India song
 
Ranska 1975
120 minuuttia
 

Tuotanto: Les Films Armorial, Sunchild Productions. Tuottaja: Stéphane Tchalgadjieff. Käsikirjoitus ja ohjaus: Marguerite Duras. Kuvaus: Bruno Nuytten. Musiikki: Carlos dŽAlessio. Pääosissa: Delphine Seyrig, Michael Lonsdale, Claude Mann, Mathieu Carriére. Kesto: 120 minuuttia.

Marguerite Duras (s.1914) aloitti taiteellisen uransa kirjailijana; saavuttaen läpimurtonsa romaanilla ”Un barrage contre le Pacifique” (1950), josta René Clément työsti elokuvan nimeltä ”Katkera maa” (1958). Elokuvan puolella Durasin tulikaste oli käsikirjoitus Alain Resnaisin uuden aallon merkkiteokseen ”Hiroshima rakastettuni” (Hiroshima mon amour, 1959). Ranskalainen uusi aalto antoi mahdollisuuksia ennakkoluulottomille kirjailijapersoonallisuuksille. ”Hiroshima rakastettuni” on ensimmäinen elokuva, jossa käytettiin termiä elokuvateksti. Elokuvatekstissä kirjoitetun tekstin autonomia on riistetty; se tekee elokuvan ulkopuolisuudelle merkityksen, joka on piilossa. Tämä muistuttaa oopperan librettoa.

Kun Marguerite Durasin tekstejä (romaaneja, näytelmiä ja elokuvia) analysoi, huomaa muutaman erityispiirteen, jota voisi kutsua filosofiseksi kaikupohjaksi. Se käsittelee ajan ja muistin käsitteitä. Näiden määreiden huomattava tulkki on ollut ranskalainen filosofi Henri Bergson. Bergson on ollut merkittävä filosofi nimenomaan taiteilijoiden keskuudessa. Näin määrittelee Bergson aikaa ja muistia:
 
Muisti on keston täydellisin ilmenemismuoto. Ihminen ilman muistia on ihminen ilman menneisyyttä (terveisiä Markku Peltolalle), Hän kokee vain sarjan nykyhetkiä jotka vaihtuvat hänen ehtimättä edes tiedostaa niitä. Muisti on olennainen tietämykselle, ymmärtämykselle, tunteelle ja aistimukselle, itse asiassa kaikelle havainnoinnille ja sille mitä tarkoitetaan tietoisuudelle.
 
Sakari Toiviainen on Suomen tunnetuimpia ranskalaisen elokuvan tuntijoita. Kirjassaan (”Elokuvan hengenveto”, 1995 ) Toiviainen on huomannut Durasin pakkomielteenaä, huolimatta ilmaisutavasta tai lajista, olevan tarinan kertomisen rakenne. Siinä ei pidetä tärkeänä niinkään elokuvan dualismia eli mitä kerrotaan ja miten kerrotaan, vaan kertomista syvärakenteena ja materiana. Kun tarina on tarpeeksi tuttu kerronta on mahdollista tihentää pisteeseen, jossa aukot, hiljaisuus ja rivien välit puhuvat tai kantavat suurimman painon. (Huom! Tänä vuonna järjestettiin jälleen kerran elokuvalehti ”Sight and soundin” toimesta kaikkien aikojen elokuvaäänestys. Toiviainen oli mukana tässä kv. raadissa. Toiviainen nosti omaan Top 10 listalle Durasin ”India songin”!)
 
Durasin romaani ”Lol V. Steinin elämä” (1964) aloitti hänen Intian sykliseen sanotun sarjan, joka lopulta käsitti kolme romaania ja kolme elokuvaa. Huolimatta eri välineistä ja eri otsikoista kaikki kuusi Intian syklin teosta kertovat yhtä ja samaa tarinaa, tai pikemminkin kiertävät saman tarinan ympärillä, yrittävät tavoittaa sen: ja lähestyä sitä eri suunnista eri aikaperspektiiveistä, ottavat polttopisteeseen yhden tapahtuman tai tapausjakson, yhden henkilön tai kahden henkilön suhteen. Ydintarinaa ei kuitenkaan koskaan kerrota suoraan ja monet keskeiset tapahtumat saattavat jäädä hämärien viitteiden varaan.
 
”India songilla”  on lukuisia tulkintoja. Se on eräänlainen päättymätön tarina. Elokuvan ydin on tanssiaiskohtaus jonka kolmesta osasta se muodostaa keskimmäisen osan ja kattaa elokuvan 120 minuutin kestosta yli puolet. Ääni ja kuva kulkevat toisistaan ”erillisinä”.