rajavartija - kuoleman turvaaja

Kirj. Pertti Raasu

www.rajavartija.tk takaisin kirjan esittelyyn
www.perttiraasu.tk tekijän kotisivut

pertti.raasu@nic.fi

eli

Kuoleman turvaaja

R A J A V A R T I J A

eli Kuoleman turvaaja.

Sisällysluettelo:

1. Yön jälkeen on aina valoa...

2. ... tai tuskaan viiltävään aamu johtaa.

3. Suru kylvää surua...

4. ... ja murheen synkän kärsimys ain kohtaa.

5. Jos itselleen vain tärkein on

on silloin arvoton; ...

6. ... ken rakastaa, ei itsekkyyttä voi antaa.

7. Vain peloton saa palkinnon...

8. ... onhan aran niin vaikeaa murheitaan kantaa.

9. Liekki lämmittää tai siihen häviää...

10. ... mutta eihän se ole enempää kuin elämää.

11. On valo varjollakin...

12. ... ja vain kuolema on tottaja_vain.

13. Jos liekki sammuu aiemmin kuin iltaisin...

14. ... siitä kukaan ei selviä vahingotta.

15. Mikä vahvan lannistaa...

16. ... se heikon vahvaksi saa uskossaan...

17. ... mutta mikään ei voi auttaa

tyhmää ja sokeaa...

18. ... sillä jotkut ei huomaa laisinkaan

mikä tärkeintä on ainiaan.

19. Heikkous on osa tietämättömän kotia...

20. ... ja jotkut vain joutuvat turmioon...

21. ... toiset tietävät:

on kaikki vain ainaista oloa...

22. ... siinä jokainen mielensä valitkoon.

23. Toiset sopeutuvat ja tyytyvät...

24. ... mutta huono-onniset kuoleman omat

ovat elämän kylvääjät.

25. Alkanut loppuu...

26. ... ja loppu alkaa vuorollaan,

vain taistelu mustan aukon herruudesta

ei pääty milloinkaan.

27. Mitä kertovatkaan tuulet

ulvoessaan päällä maan?

Yön jälkeen on aina valoa...

Loi hämy rauhaa illan harmauteen

tyyneyttä vanhuksen otsaan uurteiseen;

kuin oisi kukkanen vain nukuksissa

kuulsi poskilla varjot aamuisen autereen.

Itkua

surua saattajissa -

toisilla vain hetki väärä tunnoilleen

ahneine vaateineen.

- Noilleko mekin

hyvää niin soimme?

seuralaiseni sanoi vierelläin

täällä rajan tällä puolen.

- Joko nyt niin kuin aioimme -

voiman saankohan ulos sydämestäin?

Ystävä ainut

hän oli uskollinen;

rohkeana seisoi nyt pystypäin.

Mjukit lähelle kaarrellessaan

ilkkuivat nauraessaan;

nuo pahuuteen kuolleet paholaiset

jotka rauhaa eivät saaneet milloinkaan.

Seuralaisestani kiinni otin

kasvatin meidän kokoa

mjukeja siten taaensin

rauhoitin heidän huutojaan -

turhaan he taistelisivat vuoksi pienen potin.

Valmiina olimme kuolevaa auttamaan;

tasailin jo värähtelyitä

että hän näkisi meidät heti ruumiista tullessaan.

- Hän huomaa vain meidät -

joita moni ei arvaakaan.

Vaivoin nousivat vanhuksen kädet kalpeat

loistivat kirkkaina silmät vuotavat;

pää tyynylle kääntyi

putosi käsi -

pysähtyivät saattajien katseet kalseat.

- Tule, nyt mennään.

Seuralaiseni ääni väristen

syliinsä nosti hahmon niin hauraisen.

Pitkään oli odotellut

mukana vaikerrellut

aina täällä alhaalla käynyt

ajatuksin tukien.

- Sen minkä kerran aloimme

uudelleen alkaa nyt voimme.

He katsoivat vain toisiaan -

toinen hämillään

pitempään;

rohkeassa hymyssään

pidätellyt ei ystävä tunteitaan.

Ei haittaa mjukeista ensinkään

vilkuilivat vain ahkeraan -

jokin piti heidät loitolla.

Luo kaukaisten odottajien

sain seurani ajallaan.

- Tuo rohkeutta

hän heikko on

suojele ääntä sydämen.

Hän kääntyi hiljaa kiittääkseen -

varjona vain huomasi minun kauas jo loitonneen.

... tai tuskaan viiltävään aamu johtaa. Alkuun

Hänen takanaan

portti rajalla olevan hautausmaan

näytti mustia kitojaan.

Kalma-Kalle

valtias murhemajojen

jälleen virnuili vakavissaan.

Häneltä sain seuralaiseni

aran, pelokkaan.

- Tulkaa ennen taikka jälkeen -

täällähän minä aina oon.

Oli seuralaiseni jo tuttu

jotenkin sovimme hyvin yhteen -

kuin aivot lapioon.

Juttu oli jälleen siitä

ettei kaikilla voimia riitä

mutta maan pölyihin

oli joidenkin laskeuduttava kuin tunkioon -

varsinkin

jos pystynyt ei katsomaan edes kuutamoon.

- Älä katso heihin

poistu älä kauemmaksi.

Mjukit pyörivät kapakassa

tuskaan pohjattomaan

jotain janoamassa -

rauhaan ei jäänyt yksikään

pöydissään nuo tokkurassa;

aivan kuin kuulisivat he viereltään:

'luottaa voit aina lasiin lämpimään

murheessa tässä ja vielä tulevassa.'

- Eikö heitä voi auttaa -

saatko itse tästä jonkin nautinnon?

Onko tarkoitus vain asuttaa lipuvaa lauttaa

tietämättä missä sen määränpää kohta on?

hän puheissaan jättäytyi taas eiliseen

kuin oisi yksinään joutunut velkoineen

valon keltaisen takaajaksi.

En viitsinyt enää huomauttaa

valinnasta vaikeasta -

vastuusta itselleen;

aivoista värinättä

ohitse paljon hiipineen

huomasin tärinättä.

- Voitko olla täällä yli tuokion?

Tämä ei ole paikka minttuteen.

Vieläkö uskot tielle kunkin reitin

jonkin levitelleen kohtalon seitin

mihin olla ei voi törmäämättä?

Äreitä mjukeja sivuttiin

matkalla nurkkiin hämäriin.

Turhaan yritti hän antaa lapselleen suojaa

mjukit saimme vain ilon kyyneliin;

turhaan ravisti hän rakasta juojaa -

hukkaan meni yritys

estää raskasta kättä -

vaiennut ei mjukien nauru seiniin jäätäviin.

- Haluatko kiusata itseäsi pitempäänkin?

Ovat jotkut syntyneet vain häviämään.

Jos apua oisi

jäisin tähän;

vähän vain peittää panos työteliäänkin.

On paikkasi vielä itsesi luona -

täällä ei tarvita sääliäkään.

Kun saavuimme

ulkoiseen vapauteen

en olon kevenneen

huomannut hänellä lisääntyvän -

kuin jääneet olisimme vieläkin varjoon pimeimpään.

Kalma-Kalle katseli lapioitaan

niistä suurimpiaan

hautapaaden takaa

yhtä pitkän kuin syvän

juuri esiin siirtämiään.

3. Suru kylvää surua... Alkuun

Kuin polte ylitse pellon myrskyisen

kävi taisto iskujoukkojen.

Spektrikilvetkin vyötäillään

taisteltiin keskenään

saapuvia kun alettiin keräämään.

Kuului tuoksina suurimpiin

koko tienoiden.

Selvinnyt ei alhaalta monikaan

hengissä liekkimerestä korttelien.

Veri puhtaimpien

peri koston jatkuvan.

Pölyssä jauheen valkean

maahan painoi

elon alimman

kengissä myöhemminkin iäti tulevaan.

Mjukeista parhaimmat

omiaan auttaen

kylvivät tuhoa taidollaan -

meidät viimein saattoivat

ansaan karmeaan.

Keskellä armottomien

huokui uhkaava hahmo Anonin -

Kuningas mjukien

hallitsijoista katalin.

Harvoin tuli hän näkyviin

paljon kammoksuttiin;

vallitsijoista valtavimman

edessä aina kumarruttiin.

Jo nimi Anonin

mahti muista hyytävin.

Oikealla

vasemmalla

Deca suojasi häntä

voimalla niin voittoisalla.

Hetken katsoin

ihmeissäin -

kuin oisi sieluun polttamalla

kaapu tehty mustin reunuksin.

Camy - ystäväni vierelläin

vihaa säteillen

tyrmistystä pahuuden

silmin mitteli kovin ankarin.

- Voiko vähäisintäkään

mistään täyttymystä eilistään

löytää mieli petturin?

Taitavasti Deca torjui

vaan kilpi loistanut ei enää

puhtaalla valollaan

kuin aikanaan

jolloin hän meidän puolella

oikeutta suojaten huolella

johti joukkojaan.

Jos Anon hieman horjui

hän jo oli vierellään

valmiina suojaamaan.

Kun ei liekit enempää

vapautua sai eräs tuskistaan.

Joukko eläimellinen

meidät työnsi asemiin.

Tulen loimussa toistuvan

vanhan johtajan

ahneen kuolon aatteen

voiman voimaan jalompaan

aseen näimme meiltä poistuvan.

... ja murheen synkän kärsimys ain kohtaa. Alkuun

Camy seuralaisineen

minut pysäytti varjon katveeseen.

Krompit laitoin sivumpaan -

nuo hahmot varjottomat

tyhjän elämän omat

kuin muovailuvahaa kasvoiltaan.

- Hän tahtoisi tietää

miksi on näin?

Kuinka elämä sallii nimittäin

jonkun vain kuolla -

noin poistua sisältä päin?

Yritin jotain näistä sieluista entisistä

joilla oli vain huono tuuri.

Mjukeille helppoja saaliita -

kuin nälkäiset lampaat

jotka ovat vailla kerihtimistä;

ovat he vain olemassa

päiviään tyhjiä vuolemassa

odottaen kuolemaa

pääsyä piinastaan

kennosta vain seuraavaan

kun eivät tiedä mitään parempaa -

ovat he vain huolissaan

rammasta suojeluenkelistä.

- He eivät mjukeilta selviä

heidät tyhjiksi imetään.

Vaara on aina lähellä

kun kyllästynyt on elämään.

Pian on hän auraton -

saasteinen ilmakin

arvokkaampi

sellaisen rinnalla on.

jonka jokainen mjuki tietää itseltään joskus haihtuvan -

mutta kaikki eivät halua valoa sietää.

- Onko lainkaan sitten toivoa

jatkuuko tuska ainiaan?

- Se ei ole aivan tuskaa

tyhjyyttä vain -

jonkin asteista pahaa.

Jotkut sieltä ponnistavat

useimmat vain vajoavat;

eivät he kuitenkaan

koe sitä ikuisuuksiaan.

Lähikivetyksiin

pari mjukia asettui istumaan.

Krompit hain

ja matkaan lähdin uudestaan.

Camy seuralaisensa kysymyksiin

jäi karaistumaan.

Jos itselleen vain tärkein on Alkuun

on silloin arvoton;

Seuralaiseni huolissaan

kyynel poskillaan

katsoi kumppaniaan

joka työllistäessään sairaalaa

tulisi kuolemaan.

Paljon silti oli vielä tuskaa

piinaa

tämän kouriessaan rajojaan.

- Jotain tehdä tahtoisin;

olisipa se vain hallussain.

Pelastaa voisinpa kaverin

ettei tarvitsisi kärsiä hänen lain -

että selviytyisi aikanaan myös noistakin.

Käväisi mjukeja kurvaamassa

kuin kaloja katiskassa

vielä silmäillen -

vain rääkymässä

mieluummin kuin olisivat

värjötelleet vallan pimeässä.

- Huojennukseen keino löytyisi

sopimukseen voitaisiin päästä;

säästä hänet

mjukeille mene;

oisi taistelu muuten ankaraa

hänet kadotukseen varmasti johtavaa.

Kauhistui hän tolaltaan:

- Ettet vain nyt valehtele?

Olisi hänen vaikeaa

ilman minua taivaltaa -

ei selviytyisi hän alkuunkaan.

- He vain leikkisivät

härnäisivät hetken -

viimeksikin vain vähän erästä leikkelivät.

Hän pohtimatta vähääkään

yksintein

heti halusi lähtemään

mielin mustunein.

Hänet sinne vein

mistä hain

paljon vasemmalle vain -

enkä tahtonut häntä enää taakaksein.

... ken rakastaa, ei itsekkyyttä voi antaa. Alkuun

- Kuka olet?

Et täällä olla saisi.

Hän oli puhdas

valpas

seuralaisestaan eksynyt;

vain murheissaan

pahaa ei ollut aikeinaan.

- Saattajani kadotin -

kai löydän perille itsekin;

mutta noille veikkosille -

mitähän vastaisin?

- Mjukit nämä pyörivät vain urkkimassa

moikkaavat kuin velkaisille tuttaville.

Käydään muualla kurkkimassa

koukataan tasoille alemmille.

Löytyi maan päältä pieni kuja

maailmaltaan aivan toinen;

ihminen ollut ei vuoksi ihmisten

käytti häntä loinen

jotenkin vilpitön niin

luja, ahne samanmoinen.

Kova kun jaksoi olla

voimaa sai hetkisen -

kun oli sovinnolla

itsekin koukeroinen.

Seuralaiseni vavisten kesti

ystävänsä myydessä itseään;

hämärässä tämä sitten ruiskulla esti

tuskan hetkeen niin viiltävään.

Oli tunteet mahtavat vierelläin

tuollaista vain harvoin näin.

Katsoi hän sydämeen

luotti eiliseen

uskoa jaksoi edeltäpäin.

Valtoimenaan kyynelistä

rukoili hän jaksamaan.

Loisti hän tunteista vilpittömistä

kun apua pyysi minulta tuskissaan.

- Usein niin vähän tehdä voimme -

estää vain luisumasta pahempaan.

Monet tätä kaihtavat:

mjukit yleensä vaihtavat

kuulu mikä ei heille

siihen

he mitä eivät ansaitse.

Se on vaarallista

emme odota suostumista;

yleensä me taistelun

läpi käymme voitetun

kunhan oikein ahkeroimme.

Hän ei liikoja huokaillut

oli varma tunteissaan:

- Jos olet noin ajatellut

valmis olen jatkamaan.

- Aina eivät vähään

leikkiin tyydy pieneen.

Lihaan aivan tyhjään

päätynyt on tie kiveen

krompiksi monikin säätynyt.

kuin väsyneenä kyselyyni:

- Milloin sitten aletaan?

- Hänet voimme nyt jättää -

hän meille varmasti jää.

Ole huoleti

tätä silmällä pidetään.

Seuralainen

kuuliainen rinnallain

takaisin oli

hiljaisena valmis lähtemään.

- Tämä kaikki on nyt selvää

älä kysele ensinkään.

Camyn hahmon kaukana huomasin

silmin niin kirkkain

kyynelin valuvin.

Seuralaiseni katsoi ihmeissään

lähestyessä määränpään.

- En täältä ole

hei -

muualla asustin.

- Täällä on nyt elämäsi.

Haemme sinut sitten myöhemmin

kun on aika ystäväsi.

Hän luottaa vain ymmärtäjään.

Vain peloton saa palkinnon... Alkuun

En selvää oikein saanut

seuralaiseni mitä piti sisällään

tämän mietteissään

silmäillessään kaveriansa kuolevaa.

Laannut ei hymy suopeinen

kun pohti hän mennyttä

tuumi olevaa.

- Paljonkohan harmia mjukeista noista

mahtaisi olla aikanaan?

Loista ei kaverini juuri

puhtailla teoillaan;

saattaa moni jo ansaa

tuolla jossain rakentaa.

- Meille hän menettelisi

tosin mennyttä voisi olla oma pelisi;

on ottelu sieluista joskus tuskaakin pahempaa.

Mutta

jos niin haluat

he eivät häntä saa.

Mjukit toki vaihtoon suostuvat -

ovat ajat silloin sinulla vain ankarat

kun joku rytmiäsi kaluaa.

Tuota hän hetken pohdiskeli -

vilkaisi meitä

luo mjukien meni;

kuin rantajätkille siellä sitten virnisteli.

- Ensin hänet vien

ja kun taas haistan pierun ja hien

tuijotamme silloin toisiamme.

mekö

huokaisimme

silmiämme pyöritimme -

kuin kangistuneet olisimme tahoillamme?

Valppaana hyräillen itsekseen

hän syliinsä nosti hahmon juuri hiljenneen.

Ei ollut mjukeista harmiksi laisinkaan.

Luona vastaanottajien

hän pyyhkäisi poskeltaan kyyneleen;

ystävää suuteli kuin rakastaan

ja mennyt jo oisi saman tien.

Pyysin seuraamaan

tasoon seuraavaan;

edessä silmien tarkkaavien

itsekin sain piston sydämeen.

- Voit kysyä sitten myöhemmin

toisin aatoksin

kun vastauksen haluat kysymykseen:

paljonko vai vähän

on palkka pelottomien.

... onhan aran niin vaikeaa pelkojaan kantaa. Alkuun

Hyvin oli hän murheinen

kun sai huomata entisen kumppanin

nauttivan niin iloiten -

miten toisten sylissä

oli ilo nyt hypähdellä.

Hahmot monenkirjavat

ympärillä touhuujat

kun saivat heikon pauloihin

mutta paljon ei tarvinnut vikitellä.

- Hän suri aikanaan

se eikö riitä?

Vuodet pitkät tahtoisitko

toisen odottavan?

Siitä nauttisitko

kun näkisit hänen messuavan?

Varjelitko häntä laisinkaan

kun olit itse tielläsi entisellä?

- Pelkään

vain yksin jääväni -

hänen löytävän enemmän.

Sentään

eivät jää vähään

hetket elämän yhteisen

menneen niin hempeän.

- Kun olet valmis huomaamaan

että kaikki onkin ennallaan

ja vain itse kasvoit

ehdoillasi

aatteistasi -

vahvana palaamaan ollenkaan;

kun enemmän saat mitä anoit

kun nauroit mistä tuolloin aloit -

silloin

ehkä silloin

me tulemme

ja katselemme mennyttä varjojasi

ja esittelemme hänelle tosi ystävän.

Liekki lämmittää tai siihen häviää... Alkuun

Himoissaan mjukit pyörien

hyväillen

nautintojaan etsien;

kuin värisevät usvakuvat

hahmojen kädet tyhjää hamuten

työntyivät kieletkin vikkelään

kun vuoteella muodokas

vartalo nuori

notkeinen palo

alla hikisen miehen teki tiliään.

Ei nähnyt hymy silmiään

miettiessään vain perhettään;

vetoa suurta tunsi rahaan

pahaan oli syyllinen petkuttamalla

puolison kadottua vihollisen maahan

mutta paljon oli puhdasta sydämessään.

Mjukeista synkimmät

miestä jo ahnaasti käskivät.

Nainen kun kääntyi

hän silmukan pudotti -

vääntyi

odotti hetken -

hiljentyi hiljalleen raajojen värinät.

Raastot

lyönnit

karjuvat pedot -

hahmot naisen puolilla vaihtui;

kuin harmeja ollut ei oisi jo ennestään.

Reitti mjukeille oli pian selvää

ei ollut meistä tänään mihinkään.

Seurasimme lähelle vuoriston rajaa

vaikeaa oli enää takaa ajaa;

tunteet synkät pitivät huolen

pysyimme mieluummin tällä puolen.

Vilkaisimme laaksoon mustimpaan -

mjukeja uhrien kimpussa

touhussa karussa.

Hahmot nuoret taipui

vaipui -

helpolla pääsimme siten mjukien selustaan.

Muodoillaan ne vielä riittivät

tavoillaan mjukit kiittivät

kun kaivoivat he käyttötavaraa -

kun tahto

mieli häpäisty

altistui seuraamaan uutta johtajaa.

Nauraen krompeista luopuivat

joista vain vähän juopuivat

retkeä ennen seuraavaa.

Kokoon saimme pienen seurueen.

Oli taival hiljainen takaisin -

keskellä kuoret joista-keistä

kerran-meistä.

Minustako se vain johtuikin -

väsyneenä jo olin valmis vuoteeseen -

vai näinkö erään krompin poskella kyyneleen?

10.

... mutta eihän se ole enempää kuin elämää.

Alkuun

Sai tyytyväisyys meidät myhäilemään

ei ollut kukaan tullut häiritsemään.

Kaukana kajo valehyökkäyksen

läheisten mustien huippujen värähdyksen

kuin pelon ymmärryksen

aistimus sai selän silti viilenemään.

Myöhään välähti epäilys perille asti -

kasvoivat vuoret liian nopeasti.

tuhansien ahkeroimaan

meidän satoja vastaan.

Mjukit meitä pidättivät

silti päälle tullakseen.

Katseita meillä etsiskeltiin

kummasteltiin -

Camy lähelläin -

etäisen terävän silmäyksen

nopean vilkaisun

tunsin selässäin.

Lailla hyökyaallon

kuin kauhu huokaillessaan

tuli näky armoton

suuren ihmiskulkueen

juuri kuolleitten

murtuneitten sielujen

meitä ravistelemaan.

Ylitsemme kulki matkaa

vilahdellen

kiemurrellen

vielä ennen täytyi jatkaa

peruuttamattoman tuomion.

Nekin jotka tajusivat

kauhuissaan vain kalpenivat

kutsun avun huomion

tien löytäessä ain takaisin.

täysillä vain useatkin

eläen hetken viimeisen.

Tuli nauru mjukien

näkyi Meda hetkisen -

hahmo toinen ylin

pahuuden kaikkein mustimman.

Pian varjot häilyneet

suojaan olivat häipyneet

tuolle puolen vuorien -

taakse rajan kylmää huokuvan.

Pitkään tuijotimme vain

kuin takana oudon suojan

etsien täyttymystä vanhan lain

kuin muistoa Valon tuojan.

11.

On valo varjollakin... Alkuun

Mjukit näyttivät minua pysähtymään -

ollut ei pahaa mielessään.

Kaksi pientä lasta

äsken tullutta vasta

oli heillä vierellään.

Näin nälkää

vilua

syrjintää;

uunista piti lämpöä saada.

Oli lähtö kuin elämää

vaatimatonta -

ei huomannut sitäkään kukaan.

Vaiteliaat

lapset pelokkaat

matkalle sain mukaan.

Liekö saanut mjukit herkiksi -

tiekö väärä

tahtomattaan

tuli pantua joskus merkiksi?

12.

... ja vain kuolema on totta. Alkuun

Näytti kaikki jatkuvan ennallaan

seuralaiseni huokaillessa

huolinensa seuratessa

rakasta raihnaista omaistaan.

- Sydän heikko on ain ollut

käy pienestäkin väsymään.

Oisko paljonkin edessään

aikaa hänellä vielä taakkanaan?

Keskittyi Camy hetkisen -

ilmestyi kirja punakantinen;

sitä selaili ääneen mietiskellen

tarkkana tuijotellen;

tyhjillä sivuilla vain mitään nähnyt en.

- Vapautuisimmeko huolehtimasta

jos luolaan näkisimme sumuiseen?

On päivien määrä lopuillaan vasta

kun pääsemme syntymään uudelleen.

lukemattomien sivujen.

- Turhaan me hätäillään -

hän voi mitä parhaiten.

Havahduimme röhinään;

voimaton käsi vanhuksen

tapaili sydäntään.

Seuralaisensa Camy sieppasi

ilmassa kieppasi;

laskeutuivat sitten luo kuolevan.

- Puolesta miehen urhean

on tämä joskus tehtävä näin -

yllättäin

vuoksi kunnian uljaimman.

Lähdin muualle nauramaan -

heillä harmia oli jo kerrassaan.

13.

Jos liekki sammuu aiemmin kuin iltaisin... Alkuun

alla auringon polttavan.

Kaukana säkit täydet

taivasalla;

viljaa puhdasta

kuin omatunto antajalla

leimalla byrokratian.

- Vihjeeksi sain -

meitä ehkä tarvitaan.

Voisiko tilanne vain mennä pahempaan?

Mutta liikaa onko silti koskaan varuillaan?

Camy mietti kuin itsekseen

vilkuillessaan

hahmoja hiljalleen kasaantuvia.

Saaliina luuta

nahkaa vain -

mjukeista silti kohta koolla

joukko julmimpia -

mutta kuin olisivat muuten vaan

sattuneet ohitse kulkemaan.

Camy Decan näki ensin -

ja itsekin jähmetyin aivan paikoillein.

Decaa en odottanut täällä -

viive pienikin olisi nyt liikaa

sillä murhetta vain saisin taakaksein.

Deca taidoillaan

tällä säällä

sai kaiken räjähtämään.

Vaikka kuinka perään lensin

oli kuin ei ollut häntä oisi ollenkaan.

- Tälläistä tapahtuu.

Sinunkin ystäväsi

hän joskus oli aikoinaan.

Olkapäälläni Camyn käsi

itseäni rauhoitin.

Paljon oli muutakin

mitä pohdin silloin uutteraan.

14.

... siitä kukaan ei selviä vahingotta. Alkuun

Vaihtoivat rahalaukut omistajaa -

oli kohtalo sinetöity monenkin -

monta oli tilin haluajaa -

toinen ampui aina toista tarkemmin.

Seurasimme

löytäisikö joku määränpäänsä;

saapuisiko aika varjollaan -

saisiko veitsen osumaan

viattomaan kulkijaan.

Vaikenimme

katsellessamme

ahnaiden mjukien

tervehtiessä joukkoa kuolevien

heidän laskiessaan saalistaan.

Emme yrittäneetkään mitään

vähääkään;

piti paha huolen itsestään -

se keräili vain ryhmiään

kuin elämän seuralaisella meneillään

oisi viheliäät pakkohäät.

Laskimme krompit tulevat

surevat uhreiksi jääneet -

nyt jostakin syystä

vain niin kalman kelmekkäät.

Nojailimme

huolettomina

mjukien joutuessa kiistaan

keskittyessään omaan riistaan.

Uhrien huudot vain kuulimme ankarat.

Kaiken pahan he kiistäen

poistuessamme

mukaamme kerjäten -

nähneet kun olimme tahtomamme

me murheelliset elämän merkkaajat.

15.

Mikä vahvan lannistaa... Alkuun

Camy joskus muinoin

katsellessaan nyt kuolevaan

hartaana oli pitkään

muistanut kuinka aikanaan

vetoomukset eivät mitkään

häntä pystyneet silloin auttamaan

ennen kuin tuli viilto viimeinen

jälkeen kiduttavien hetkien.

Nyt

mjukit sivulla rauhassa

omalla tavalla karulla

antoivat kunnioituksen seesteisen

valmiina luopumaan omastaan

vetoa lyöden

vaihtoehdoksi uskomastaan.

Kun

nousi hahmo apeinen

tultua iskun auteisen

kohtaamaan katseen lempeän

jonka viimeksi näki niin kärsivän.

- Aivan turhaan pelkäsit

sen kun nyt vapaasti katselet.

Vihollisia luulisin

on puolella toisella silti reilummin.

Vaikka miten ennen elelit

turhaa sydäntäsi nyt liikaa tuomitset.

Jälkeen minun kuitenkin

kohdannut olet monen heilurin.

Ja joukoissa molempien

pitkään vielä muisteltiin

hahmon kovan

taipuessa kyyneliin

kun sitä nyt

kovin niin puisteltiin.

16.

... se heikon vahvaksi saa uskossaan... Alkuun

Mjukit vilkaisivat ohimennessään -

ei ollut heidän heiniään.

Seuralaiseni

vahva sydämeltään

osakseen ei pahaa

saanut ollut keltään.

Autoin hänen syliinsä hentoiseen

kuolemasta väsyneen

ja heitä tuin matkalla edelleen.

Erottui joukko odottajien;

pysähtyä

hahmo hauras halusi hetkisen -

katsoen kirkkailla silmillään.

- Herra

valmis olen luo valtaistuimen.

Kiitos

et muualle päästänyt eksymään.

Heidät jätin luo vertaisten.

- Nyt pois tässä jään

löytänyt olet tiesi pään.

17.

... mutta mikään ei voi auttaa tyhmää ja sokeaa... Alkuun

- Tuntuu olevan niin tyypillistä:

kuin oisi vain yhä enemmän

niitä jotka vähemmän etsivät väriään.

Luotsi katsoi outojen maallista rehkimistä -

kuinka loisti hehku

silmistä nälkää näkevistä.

Liekanaruista iloiten tyytyivät

he kaikkein lyhyimpään.

Kalliosta takoivat raskain vasaroin

vanhan kaavan

mukaan muotin;

ain jäykemmän tekivät hepenistä

hiessä öisinkin säihkymään.

Tihruivat mjukit nauraen

kun raatajat

liki toisiaan

horjumatta

kuin näkynä helvetistä

tahdissa lekaansa nostaen

seisoivat torjumatta

mjukien viestejä mielestään.

- Varmaankin he sitten saapuessaan

luulevat nuo onnelliset

ja kuulevat vain mitä toistavat

unohtuneet kun ovat tönimiset

parhaankin toiveen mukaan tulleen -

ajan kuluneen sitä ainoaa oikeaa varjellessaan.

Löytyneet miinat tuhosimme

levyt aatteen roihujen.

- Enemmän kuin näistä uhosimme

noista toisista koukkuineen

paljon harmia huomiseen

tuovat taitajat temppujen salaisten.

Houkutuksin teksti miinan

upein kuvin kutsui

toisen puolen kurkkimaan;

moisen tuskan päätteeks piinan

kun oisi ei enää muualla

tarvetta laisinkaan.

Luotsin harmia ymmärsin

mitä enemmän alas katselin.

Puvut keltaisen kelmiäät

puhtain hihoin loistavin;

luvut ylväät pyöriäät

oli heillä kansioista kauniina näkyvissä.

Teot kultaiset kirjoihin

pistetiliin merkattiin karttuvaan

kuvut ylhäältä kun kullekin

pian olevan arveltiin ammollaan;

olihan almu ryppyinen

pitkään jo kiertänyt kämmenissä.

Kulkivat nämä hartaat

sokeat pystypäät

ja siveltimet läiskikkäät

partaat polkujen huomaten

kuin oisi jossain suruhäät

katseilta muiden tarkoin silti väijyksissä.

Lähellä

ei kaukana kuitenkaan

kirjoja pölyisiä avaten

joukko mjukien

syventymässä hauskimpaan -

silmät aivan kyynelissä.

18.

... sillä jotkut ei huomaa laisinkaan

mikä tärkeintä on ainiaan. Alkuun

Kalma-Kalle huokaili uudestaan -

hiippaili väkeä

epäröiviä

portit eivät vain kiinni milloinkaan.

Joillekin ilma kevyttä oli

pelotti työ raskas

turvallista kun paksuissa vaatteissaan

suurissa vaateissaan.

- Tätä en saa selviytymään;

hakku vain iskee kiveen.

Selkä on väärä

silmät vinot

kuoppien kätköissään.

Sitten kun kyllästyt

portille jätä

jos vain vielä

hän koossa on älyltään.

Kauas laaksoon matkattiin

täällä pienet nilkit eli.

Hän vihassaan katseli lihaiseen kumppaniin

joka rahoillaan rehenteli.

Lähellä mjukien

joukko raihnas piti majaa

pahan sanan monta taitajaa

tunteisiin vetoajaa

jotka keksivät aina vain pahempaa.

- Paljonko itseäsi auttaisit

käsiksi jos hänet saisit?

On järvi sisälläsi -

pinta jäässä tai siinä käsi;

matkalla ajatus vahvistuu

takaisin sinuun se osuu.

Usko tai et

joskus näet

miten testataan sydäntäsi

kun hän painostaan luhistuu.

Joillekin on vaikeaa

kun kevyt on liian painavaa -

niin oisi haikeaa

outoa ilman ainaista marinaa.

Jos katsot tuota naapuriaan

hänellä vain hyvää on suojanaan.

Jos onnistuvatkin mjukit kiilaamaan

häntä täältä vuoroin autetaan.

Niin vesi täyttää tarjanteet

jäävät näkyviin vain harjanteet.

- On vain kaksi tunnetta ikuista -

niitä näetkö linnastasi?

Ne kaiken sisäänsä kätkevät -

suurimmastakin pienimmän

vaikka muuta luuletkin kuvittelevasi.

Rakkauden ratsut sokeat

suitsena vihan halu -

mutta jos järjen unohdat

ja sydämesi peität

arpaa vain hädissäsi heität

kun yksin horjut raunioillasi.

Kannatko voimasi näyttöön?

Ylin kaikkeuden laulujen:

Annatko siveltimesi

maalaamiesi taulujen

lähimmäisesi käyttöön?

Mutta oli muualla alavaa

joka sattui kiinnostaa.

Portilla Kalle

pääkalloa komenteli -

ikioma liki peli.

Seuralaiselleni sitten kuiskaeli:

- Jäikö hän salaman alle?

Silmät vieläkin oudosti tutajaa.

Noinko hän vapaana tuolla kuljeskeli -

ilman karitsaa ?

19.

Heikkous on osa tietämättömän kotia... Alkuun

Mukana seuralaiseni

liian uteliaan

jotenkin vain osuttiin

maisen ryhmän ryhtyessä saarnaamaan;

riittejä miten uudestaan

ajatukseen auteempaan

yhdessä hosuttiin.

Mjukit pyörivät

heidän ympärillään hyörivät.

Joku mjukeista luki

näiden aatetta tuki

tyhmä kuin ollut oisi mieleltään.

Parhaimmat saivat makeimmat naurut

taitavimmat tunteilla pelasivat

sanoilla pyöreillä kelasivat

mietteitä peittivät värien hämärään -

maisen ryhmän noin saivat syvälle itseensä eksymään.

- Miten on tuon rienauksen

estää eikö sitä voi?

Kestää vain hetken

ja koko poppoo ilkamoi.

Mikä on tuo voima vääryyden?

Yritin rauhoitella seuralaistani vakavaa:

löytyi kiusaajia kaikkialta.

Valta ajatuksen musertaa

kun se aatteen alleen saa

toiselta jakajalta.

Mutta tuntui jääneen

häneltä näkemättä

että toisen saa ääneen

myös ilman säilän kättä.

jossa valoa synkkyyteen siivuttiin

sinne matkattiin kuin tuuliseen tunneliin.

Vankeja satoja

neuloja tyhjyyden

seuloja menneen elämän -

ruiskuissa lyijyä hetkiin tuskaisiin.

Harsot mustat mjukien

orjien voiman tylsyvän

saivat helpolla ohjaimiin.

- Tuohon ei tarvita mjukia ollenkaan,

jouduin vastaamaan.

- On ihmisen vapaus valita

mitä kahleita hän pitää yllä.

Joskus siteen alimman

vain huomaa rakkaimman olevan.

Toisiaan he tarvitsevat kyllä.

Heikkoudestaan useimmin

tunteen löytää vahvankin

jotta jaksaa kuolonkävelyllä.

- Eikö voimaa

tahtoa

läpäisemään

riitä kuorta synkkyyden?

Saahan nuotionkin kylmenemään

kun märällä maalla peittää sen.

Hyväillen päätä hiipuvan nuoren

kyynelissään hän katsoi huolissaan.

Ollut ei valtaa

tullut ei mistään -

uskollaan siirtäisi suurenkin vuoren.

Aatteet pienet hullut

olivat nuoren omiaan -

kanssa toisten

vertaisiaan.

- Missä luulet näiden törmäilleen -

missä olivat he ennen tätä?

Varjoja ovat he varjojen

satoja omien marjojen.

Uskotko kukintoon kauniiseen

kun maaperä on mätä?

Ei riittäisi aika kitkeä -

pakottaa ei voisi nöyrinkään.

Jos kaduttaa

olla voi sitkeä

manata mietettä eilistään -

etsiä aatteilleen muita teitä

vakaata tyyliään.

Mjukit ovat ihmisten perkeleitä

vain arvotonta pohjasakkaa.

Aina ei taakka sankarin

tuska tyhjän elämän

täälläkään lakkaa.

Norjistu ei niska väkisin

mutta kun ei kaikkea voi poiskaan hakkaa.

- Mikään eikö heitä auta

missään ole toivoa?

Ainiaanko sidottu pyörään

tuskan kiitävään;

iätikö polttaa kuuma rauta?

Saalistaja mjukit lähenteli

heitä oli pian kaikkialla.

'Ei oisi syytä huoleen'

kuiskin seuralaiselleni -

niitä joskus noinkin kaahaeli.

'Lentävät vain muuten noin matalalla.'

Muualla oli valppauteni

hetkessä vain kaikki meni;

tienoo alla jyrinän hirmuisen

lieskat päällä muotojen entisten

kuolonkynnys kun aleni.

Nopeaan

mjukit kuin puettuna salamaan -

ja nuori nuokkuva

mennyt oli menojaan.

Seuralaiseni kasvoin kalvennein

toiselle luovutin;

voisi muualla hän varmasti paremmin.

Hahmot kuolevaiset

tajuttomat

nyt vain mustan varjon ikiomat.

Olimme hetkessä moninaiset;

pelastaa vain oli vaikeaa -

monet käsistämme kaapattiin

varman kuoleman hoiveisiin

joka silti toisille oli

elämää parempaa.

Camyn vaisun

miettein näin ikävin.

- Oliko Deca sittenkin

mukana tässä?

Aina kun kaikkein parahin

ei ole moisessa hälinässä.

Mjukeista hahmo kauempana

kiusaavan loi vilkaisun.

Turtana olimme vaiteliaina

kuin nähneet oisimme kirotun.

- En Decan uskoisi

täällä kulkevan;

jäljiltä mädän kuoleman

ei luulisi löytyvän yhdenkään urhean.

Sanoin

ennen kuin jatkettiin

kuin oisi ollut minullakin

vain osa kuulijan.

20.

... ja jotkut vain joutuvat turmioon... Alkuun

Alla otsoonireikien loimuavien

aikaan revontulien

mjukien uusille kaapatuille

valo vaisu viittana viimeisen tien;

elinvoimansa he saivat antaa muille

kirjoon mustaan aurattomien.

Sumina

kumina

kaukainen humina

vaipumaan luonnon saattoi

uneen unohduksien.

Hetken itseämme kiusasimme

vaikenimme;

voimattomina olimme vain paikallaan.

Lähitienoot vielä luotailimme -

lisämuistoa mieleen mustimpaan.

Useinkin oli kaikki turhaa

monikaan ei apua saanut

pidemmälle enää taannut

taka-askeleella kaltevaan;

se oli enemmän kuin itsemurhaa

mutta se ei tappanut kuitenkaan.

21.

... toiset tietävät:

on kaikki vain ainaista oloa... Alkuun

- Vaipumaan mikä mielen ajaa

toiseen puoleen taipumaan?

Äärelleenkö mitta hyvyyden

tyhjäksi elon tarkoitus

edessä jotta vain

vapaaehtoinen karkoitus?

Camy vakaa

ystävistä parhaimpia;

joskus mietteitteni takaa

pitkään katsoin silmiä tarkkaavia.

- Jos edessä tuon emme vaikenisi

muuta ei kukaan silloin tarvitsisi.

Mieli useinkin on vain oikukas

ryömisi toiselle puolelleen

valmis oltava on vastaisuuteen

kirvelevään ahavuuteen

suoraan iskuun jaloon sydämeen.

- Pitkään oli yksi mahtavista

oikeuteen aina nojaten.

Mitkään eivät outoja olleet

liikkui yli kaikkien rajojen.

Hän muualta tuli

valoista kaukaisista;

tarvinnut epäillä ei silti vähääkään.

Paljon sain oppia todellista

tietä tietymätöntä tietämään.

Mikä sitten saikaan

parhaan tulemaan

parhaiksi pahimmista?

Olen kysynyt jo aiemmin:

näitkö häntä jossakin?

Sinäkin kun olet niitä

jotka reissaavat sfääriään.

- Muualla aina ennen kuljin

paljonkin kuullut kyllä olin;

hän vastasi mainettaan.

Ennen tätä menoaan

yhdessä miltei elimme -

moneenkin kerimme pahaan tehtävään.

- Myös sinä lailla säteiden

ylitse kaikkien

olet valmis liikkumaan.

Noinko julma on ääretön

kun paeta ei voi sen otettaan?

Ainiaanko varuillaan -

epäilläkö pitää luottamustakin?

- On raja siellä

minne sen pudottaa;

tiellä vapauden merien

vain harkiten sitä siirtää saa.

Suojatta jos ei lennä

mennä saattaa ettei kiellä

unelmien

haihtuvien omaa tahtoa

vaan vain tuskaa kutsua mielen antaa

huomaamatta lainkaan sumuista rantaa

tai poijua muka pahan tarjoamaa

sen vastalääkkeeksi muka hyvälle jalostamaa

aatteesta

aatteeseen

aattein

muka ilman armahdustakin.

- Useinkin on vaikeaa

kohottaa valkeita lippujaan.

Pienemmän tunnet kokevan häpeän

kun purkaat vain

etkä raivaa lain

jotta rajan häilyvän

voisit peittää aina uudestaan.

Hyvän mielen jos tahdot säilyvän

niin aikaa vaatii itää

lämpimänä sitä pitää.

Nopeampaa on kuokkia

mieltä mustaa ruokkia

syövän saada loistoon kauneimpaan.

joka liian polttavana

salakavalana

jälkeen sokauksen

saa kaiken haihtumaan.

Me jäätiin vain muutamiin

jotka enemmän tiedettiin.

Ei niin että aina olisi ollut niin

vaan että aikoihin vaativiin

kuului myös suojaus hetkiin pahimpiin.

Ja Camy vielä luettiin välisäteisiin.

22.

... siinä jokainen mielensä valitkoon. Alkuun

Sotaan nuo kaksi

joutui

ja kaatui samasta talosta kumpikin.

maatui luona kaverin;

ennen heitä

jälkeen toisten

henkensä heittäneitä.

Mielipiteitä kantoi siipi enkelin

luoden varjon siten tutummaksi.

Toinen ampui hymy suin;

harmitteli

kun ohi meni

sadoin kuulin tarkennetuin.

Oikein milloin sihtaeli

tuli riemu rajaton;

hetken pienen vartuskeli

sitten sielu majaton.

Toinen kyyneliltään nähnyt ei

aseen poskelleen kun vei -

maahan tähtäs

ampui yli -

"Saahan joskus rauha mainen

kauniimpi on paljas syli

toistuvi kun hetki ajaton."

Se oli selvä tasajako

automaatin kasarako. -

Mjukit kumartaen kiitti

yllin kyllin meille riitti.

23.

Toiset sopeutuvat ja tyytyvät... Alkuun

Puoliverinen pysäytti kädellään

painoi tärkeä sydäntään.

Välivyöhykkeellä pitkään oleskellut

tuuliin totutellut

säästöliekillä oli hän sopeutunut elämään.

Ympärillemme tein suojaavan kalvon.

- Nyt aivan turhaan valvon

milloin sadon seuraavan nään.

Tietyillä tiedoilla sinäkin

valmis olet päivään pitenevään -

aamuyön hautajaisiin.

Sain häneltä tarkkaan kaiken muun

mistä huhuja olin kuullut vain.

Hetken ennen varjelevan

kuun täyden valaisevan

olisi hän kaukana seuranain

kun pommi jälleen laukaistaisiin.

24.

... mutta huono-onniset kuoleman omat Alkuun

ovat elämän kylväjät.

Ne meitä jo siellä odottivat

nuo krompit eri tasoilta

jotka vain vaikenivat

jotka elvyttäjiäkin vainosivat;

luona saattajien

hiljaisten

kyyneleiden

tuhatmäärien elonilta

yhteen vielä päätyneiden

oleva oli vihdoinkin viimeinen.

Kasassa ihmissilta

harmaa massa

seassa vauhdinsäätäjät;

hiljaa lipui

matka jatkui

kaikki tieltä väistivät.

Joku jossain krompin tunsi

pitkään katsoi

päänsä painoi -

siunausta kaikki myönsivät.

Omaiset jo jäädä saa

ei heitä mukaan alkuunkaan.

Joukko toinen vain muotojen

häilyväisten häiveiden

jokainen ei-kukaan vaan -

vaisua matkaa taivaltaa

tietä tyhjää

sai hiljaisen maan

kuin olonsa päiviä takanaan.

Hämärässä alavyöhykkeen

kulkijat ja kumaraiset

seuranaan vain itselleen.

Äänet kaikki taukosivat

ryhmittymät vaikenivat

edessä menosaattueen;

kiitoksessa sydämeen

kuulsi öiset painajaiset

nousi hetket varjomaiset

tyytyväisyyteen omaan sieluun sumuiseen.

Tällä kohtaa

oli joskus levotonta

usein mahdotontakin takana

etäisyyksien.

Tiiviys valtaisa mjukien

synkimmästä pahimpaan

mustimmasta johtajasta

pieneen joutavaan

tulleet olivat katsomaan.

vartijoiden tieltä väistyi

kun työntyi polte ruttolaavan;

ukkospilven kumu kasvoi

kääntyi sydän jo monien.

Siellä täällä väkijoukko

hiljaista kuin savikasvot;

laumaa vyöryi usvamaista

yllä aika pysähtyen.

Hyytyi tuulet mullantuntuun

sävyt harmaan suruhuntuun;

muistona näin elon laista

tyhjään tyhjyyskin häipyen.

Jostakin hahmoja harmakkaita

heikkoja nilkutti kumaraita

vahvempien tukien

häpeillen

kuin viljaa veisivät omien;

vanassa kalman kulkueen

kasvoi joukko raihnainen

tuskaa olon janoten -

ulos totuuteen ikeiseen

kuin armoa hetkeksi anoten:

Myötä utuisten päivien

katsella täytyy myös yötä.

Mjukit muiden vihan tuntien

keskellä iäisyyksien

polttavan jään sävyttämien

hetken hipaisivat muuta -

tuokion olivat miettivinä:

Joskus syvemmältäkin

jokainen on aina minä.

jostain takaa halki aikojen

loiste sieluun osunut kultaisin?

Muistutukseksi hämäryyteen

jäi jäinen musta henkäys

mentyä kulkueen tuoneen valuneen.

Vähitellen laantui

ontto kumu tyhjään väreilyyteen;

viima hyytäväinen taantui

ujellukseen kaukaiseen.

Vartijoiden ohjaamana

jälkijoukko hitaampana

turvamatkan etäisyyteen

kehällä laitettiin asemiin.

Ja harvoille muille

kuin oisivat fokuksen kohdistajana

tarkkaan valituille

sieltä paras kohta annettiin.

Kuin päätteeksi erehdykseen

elonoikkuun julmaan

kun läheisyyden etsintä

aina vain päättyi kyyneliin

ydinkoealueelle tiivistykseen

krompit tunnun toistensa selkämykseen

leuan kiinni saivat oudon harteisiin.

Oli siellä mukana ystäviä vyöhykkeen -

ehjiä

eläviä

rakkaita paisteesta eri tasojen

kasvaneina outoon vahvuuteen

jälkeen hetkien hauraiden.

Seassa kulottuneen ihmisaavan

rauhan löytyneen he tunsivat viimeinkin;

rakkauden täyttymyksen aidon saavan

syliin puristaen hellemmin

unelmaa haaveen toteutuneen

täältä aikain ikiuneen

katsein nyt niin lämpöisin.

Oli heillä vapaus olla enää olematta

jälkeen ainoan kauniin kevään;

jättää kesät kokematta -

kääntää selkä aikaan kylmenevään.

Hyvästeltiin kaikki hiljaa -

meistäkin moni viipyen

hetken menneen jähmenneisen

pitkän katseen kyyneleisen

kuin johonkin jostakin enteilevään;

jospa löytäisi edes ajatuksin

avaruuksista silmien takaa

lävitse purppuran väritteisen

jotain erottavaa.

Viesti tuli -

oli aika lopun.

Sydämissämme siunauksin

kaukaa jäätiin katsomaan

näkyyn valtavaan.

Ykseinen -

tuhonkin uuden siemen -

voiman hiven

värähtely aineiden

purkaessaan omaa luontoaan

kaikkeen kajoamaan

lähitienoon vajoamaan

puitteet lain hajoamaan

sai ennen pienuuttaan.

Huojunnoitaan toistaessaan

jotkut kädet kohollaan

kromppien kahlentamaan

jälkeen hetken edistyksen

toivottoman elvytyksen

kurkottaessaan janoamaan

nuo jälkijoukon kumaraiset

hahmot pienimmästä suurimpaan

joka alkeisen värähdyksen

pyydystivät itselleen

elinvoimaa raihnauteen

halatessaan noin kuolemaa.

paloa kalpeaa heille loistaessaan.

Magneettimyrskyn resonanssit

aistein rajan harhatanssit

pyörien

etsien

näkyväisten kehien

kuin tilaan muuhunkin

heijastuksin sitten ryömien.

makroleikkien avaruuden

värähtelyjen toistuvuuden

puron kylmän haluamaksi;

kaukana virta jäätyi -

meren vuori matkallaan

etelään sitten päätyi.

25.

Alkanut loppuu... Alkuun

Koska vaikeata oli luottaa -

usein huomata sai toista

joukosta parhaimpienkin

kun kääntyi puhe tuleviin -

merkin taiten asetin

loukosta jotta selvittäisiin.

vielä joskus jäätyvän.

Jäi tarinat elämään

muistin hämärään

osa vaiheisiin tuleviin.

Ajat niitä muuttaisivat

jos vain ne ketkä varjelivat

luvan saisivat myyttien tarkistuksiin.

26.

... ja loppu alkaa vuorollaan,

vaan taistelu mustan aukon herruudesta

ei pääty milloinkaan. Alkuun

osasimme olla varuillaan

vastata mjukien iskuun tulisimpaan

herruudesta mahtavimpaan -

tietoon kuolon kuolemaan

tietoon ajan hallintaan.

Sadan kilometrin kartion

vartion joka radan

alan suuresta pienempään

vartijat valppaana

puhumatta milloinkaan -

ei tiedetty heidän lukuaan

vastuuta liioin vähääkään;

luonnon oikun päätesumaan

kenttien vaihtuvan vakioon

joka sattui muotoutumaan

vastavuoroisuuden raunioon.

Johtajat pahimmat

joukkojaan ajoivat -

kuin musta sade leviten

tuhosivat mjukit raivoen.

Ei nähty oltu konsanaan

julmuutta iskun milloinkaan.

Sädeverkkojen repaleisiin

tuhon suojaan hajonneisiin

imuun pahaan peremmältä

lukuisten lopun tuojaan

tempautui kumppani monien

nieluun arvoituksien -

huuto palautuva kaikui ystävältä

kun leikkasi elämän

vihollisen lyönti hirmuinen.

Suojattu oli mitä varmemmin

aukko muita tappavin;

salaisuudet sen voimien

vain tiedossa oli harvojen -

tasojen ylempien.

Arvailtiin miettein tuskaisin

syitä ilmiöihin pahimpiin:

maan vaipumiin

tulviin nouseviin

raivoihin taifuunin

ravisteleviin purkauksiin

tuuliin ankariin

yhteensattumiin outoihin

kuuman maan kuumiin noutoihin -

nyt varsinkin

kuolemaa mustaa kun ruokittiin.

Maa alhaalla jo päivissä muutamissa

kouristeli väännöissä kuumeisissa.

Hurjat ansat

vaivat julmat

kammottavimmat me keskitimme:

Hirmuliskot

villipedot

harhajoukot miljoonien

loukot kalvaat kloonien;

mielen pelot

illuusiot

tuskat mustat ahdingoista

sielun valjun pimennoista

toisistamme esiin silloin kaivelimme.

nieluun vedon pimeään

mjukit unhoon pysyvään -

sinne lahjan kohta antaisimme

taistelemaan hetken keskenään.

Mjukien johtajat loukoissaan

epätoivoa joukoissaan -

kääntyessään vielä suojaamaan

uuvuksissa lopputaiston

väsymystä tappovaiston -

ansa varmentui lukkoihin

kun oli mjukeilla aika lopuillaan.

Saatiin Meda erilleen

pahimmista toinen sädekahlimeen.

Hiljaista pian näkösällä

kuin myrskyn pyörteisen haihtuneen

oisimme huomanneet silmää räpäyttämällä.

Lyöty joukko tumma

sivallettu

nopeaan kuten taisto aloitettu

tuli valoa jälleen ympärille.

Käytävä musta mykkä

summa monen kuoleman;

vartioita koulivana

jatkui partiointi jälleen entistä tarkempana.

Vahvistusta tulevista

alokkaista uljaimmista;

heti portille he joutuivat Tuonelan

jalansijoille vielä elämästä lämpimille.

Lepäämään palatessamme

murhe puuttuvien oli seuranamme;

silmistä rakkaiden jälleen

koimme kaiken menneen -

surun tyhjän harteillamme

vieläkin puistavan kauheuden

sielu huudon tuskaisen

kun toimme katseen viimeisen omaisille

nyt iäti sureville -

kun itsekään emme tienneet

minkälainen olisi huominen.

Meda keskellä Neuvoston -

voimaton mahti synkän kuolon

koston pahuus

nyt kuin ilme kallion.

Valikoiduille taakse harson

pääsy suotiin luo Oikeuden Auringon.

Puheenjohtajan ankaran

mieltä toista oltiin lausunnoista;

riskistä Voimaa halventavasta

lakattu ei kauhistelemasta.

Eilistä rauhaa toivottiin

keinoilla muilla

paremmin hallituilla

vaikka jäänytkään ei arvauksiin

kuinka voisi ikävään

isku tuleva jäädä tuhollaan elämään.

- Tikapuilla

verillä liukastetuilla

joutuisimme kipuamaan

jos nyt aristamme.

Selkämme takana vuorenseinä

allamme askelmat säpäleinä;

otteet niistä ovat kuitenkin parahimmat

kunhan vahvistamme pian asemamme.

Tilaisuutta seuraavaa

tämänveroista moista

emme ehkä koskaan saa

jos nyt vain säikkyinä

pysyttelemme katkerina piilossamme.

- Uhallakaan emme väheksyä

Voiman valtaa saa raiskaavaa.

Ikuisiin taistoihin

vastakkaisiin vaistoihin

vain hetkeksi voimme eksyä

kun Voima Voimaa käy haukkaamaan.

Huomaamaan jos muuta joudummekin

taakkaa eivät painavaa

muut tästä saa.

Heti puuttuvia aukkoon seuraan

siten tämän vastaan. -

On joskus aika lyödä

unohtaa kaikki nekin

jotka rakentamassa ovat kotiaan.

Meda itseensä syvemmälle vain vaipuen

enemmistö viimeinkin taipuen

tahtoon Puheenjohtajan.

Kadotuksen jaksottomuuteen

eloakin pelottavimman -

vaiko orjaksi orjien

olon varjollisuuteen -

taiko vain

ei-mitään-ain?

Siinä aiheita mietteisiin

kun pois Meda tuomittiin

mukaan Elämän Lain ankarimman.

Ryhmä pieni Camyn luona

tuona hetkenä tärkeänä

pohti kiihkeänä mahdollisuutta

vapautuksen toiveikkuutta

kidasta kaiken ahmivasta.

Minua lakattu ei katsomasta

kun laitoin peliin kaiken.

- Ei puhuta tästä vieläkään:

salaisuuden tärkeän vei Deca silloin mennessään.

On valtarenkaita vain kaksi

täällä meillä

luona meidän taajuuden.

Rannetta Decan

nyt niistä toinen häpäisee -

ja vain ajatellen

sen mahdin löytänee.

Ne on renkaat Täyden Vallan -

se taru totta on;

ei ole meistä monikaan

vastuuseen kamalaan

haltijaksi tämän tiedon alkion.

Ilman aikoja näitä ei teillä

mistä voitte joskus ylpeillä.

Kuin partaalla ritaruuden -

kosketuskin renkaaseen

jo antaisi kohteelleen.

- Kohta käyn luona toisen

hetken viivyn.

Säteilyn saan estämään

kaverinkin mukanani kestämään

luisumasta aukon tyhjyyteen.

Kauaakaan ei tarvinnut odotella:

Anon ilmestyen

tahtoen neuvotella hetkisen

Vyöhykkeellä oli Valkoisella.

Neuvostosta meitä kolme

kuten heiltäkin;

kaukana joukot kummankin väen

kuin hengityskin hiljainen

oisi ollut tarjottimella.

Oli Anon voimissaan:

- Toivottavasti väärin arvaan

tuho hänen jos on mielessänne.

Miten voitte sitten selittää

kun mykkä maa vain höyryää

miks teitä on niin harvaan?

Kun etsitte silmistänne

aiheuttajaa erehdyksen

menneen myllerryksen

kun mitään ei ole

mikä oisi kuolemaa vähempää

kun vain luulette elävänne

levittäessänne rampoja käsiänne

niin onnea vaan ja etsikää

kuka teitä sitten ymmärtämään jää.

Katsoi Puheenjohtaja kuin hirressä roikkuvaan.

- Joukkonne kolhuillaan -

jäljiltä atulan

löytyy vain hätäännystä;

kestä ette

toista alokkaittemme ryöpytystä.

Pääsette nopeammin huilaamaan

muulinne perään kun heitämme satulan.

- Säästäisimme voimiamme

joukkojanne

jos olisi teillä

jotain vaihdettavaa.

Vaikka liikaakin jo omistamme

mielin olisimme kiusananne

mittaamassa tietä veren tahrentamaa.

- Sinuun juuri suostuisin -

pääsisitte siten huolistanne.

Terveydestäni luopuisin mieluimmin

jos oisi Deca kupissanne.

Raikui nauru jyrisevä

vaihtui Anon kyyhkyseksi

kasvoi ylös viitan alta

räiskyi ääriin taivaanrannan

muuttui muotoon sateenkaaren

verta valuvan.

Poistui joukot taemmalta

jonnekin vain joutuin häipyi;

jätti jälkeen pelon harson

suruakin painavamman

päämme päälle usvamaisen

purppuran punaisen aukean.

Aukko tarkkaan suojatoimiin;

varustukset

suojaukset

vielä osin riekaleina.

Joukot tuskin levänneet

tappiot juuri valjenneina -

pimeään kuitenkin tarpeeksi

olivat jo silmäilleet.

Kuin saastepilvenä mjukit kerääntyivät

lisääntyvän vain näyttivät;

Mukaan vain yksi näistä

parhaimmista

hiljaisista työteliäistä -

nyt ei oisi aika erehdyksen

vähäisimmänkään.

Vähiten jota kukaan epäilemään

oppilaamme loistavin

kumppanikseni kutsuisin

kun veisimme Medan kuolon pyörteihin.

Ei jäisi Camy syrjään -

hänet ulommalle kaavailin.

Meda juuri tajuissaan

huonosti pelon kätkien

kauhun kohtalo taakkanaan

vartijoita vain seuraten

mustaan aukkoon vilkuillen

kouraisun tunsi kuin iäisyyteen syntymän.

Mjukit kaukana katseineen

kuolon mukana eläen

kuin odottaen unesta pahasta

hiljalleen jo heräävän.

Musta aukko meitä veti

kun kenttään asetuimme;

kuin oisi alamäki heti

kun muista erkaannuimme.

Ei kukaan ollut milloinkaan

päässyt kertomaan -

ei odotettu paluutaan

ken kuolemaakin mustempaan

päätyi murheissaan.

Loppu lopun hämärän

elon itsekkään;

ken tuskasta sai ystävän

se eli, sortui yksinään

ja palkaksi tyhjään tyhjimpään

sai murhatun elämän.

Meda meitä katsoi kuin anoen -

kuin sääli muilta evätty

oisi tullut sanoen:

Katsokaa nyt keihäitänne -

jänis säilytti elämänne;

se kerran eli herrana

vapaana sielussa

piiskana pellolla.

'Oliko sen syy

jos te olitte nälissänne.'

Pian kuolonsäteen käyttäjät

meidän turvaajat

pois jäisivät

onnea toivotellen.

Oisi edessämme tienoot väljemmät.

Tasaista vetoa vain hetken kesti

jo kohta aivan pikaisesti

oli nopeus kirkkaan valon testi.

Kuolinpiste

kääntöpiste

näkösällä

kuin tuonen pyörrettä härnäämällä

ollut oisi joka hetki

viimeiseksi jäävä retki

mustaan surmaan lyhyt pesti.

Kohta olisi aika vetäytyä -

olisi kohta aika vain etäytyä -

aika jättää Meda peruuttamattomaan.

Yhtäkkiä

tiheänä

kuin isku meteoriittien

sivulta möykkynä vyöryvänä

kymmentuhansien kertymänä

tungos kromppien.

Kun ei etäisyyttä

lähempänä

näimme kasvot kalvaat tahnamaiset

mustien silmien kuvajaiset

kasvavan kauhun ympyränä

kuin iäisyyteen jähmettyvien.

Muodoista kaksi erilaista

muuksi muuttui värähdellen -

Anon

Deca

eteemme vain ilmestyen.

Jotain valui haamumaista

ulos suusta lähi krompin. -

Harhaan kului hetki hukkaan:

ylitti noin arveluni -

taitava tuo uskottuni

ankaran antoi töytäisyn ja

kauemmaksi meidät heitti -

ranteeseen Decan sitten iskien.

Anon muuttui kahdeksi

pian kolmeksi.

Nopeana kuin luotivana

herpauttava tuli häneltä hyyteinen

isku joka kumppanini

kumppaniksi vei sekaan kromppien -

kuin kuolonvaljaat painaviksi

oisivat tulleet joukossa ihmistukkien.

Kuvat Anonin

aidot projisiot

estivät minut kuin lasiseinään.

Deca potkun antoi Anonille

joka otteen kuin suojatille

myönsi Medalle

jota sylissään kuin omaa lastaan

kantoi ponnistellen imua vastaan

ihmetellen Decaa katsellen.

Deca iskun arimpaan

kuin tulta kädestä oisi tullut

kuin viikatteella kuivaan heinään

tarkan löi terävän

Anonin selkään hirveän

pudottaen tämän kuin tyhjän säkin -

Anonilta kuin elämäkin

mukana tuskan viileän

oisi hervonnut kokonaan.

Meda jossain kaukana

jo meni menojaan.

Heti sain huomata:

tavoitellut kuin oisin

haamuja kaukaisen varjon maan

kuin sisältäni omiaan

kun muita Anoneita ei ympärilläni enää ollutkaan.

Anon voimansa rippeet kokosi ylimmilleen

ylös kimppuun sännäten

sokeille purkauksilleen

häviölle Deca pian joutuen.

Kaukana

olin apuun saapumaan.

Camy takaa kromppien viidakkeen

jakeli iskuja iskujen perään.

Anonista otteen sai pitävimmän

tehden hänestä entisimmän

ja voiman pyörähdyksen

heidät kauas työntävään

itsensä myös imun satimeen

sen vangiksi jäädäkseen

teki teon jaloimman;

taakseen loi vielä silmäyksen -

tavoitin lempeän ymmärryksen

sen ainoan oikean

kun totuutta rakastaa.

Vielä kuulimme kauempaa:

- Voisi mennä tämä huonomminkin -

joutua matkaan ilman saattajaa.

Yltyi veto uomastaan

liu'uin Decaa auttamaan.

Krompit meitä tönien

nopeuttamme vain lisäten;

jo ylsimme otteeseen toisistamme

kun äärimmilleen voimissamme

kestävyyden rajat haimme -

kun lämmön kuoloon myöskin saimme:

Luovutuksen autuus hiipi

juovutuksen kuume riipi;

hyyden kylmän puomit poisti

untuvainen unen siipi

kun avun kauniin se toisti huokailuillaan.

Viimein alkoi helpottaa -

mustaan tulla valoisaa.

Laantui virta kromppien

herpaannuksen muistutuksen;

etäisyyden vähetessä

hetken saimme ainaisuuteen

nähdessämme varmempaa:

Naurun kuolon eteisessä

ystävyyden katseen uuteen

voiman tunteen mahtavuuteen -

kaiken muun vain häipyessä

koskettamaan olevaa.

27.

Mitä kertovatkaan tuulet Alkuun

ulvoessaan päällä maan?

Jos missä oli tuokio tarinoitten

muistot sankaritekojen

Camy nimillä useilla muistettiin

retkissä iltojen hämäriin

iäti eläviin.

Niin ulvoessaan päällä maan

tuulet hyytävät saadessaan

suojautumaan pahemmalta

jäi moni katumaan tekojaan -

varmalta tuskalta tulevaan

hakien apua kaikkialta

mieli taipui mietteisiin

murheen mustamiin.