Kirj. Pertti Raasu
www.perttiraasu.tk
A
J
I
T
R
A
V
A
J
A
R
eli
Kuoleman turvaaja
RAJAVARTIJA eli Kuoleman turvaaja.
Sisällysluettelo:
1. Yön jälkeen on aina valoa...
2. ... tai tuskaan viiltävään aamu johtaa.
4. ... ja murheen synkän kärsimys ain kohtaa.
5. Jos itselleen vain tärkein on
on silloin arvoton; ...
6. ... ken rakastaa, ei itsekkyyttä voi antaa.
7. Vain peloton saa palkinnon...
8. ... onhan aran niin vaikeaa murheitaan kantaa.
9. Liekki lämmittää tai siihen häviää...
10. ... mutta eihän se ole enempää kuin elämää.
12. ... ja vain kuolema on tottaja_vain.
13. Jos liekki sammuu aiemmin kuin iltaisin...
14. ... siitä kukaan ei selviä vahingotta.
16. ... se heikon vahvaksi saa uskossaan...
17. ... mutta mikään ei voi auttaa
tyhmää ja sokeaa...
18. ... sillä jotkut ei huomaa laisinkaan
mikä tärkeintä on ainiaan.
19. Heikkous on osa tietämättömän kotia...
20. ... ja jotkut vain joutuvat turmioon...
on kaikki vain ainaista oloa...
22. ... siinä jokainen mielensä valitkoon.
23. Toiset sopeutuvat ja tyytyvät...
24. ... mutta huono-onniset kuoleman omat
ovat elämän kylvääjät.
26. ... ja loppu alkaa vuorollaan,
vain taistelu mustan aukon herruudesta
ei pääty milloinkaan.
ulvoessaan päällä maan?
1.
Loi hämy rauhaa illan harmauteen
tyyneyttä vanhuksen otsaan uurteiseen;
kuin oisi kukkanen vain nukuksissa
kuulsi poskilla varjot aamuisen autereen.
Itkua
surua saattajissa -
toisilla vain hetki väärä tunnoilleen
ahneine vaateineen.
- Noilleko mekin
hyvää niin soimme?
seuralaiseni sanoi vierelläin
täällä rajan tällä puolen.
- Joko nyt niin kuin aioimme -
voiman saankohan ulos sydämestäin?
Ystävä ainut
hän oli uskollinen;
rohkeana seisoi nyt pystypäin.
Mjukit lähelle kaarrellessaan
ilkkuivat nauraessaan;
nuo pahuuteen kuolleet paholaiset
jotka rauhaa eivät saaneet milloinkaan.
Seuralaisestani kiinni otin
kasvatin meidän kokoa
mjukeja siten taaensin
rauhoitin heidän huutojaan -
turhaan he taistelisivat vuoksi pienen potin.
Valmiina olimme kuolevaa auttamaan;
tasailin jo värähtelyitä
että hän näkisi meidät heti ruumiista tullessaan.
- Hän huomaa vain meidät -
nyt hymy loistavin;
että yhteen
saadaan teidät
siihen löytyy syitä
joita moni ei arvaakaan.
Vaivoin nousivat vanhuksen kädet kalpeat
loistivat kirkkaina silmät vuotavat;
pää tyynylle kääntyi
putosi käsi -
pysähtyivät saattajien katseet kalseat.
- Tule, nyt mennään.
Seuralaiseni ääni väristen
syliinsä nosti hahmon niin hauraisen.
Pitkään oli odotellut
mukana vaikerrellut
aina täällä alhaalla käynyt
ajatuksin tukien.
- Sen minkä kerran aloimme
uudelleen alkaa nyt voimme.
He katsoivat vain toisiaan -
toinen hämillään
pitempään;
rohkeassa hymyssään
pidätellyt ei ystävä tunteitaan.
Ei haittaa mjukeista ensinkään
vilkuilivat vain ahkeraan -
jokin piti heidät loitolla.
Luo kaukaisten odottajien
sain seurani ajallaan.
- Tuo rohkeutta
hän heikko on
suojele ääntä sydämen.
Hän kääntyi hiljaa kiittääkseen -
varjona vain huomasi minun kauas jo loitonneen.
2.
... tai tuskaan viiltävään aamu johtaa. Alkuun
Hänen takanaan
portti rajalla olevan hautausmaan
näytti mustia kitojaan.
Kalma-Kalle
valtias murhemajojen
jälleen virnuili vakavissaan.
Häneltä sain seuralaiseni
aran, pelokkaan.
- Tulkaa ennen taikka jälkeen -
täällähän minä aina oon.
Oli seuralaiseni jo tuttu
jotenkin sovimme hyvin yhteen -
kuin aivot lapioon.
Juttu oli jälleen siitä
ettei kaikilla voimia riitä
mutta maan pölyihin
oli joidenkin laskeuduttava kuin tunkioon -
varsinkin
jos pystynyt ei katsomaan edes kuutamoon.
- Älä katso heihin
poistu älä kauemmaksi.
Mjukit pyörivät kapakassa
tuskaan pohjattomaan
jotain janoamassa -
rauhaan ei jäänyt yksikään
pöydissään nuo tokkurassa;
aivan kuin kuulisivat he viereltään:
'luottaa voit aina lasiin lämpimään
murheessa tässä ja vielä tulevassa.'
- Eikö heitä voi auttaa -
saatko itse tästä jonkin nautinnon?
Onko tarkoitus vain asuttaa lipuvaa lauttaa
tietämättä missä sen määränpää kohta on?
hän puheissaan jättäytyi taas eiliseen
kuin oisi yksinään joutunut velkoineen
valon keltaisen takaajaksi.
En viitsinyt enää huomauttaa
valinnasta vaikeasta -
vastuusta itselleen;
aivoista värinättä
ohitse paljon hiipineen
huomasin tärinättä.
- Voitko olla täällä yli tuokion?
Tämä ei ole paikka minttuteen.
Vieläkö uskot tielle kunkin reitin
jonkin levitelleen kohtalon seitin
mihin olla ei voi törmäämättä?
Äreitä mjukeja sivuttiin
matkalla nurkkiin hämäriin.
Turhaan yritti hän antaa lapselleen suojaa
mjukit saimme vain ilon kyyneliin;
turhaan ravisti hän rakasta juojaa -
hukkaan meni yritys
estää raskasta kättä -
vaiennut ei mjukien nauru seiniin jäätäviin.
- Haluatko kiusata itseäsi pitempäänkin?
Ovat jotkut syntyneet vain häviämään.
Jos apua oisi
jäisin tähän;
vähän vain peittää panos työteliäänkin.
On paikkasi vielä itsesi luona -
täällä ei tarvita sääliäkään.
Kun saavuimme
ulkoiseen vapauteen
en olon kevenneen
huomannut hänellä lisääntyvän -
kuin jääneet olisimme vieläkin varjoon pimeimpään.
Kalma-Kalle katseli lapioitaan
niistä suurimpiaan
hautapaaden takaa
yhtä pitkän kuin syvän
juuri esiin siirtämiään.
3. Suru kylvää surua... Alkuun
Kuin polte ylitse pellon myrskyisen
kävi taisto iskujoukkojen.
Spektrikilvetkin vyötäillään
taisteltiin keskenään
saapuvia kun alettiin keräämään.
Kuului tuoksina suurimpiin
koko tienoiden.
Selvinnyt ei alhaalta monikaan
hengissä liekkimerestä korttelien.
Veri puhtaimpien
peri koston jatkuvan.
Pölyssä jauheen valkean
maahan painoi
elon alimman
kengissä myöhemminkin iäti tulevaan.
Mjukeista parhaimmat
omiaan auttaen
kylvivät tuhoa taidollaan -
meidät viimein saattoivat
ansaan karmeaan.
Keskellä armottomien
huokui uhkaava hahmo Anonin -
Kuningas mjukien
hallitsijoista katalin.
Harvoin tuli hän näkyviin
paljon kammoksuttiin;
vallitsijoista valtavimman
edessä aina kumarruttiin.
Jo nimi Anonin
mahti muista hyytävin.
Oikealla
vasemmalla
Deca suojasi häntä
voimalla niin voittoisalla.
Hetken katsoin
ihmeissäin -
kuin oisi sieluun polttamalla
kaapu tehty mustin reunuksin.
Camy - ystäväni vierelläin
vihaa säteillen
tyrmistystä pahuuden
silmin mitteli kovin ankarin.
- Voiko vähäisintäkään
mistään täyttymystä eilistään
löytää mieli petturin?
Taitavasti Deca torjui
vaan kilpi loistanut ei enää
puhtaalla valollaan
kuin aikanaan
jolloin hän meidän puolella
oikeutta suojaten huolella
johti joukkojaan.
Jos Anon hieman horjui
hän jo oli vierellään
valmiina suojaamaan.
Kun ei liekit enempää
vapautua sai eräs tuskistaan.
Joukko eläimellinen
meidät työnsi asemiin.
Tulen loimussa toistuvan
vanhan johtajan
ahneen kuolon aatteen
voiman voimaan jalompaan
aseen näimme meiltä poistuvan.
4.
... ja murheen synkän kärsimys ain kohtaa. Alkuun
Camy seuralaisineen
minut pysäytti varjon katveeseen.
Krompit laitoin sivumpaan -
nuo hahmot varjottomat
tyhjän elämän omat
kuin muovailuvahaa kasvoiltaan.
- Hän tahtoisi tietää
miksi on näin?
Kuinka elämä sallii nimittäin
jonkun vain kuolla -
noin poistua sisältä päin?
Yritin jotain näistä sieluista entisistä
joilla oli vain huono tuuri.
Mjukeille helppoja saaliita -
kuin nälkäiset lampaat
jotka ovat vailla kerihtimistä;
ovat he vain olemassa
päiviään tyhjiä vuolemassa
odottaen kuolemaa
pääsyä piinastaan
kennosta vain seuraavaan
kun eivät tiedä mitään parempaa -
ovat he vain huolissaan
rammasta suojeluenkelistä.
- He eivät mjukeilta selviä
heidät tyhjiksi imetään.
Vaara on aina lähellä
kun kyllästynyt on elämään.
Pian on hän auraton -
saasteinen ilmakin
arvokkaampi
sellaisen rinnalla on.
Mutta jos helpottaa
kutsua sitä voi
oikuksi kohtalon.
Mjukien tie
pahan tie
aina tyhjyyteen vie.
Sielu kenen tahansa
täyttää astian
jonka jokainen mjuki tietää itseltään joskus haihtuvan -
mutta kaikki eivät halua valoa sietää.
- Onko lainkaan sitten toivoa
jatkuuko tuska ainiaan?
- Se ei ole aivan tuskaa
tyhjyyttä vain -
jonkin asteista pahaa.
Jotkut sieltä ponnistavat
useimmat vain vajoavat;
eivät he kuitenkaan
koe sitä ikuisuuksiaan.
Lähikivetyksiin
pari mjukia asettui istumaan.
Krompit hain
ja matkaan lähdin uudestaan.
Camy seuralaisensa kysymyksiin
jäi karaistumaan.
5.
Jos itselleen vain tärkein on Alkuun
on silloin arvoton;
Seuralaiseni huolissaan
kyynel poskillaan
katsoi kumppaniaan
joka työllistäessään sairaalaa
tulisi kuolemaan.
Paljon silti oli vielä tuskaa
piinaa
tämän kouriessaan rajojaan.
- Jotain tehdä tahtoisin;
olisipa se vain hallussain.
Pelastaa voisinpa kaverin
ettei tarvitsisi kärsiä hänen lain -
että selviytyisi aikanaan myös noistakin.
Käväisi mjukeja kurvaamassa
kuin kaloja katiskassa
vielä silmäillen -
vain rääkymässä
mieluummin kuin olisivat
värjötelleet vallan pimeässä.
- Huojennukseen keino löytyisi
sopimukseen voitaisiin päästä;
säästä hänet
mjukeille mene;
oisi taistelu muuten ankaraa
hänet kadotukseen varmasti johtavaa.
Kauhistui hän tolaltaan:
- Ettet vain nyt valehtele?
Olisi hänen vaikeaa
ilman minua taivaltaa -
ei selviytyisi hän alkuunkaan.
- He vain leikkisivät
härnäisivät hetken -
viimeksikin vain vähän erästä leikkelivät.
Hän pohtimatta vähääkään
yksintein
heti halusi lähtemään
mielin mustunein.
Hänet sinne vein
mistä hain
paljon vasemmalle vain -
enkä tahtonut häntä enää taakaksein.
6.
... ken rakastaa, ei itsekkyyttä voi antaa. Alkuun
- Kuka olet?
Et täällä olla saisi.
Hän oli puhdas
valpas
seuralaisestaan eksynyt;
vain murheissaan
pahaa ei ollut aikeinaan.
- Saattajani kadotin -
kai löydän perille itsekin;
mutta noille veikkosille -
mitähän vastaisin?
- Mjukit nämä pyörivät vain urkkimassa
moikkaavat kuin velkaisille tuttaville.
Käydään muualla kurkkimassa
koukataan tasoille alemmille.
Löytyi maan päältä pieni kuja
maailmaltaan aivan toinen;
ihminen ollut ei vuoksi ihmisten
käytti häntä loinen
jotenkin vilpitön niin
luja, ahne samanmoinen.
Kova kun jaksoi olla
voimaa sai hetkisen -
kun oli sovinnolla
itsekin koukeroinen.
Seuralaiseni vavisten kesti
ystävänsä myydessä itseään;
hämärässä tämä sitten ruiskulla esti
tuskan hetkeen niin viiltävään.
Oli tunteet mahtavat vierelläin
tuollaista vain harvoin näin.
Katsoi hän sydämeen
luotti eiliseen
uskoa jaksoi edeltäpäin.
Valtoimenaan kyynelistä
rukoili hän jaksamaan.
Loisti hän tunteista vilpittömistä
kun apua pyysi minulta tuskissaan.
- Usein niin vähän tehdä voimme -
estää vain luisumasta pahempaan.
Monet tätä kaihtavat:
mjukit yleensä vaihtavat
kuulu mikä ei heille
siihen
he mitä eivät ansaitse.
Se on vaarallista
emme odota suostumista;
yleensä me taistelun
läpi käymme voitetun
kunhan oikein ahkeroimme.
Hän ei liikoja huokaillut
oli varma tunteissaan:
- Jos olet noin ajatellut
valmis olen jatkamaan.
- Aina eivät vähään
leikkiin tyydy pieneen.
Lihaan aivan tyhjään
päätynyt on tie kiveen
krompiksi monikin säätynyt.
Hän oli vakaa
aivan tyyni
lujana takaa
kohdallaan
olevien sanojen -
kuin väsyneenä kyselyyni:
- Milloin sitten aletaan?
- Hänet voimme nyt jättää -
hän meille varmasti jää.
Ole huoleti
tätä silmällä pidetään.
Seuralainen
kuuliainen rinnallain
takaisin oli
hiljaisena valmis lähtemään.
- Tämä kaikki on nyt selvää
älä kysele ensinkään.
Camyn hahmon kaukana huomasin
silmin niin kirkkain
kyynelin valuvin.
Seuralaiseni katsoi ihmeissään
lähestyessä määränpään.
- En täältä ole
hei -
muualla asustin.
- Täällä on nyt elämäsi.
Haemme sinut sitten myöhemmin
kun on aika ystäväsi.
Hän luottaa vain ymmärtäjään.
7.
Vain peloton saa palkinnon... Alkuun
En selvää oikein saanut
seuralaiseni mitä piti sisällään
tämän mietteissään
silmäillessään kaveriansa kuolevaa.
Laannut ei hymy suopeinen
kun pohti hän mennyttä
tuumi olevaa.
- Paljonkohan harmia mjukeista noista
mahtaisi olla aikanaan?
Loista ei kaverini juuri
puhtailla teoillaan;
saattaa moni jo ansaa
tuolla jossain rakentaa.
- Meille hän menettelisi
tosin mennyttä voisi olla oma pelisi;
on ottelu sieluista joskus tuskaakin pahempaa.
Mutta
jos niin haluat
he eivät häntä saa.
Mjukit toki vaihtoon suostuvat -
ovat ajat silloin sinulla vain ankarat
kun joku rytmiäsi kaluaa.
Tuota hän hetken pohdiskeli -
vilkaisi meitä
luo mjukien meni;
kuin rantajätkille siellä sitten virnisteli.
- Ensin hänet vien
ja kun taas haistan pierun ja hien
tuijotamme silloin toisiamme.
He
mekö
huokaisimme
silmiämme pyöritimme -
kuin kangistuneet olisimme tahoillamme?
Valppaana hyräillen itsekseen
hän syliinsä nosti hahmon juuri hiljenneen.
Ei ollut mjukeista harmiksi laisinkaan.
Luona vastaanottajien
hän pyyhkäisi poskeltaan kyyneleen;
ystävää suuteli kuin rakastaan
ja mennyt jo oisi saman tien.
Pyysin seuraamaan
tasoon seuraavaan;
edessä silmien tarkkaavien
itsekin sain piston sydämeen.
- Voit kysyä sitten myöhemmin
toisin aatoksin
kun vastauksen haluat kysymykseen:
paljonko vai vähän
on palkka pelottomien.
8.
... onhan aran niin vaikeaa pelkojaan kantaa. Alkuun
Hyvin oli hän murheinen
kun sai huomata entisen kumppanin
nauttivan niin iloiten -
miten toisten sylissä
oli ilo nyt hypähdellä.
Hahmot monenkirjavat
ympärillä touhuujat
kun saivat heikon pauloihin
mutta paljon ei tarvinnut vikitellä.
- Hän suri aikanaan
se eikö riitä?
Vuodet pitkät tahtoisitko
toisen odottavan?
Siitä nauttisitko
kun näkisit hänen messuavan?
Varjelitko häntä laisinkaan
kun olit itse tielläsi entisellä?
- Pelkään
vain yksin jääväni -
hänen löytävän enemmän.
Sentään
eivät jää vähään
hetket elämän yhteisen
menneen niin hempeän.
- Kun olet valmis huomaamaan
että kaikki onkin ennallaan
ja vain itse kasvoit
ehdoillasi
aatteistasi -
vahvana palaamaan ollenkaan;
kun enemmän saat mitä anoit
kun nauroit mistä tuolloin aloit -
silloin
ehkä silloin
me tulemme
ja katselemme mennyttä varjojasi
ja esittelemme hänelle tosi ystävän.
9.
Liekki lämmittää tai siihen häviää... Alkuun
Himoissaan mjukit pyörien
hyväillen
nautintojaan etsien;
kuin värisevät usvakuvat
hahmojen kädet tyhjää hamuten
työntyivät kieletkin vikkelään
kun vuoteella muodokas
vartalo nuori
notkeinen palo
alla hikisen miehen teki tiliään.
Ei nähnyt hymy silmiään
miettiessään vain perhettään;
vetoa suurta tunsi rahaan
pahaan oli syyllinen petkuttamalla
puolison kadottua vihollisen maahan
mutta paljon oli puhdasta sydämessään.
Mjukeista synkimmät
miestä jo ahnaasti käskivät.
Nainen kun kääntyi
hän silmukan pudotti -
vääntyi
odotti hetken -
hiljentyi hiljalleen raajojen värinät.
Raastot
lyönnit
karjuvat pedot -
hahmot naisen puolilla vaihtui;
haihtui taju
kun silmänsä avasi;
mjukeja lisää
paikalle ravasi
kuin harmeja ollut ei oisi jo ennestään.
Reitti mjukeille oli pian selvää
ei ollut meistä tänään mihinkään.
Seurasimme lähelle vuoriston rajaa
vaikeaa oli enää takaa ajaa;
tunteet synkät pitivät huolen
pysyimme mieluummin tällä puolen.
Vilkaisimme laaksoon mustimpaan -
mjukeja uhrien kimpussa
touhussa karussa.
Hahmot nuoret taipui
vaipui -
helpolla pääsimme siten mjukien selustaan.
Paljon ei mjukeja
kromppeja vähän
ne aivan tomuna
hylättyinä tähän.
Muodoillaan ne vielä riittivät
tavoillaan mjukit kiittivät
kun kaivoivat he käyttötavaraa -
kun tahto
mieli häpäisty
altistui seuraamaan uutta johtajaa.
Nauraen krompeista luopuivat
joista vain vähän juopuivat
retkeä ennen seuraavaa.
Kokoon saimme pienen seurueen.
Oli taival hiljainen takaisin -
keskellä kuoret joista-keistä
kerran-meistä.
Minustako se vain johtuikin -
väsyneenä jo olin valmis vuoteeseen -
vai näinkö erään krompin poskella kyyneleen?
10.
... mutta eihän se ole enempää kuin elämää. Alkuun
Sai tyytyväisyys meidät myhäilemään
ei ollut kukaan tullut häiritsemään.
Kaukana kajo valehyökkäyksen
läheisten mustien huippujen värähdyksen
kuin pelon ymmärryksen
aistimus sai selän silti viilenemään.
Myöhään välähti epäilys perille asti -
kasvoivat vuoret liian nopeasti.
Ylt'ympäriinsä
läpäisemättömiinsä
jäimme siinä
valtavaan ylivoimaan
tuhansien ahkeroimaan
meidän satoja vastaan.
Mjukit meitä pidättivät
rykäilivät
virneine ilmeineen
muka ymmällään;
ei aietta vähääkään
silti päälle tullakseen.
Katseita meillä etsiskeltiin
kummasteltiin -
Camy lähelläin -
etäisen terävän silmäyksen
nopean vilkaisun
tunsin selässäin.
Lailla hyökyaallon
kuin kauhu huokaillessaan
tuli näky armoton
suuren ihmiskulkueen
juuri kuolleitten
murtuneitten sielujen
meitä ravistelemaan.
Ylitsemme kulki matkaa
vilahdellen
kiemurrellen
vielä ennen täytyi jatkaa
peruuttamattoman tuomion.
Nekin jotka tajusivat
kauhuissaan vain kalpenivat
kutsun avun huomion
tien löytäessä ain takaisin.
Heikommatkin
anellen
manaten
katuen
täysillä vain useatkin
eläen hetken viimeisen.
Tuli nauru mjukien
näkyi Meda hetkisen -
hahmo toinen ylin
pahuuden kaikkein mustimman.
Pian varjot häilyneet
suojaan olivat häipyneet
tuolle puolen vuorien -
taakse rajan kylmää huokuvan.
Pitkään tuijotimme vain
kuin takana oudon suojan
etsien täyttymystä vanhan lain
kuin muistoa Valon tuojan.
11.
Mjukit näyttivät minua pysähtymään -
ollut ei pahaa mielessään.
Kaksi pientä lasta
äsken tullutta vasta
oli heillä vierellään.
Näin nälkää
vilua
syrjintää;
uunista piti lämpöä saada.
Oli lähtö kuin elämää
vaatimatonta -
ei huomannut sitäkään kukaan.
Vaiteliaat
lapset pelokkaat
matkalle sain mukaan.
Liekö saanut mjukit herkiksi -
tiekö väärä
tahtomattaan
tuli pantua joskus merkiksi?
12.
... ja vain kuolema on totta. Alkuun
Näytti kaikki jatkuvan ennallaan
seuralaiseni huokaillessa
huolinensa seuratessa
rakasta raihnaista omaistaan.
- Sydän heikko on ain ollut
käy pienestäkin väsymään.
Oisko paljonkin edessään
aikaa hänellä vielä taakkanaan?
Keskittyi Camy hetkisen -
ilmestyi kirja punakantinen;
sitä selaili ääneen mietiskellen
tarkkana tuijotellen;
tyhjillä sivuilla vain mitään nähnyt en.
- Vapautuisimmeko huolehtimasta
jos luolaan näkisimme sumuiseen?
On päivien määrä lopuillaan vasta
kun pääsemme syntymään uudelleen.
Hän kirjan nosti
se sinne jäi -
joukkoon muiden
ennen katsotuiden
lukemattomien sivujen.
- Turhaan me hätäillään -
hän voi mitä parhaiten.
Havahduimme röhinään;
voimaton käsi vanhuksen
tapaili sydäntään.
Seuralaisensa Camy sieppasi
ilmassa kieppasi;
laskeutuivat sitten luo kuolevan.
- Puolesta miehen urhean
on tämä joskus tehtävä näin -
yllättäin
vuoksi kunnian uljaimman.
Lähdin muualle nauramaan -
heillä harmia oli jo kerrassaan.
13.
Jos liekki sammuu aiemmin kuin iltaisin... Alkuun
Naiset
lapset pienet
heitä sadoittain;
nälän ajamina
alla auringon polttavan.
Kaukana säkit täydet
taivasalla;
viljaa puhdasta
kuin omatunto antajalla
leimalla byrokratian.
- Vihjeeksi sain -
meitä ehkä tarvitaan.
Voisiko tilanne vain mennä pahempaan?
Mutta liikaa onko silti koskaan varuillaan?
Camy mietti kuin itsekseen
vilkuillessaan
hahmoja hiljalleen kasaantuvia.
Saaliina luuta
nahkaa vain -
mjukeista silti kohta koolla
joukko julmimpia -
mutta kuin olisivat muuten vaan
sattuneet ohitse kulkemaan.
Camy Decan näki ensin -
ja itsekin jähmetyin aivan paikoillein.
Decaa en odottanut täällä -
viive pienikin olisi nyt liikaa
sillä murhetta vain saisin taakaksein.
Deca taidoillaan
tällä säällä
sai kaiken räjähtämään.
Vaikka kuinka perään lensin
oli kuin ei ollut häntä oisi ollenkaan.
- Tälläistä tapahtuu.
Sinunkin ystäväsi
hän joskus oli aikoinaan.
Olkapäälläni Camyn käsi
itseäni rauhoitin.
Paljon oli muutakin
mitä pohdin silloin uutteraan.
14.
... siitä kukaan ei selviä vahingotta. Alkuun
Vaihtoivat rahalaukut omistajaa -
oli kohtalo sinetöity monenkin -
monta oli tilin haluajaa -
toinen ampui aina toista tarkemmin.
Seurasimme
löytäisikö joku määränpäänsä;
saapuisiko aika varjollaan -
saisiko veitsen osumaan
viattomaan kulkijaan.
Vaikenimme
katsellessamme
ahnaiden mjukien
tervehtiessä joukkoa kuolevien
heidän laskiessaan saalistaan.
Emme yrittäneetkään mitään
vähääkään;
piti paha huolen itsestään -
se keräili vain ryhmiään
kuin elämän seuralaisella meneillään
oisi viheliäät pakkohäät.
Laskimme krompit tulevat
surevat uhreiksi jääneet -
nyt jostakin syystä
vain niin kalman kelmekkäät.
Nojailimme
huolettomina
mjukien joutuessa kiistaan
keskittyessään omaan riistaan.
Uhrien huudot vain kuulimme ankarat.
Kaiken pahan he kiistäen
poistuessamme
mukaamme kerjäten -
nähneet kun olimme tahtomamme
me murheelliset elämän merkkaajat.
15.
Mikä vahvan lannistaa... Alkuun
Camy joskus muinoin
katsellessaan nyt kuolevaan
hartaana oli pitkään
muistanut kuinka aikanaan
vetoomukset eivät mitkään
häntä pystyneet silloin auttamaan
ennen kuin tuli viilto viimeinen
jälkeen kiduttavien hetkien.
Nyt
mjukit sivulla rauhassa
omalla tavalla karulla
antoivat kunnioituksen seesteisen
valmiina luopumaan omastaan
vetoa lyöden
vaihtoehdoksi uskomastaan.
Kun
nousi hahmo apeinen
tultua iskun auteisen
kohtaamaan katseen lempeän
jonka viimeksi näki niin kärsivän.
- Aivan turhaan pelkäsit
sen kun nyt vapaasti katselet.
Vihollisia luulisin
on puolella toisella silti reilummin.
Vaikka miten ennen elelit
turhaa sydäntäsi nyt liikaa tuomitset.
Jälkeen minun kuitenkin
kohdannut olet monen heilurin.
Ja joukoissa molempien
pitkään vielä muisteltiin
hahmon kovan
taipuessa kyyneliin
kun sitä nyt
kovin niin puisteltiin.
16.
... se heikon vahvaksi saa uskossaan... Alkuun
Oli lähdössä nöyrä
avuton
saattojoukko suuri
suojissa kohtalon.
Mjukit vilkaisivat ohimennessään -
ei ollut heidän heiniään.
Seuralaiseni
vahva sydämeltään
osakseen ei pahaa
saanut ollut keltään.
Autoin hänen syliinsä hentoiseen
kuolemasta väsyneen
ja heitä tuin matkalla edelleen.
Erottui joukko odottajien;
pysähtyä
hahmo hauras halusi hetkisen -
katsoen kirkkailla silmillään.
- Herra
valmis olen luo valtaistuimen.
Kiitos
et muualle päästänyt eksymään.
Heidät jätin luo vertaisten.
- Nyt pois tässä jään
löytänyt olet tiesi pään.
17.
... mutta mikään ei voi auttaa tyhmää ja sokeaa... Alkuun
- Tuntuu olevan niin tyypillistä:
kuin oisi vain yhä enemmän
niitä jotka vähemmän etsivät väriään.
Luotsi katsoi outojen maallista rehkimistä -
kuinka loisti hehku
silmistä nälkää näkevistä.
Liekanaruista iloiten tyytyivät
he kaikkein lyhyimpään.
Kalliosta takoivat raskain vasaroin
vanhan kaavan
mukaan muotin;
ain jäykemmän tekivät hepenistä
hiessä öisinkin säihkymään.
Tihruivat mjukit nauraen
kun raatajat
liki toisiaan
horjumatta
kuin näkynä helvetistä
tahdissa lekaansa nostaen
seisoivat torjumatta
mjukien viestejä mielestään.
- Varmaankin he sitten saapuessaan
luulevat nuo onnelliset
ja kuulevat vain mitä toistavat
unohtuneet kun ovat tönimiset
parhaankin toiveen mukaan tulleen -
ajan kuluneen sitä ainoaa oikeaa varjellessaan.
Löytyneet miinat tuhosimme
levyt aatteen roihujen.
- Enemmän kuin näistä uhosimme
noista toisista koukkuineen
paljon harmia huomiseen
tuovat taitajat temppujen salaisten.
Houkutuksin teksti miinan
upein kuvin kutsui
toisen puolen kurkkimaan;
moisen tuskan päätteeks piinan
kun oisi ei enää muualla
tarvetta laisinkaan.
Luotsin harmia ymmärsin
mitä enemmän alas katselin.
Puvut keltaisen kelmiäät
puhtain hihoin loistavin;
luvut ylväät pyöriäät
oli heillä kansioista kauniina näkyvissä.
Teot kultaiset kirjoihin
pistetiliin merkattiin karttuvaan
kuvut ylhäältä kun kullekin
pian olevan arveltiin ammollaan;
olihan almu ryppyinen
pitkään jo kiertänyt kämmenissä.
Kulkivat nämä hartaat
sokeat pystypäät
ja siveltimet läiskikkäät
partaat polkujen huomaten
kuin oisi jossain suruhäät
katseilta muiden tarkoin silti väijyksissä.
Lähellä
ei kaukana kuitenkaan
kirjoja pölyisiä avaten
joukko mjukien
syventymässä hauskimpaan -
silmät aivan kyynelissä.
18.
... sillä jotkut ei huomaa laisinkaan Alkuun
mikä tärkeintä on ainiaan.
Kalma-Kalle huokaili uudestaan -
hiippaili väkeä
epäröiviä
portit eivät vain kiinni milloinkaan.
Joillekin ilma kevyttä oli
pelotti työ raskas
turvallista kun paksuissa vaatteissaan
suurissa vaateissaan.
- Tätä en saa selviytymään;
hakku vain iskee kiveen.
Selkä on väärä
silmät vinot
kuoppien kätköissään.
Sitten kun kyllästyt
portille jätä
jos vain vielä
hän koossa on älyltään.
Kauas laaksoon matkattiin
täällä pienet nilkit eli.
Hän vihassaan katseli lihaiseen kumppaniin
joka rahoillaan rehenteli.
Lähellä mjukien
joukko raihnas piti majaa
pahan sanan monta taitajaa
tunteisiin vetoajaa
jotka keksivät aina vain pahempaa.
- Paljonko itseäsi auttaisit
käsiksi jos hänet saisit?
On järvi sisälläsi -
pinta jäässä tai siinä käsi;
matkalla ajatus vahvistuu
takaisin sinuun se osuu.
Usko tai et
joskus näet
miten testataan sydäntäsi
kun hän painostaan luhistuu.
Joillekin on vaikeaa
kun kevyt on liian painavaa -
niin oisi haikeaa
outoa ilman ainaista marinaa.
Jos katsot tuota naapuriaan
hänellä vain hyvää on suojanaan.
Jos onnistuvatkin mjukit kiilaamaan
häntä täältä vuoroin autetaan.
Niin vesi täyttää tarjanteet
jäävät näkyviin vain harjanteet.
- On vain kaksi tunnetta ikuista -
niitä näetkö linnastasi?
Ne kaiken sisäänsä kätkevät -
suurimmastakin pienimmän
vaikka muuta luuletkin kuvittelevasi.
Rakkauden ratsut sokeat
suitsena vihan halu -
mutta jos järjen unohdat
ja sydämesi peität
arpaa vain hädissäsi heität
kun yksin horjut raunioillasi.
Kannatko voimasi näyttöön?
Ylin kaikkeuden laulujen:
Annatko siveltimesi
maalaamiesi taulujen
lähimmäisesi käyttöön?
Mutta oli muualla alavaa
joka sattui kiinnostaa.
Portilla Kalle
pääkalloa komenteli -
ikioma liki peli.
Seuralaiselleni sitten kuiskaeli:
- Jäikö hän salaman alle?
Silmät vieläkin oudosti tutajaa.
Noinko hän vapaana tuolla kuljeskeli -
ilman karitsaa ?
19.
Heikkous on osa tietämättömän kotia... Alkuun
Mukana seuralaiseni
liian uteliaan
jotenkin vain osuttiin
maisen ryhmän ryhtyessä saarnaamaan;
riittejä miten uudestaan
ajatukseen auteempaan
yhdessä hosuttiin.
Mjukit pyörivät
heidän ympärillään hyörivät.
Joku mjukeista luki
näiden aatetta tuki
tyhmä kuin ollut oisi mieleltään.
Parhaimmat saivat makeimmat naurut
taitavimmat tunteilla pelasivat
sanoilla pyöreillä kelasivat
mietteitä peittivät värien hämärään -
maisen ryhmän noin saivat syvälle itseensä eksymään.
- Miten on tuon rienauksen
estää eikö sitä voi?
Kestää vain hetken
ja koko poppoo ilkamoi.
Mikä on tuo voima vääryyden?
Yritin rauhoitella seuralaistani vakavaa:
löytyi kiusaajia kaikkialta.
Valta ajatuksen musertaa
kun se aatteen alleen saa
toiselta jakajalta.
Mutta tuntui jääneen
häneltä näkemättä
että toisen saa ääneen
myös ilman säilän kättä.
Syvemmälle
maisemiin syvempiin
jossa oli
vetävä vuona
hämärä suoja
pimeä luola
jossa valoa synkkyyteen siivuttiin
sinne matkattiin kuin tuuliseen tunneliin.
Vankeja satoja
neuloja tyhjyyden
seuloja menneen elämän -
ruiskuissa lyijyä hetkiin tuskaisiin.
Harsot mustat mjukien
orjien voiman tylsyvän
saivat helpolla ohjaimiin.
- Tuohon ei tarvita mjukia ollenkaan,
jouduin vastaamaan.
- On ihmisen vapaus valita
mitä kahleita hän pitää yllä.
Joskus siteen alimman
vain huomaa rakkaimman olevan.
Toisiaan he tarvitsevat kyllä.
Heikkoudestaan useimmin
tunteen löytää vahvankin
jotta jaksaa kuolonkävelyllä.
- Eikö voimaa
tahtoa
läpäisemään
riitä kuorta synkkyyden?
Saahan nuotionkin kylmenemään
kun märällä maalla peittää sen.
Hyväillen päätä hiipuvan nuoren
kyynelissään hän katsoi huolissaan.
Ollut ei valtaa
tullut ei mistään -
uskollaan siirtäisi suurenkin vuoren.
Aatteet pienet hullut
olivat nuoren omiaan -
kanssa toisten
vertaisiaan.
- Missä luulet näiden törmäilleen -
missä olivat he ennen tätä?
Varjoja ovat he varjojen
satoja omien marjojen.
Uskotko kukintoon kauniiseen
kun maaperä on mätä?
Ei riittäisi aika kitkeä -
pakottaa ei voisi nöyrinkään.
Jos kaduttaa
olla voi sitkeä
manata mietettä eilistään -
etsiä aatteilleen muita teitä
vakaata tyyliään.
Mjukit ovat ihmisten perkeleitä
vain arvotonta pohjasakkaa.
Aina ei taakka sankarin
tuska tyhjän elämän
täälläkään lakkaa.
Norjistu ei niska väkisin
mutta kun ei kaikkea voi poiskaan hakkaa.
- Mikään eikö heitä auta
missään ole toivoa?
Ainiaanko sidottu pyörään
tuskan kiitävään;
iätikö polttaa kuuma rauta?
Saalistaja mjukit lähenteli
heitä oli pian kaikkialla.
'Ei oisi syytä huoleen'
kuiskin seuralaiselleni -
niitä joskus noinkin kaahaeli.
'Lentävät vain muuten noin matalalla.'
Muualla oli valppauteni
hetkessä vain kaikki meni;
tienoo alla jyrinän hirmuisen
lieskat päällä muotojen entisten
kuolonkynnys kun aleni.
Nopeaan
mjukit kuin puettuna salamaan -
ja nuori nuokkuva
mennyt oli menojaan.
Seuralaiseni kasvoin kalvennein
toiselle luovutin;
voisi muualla hän varmasti paremmin.
Hahmot kuolevaiset
tajuttomat
nyt vain mustan varjon ikiomat.
Olimme hetkessä moninaiset;
pelastaa vain oli vaikeaa -
monet käsistämme kaapattiin
varman kuoleman hoiveisiin
joka silti toisille oli
elämää parempaa.
Camyn vaisun
miettein näin ikävin.
- Oliko Deca sittenkin
mukana tässä?
Aina kun kaikkein parahin
ei ole moisessa hälinässä.
Mjukeista hahmo kauempana
kiusaavan loi vilkaisun.
Turtana olimme vaiteliaina
kuin nähneet oisimme kirotun.
- En Decan uskoisi
täällä kulkevan;
jäljiltä mädän kuoleman
ei luulisi löytyvän yhdenkään urhean.
Sanoin
ennen kuin jatkettiin
kuin oisi ollut minullakin
vain osa kuulijan.
20.
... ja jotkut vain joutuvat turmioon... Alkuun
Alla otsoonireikien loimuavien
aikaan revontulien
mjukien uusille kaapatuille
valo vaisu viittana viimeisen tien;
elinvoimansa he saivat antaa muille
kirjoon mustaan aurattomien.
Sumina
kumina
kaukainen humina
vaipumaan luonnon saattoi
uneen unohduksien.
Hetken itseämme kiusasimme
vaikenimme;
voimattomina olimme vain paikallaan.
Lähitienoot vielä luotailimme -
lisämuistoa mieleen mustimpaan.
Useinkin oli kaikki turhaa
monikaan ei apua saanut
pidemmälle enää taannut
taka-askeleella kaltevaan;
se oli enemmän kuin itsemurhaa
mutta se ei tappanut kuitenkaan.
21.
on kaikki vain ainaista oloa...
- Vaipumaan mikä mielen ajaa
toiseen puoleen taipumaan?
Äärelleenkö mitta hyvyyden
tyhjäksi elon tarkoitus
edessä jotta vain
vapaaehtoinen karkoitus?
Camy vakaa
ystävistä parhaimpia;
joskus mietteitteni takaa
pitkään katsoin silmiä tarkkaavia.
- Jos edessä tuon emme vaikenisi
muuta ei kukaan silloin tarvitsisi.
Mieli useinkin on vain oikukas
halukas itselleen.
Pohtia se ei uskalla
ei tutkia
tuulia pahuuteen.
Ellei tahto hyvä
pysyvä ole
ettei askel erehtyvä
ryömisi toiselle puolelleen
valmis oltava on vastaisuuteen
kirvelevään ahavuuteen
suoraan iskuun jaloon sydämeen.
- Pitkään oli yksi mahtavista
oikeuteen aina nojaten.
Mitkään eivät outoja olleet
liikkui yli kaikkien rajojen.
Hän muualta tuli
valoista kaukaisista;
tarvinnut epäillä ei silti vähääkään.
Paljon sain oppia todellista
tietä tietymätöntä tietämään.
Mikä sitten saikaan
parhaan tulemaan
parhaiksi pahimmista?
Olen kysynyt jo aiemmin:
näitkö häntä jossakin?
Sinäkin kun olet niitä
jotka reissaavat sfääriään.
- Muualla aina ennen kuljin
paljonkin kuullut kyllä olin;
hän vastasi mainettaan.
Ennen tätä menoaan
yhdessä miltei elimme -
moneenkin kerimme pahaan tehtävään.
- Myös sinä lailla säteiden
ylitse kaikkien
olet valmis liikkumaan.
Noinko julma on ääretön
kun paeta ei voi sen otettaan?
Ainiaanko varuillaan -
epäilläkö pitää luottamustakin?
- On raja siellä
minne sen pudottaa;
tiellä vapauden merien
vain harkiten sitä siirtää saa.
Suojatta jos ei lennä
mennä saattaa ettei kiellä
unelmien
haihtuvien omaa tahtoa
vaan vain tuskaa kutsua mielen antaa
huomaamatta lainkaan sumuista rantaa
tai poijua muka pahan tarjoamaa
sen vastalääkkeeksi muka hyvälle jalostamaa
aatteesta
aatteeseen
aattein
muka ilman armahdustakin.
- Useinkin on vaikeaa
kohottaa valkeita lippujaan.
Pienemmän tunnet kokevan häpeän
kun purkaat vain
etkä raivaa lain
jotta rajan häilyvän
voisit peittää aina uudestaan.
Hyvän mielen jos tahdot säilyvän
niin aikaa vaatii itää
lämpimänä sitä pitää.
Nopeampaa on kuokkia
mieltä mustaa ruokkia
syövän saada loistoon kauneimpaan.
Itse olet ainoa
luottamuksesi mitta.
On ero testauksen ja
valon voimakkaan
joka liian polttavana
salakavalana
jälkeen sokauksen
saa kaiken haihtumaan.
Me jäätiin vain muutamiin
jotka enemmän tiedettiin.
Ei niin että aina olisi ollut niin
vaan että aikoihin vaativiin
kuului myös suojaus hetkiin pahimpiin.
Ja Camy vielä luettiin välisäteisiin.
22.
... siinä jokainen mielensä valitkoon. Alkuun
Sotaan nuo kaksi
joutui
ja kaatui samasta talosta kumpikin.
Vihollisia
tapettavia
molemmin puolin
yhteisin huolin
samoin nuolin
maatui luona kaverin;
ennen heitä
jälkeen toisten
henkensä heittäneitä.
Mielipiteitä kantoi siipi enkelin
luoden varjon siten tutummaksi.
Toinen ampui hymy suin;
harmitteli
kun ohi meni
sadoin kuulin tarkennetuin.
Oikein milloin sihtaeli
tuli riemu rajaton;
hetken pienen vartuskeli
sitten sielu majaton.
Toinen kyyneliltään nähnyt ei
aseen poskelleen kun vei -
maahan tähtäs
ampui yli -
"Saahan joskus rauha mainen
kauniimpi on paljas syli
toistuvi kun hetki ajaton."
Se oli selvä tasajako
automaatin kasarako. -
Mjukit kumartaen kiitti
yllin kyllin meille riitti.
23.
Toiset sopeutuvat ja tyytyvät... Alkuun
Puoliverinen pysäytti kädellään
painoi tärkeä sydäntään.
Välivyöhykkeellä pitkään oleskellut
tuuliin totutellut
säästöliekillä oli hän sopeutunut elämään.
Ympärillemme tein suojaavan kalvon.
- Nyt aivan turhaan valvon
milloin sadon seuraavan nään.
Tietyillä tiedoilla sinäkin
valmis olet päivään pitenevään -
aamuyön hautajaisiin.
Sain häneltä tarkkaan kaiken muun
mistä huhuja olin kuullut vain.
Hetken ennen varjelevan
kuun täyden valaisevan
olisi hän kaukana seuranain
kun pommi jälleen laukaistaisiin.
24.
... mutta huono-onniset kuoleman omat Alkuun
ovat elämän kylväjät.
Ne meitä jo siellä odottivat
nuo krompit eri tasoilta
jotka vain vaikenivat
jotka elvyttäjiäkin vainosivat;
luona saattajien
hiljaisten
kyyneleiden
tuhatmäärien elonilta
yhteen vielä päätyneiden
oleva oli vihdoinkin viimeinen.
Kasassa ihmissilta
harmaa massa
seassa vauhdinsäätäjät;
hiljaa lipui
matka jatkui
kaikki tieltä väistivät.
Joku jossain krompin tunsi
pitkään katsoi
päänsä painoi -
siunausta kaikki myönsivät.
Omaiset jo jäädä saa
ei heitä mukaan alkuunkaan.
Joukko toinen vain muotojen
häilyväisten häiveiden
jokainen ei-kukaan vaan -
vaisua matkaa taivaltaa
tietä tyhjää
sai hiljaisen maan
kuin olonsa päiviä takanaan.
Hämärässä alavyöhykkeen
kulkijat ja kumaraiset
seuranaan vain itselleen.
Äänet kaikki taukosivat
ryhmittymät vaikenivat
edessä menosaattueen;
kiitoksessa sydämeen
kuulsi öiset painajaiset
nousi hetket varjomaiset
tyytyväisyyteen omaan sieluun sumuiseen.
Tällä kohtaa
oli joskus levotonta
usein mahdotontakin takana
etäisyyksien.
Tiiviys valtaisa mjukien
synkimmästä pahimpaan
mustimmasta johtajasta
pieneen joutavaan
tulleet olivat katsomaan.
He
vartijoiden tieltä väistyi
kun työntyi polte ruttolaavan;
ukkospilven kumu kasvoi
kääntyi sydän jo monien.
Siellä täällä väkijoukko
hiljaista kuin savikasvot;
laumaa vyöryi usvamaista
yllä aika pysähtyen.
Hyytyi tuulet mullantuntuun
sävyt harmaan suruhuntuun;
muistona näin elon laista
tyhjään tyhjyyskin häipyen.
Jostakin hahmoja harmakkaita
heikkoja nilkutti kumaraita
vahvempien tukien
häpeillen
kuin viljaa veisivät omien;
vanassa kalman kulkueen
kasvoi joukko raihnainen
tuskaa olon janoten -
ulos totuuteen ikeiseen
kuin armoa hetkeksi anoten:
Myötä utuisten päivien
katsella täytyy myös yötä.
Mjukit muiden vihan tuntien
keskellä iäisyyksien
polttavan jään sävyttämien
hetken hipaisivat muuta -
tuokion olivat miettivinä:
Joskus syvemmältäkin
jokainen on aina minä.
Vai oliko se vain
kuuta kelmeää
joka hetken hipaisi;
säde vaatimattomin
jostain takaa halki aikojen
loiste sieluun osunut kultaisin?
Muistutukseksi hämäryyteen
jäi jäinen musta henkäys
mentyä kulkueen tuoneen valuneen.
Vähitellen laantui
ontto kumu tyhjään väreilyyteen;
viima hyytäväinen taantui
ujellukseen kaukaiseen.
Vartijoiden ohjaamana
jälkijoukko hitaampana
turvamatkan etäisyyteen
kehällä laitettiin asemiin.
Ja harvoille muille
kuin oisivat fokuksen kohdistajana
tarkkaan valituille
sieltä paras kohta annettiin.
Kuin päätteeksi erehdykseen
elonoikkuun julmaan
kun läheisyyden etsintä
aina vain päättyi kyyneliin
ydinkoealueelle tiivistykseen
krompit tunnun toistensa selkämykseen
leuan kiinni saivat oudon harteisiin.
Oli siellä mukana ystäviä vyöhykkeen -
ehjiä
eläviä
rakkaita paisteesta eri tasojen
kasvaneina outoon vahvuuteen
jälkeen hetkien hauraiden.
Seassa kulottuneen ihmisaavan
rauhan löytyneen he tunsivat viimeinkin;
rakkauden täyttymyksen aidon saavan
syliin puristaen hellemmin
unelmaa haaveen toteutuneen
täältä aikain ikiuneen
katsein nyt niin lämpöisin.
Oli heillä vapaus olla enää olematta
jälkeen ainoan kauniin kevään;
jättää kesät kokematta -
kääntää selkä aikaan kylmenevään.
Hyvästeltiin kaikki hiljaa -
meistäkin moni viipyen
hetken menneen jähmenneisen
pitkän katseen kyyneleisen
kuin johonkin jostakin enteilevään;
jospa löytäisi edes ajatuksin
avaruuksista silmien takaa
lävitse purppuran väritteisen
jotain erottavaa.
Viesti tuli -
oli aika lopun.
Sydämissämme siunauksin
kaukaa jäätiin katsomaan
näkyyn valtavaan.
Ykseinen -
tuhonkin uuden siemen -
voiman hiven
värähtely aineiden
purkaessaan omaa luontoaan
kaikkeen kajoamaan
lähitienoon vajoamaan
puitteet lain hajoamaan
sai ennen pienuuttaan.
Huojunnoitaan toistaessaan
jotkut kädet kohollaan
kromppien kahlentamaan
jälkeen hetken edistyksen
toivottoman elvytyksen
kurkottaessaan janoamaan
nuo jälkijoukon kumaraiset
hahmot pienimmästä suurimpaan
joka alkeisen värähdyksen
pyydystivät itselleen
elinvoimaa raihnauteen
halatessaan noin kuolemaa.
Vain kuu
varjellessaan
unohti väsymyksen
vakaana
valoa sumuista
paloa kalpeaa heille loistaessaan.
Magneettimyrskyn resonanssit
aistein rajan harhatanssit
pyörien
etsien
näkyväisten kehien
kuin tilaan muuhunkin
heijastuksin sitten ryömien.
Joskus räjähti
laajeni
laantui
jatkui;
nimetön vanha
uusi sama
ajan pajan
jälleen vahvistama;
makroleikkien avaruuden
värähtelyjen toistuvuuden
jo useasti tuhoama.
Höyry noustessaan
matkalla säätyi
muovautui pisaraksi
puron kylmän haluamaksi;
kaukana virta jäätyi -
meren vuori matkallaan
etelään sitten päätyi.
25.
Koska vaikeata oli luottaa -
usein huomata sai toista
joukosta parhaimpienkin
kun kääntyi puhe tuleviin -
merkin taiten asetin
loukosta jotta selvittäisiin.
Se hiljaa kyti
sen kaikki tiesi
pamaukseen päätyvän;
pallon pinnan
keskipisteen
vielä joskus jäätyvän.
Jäi tarinat elämään
muistin hämärään
osa vaiheisiin tuleviin.
Ajat niitä muuttaisivat
jos vain ne ketkä varjelivat
luvan saisivat myyttien tarkistuksiin.
26.
... ja loppu alkaa vuorollaan, Alkuun
vaan taistelu mustan aukon herruudesta
ei pääty milloinkaan.
Oli jo pitempään
ollut liikehdintää
häirintää paljonkin
luona mustan aukon.
Tuona yönä
osasimme olla varuillaan
vastata mjukien iskuun tulisimpaan
herruudesta mahtavimpaan -
tietoon kuolon kuolemaan
tietoon ajan hallintaan.
Sadan kilometrin kartion
vartion joka radan
alan suuresta pienempään
vartijat valppaana
puhumatta milloinkaan -
ei tiedetty heidän lukuaan
vastuuta liioin vähääkään;
luonnon oikun päätesumaan
kenttien vaihtuvan vakioon
joka sattui muotoutumaan
vastavuoroisuuden raunioon.
Johtajat pahimmat
joukkojaan ajoivat -
kuin musta sade leviten
tuhosivat mjukit raivoen.
Ei nähty oltu konsanaan
julmuutta iskun milloinkaan.
Sädeverkkojen repaleisiin
tuhon suojaan hajonneisiin
imuun pahaan peremmältä
lukuisten lopun tuojaan
tempautui kumppani monien
nieluun arvoituksien -
räiskeessä
salamatykkien
loisteen
kumajavan
rytinän
toisteen
huuto palautuva kaikui ystävältä
kun leikkasi elämän
vihollisen lyönti hirmuinen.
Suojattu oli mitä varmemmin
aukko muita tappavin;
salaisuudet sen voimien
vain tiedossa oli harvojen -
tasojen ylempien.
Arvailtiin miettein tuskaisin
syitä ilmiöihin pahimpiin:
maan vaipumiin
tulviin nouseviin
raivoihin taifuunin
ravisteleviin purkauksiin
tuuliin ankariin
yhteensattumiin outoihin
kuuman maan kuumiin noutoihin -
nyt varsinkin
kuolemaa mustaa kun ruokittiin.
Maa alhaalla jo päivissä muutamissa
kouristeli väännöissä kuumeisissa.
Hurjat ansat
vaivat julmat
kammottavimmat me keskitimme:
Hirmuliskot
villipedot
harhajoukot miljoonien
loukot kalvaat kloonien;
mielen pelot
illuusiot
tuskat mustat ahdingoista
sielun valjun pimennoista
toisistamme esiin silloin kaivelimme.
Spektrikilvet tuhon
suojan antoi -
uhon pilvet
hautaan kantoi
nieluun vedon pimeään
mjukit unhoon pysyvään -
sinne lahjan kohta antaisimme
taistelemaan hetken keskenään.
Mjukien johtajat loukoissaan
epätoivoa joukoissaan -
kääntyessään vielä suojaamaan
uuvuksissa lopputaiston
väsymystä tappovaiston -
ansa varmentui lukkoihin
kun oli mjukeilla aika lopuillaan.
Deca uupui
suojautui -
Anon iski
yksin voitti -
muut kummeksui.
Saatiin Meda erilleen
pahimmista toinen sädekahlimeen.
Hiljaista pian näkösällä
kuin myrskyn pyörteisen haihtuneen
oisimme huomanneet silmää räpäyttämällä.
Lyöty joukko tumma
sivallettu
nopeaan kuten taisto aloitettu
tuli valoa jälleen ympärille.
Käytävä musta mykkä
summa monen kuoleman;
vartioita koulivana
jatkui partiointi jälleen entistä tarkempana.
Vahvistusta tulevista
alokkaista uljaimmista;
heti portille he joutuivat Tuonelan
jalansijoille vielä elämästä lämpimille.
Lepäämään palatessamme
murhe puuttuvien oli seuranamme;
silmistä rakkaiden jälleen
koimme kaiken menneen -
surun tyhjän harteillamme
vieläkin puistavan kauheuden
sielu huudon tuskaisen
kun toimme katseen viimeisen omaisille
nyt iäti sureville -
kun itsekään emme tienneet
minkälainen olisi huominen.
Meda keskellä Neuvoston -
voimaton mahti synkän kuolon
koston pahuus
nyt kuin ilme kallion.
Valikoiduille taakse harson
pääsy suotiin luo Oikeuden Auringon.
Puheenjohtajan ankaran
mieltä toista oltiin lausunnoista;
riskistä Voimaa halventavasta
lakattu ei kauhistelemasta.
Eilistä rauhaa toivottiin
keinoilla muilla
paremmin hallituilla
vaikka jäänytkään ei arvauksiin
kuinka voisi ikävään
isku tuleva jäädä tuhollaan elämään.
- Tikapuilla
verillä liukastetuilla
joutuisimme kipuamaan
jos nyt aristamme.
Selkämme takana vuorenseinä
allamme askelmat säpäleinä;
otteet niistä ovat kuitenkin parahimmat
kunhan vahvistamme pian asemamme.
Tilaisuutta seuraavaa
tämänveroista moista
emme ehkä koskaan saa
jos nyt vain säikkyinä
pysyttelemme katkerina piilossamme.
- Uhallakaan emme väheksyä
Voiman valtaa saa raiskaavaa.
Ikuisiin taistoihin
vastakkaisiin vaistoihin
vain hetkeksi voimme eksyä
kun Voima Voimaa käy haukkaamaan.
Huomaamaan jos muuta joudummekin
taakkaa eivät painavaa
muut tästä saa.
Heti puuttuvia aukkoon seuraan
siten tämän vastaan. -
On joskus aika lyödä
unohtaa kaikki nekin
jotka rakentamassa ovat kotiaan.
Meda itseensä syvemmälle vain vaipuen
enemmistö viimeinkin taipuen
tahtoon Puheenjohtajan.
Kadotuksen jaksottomuuteen
eloakin pelottavimman -
vaiko orjaksi orjien
olon varjollisuuteen -
taiko vain
ei-mitään-ain?
Siinä aiheita mietteisiin
kun pois Meda tuomittiin
mukaan Elämän Lain ankarimman.
Ryhmä pieni Camyn luona
tuona hetkenä tärkeänä
pohti kiihkeänä mahdollisuutta
vapautuksen toiveikkuutta
kidasta kaiken ahmivasta.
Minua lakattu ei katsomasta
kun laitoin peliin kaiken.
- Ei puhuta tästä vieläkään:
salaisuuden tärkeän vei Deca silloin mennessään.
On valtarenkaita vain kaksi
täällä meillä
luona meidän taajuuden.
Rannetta Decan
nyt niistä toinen häpäisee -
ja vain ajatellen
sen mahdin löytänee.
Ne on renkaat Täyden Vallan -
se taru totta on;
ei ole meistä monikaan
vastuuseen kamalaan
haltijaksi tämän tiedon alkion.
Ilman aikoja näitä ei teillä
mistä voitte joskus ylpeillä.
Kuin partaalla ritaruuden -
odottavina
hiljaisina
he kuuntelivat:
Voima ylin
ylin valta -
valon taidot
taidot liekkien -
myös mahti pahuuden
ylin loitsuineen;
haavoittumattomuuden
hetken hyödyn
kosketuskin renkaaseen
jo antaisi kohteelleen.
- Kohta käyn luona toisen
hetken viivyn.
Säteilyn saan estämään
kaverinkin mukanani kestämään
luisumasta aukon tyhjyyteen.
Kauaakaan ei tarvinnut odotella:
Anon ilmestyen
tahtoen neuvotella hetkisen
Vyöhykkeellä oli Valkoisella.
Neuvostosta meitä kolme
kuten heiltäkin;
kaukana joukot kummankin väen
kuin hengityskin hiljainen
oisi ollut tarjottimella.
Oli Anon voimissaan:
- Toivottavasti väärin arvaan
tuho hänen jos on mielessänne.
Miten voitte sitten selittää
kun mykkä maa vain höyryää
miks teitä on niin harvaan?
Kun etsitte silmistänne
aiheuttajaa erehdyksen
menneen myllerryksen
kun mitään ei ole
mikä oisi kuolemaa vähempää
kun vain luulette elävänne
levittäessänne rampoja käsiänne
niin onnea vaan ja etsikää
kuka teitä sitten ymmärtämään jää.
Katsoi Puheenjohtaja kuin hirressä roikkuvaan.
- Joukkonne kolhuillaan -
jäljiltä atulan
löytyy vain hätäännystä;
kestä ette
toista alokkaittemme ryöpytystä.
Pääsette nopeammin huilaamaan
muulinne perään kun heitämme satulan.
- Säästäisimme voimiamme
joukkojanne
jos olisi teillä
jotain vaihdettavaa.
Vaikka liikaakin jo omistamme
mielin olisimme kiusananne
mittaamassa tietä veren tahrentamaa.
- Sinuun juuri suostuisin -
pääsisitte siten huolistanne.
Terveydestäni luopuisin mieluimmin
jos oisi Deca kupissanne.
Raikui nauru jyrisevä
vaihtui Anon kyyhkyseksi
kasvoi ylös viitan alta
räiskyi ääriin taivaanrannan
muuttui muotoon sateenkaaren
verta valuvan.
Poistui joukot taemmalta
jonnekin vain joutuin häipyi;
jätti jälkeen pelon harson
suruakin painavamman
päämme päälle usvamaisen
purppuran punaisen aukean.
Aukko tarkkaan suojatoimiin;
varustukset
suojaukset
vielä osin riekaleina.
Joukot tuskin levänneet
tappiot juuri valjenneina -
pimeään kuitenkin tarpeeksi
olivat jo silmäilleet.
Kuin saastepilvenä mjukit kerääntyivät
lisääntyvän vain näyttivät;
kuin oisi huokunut
polttavana laava.
Puolin toisin
joukot taidot
täysiin voimiin -
tuuli olisi tuskasta
voiton pian saava.
Oli aika päätökseni:
Mukaan vain yksi näistä
parhaimmista
hiljaisista työteliäistä -
nyt ei oisi aika erehdyksen
vähäisimmänkään.
Vähiten jota kukaan epäilemään
oppilaamme loistavin
kumppanikseni kutsuisin
kun veisimme Medan kuolon pyörteihin.
Ei jäisi Camy syrjään -
hänet ulommalle kaavailin.
Meda juuri tajuissaan
huonosti pelon kätkien
kauhun kohtalo taakkanaan
vartijoita vain seuraten
mustaan aukkoon vilkuillen
kouraisun tunsi kuin iäisyyteen syntymän.
Mjukit kaukana katseineen
kuolon mukana eläen
kuin odottaen unesta pahasta
hiljalleen jo heräävän.
Musta aukko meitä veti
kun kenttään asetuimme;
kuin oisi alamäki heti
kun muista erkaannuimme.
Ei kukaan ollut milloinkaan
päässyt kertomaan -
ei odotettu paluutaan
ken kuolemaakin mustempaan
päätyi murheissaan.
Loppu lopun hämärän
elon itsekkään;
ken tuskasta sai ystävän
se eli, sortui yksinään
ja palkaksi tyhjään tyhjimpään
sai murhatun elämän.
Meda meitä katsoi kuin anoen -
kuin sääli muilta evätty
oisi tullut sanoen:
Katsokaa nyt keihäitänne -
jänis säilytti elämänne;
se kerran eli herrana
vapaana sielussa
piiskana pellolla.
'Oliko sen syy
jos te olitte nälissänne.'
Pian kuolonsäteen käyttäjät
meidän turvaajat
pois jäisivät
onnea toivotellen.
Oisi edessämme tienoot väljemmät.
Tasaista vetoa vain hetken kesti
jo kohta aivan pikaisesti
oli nopeus kirkkaan valon testi.
Kuolinpiste
kääntöpiste
näkösällä
kuin tuonen pyörrettä härnäämällä
ollut oisi joka hetki
viimeiseksi jäävä retki
mustaan surmaan lyhyt pesti.
Kohta olisi aika vetäytyä -
olisi kohta aika vain etäytyä -
aika jättää Meda peruuttamattomaan.
Yhtäkkiä
tiheänä
kuin isku meteoriittien
sivulta möykkynä vyöryvänä
kymmentuhansien kertymänä
tungos kromppien.
Kun ei etäisyyttä
lähempänä
näimme kasvot kalvaat tahnamaiset
mustien silmien kuvajaiset
kasvavan kauhun ympyränä
kuin iäisyyteen jähmettyvien.
Muodoista kaksi erilaista
muuksi muuttui värähdellen -
Anon
Deca
eteemme vain ilmestyen.
Jotain valui haamumaista
ulos suusta lähi krompin. -
Harhaan kului hetki hukkaan:
ylitti noin arveluni -
taitava tuo uskottuni
ankaran antoi töytäisyn ja
kauemmaksi meidät heitti -
ranteeseen Decan sitten iskien.
Anon muuttui kahdeksi
pian kolmeksi.
Nopeana kuin luotivana
herpauttava tuli häneltä hyyteinen
isku joka kumppanini
kumppaniksi vei sekaan kromppien -
kuin kuolonvaljaat painaviksi
oisivat tulleet joukossa ihmistukkien.
Kuvat Anonin
aidot projisiot
estivät minut kuin lasiseinään.
Deca potkun antoi Anonille
joka otteen kuin suojatille
myönsi Medalle
jota sylissään kuin omaa lastaan
kantoi ponnistellen imua vastaan
ihmetellen Decaa katsellen.
Deca iskun arimpaan
kuin tulta kädestä oisi tullut
kuin viikatteella kuivaan heinään
tarkan löi terävän
Anonin selkään hirveän
pudottaen tämän kuin tyhjän säkin -
Anonilta kuin elämäkin
mukana tuskan viileän
oisi hervonnut kokonaan.
Meda jossain kaukana
jo meni menojaan.
Heti sain huomata:
tavoitellut kuin oisin
haamuja kaukaisen varjon maan
kuin sisältäni omiaan
kun muita Anoneita ei ympärilläni enää ollutkaan.
Anon voimansa rippeet kokosi ylimmilleen
ylös kimppuun sännäten
sokeille purkauksilleen
häviölle Deca pian joutuen.
Kaukana
olin apuun saapumaan.
Camy takaa kromppien viidakkeen
jakeli iskuja iskujen perään.
Anonista otteen sai pitävimmän
tehden hänestä entisimmän
ja voiman pyörähdyksen
heidät kauas työntävään
itsensä myös imun satimeen
sen vangiksi jäädäkseen
teki teon jaloimman;
taakseen loi vielä silmäyksen -
tavoitin lempeän ymmärryksen
sen ainoan oikean
kun totuutta rakastaa.
Vielä kuulimme kauempaa:
- Voisi mennä tämä huonomminkin -
joutua matkaan ilman saattajaa.
Yltyi veto uomastaan
liu'uin Decaa auttamaan.
Krompit meitä tönien
nopeuttamme vain lisäten;
jo ylsimme otteeseen toisistamme
kun äärimmilleen voimissamme
kestävyyden rajat haimme -
kun lämmön kuoloon myöskin saimme:
Luovutuksen autuus hiipi
juovutuksen kuume riipi;
hyyden kylmän puomit poisti
untuvainen unen siipi
kun avun kauniin se toisti huokailuillaan.
Viimein alkoi helpottaa -
mustaan tulla valoisaa.
Laantui virta kromppien
herpaannuksen muistutuksen;
etäisyyden vähetessä
hetken saimme ainaisuuteen
nähdessämme varmempaa:
Naurun kuolon eteisessä
ystävyyden katseen uuteen
voiman tunteen mahtavuuteen -
kaiken muun vain häipyessä
koskettamaan olevaa.
27.
Mitä kertovatkaan tuulet Alkuun
ulvoessaan päällä maan?
Jos missä oli tuokio tarinoitten
muistot sankaritekojen
Camy nimillä useilla muistettiin
retkissä iltojen hämäriin
iäti eläviin.
Niin ulvoessaan päällä maan
tuulet hyytävät saadessaan
suojautumaan pahemmalta
jäi moni katumaan tekojaan -
varmalta tuskalta tulevaan
hakien apua kaikkialta
mieli taipui mietteisiin
murheen mustamiin.
kiitos
Kirj. Pertti Raasu