Mietelmä

Tähti katsoi kaiken yötä,
tuikki taivahan tulena.
Aalto vieri viikon pitkän,
tuulen tuiman työntämänä.
- ilman tuskan tuntemista,
harmien havaitsemista.

Iän kaiken ihmislapsi
kantoi kaihoista povea.
Elon tuulen tuutimana,
aavan aukean ajona.
- kaiken taistelun tajuten,
käsittäen kärsimyksen.

Vaan en vaihtaisi eloa!
Tähtihin tähyävihin.
Enkä aaltoina ajellen,
kehtaisi meriä mennä.
Elinonnen etsiminen
innosti inehmon lasta.

Taistellen tapasi onnen!
Kultakuplan. Pienen pirstan.
Oksan orjantappurasta,
kasvista punakukasta.
- tuonkin hukkasi, hukutti.
Niin kuin lapsi laittelunsa.

Sittenkin oli elänyt.
Unelmoinut!  Uskaltanut!

Sepä tappiot tasoitti.
Ylenti elämän arvon!


Viileänä aamuna

On nuoruus mulle heljä muisto vain
- kuin kevätlehto, jossa kuljin kerran.
Nyt syksyyn siirryin penikulmain verran
- ja loppuun join viinit unelmain.

En suosiota hae neitosten
- kuin kiihkein retkin tavoittelin silloin,
kun kylän valjetessa, suvi-illoin
- hämärtymissä viivyin aittojen.

Muuttuvainen ihmismieli on
- sen nurinkurin kääntää vuotten taika.
Nyt rattoisammin hupeneepi aika
kun ajatuksin, samoelen, kera haulikon:

Sammalpohjaa kattaa halla
-kuulaanraikas tuntu leijuu mailla.
Ja metsä kajahtelee kirkon lailla.
Ja lehtikulo rapsaa saappaan alla.

Ja pystykorvani kun alkaa haukun,
taas kiirein harpon kuten joskus ennen
- ja iloitsen kun siivet lukkoon mennen
metsokukko putoo jälkeen paukun.

Ah, syksyiskankaat mua viehättää,
ja näköalat harjanteilta vuorten.
- en sentään tuomitse ma hurmaa nuorten.
Jos laakson liepeheltä helkähtää.

Se, sekin on nääs jakso elämää.
- ja taittuvi jos siltä perholento
Niin, niinhän häipyvi myös syksy vento
Ja lumen vaippa maille leviää.


Istuin illalla tuvassa

Kokoelmasta Vanha maininki, 1916.

Istuin illalla tuvassa,
ajattelin armastani,
kuvittelin kultaistani.

Toivoin luokseni tulevan,
hiipivän hämyn keralla,
öisen usvan untuvilla.

Ulos katsoin. Maa pimeni,
kovin korpikin kohisi.

Kuullut en kullan astumista,
nähnyt en tuttuni tuloa.

Armas aitassa lepäsi
tuonen sulhon tuttavana,
manan ristit rinnoillansa,
kalman kukat kulmillansa.

Siksi en kuullut kullan ääntä,
nähnyt en tuttuni tuloa.


Saat jo tulla tumma syksy!

Kokoelmasta Musta lintu, 1917.

Saat jo tulla tumma syksy, 
taivas pilvihin pimetä, 
suvityöni suorittelin, 
kasvut runsahat rukosin!

Ne on aittahan ajettu, 
varustettuina vajahan, 
suuresta surusadosta, 
kyllitelty kyynelistä.

– riittävät kesäiset kasvut 
käytellä yhen isännän, 
vaikk´on talvi taittumatta, 
lumiläikät lähtemättä:

ei noita kylä kysele, 
eikä kärpi käypäläiset, 
eivät pengo peittojani, 
katsele katoksiani.


Seppelöity tupa

Löi sodan hyöky yli Kannaksen
kuin tuliaalto kuuma, tuhatpäinen,
riens' väki pitkin teitä, paeten,
vavahdellen järkkyi tanner jäinen.

Se oli niinkuin torvet taivahan
ois tuomiolle soineet viime kerran,
ja ihmislapset ikivaivahan
ois' tulijärven pantu laivahan
nyt hylkääminä vihastuneen Herran.

Taistellen vetäytyivät sotilaat
töin aseita ja sodan vuoroin kantain.
Niin tukilinjan saivat rajan maat,
myös Kirvesmäen äyräät maineikkaat
ja kaarteet väkivahvat Vuoksen rantain.

Jo kylät syttyi puolta etelän
ja hurja puunto hehkui talviyössä,
mutt' pihamaalla Ranta - Törmälän
viel' nainen puuhissansa nähdähän.
Hän varsiluudin lakaisun on työssä.

-Pois eukko, sieltä! huusi sotamies.
Nyt pakoon painu, juokse, vältä vaara!
Länteen suuntaa heti kulkuties!
- On valkaistava vielä tuvan lies,
niin rauhallisna vastaa Törmän Saara.

- Kun siistin kaikki, sitten sytykkeet
saat tämän kodin nurkkaukseen laittaa.
Nuo naapurit on eilen lähteneet
ja tuvat asujista tyhjennet:
Ne poltta, siell' ei viivyttäjät haittaa!

Lens' kranaaatteja sarja voivottain
ja Törmän haasta ikikoivun taittoi,
mutt' naisen ilme kertoi rauhaa vain.
Hän seurusteli kera muistelmain,
kun valkoliinan pöydän yli laittoi.

Toi kuusenoksat kulmiin ikkunain
ja poimenet suoristi kaihtimista,
ja sitten oli hetken vaiti vain.
Hän rukoukseen painui kumartain
nyt erotessaan Törmän asumista.

Niin Isämeidän luki hiljakseen
ja otti repun, painoi kiinni oven.
Hän salvaimen jo näki syttyneen
ja polulle kun suuntas askeleen,
sen kuuli, miten kuiskas polte poven.

- On omatunto nyt niin rauhainen,
kun koti osakseen sai viime hetken.
Ma sille rakkautta omistin
ja tuvan juhla-asuun somistin.
Nyt helposti voin alkaa länteen retken.