitä, että aikoo lähteä bodhisattvan polulle. Seremonian aluksi pyydetään opettajaa ottamaan vala vastaan ja hyväksymään pyrkijä Buddhien perheeseen sanomalla: ” Olkoon opettaja armollinen. Juuri niin kuin aikaisemmat tathagatat, arhatit ja samyaksambuddhat, ylevät ja korkeilla tasoilla oleskelevat bodhisattvat kehittivät suurta ja täydellistä valaistumista kohti suunnatun aikomuksen, niin minäkin pyydän opettajaa auttamaan itseäni kehittämään sellaisen aikeen.” Opettaja vastaa neuvomalla sinua oppilaanaan hylkäämään samsaran ja kehittämään myötätuntoa tuntevia olentoja kohtaan, toiveen valaistumisesta, hartauden Kolmeen Jalokiveen ja kunnioituksen opettajaa kohtaan. Hän kehottaa sinua syventämään myötätunnon tunnettasi ja istuttamaan sen vakaasti sydämeesi, koska ”tuntevat olennot ovat lukumäärältään rajattomat kuin taivaan avaruus, ja niin kauan kuin tuntevia olentoja on, ristiriitaiset tunteet vaivaavat heitä ja saavat heidät tekemään pahaa, mistä he sitten kärsivät.”

 

Kumarrat kolmasti menneen, nykyisyyden ja tulevaisuuden bodhisattvoille ja myös omalletunnollesi sitoen itsesi maahan ja tunnistaen kodittomuutesi perustilanteena. Sitten alkaa varsinainen vala, jossa sanotaan: ”Tästä hetkestä lähtien, kunnes minusta tulee valaistumisen ydin, kehitän korkeinta ja täydellistä valaistumista kohti suunnatun pyrkimyksen, niin että ne, jotka eivät vielä ole menneet yli, ylittäisivät, ne jotka eivät vielä ole vapautuneet, vapautuisivat, ne jotka eivät vielä ole löytäneet helpotusta, löytäisivät sen ja ne, jotka eivät vielä ole siirtyneet nirvanaan, voisivat siirtyä.”

 

Tässä kohtaa seremoniaa samastutaan elementteihin, jotka ravitsevat kaikkia olentoja. Sinusta tulee äiti maa – sinua pistellään ja kaivetaan ja sinuun haudataan jätteitä. Shantideva sanoo näin: ”Kuten maa ja muut elementit yhdessä avaruuden kanssa antavat tukea lukemattomille olennoille monin tavoin, tulkoon minusta kaikella tapaa tuki tunteville olennoille avaruuden ääriin, kunnes kaikki ovat saavuttaneet nirvanan.”

 

”Niin kuin entisaikojen sugatat synnyttivät bodhisattvan itsekurin, niin minäkin olentojen hyödyksi synnytän bodhimielen ja kehitän itseäni siinä aste asteelta.”

 

Seuraavaksi ojennetaan lahja anteliaisuuden ja sitoutumisen osoituksena. Jotain omaisuuttaan on annettava, vaikka se olisi ruumis. Se on ele siitä, että sitoutuu bodhimieleen. Antamalla jotain, mistä pitää hyvin paljon, liikaa – mitä se lieneekään – uhraa takertumisen tunteen, halun perusasenteen.

 

Lahjan antamishetki vastaa sitä hetkeä, kun turvautumisvalan vastaanottaja napsauttaa sormiaan. Perimyslinjan tai perusbuddhalaisuuden abstraktit energiat eivät tässä yhdy sinuun, vaan bodhisattvavala on enemmän tunnetason asia. Turvautuminen liittyy moraaliin: sitoumus on se, että ei aio olla uskoton. Bodhisattvavala on hienosyisempi, eikä ole tiettyä hetkeä, jolloin bodhimieli tulisi sinuun. Annat kuitenkin lahjan inspiroituneena päästämään irti itsekeskeisyydestä ja tarrautumisesta. Sillä hetkellä sinusta todella tulee Buddhan lapsi, bodhisattva. Otat silloin raskaan taakan, jota ei onneksi voi välttää. Siitä ei pääse eroon. Hinayana-valasta voi luopua mutta bodhisattvavalasta ei voi, edes monen elämän kuluttua. Sitä ei voi hylätä, koska mahayanan kuri ei perustu fyysiseen olemassaoloon, vaan omaantuntoon.

 

Annettuasi lahjan, voit arvostaa tekemääsi. Havaiten, että et ole tehnyt virhettä, sanot: ” Tällä hetkellä syntymäni on muuttunut hedelmälliseksi, olen oivaltanut ihmiselämäni. Tänään synnyin Buddhan perheeseen. Olen nyt Buddhan lapsi.”

 

Seuraavaksi annetaan erilaisia neuvoja siitä, miten voi auttaa yhteiskuntaa ja maailmaa, miten elää itsesi ja muiden tuntevien olentojen kanssa: ”Tästä lähtien teen bodhisattva-perheelleni sopivia tekoja. Toimin niin, ettei perheeni virheettömyys ja itsekuri vähene. Niin kuin sokea olisi löytänyt jalokiven pölyn seasta, jollain keinolla bodhicitta on syntynyt minussa. Tämä on hienoin nektari joka tuhoaa kuoleman, loputon aarre joka poistaa maailman köyhyyden; se on kallein lääke, joka parantaa maailman sairauden, puu joka tarjoaa suojan olemassaolon poluilla vaeltamisessa väsyneille olennoille; se on universaali silta, jota pitkin kaikki matkustavaiset ylittävät alemmat maailmat, mielen nouseva kuu, joka karkottaa kleshojen (halu, viha ym.) kiduttavan poltteen, se on suuri aurinko, joka saa tietämättömyyden pimeyden lakkaamaan, puhdas voi joka muodostuu pyhän dharman maidon kirnuamisella. Matkalaisille, jotka kulkevat olemassaolon polkuja etsien onnea erilaisista nautinnonkohteista, se on paras autuus aivan saatavilla, suuri juhla, joka tyydyttää tuntevat olennot.”

 

Nyt olet valmis vastaanottamaan bodhisattvanimesi. Se on vertauskuva anteliaisuudesta muiden kanssa työskentelemisessä. Se ei ole keino rakentaa lisää identiteettiä vaan egottomuuden ilmaus. Et ole enää itsesi omaisuutta, vaan kuulut muille. Bodhisattvanimet ovat turvautumisnimiä voimakkaampia, koska niihin liittyy suurempi tarve muistuttaa muiden kanssa työskentelystä kuin itsensä kehittämisestä. Se on tarkka ohje omasta avoimuuden tavasta, tyylistä, jolla työskentelee tuntevien olentojen kanssa. Sekä mahdollisuutesi että ominaisuutesi ilmaistaan tällä nimellä, ja se pitäisi muistuttaa mieleen kaikissa kriittisissä tilanteissa. Sen sijaan että etsisi pelastajaa, pitäisi muistaa se, miten tiukasti on sitoutunut bodhisattvan polkuun. Se on merkki, että on muodostanut yhteyden omaan buddhaluontoonsa, tathagatagarbhaan, on kaivanut kaivon ja löytänyt tuoretta vettä, jota voi käyttää jatkuvasti. Bodhisattvanimi edustaa sitoutumista perustavaan tervehenkisyyteen: halukkuuteen omistaa elämänsä kaikille tunteville olennoille. Se on sen tähden hyvin voimakas ja tärkeä.

 

Epäilemättä pitäisi juhlia otettuaan bodhisattvavalan. Se on maamerkki, jotain eritystä, historiallista. Sitä ajatellen kutsut kaikki jakamaan ilosi siitä, että sinusta on vihdoinkin tullut työntekijä kaikille olennoille ja sanot: ”Tänään, kaikkien suojelijoitten läsnä ollessa olen kutsunut vieraakseni tuntevat olennot ja sugatat. Devat ja asurat iloitkaa!”

 

Siihen bodhisattvavala seremonia loppuu. Se on yksinkertainen seremonia, joka antaa valtavan haasteen sitoutua muiden auttamiseen ajattelematta omaa mukavuuttaan. Sellaisen haasteen ottamisen avain on pelottomuus. Valan ottamalla astuu sen tähden soturin pelottomaan maailmaan.

 

 

Pyhä näkemys: Vajrajoogini harjoitus

 

Ennen kuin voi oppia vajrayanaa täytyy harjoittaa sitä edeltävää meditatiivista itsekuria ahkerasti. Ellei sellaista perustaa ole, ei ole mitään pohjaa vajrayana harjoituksille. Vajrajoogini harjoitus on osa vajrayana perinnettä.

 

Vajrajooginia ei pidä pitää ulkoisena jumaluutena tai voimana. Buddhalaisuus ei ole jumaluusopillinen (teistinen) uskonto eikä siinä uskota ulkoiseen pelastajaan. Ei-teistisen synonyymi on egottomuus, joka havaitaan aluksi shamata ja vipashyana harjoitusten kautta.

 

Shamata tarkoittaa ”rauhan tilassa olemista”. Istumalla selkä pystysuorassa ja tarkkailemalla hengitystä alamme tutustua itseemme. Kun ajatuksia nousee, niistä ei koeteta päästä eroon, vaan kutsutaan sitä vain ”ajattelemiseksi”. Tämä on egottomuuden ensimmäinen kokemus, jossa oivalletaan itseen liittyvien kiinteiden ideoiden läpinäkyvyys ja sen illusorisuus, mitä pitää minänä tai itsenä.

 

Vipashyana harjoituksen tekniikka ei eroa shamatasta, vaan se syntyy shamatan tuloksena. Kun itsetietoisuutemme vähenee, alamme olla enemmän kiinnostuneita ympäristöstämme. Vipashyanassa nähdään selkeästi, että ulkopuolisissa ilmiöissä ei ole sen enempää kiinteää olemassaoloa kuin itsessäkään. Ymmärretään, että maailman kärsimys syntyy takertumisesta virhekäsityksiin itsestä ja ilmiöistä. Näiden harjoitusten kautta voi vapautua henkilökohtaisista neurooseista ja lakata vahingoittamasta itseään ja muita.

 

Mahayanan inspiraatio ulottuu yksilöllistä vapautumista pidemmälle. Siinä työskennellään muiden hyväksi ja se on loputon tehtävä. Kun siihen ryhtyy, ennakkokäsitykset täytyy hylätä. Kokemus olemisesta ilman viitekohtaa on ensimmäinen kokemus shunyatasta, tyhjyydestä. Tyhjä on tyhjä ”minästä” ja ”toisesta”. Se on oivallus siitä, että ei ole toimijaa, tekoa eikä toiminnan kohdetta. Se ei ole kuitenkaan niiden olemattomuutta vaan subjektin ja objektin täydellistä egottomuutta. Siitä puuttuu erottelu itsen ja muiden välillä.

 

Tyhjyyden kokiessaan huomaa, että on valtavasti tilaa laajentua ulospäin. Itse ei ole erillinen omasta kokemuksesta ja voimme havaita asiat selkeästi ilman mitään suodattimia. Tätä havaintokykyä kutsutaan prajnaksi eli erottelevaksi tietoisuudeksi. Prajna on shunyatan havaitsemisen terävyys ja tieto, joka tuosta havaitsemisesta saadaan. Kirjaimellisesti prajna tarkoittaa korkeinta tietoa. Se ymmärtää, että minä ja muut eivät ole erillisiä ja ettei omaa ja muiden valaistumista voi erottaa. Näin myötätunto kasvaa ja huomaamme, ettei muiden kärsimys ole erilaista kuin omamme. Alamme kiinnostua muista ja huolehtia heistä aivan uudella tavalla ja se on mahayana harjoituksen alku. Tahdomme antaa ystävällisyyttä, terveyttä ja rakkautta muille ja ottaa tilalle heidän tuskaansa, hämmennystään ja tekopyhyyttään. Ei siksi että olisimme marttyyrejä, vaan koska tunnemme, että jaettavana on valtava hyvyyden varasto. Mahayana-tasolla egottomuus laajenee epäitsekkäiksi teoiksi, ja tämä egon antautuminen on se, mikä tekee  vajraynan polulle astumisen mahdolliseksi .

 

Kun pystymme lepäämään mielemme sisäisessä hyvyydessä, voimme antaa halun, vihan ja muiden ristiriitaisten tunteiden ja ajatusten olla kuin väreitä lammen pinnalla. Oivallamme, että on olemassa suurempi näkemys kuin takertuminen. Egon olemattomuus on voimakas, tuhoutumaton olemisen tila, niin kuin aurinko, joka säteilee jatkuvasti. Se ei kasva eikä vähene. Tätä olemisen tilaa kutsutaan vajraluonnoksi. Vajra tarkoittaa tuhoutumatonta. Vajrayana on tuhoutumaton kulkuneuvo. Sitä kutsutaan myös tantrayanaksi ja tantra merkitsee jatkumoa. Näin ollen vajrayana on egottomuuden jatkumo, joka on auringon tavoin loistava ja kaikkialle ulottuva.

 

Vajrayana-jumaluudet ovat vajraluonnon ruumiillistumia. Jidamit ovat tärkeitä jumaluuksia, ja sana jidam tarkoittaa oman mielen pyhää sidettä. Ji tarkoittaa herännyttä mieltä, joka ei takerru egoon ja dam on pyhä side, sanskritiksi samaya. Jidam on valaistuneen mielen ilmentymä ja se sitoo harjoittajan tämän oman mielen terveyteen. Jidam ei ole ulkoinen auttaja, vaan oma vajraluontomme.

 

On tuhansia tantrisia jumaluuksia, mutta karma kagyu -perimyslinjassa Vajrajoogini on tärkein jidam ja ensimmäinen, jonka harjoitus oppilaalle annetaan. Jotta harjoituksen voisi ymmärtää, täytyy tutustua eri vaiheisiin, joiden kautta jidam esitellään.

 

Kun oppilas aloittaa buddhalaisella tiellä, hän kunnioittaa opettajaa elävänä esimerkkinä, ei sankarina. Mahayana opettaja on ”henkinen ystävä” – ystävä siinä mielessä, että hän kulkee polkua oppilaan kanssa, jakaa elämänsä hänen kanssaan ja näyttää todella esimerkkiä, miten muiden etu pannaan oman edun edelle.

 

Vajrayana-tasolla, kun olemme löytäneet vajraluonnon, usko opettajaan ja opetuksiin alkaa kehittyä hartaudeksi. Kehitämme kunnioituksen opettajaa kohtaan ja kaipauksen siihen, mitä hänellä on opetettavanaan, sillä näemme, että hän on vajraluonnon, heränneen mielentilan ruumiillistuma. Siinä vaiheessa opettajasta tulee guru, vajramestari, joka hallitsee tuhoutumattoman totuuden ja voi siirtää vajravoiman oppilaalle, joka luottaa häneen ja joka on valmis luopumaan egosta täysin. Täydellinen luottamus tarvitaan, muuten ei ole mahdollista luopua egosta kokonaan. Ilman sitä opettaja ei myöskään voi esitellä jidamia, joka on egottomuuden ydin. Ilman hartautta vajrayana opetuksia saatetaan jopa koettaa käyttää egon linnoitusten rakentamiseen.

 

Kehittääkseen hartautta ja luopuakseen egosta oppilas aloittaa ngöndro-harjoituksen. Se merkitsee liittymistä gurun ja tämän perimyslinjan viisauteen. Tekemällä täyskumarruksia kehitetään nöyryyttä ja ilmaistaan kiitollisuutta opettajia kohtaan. Lausumalla turvautumisvalaa vahvistetaan sitoutumista itsekurin polkuun ja maailmasta luopumiseen sekä ilmaistaan antaumusta opetukselle ja vajramestareille. Sitten seuraa mantraharjoitus, jossa työskennellään tunnetason kanssa oivaltamalla, että heikkoudet ovat väliaikaisia ja ne voidaan voittaa. Tässä käytetään visualisaatiota ja ajatellaan puhdistumisen tapahtuvan asteittain. Päämääränä on tunnistaa oma sisäinen puhtaus. Seuraavassa harjoituksessa opetellaan anteliaisuutta ja egosta luopumista. Mitä enemmän antaa periksi, sitä enemmän rikkautta saa, sillä lahjoitettavien asioiden määrä on loputon. Inhimillinen elämämme sellaisenaan on valtavan rikas tilanne lahjoitettavaksi perimyslinjalle.

 

Viimeinen ngöndro-harjoitus on gurujooga, jonka aikana aletaan oivaltaa hartauden ei-kaksinaista luonnetta. Gurun vajraolento heijastaa omaa sisäistä luontoamme. Tässä ei palvota opettajaa eikä perimyslinjan guruja ulkopuolisina jumalina.

 

Harjoitusta aloitettaessa ei pyritä suojautumaan maailmalta. Hartaus tuo meidät lähemmäksi maailmaa, omaa kokemustamme. Ngöndron tuloksena tunnemme suurempaa lämpöä ja lempeyttä itsessämme. Rentoudumme ja voimme nähdä asiat uusin silmin. Elämä voi olla helppo ja luonnollinen prosessi. Koska meidän ei tarvitse ponnistella, alamme kokea hyvyyttä joka puolella, koemme valtavaa vapautta ja pyhyyttä joka puolella.

 

Kun koemme itsestään olemassa olevan pyhyyden, oivallamme, että ainoa tapa pysyä siinä tilassa jatkuvasti on astua sisään gurun maailmaan, sillä sellainen vapaus on gurun siunaus. Harjoitus tuli meille hänen kauttaan ja hän ilmentää tuota vapautta. Tämä ns. puhdas havaitseminen on vankeuden puuttumista. Se merkitsee maailman havaitsemista sisäisesti puhtaana ja ehdottomasti vapaana.

 

Kun pyhä näkemys on kehittynyt, voimme ottaa uuden askeleen. Koska koemme todellisuuden pyhänä, vajrayanan ikonografia tulee merkitykselliseksi. Se kuvaa maailman pyhänä, valaistuneen mielen mandalana. Maailma nähdään viidentyylisinä energioina. Koko ilmiömaailma koostuu yhdestä tai useammasta näiden tyylien yhdistelmästä eli buddhaperheestä. Buddhaperheillä voi olla joko neuroottinen tai valaistunut ilmaisu. Neuroosit muutetaan vastaaviksi viisauksiksi shamatan ja vipashyanan kesyttämismeditaatioilla, harjaantumalla myötätunnossa mahayanan kautta ja erityisesti kehittämällä vajrayanan pyhä näkemys. Valaistuneessa muodossaan buddhaperheet ovat vajravapauden ilmentymiä.

 

Buddhaperheet ovat buddha, vajra, ratna, padma ja karma. Niistä mandalan keskustassa sijaitsevan buddhaenergian perusominaisuus on tilavuus. Sen neuroottinen tai hämmentynyt muoto on tietämättömyys, mikä tässä tapauksessa tarkoittaa eloisan tai epämiellyttävän kokemuksen välttämistä. Kun tämä energia muutetaan, siitä tulee kaikenkattava avaruus. Buddhaperheeseen liittyy valkoinen väri ja sitä symbolisoi pyörä, joka kuvaa kaikenkattavaa, avointa luontoa.

 

Vajraperhe mandalan itäpuolella on sininen. Sen symboli on vajra, jonka viisi sakaraa lävistävät ego-mielen neuroosin. Vajraenergia on kuin salama, tarkka ja asiaan menevä. Se on kyky katsoa asioita kaikilta kulmilta, nähdä sekä yksityiskohdat että kokonaisuus. Vajraenergian neuroottinen muoto on aggressio ja älyllisyys. Kun intellektuaalinen tarkkuus muutetaan valaistuneeseen muotoonsa, siitä tulee peilinkaltaista viisautta. Vajra yhdistyy vesielementtiin.

 

Ratnaperhettä eteläisessä ilmansuunnassa kuvataan keltaisella värillä. Sen symboli on jalokivi, joka kuvaa rikkautta. Ratnan energia on syksyn sadonkorjuuta. Se liittyy myös maaelementtiin, joka ilmaisee kiinteyttä ja hedelmällisyyttä. Ratnan neuroottinen muoto on nälkä: halu ahnehtia kaikki. Sen valaistunut ilmaus on tasa-arvoisuuden viisaus, koska ratnassa on tilaa kaikille kokemuksille, ja se tuo esiin niiden sisäisen rikkauden. Vapautettuna nälästä siitä tulee voimakkaan laajenemisen ilmaus.

 

Lännessä on padmaperhe, johon liittyy punainen väri. Padman symboli on lootus, kaunis hieno kukka, joka kasvaa mudassa. Padma on intohimon ja viettelyksen perusenergia. Sen neuroottinen puoli on takertuminen. Kun padma vapautetaan kiinnittymisestä halun kohteeseen, siitä tulee erottelevan tietoisuuden viisautta – se arvostaa kokemuksen kaikkia puolia ja yksityiskohtia. Padma liittyy tulielementtiin. Hämmentyneessä tilassa intohimo niin kuin tuli ei erottele niiden asioiden välillä joihin se tarttuu vaan polttaa ja tuhoaa. Valaistuneessa muodossa intohimon kuumuudesta tulee myötätunnon lämpöä.

 

Mandalan pohjoispuolella on karmaperhe, johon liittyy vihreä väri. Sen vertauskuvana oleva miekka leikkaa kaikki epäilyt ja sekaannuksen ja saavuttaa kaikki päämäärät tarkasti ja kunnolla. Karma on kaikenkattavan toiminnan viisautta. Sen neuroottinen ilmaus on suuttumus ja suuri nopeus. Karman neuroosi haluaisi luoda yhtenäisen maailman ja se paheksuu kaikkea välinpitämättömyyttä ja laiskuutta. Kun karma vapautetaan neuroosista, siitä tulee energinen ja tarkka. Se liittyy tuulielementtiin, joka kuvaa toiminnan voimaa.

 

Kun havaitsemme näitä buddhaperheiden energioita ihmisissä ja eri tilanteissa huomaamme, että tietämättömyys on muutettavissa pyhän näkemyksen ilmaisuksi. Kun tämä ymmärretään, voidaan alkaa tutustua tantrisiin jumaluuksiin. Jokainen jidam kuuluu johonkin buddhaperheeseen ja vallitsee sen perheen viisauden aspektia. Buddhaperheet ovat linkkinä tavanomaisen samsarisen kokemuksen ja jidamin  maailman ylevän loistokkuuden välillä. Tantriset jumaluudet ovat siis pyhän maailman energioiden ruumiillistumia ja samastavat meidät tuohon pyhyyteen. Sillä ymmärryksellä voimme ottaa vastaan initiaation.

 

Vajrajoogini kuuluu äititantroihin, jotka korostavat hartautta. Initiaation vastaanottamiseksi tarvitaan yksipisteinen kunnioituksen ja hartauden tunne opettajaa kohtaan. Initiaation antava mestari edustaa vajramaailman vapautta, mikä on Vajrajooginin ydin. On olennaista ymmärtää, että yidam ja guru eivät ole erillisiä. Tässä anuttaratantraan kuuluvassa seremoniassa on neljä osaa, jotka kaikki liittyvät ilmiömaailman kokemiseen pyhänä mandalana.

 

Koska jidam on oman mielen pyhä side, initiaation saadessamme annamme samaya-valan, joka sitoo meidät tuhoutumattomaan heränneeseen mielentilaan, pyhään näkemykseen, jota ylläpidämme koko elämän ajan. Se tehdään samastumalla opettajan tervehenkisyyteen ja Vajrajooginiin, ja tällöin mielenterveytemme riippuu siitä, pidämmekö valamme vai emme. Tällä ei tarkoiteta sitä, että yksikin paha ajatus tuhoaisi meidät - samayaa on lähes mahdoton pitää. Kun esteitä tulee, ne nähdään muistutuksina pyhästä näkemyksestä, eikä pelkkinä esteinä. Vajrayanan maagisuus liittyy kykyyn muuttaa sekaannus viisaudeksi paikanpäällä. Korkein kyky eli siddhi on kyky työskennellä oman mielensä kanssa ja kesyttää se.

 

Mietiskelyn alkuvaiheessa työskentelemme lannistaaksemme mielen ristiriitaisina vellovat tunteet. Mahayanassa näemme sekä itsen että ilmiöiden tyhjyyden ja tunnemme myötätuntoa niitä olentoja kohtaan, jotka eivät oivalla tyhjyyttä. Vajrayanassa sekaannus ja valaistuminen tuodaan yhteen, ja näin voitetaan samsaran ja nirvanan dualismi.

 

Kun harjoittaja visualisoi itsensä jidamin hahmossa, hän kokee tyhjyyden ja egottomuuden ja valaistuneen mielentilan, jonka eri puolia jidamin koristeet edustavat. Visualisaatio on verrattavissa shamataan ja vipashyanaan. Vajrajooginin vajramielen kokeminen on niin syvällinen ja kattava, että jos ajatuksia nousee, ne ovat vain pieniä kaloja avaruuden valtavassa meressä.

 

 

Muiden kanssa työskentely

 

Suhde

Ikuisuus on näkemys, jota vaalimme rohkaistaksemme itseämme. Tunnemme, että koska ikuisuus on, viestintä jatkuu loputtomiin. Tavalla tai toisella löytyy loputon jatkumo, jolla antaa merkitys asioille, transsendenttisen lupauksen ilmapiiri. Me tuskin oivallamme, miten tämä asenne vaikuttaa ihmissuhteisiimme. Kun solmimme ystävyyden koulutoverimme kanssa, odotamme automaattisesti, että se jatkuu ikuisesti. Ehkä rakensimme mökin ystävämme kanssa 15 vuotta sitten, ja juhlimme sitä vieläkin muistellen huolella rakentamisen yksityiskohtia. Moni ihmissuhde perustuu jaettuun tuskaan tai tehtävään. Korostamme sen merkitystä ylläpitääksemme suhdetta. Tai tapaamme jonkun yhteisen kiinnostuksen merkeissä, viestintä sujuu hyvin ja korostamme sen helppoutta aivan kuin taistelisimme yhteistä vihollista vastaan. ”Hyvät ystävät” tarkoittaa: ikuisesti. Odotat henkilön, johon olet sillä tavoin sitoutunut, kaatavan hunajaa haudallesi, tai muuten sinua on petetty. Taistelet jatkuvasti pitääksesi ikuisen ystävyytesi kauniina, mikä on valtava rasite suhteelle. Tämä on kuitenkin jumalisten (teististen) perinteiden kuten hindulaisuuden ja kristinuskon ihmissuhdemalli. Näin tullaan lähemmäs Jumalan rakkautta, joka on ikuista.

 

Ikuisuuden idea on käsitetty väärin; sitä on käytetty todistamaan suhteen syvällisyyttä, kuolematonta ystävyyttämme. Meillä on taipumus olettaa, että jokin jatkuu ikuisesti ja siksi arvostamme sitä niin kuin arvostaisimme ruosteista vaijeria, joka roikkui rintamalla kansalaissodan aikaan. Arvostamme sitä sen ikuisuuden, pikemminkin kuin sen syvällisyyden tähden. Se syvällinen totuus, mistä se tosiasiallisesti kertoo, on kaiken väliaikaisuus.

 

Buddhalaisessa tai konfutselaisessa maailmassa, joissa vallitsee ei-teistinen näkemys, suhde on tapoihin ja juonitteluun liittyvä asia ennemminkin kuin ikuisesti jumalallinen. Siinä on vähemmän syyllisyyttä, joskin siihen liitetään toimiminen oikeudenmukaisesti.

 

Epäilys ikuisuutta kohtaan syntyy, kun alkaa pohtia mikä suhteessa saattaa mennä vikaan – tai mikä voi mennä oikein. Joko ystävyyden ikuisuutta on jatkuvasti korostettava kumppanille, tai sitten suuria kysymyksiä ei koskaan käsitellä ja kuoleman tuntu levitetään pikkuasioiden päälle: hän unohtaa panna korkin ketsuppipulloon ja puristaa hammastahnaa tuubista väärällä tavalla. Vaikka on uskonnollisia ja filosofisia uskomuksia ikuisuuteen, on myös jatkuva kuoleman uhka ja suhde on tuomittu. Olemme siihen vangittuja ja paikkaamme tilannetta jatkuvasti jäädäksemme eloon.

 

Suhteen tärkeyden korostaminen on kuolemaksi, suhteen idean täytyy hajota. Kun oivallamme, että elämä on kuoleman ilmaus ja kuolema elämän ilmaus, eikä jatkumoa voi olla ilman epäjatkumoa, ei enää ole mitään syytä takertua yhteen ja pelätä toista. Suhde on, ilman sen kummempaa näkökulmaa. Sen ihmetteleminen, onko sitä ollenkaan, on hedelmällinen maaperä suhteen jatkumiselle. Ihmettely on sekin eräänlainen näkökulma, mutta se on avoin yllätyksille toisin kuin lupaus ikuisuudesta. Siinä missä luottamus synnyttää epäluottamuksen, luottamuksen puute voi aikaansaada valtavan lämpimiä ja aitoja ihmissuhteita.

 

Kuoleman tunnistaminen

Asenne kuolemaa kohtaan on keskeinen paranemisessa. Vaikka siitä ei paljon puhuta, se on taustalla aina.  Kukaan ei itse asiassa tahdo kohdata kuoleman mahdollisuutta, ei edes kuoleman ajatusta. Sen kohtaaminen ei ratkaise ongelmaa, mutta alkajaiseksi se pitäisi ainakin kohdata, työskenteleväthän parantajat jatkuvassa menettämisen pelossa. Kun tunnustetaan, että potilas voi tosiaankin kuolla, sulautua tuntemattomaan, suhteesta tulee rehellinen. Kaikkien suhteiden tärkein asia on rehellisyys. Sillä tavoin niistä tulee intensiivisiä ja voimakkaita. Parantaja ei erityisesti yritä muuttaa potilastaan, vaan hän työskentelee sairauden ja kuoleman mahdollisuuden kanssa. Silti hän näkee siemenen muuttuvan kukaksi; ihmiset eivät muutu, he vain kasvavat. Kun rohkaisee potilaita hyväksymään kuoleman ja epävarmuuden ei rohkaise heitä kohtaamaan paholaista, vaan voittamaan tuntemattoman pelon.

 

Kaikki paraneminen syntyy psykologisen avoimuuden kautta. Kun hengitämme ulos, luomme tilaa uudelle ilmalle tulla sisään. Tämä avoimuus on avain kaikkeen paranemiseen. Tarjoamalla kumppanuutta ja sympatiaa parantaja luo terveyden suggestion ja se vie perustan sairauden käsitteeltä. Ihmisillä on taipumus pitää omia sairauksiaan erityisinä, luulla olevansa ainoita, joilla on sellainen sairaus. Todellisuudessa sairaus ei ole erityinen eikä kauhea. On vain käsitettävä, että me synnymme yksin ja kuolemme yksin ja kaikki on hyvin, siinä ei ole mitään kauheaa tai erityistä.

 

Kaikki sairaudet syntyvät mielentiloista. Silloinkin kun vilustumme tai joudumme onnettomuuteen, kyse on tietoisuuden puutteesta, emme ole pitäneet itsestämme tarpeeksi huolta, tarkkaavaisuutemme on herpaantunut. Tätä psykologista vastuuta on helppo väistellä ja kuvitella, että sairaudet ovat jonkin ulkoisen syyn aiheuttamia. Tarkkaamattomuus, uneliaisuus, viestii siitä, että  kehomme vaatii huomiotamme, ja sairaus on suora viesti siitä, että on kehitettävä tarkkaavaisuuden asenne; meidän on kohdeltava itseämme älykkäämmin.

 

Ainoastaan itse tietää, miltä omasta kehosta tuntuu. Kukaan muu ei välitä, eikä voi tietää sitä. On siis luonnollinen tietoisuus siitä, mikä on itselle hyväksi ja mikä ei. Sen takia mietiskely on ainoa keino parantaa itsemme todella. Vaikkakin yritys käyttää mietiskelyä parannuskeinona saattaa kuulostaa materialistiselta, harjoitus itsessään poistaa materialismin. Mietiskelyn aikana ei saavuteta mitään, ollaan vain siinä ja tunnustellaan omaa elämää.

 

Pidämme toivettamme päästä eroon sairaudesta samana kuin elämänhalu. Mutta usein se onkin elämän välttämistä. Vältämme elämän intensiivisyyttä, kipua. Paranemisen toive ja itse asiassa kaikki viihdykkeet, niin elokuvat kuin itsekasvatusohjelmatkin saavat meidät luulemaan, että olemme kosketuksissa elämän kanssa, vaikka itse asiassa se on typertymistä.

 

Parantamissuhde on kahden mielen kohtaamista, parantajan ja potilaan, tai yhtä hyvin hengellisen opettajan ja oppilaan. Jos kumpikin on avoin, viestintä onnistuu luonnollisella tavalla, sillä kumpikin on samassa tilanteessa. Jos potilaasta tuntuu kaamealta, parantaja tuntee sen, ja potilaan kannalta se on juuri se, mitä tarvitaan: että joku tunnistaa hänen olemassaolonsa ja sen tosiasian että hän tarvitsee kovasti apua. Paranemisprosessi alkaa siitä. Sama voi tapahtua opettajan ja oppilaan välillä, oivalluksen välähdys – ei mitään korkealentoista tai kauaskantoista, mutta hyvin yksinkertainen ymmärrys. Kumpikin ymmärtää yhtä aikaa, tieto välittyy.

 

Potilasta ei pidä vain sympatisoida: ”Tiedän että sinuun sattuu.” On tärkeää todella tuntea hänen kipunsa ja jakaa hänen levottomuutensa. Silloin voi sanoa eri tavalla: ”Kyllä, tunnen sen kivun.” Suhtautua avoimesti tarkoittaa, että jonkun ongelma ottaa sinut kokonaan valtoihinsa. Voi tuntua siltä, että ei täysin tarkkaan tiedä miten käsitellä ongelmaa, ja että täytyy vain koettaa tehdä parhaansa, mutta sellainen kömpelyyskin on valtavan anteliasta. Parantajan ja potilaan suhteeseen liittyy paljon muutakin kuin se, että katsoo kirjasta mikä on oikea lääke. Buddhalaisuuden mukaan inhimillisyys on myötätuntoa ja viisautta. Taitavaa viestintää ei siis tarvitse hankkia ulkopuolelta; meissä on se jo. Se ei ole mystiikkaa vaan tavallinen työtilanne. Jos johonkin on kiinnostusta, se on avoimuutta. Jos ihmisten kärsimys koskettaa, on avoin jatkuvasti. Sitten voi kehittää luottamusta ja ymmärrystä, niin että avoimuudesta tulee myötätuntoa.

 

Parantaja ja parannettava jakavat yhteisen maaperän: syntymän, vanhenemisen, sairauden ja kuoleman sekä pelon, joka niihin kaikkiin liittyy. Parantaja ei ole potilastaan parempi sinä mielessä. Nöyryyden tunne on paranemisen alku ja loppu tuntuu seuraavan luonnostaan viisauteen ja myötätuntoon perustuen. Paraneminen tarkoittaa sitä, että ei ole enää hämmentynyt elämän edessä: voi kohdata kuoleman ilman suuttumusta ja ilman odotuksia.

 

 

kotisivulle