Kirj. Pertti Raasu

                                                    www.rajavartija.tk      takaisin kirjan esittelyyn
 www.perttiraasu.tk                             
tekijän kotisivut

 

 

                                                                                                                                                                                  pertti.raasu@nic.fi

 

  

                           

 

                                      A

 

                                    J

 

                                  I

 

                                T

 

                              R

 

                            A

 

                          V

 

                        A

 

                      J

                 

                    A

                    

                  R

 

                  

                                eli

                                         Kuoleman turvaaja

  

 

 

 

            R A J A V A R T I J A

 

 

        

eli   Kuoleman turvaaja.

             Sisällysluettelo:

 

 

                                                                                                   

       1.  Yön jälkeen on aina valoa...                                                       

       2.  ... tai tuskaan viiltävään aamu johtaa.                                   

       3.  Suru kylvää surua...                                                                     

       4.  ... ja murheen synkän kärsimys ain kohtaa.                                 

       5.  Jos itselleen vain tärkein on                                        

               on silloin arvoton; ...

       6.  ... ken rakastaa, ei itsekkyyttä voi antaa.                                     

       7.  Vain peloton saa palkinnon...                                      

       8.  ... onhan aran niin vaikeaa murheitaan kantaa

       9.  Liekki lämmittää tai siihen häviää...                                             

       10. ... mutta eihän se ole enempää kuin elämää.       

       11. On valo varjollakin...                                            

       12. ... ja vain kuolema on tottaja_vain.                               

       13. Jos liekki sammuu aiemmin kuin iltaisin...  

       14. ... siitä kukaan ei selviä vahingotta.                      

       15. Mikä vahvan lannistaa...                                            

       16. ... se heikon vahvaksi saa uskossaan...                               

       17. ... mutta mikään ei voi auttaa                                       

               tyhmää ja sokeaa...

       18. ... sillä jotkut ei huomaa laisinkaan                                        

               mikä tärkeintä on ainiaan.

       19. Heikkous on osa tietämättömän kotia...  

       20. ... ja jotkut vain joutuvat turmioon...                                      

       21. ... toiset tietävät:                                               

               on kaikki vain ainaista oloa...

       22. ... siinä jokainen mielensä valitkoon.                                         

       23. Toiset sopeutuvat ja tyytyvät...                                      

       24. ... mutta huono-onniset kuoleman omat                                      

               ovat elämän kylvääjät.

       25. Alkanut loppuu...                                                 

       26. ... ja loppu alkaa vuorollaan,                                                     

               vain taistelu mustan aukon herruudesta        

               ei pääty milloinkaan.

       27. Mitä kertovatkaan tuulet                                                                 

               ulvoessaan päällä maan?

 

 


 

                                                    

 

         1.

            Yön jälkeen on aina valoa...

 

 

         Loi hämy rauhaa illan harmauteen

         tyyneyttä vanhuksen otsaan uurteiseen;    

         kuin oisi kukkanen vain nukuksissa

         kuulsi poskilla varjot aamuisen  autereen.  

     

         Itkua

          surua saattajissa -

           toisilla vain hetki väärä tunnoilleen

            ahneine vaateineen.

 

                           - Noilleko mekin

                           hyvää niin soimme?

                            seuralaiseni sanoi vierelläin

                            täällä rajan tällä puolen.

                         - Joko nyt niin kuin aioimme -

                         voiman saankohan ulos sydämestäin?

 

 

         Ystävä ainut

         hän oli uskollinen;

         rohkeana seisoi nyt pystypäin.

 

 

                           Mjukit lähelle kaarrellessaan

 

                           ilkkuivat nauraessaan;

                          nuo pahuuteen kuolleet paholaiset

                         jotka rauhaa eivät saaneet milloinkaan.

                 

 

                  Seuralaisestani kiinni otin

                  kasvatin meidän kokoa

               mjukeja siten taaensin 

                 rauhoitin heidän huutojaan -

 

                 turhaan he taistelisivat vuoksi pienen potin.

 

 

         Valmiina olimme kuolevaa auttamaan;

         tasailin jo värähtelyitä

         että hän näkisi meidät heti ruumiista tullessaan.

 

         - Hän huomaa vain meidät -

        nyt hymy loistavin;

        että yhteen 

        saadaan teidät

        siihen löytyy syitä

        joita moni ei arvaakaan.

 

 

                  Vaivoin nousivat vanhuksen kädet kalpeat

                  loistivat  kirkkaina silmät vuotavat;

                 pää tyynylle kääntyi

                putosi käsi -

                     pysähtyivät saattajien katseet kalseat.

 

 

 

                         - Tule, nyt mennään.

                 

                           Seuralaiseni ääni väristen

                           syliinsä nosti hahmon niin hauraisen.

               Pitkään oli odotellut

                mukana vaikerrellut

                  aina täällä alhaalla käynyt    

                             ajatuksin tukien.

 

                           - Sen minkä kerran aloimme

                           uudelleen alkaa nyt voimme.

        

 

                       He katsoivat vain toisiaan -

                           toinen hämillään

                           pitempään;

                       rohkeassa hymyssään

                       pidätellyt ei ystävä tunteitaan. 

        

 

         Ei haittaa mjukeista ensinkään

         vilkuilivat vain ahkeraan -       

                                    jokin piti heidät loitolla.

        

                     Luo kaukaisten odottajien

                     sain seurani ajallaan.

 

    - Tuo rohkeutta

 

    hän heikko on

    suojele ääntä sydämen.

 

       Hän kääntyi hiljaa kiittääkseen -

                varjona vain huomasi minun kauas jo loitonneen.

 

 

 

 

         2.      

           ... tai tuskaan viiltävään aamu johtaa.                                                Alkuun

 

        

 

                  Hänen takanaan

                  portti rajalla olevan hautausmaan

                  näytti mustia kitojaan.

 

                    Kalma-Kalle

                     valtias murhemajojen

                       jälleen virnuili vakavissaan.  

 

           Häneltä sain seuralaiseni

           aran, pelokkaan.

 

                           - Tulkaa ennen taikka jälkeen -

                           täällähän minä aina oon.

          

        

         Oli seuralaiseni jo tuttu

         jotenkin sovimme hyvin yhteen -

                  kuin aivot lapioon.

 

             Juttu oli jälleen siitä

             ettei kaikilla voimia riitä

       mutta maan pölyihin 

       oli joidenkin laskeuduttava kuin tunkioon -

                                                   varsinkin

        jos pystynyt ei katsomaan edes kuutamoon.

 

 

         - Älä katso heihin

         poistu älä kauemmaksi.

 

                  Mjukit pyörivät kapakassa

                  tuskaan pohjattomaan         

                  jotain janoamassa -      

                    rauhaan ei jäänyt yksikään

                    pöydissään nuo tokkurassa;

                  aivan kuin kuulisivat he viereltään:

                   'luottaa voit aina lasiin lämpimään

                    murheessa tässä ja vielä tulevassa.'

 

                       - Eikö heitä voi auttaa -

                      saatko itse tästä jonkin nautinnon?

                     Onko tarkoitus vain asuttaa lipuvaa lauttaa

                    tietämättä missä sen määränpää kohta on?

                         hän puheissaan jättäytyi taas eiliseen 

                         kuin oisi yksinään joutunut velkoineen

                         valon keltaisen takaajaksi.

 

         En viitsinyt enää huomauttaa

          valinnasta vaikeasta -

           vastuusta itselleen;    

            aivoista värinättä

         ohitse paljon hiipineen

 

         huomasin tärinättä.

        - Voitko olla täällä yli tuokion?

        Tämä ei ole paikka minttuteen.

        Vieläkö uskot tielle kunkin reitin

         jonkin levitelleen kohtalon seitin

           mihin olla ei voi törmäämättä?

 

 

        

                             Äreitä mjukeja sivuttiin

                           matkalla nurkkiin hämäriin.

 

         Turhaan yritti hän antaa lapselleen suojaa

          mjukit saimme vain ilon kyyneliin;

         turhaan ravisti hän rakasta juojaa -

           hukkaan meni yritys

           estää raskasta kättä -

                 vaiennut ei mjukien nauru seiniin jäätäviin.

                     

         - Haluatko kiusata itseäsi pitempäänkin?

         Ovat jotkut syntyneet vain häviämään.

         Jos apua oisi

         jäisin tähän;

         vähän vain peittää panos työteliäänkin.

         On paikkasi vielä itsesi luona -

         täällä ei tarvita sääliäkään.

 

 

                 Kun saavuimme

                 ulkoiseen  vapauteen

                 en olon kevenneen

                 huomannut hänellä lisääntyvän -

           kuin jääneet olisimme vieläkin varjoon pimeimpään.

 

                    Kalma-Kalle katseli lapioitaan

                  niistä suurimpiaan

                  hautapaaden takaa

                    yhtä pitkän kuin syvän

                  juuri esiin siirtämiään.

 

 

 

         3.           Suru kylvää surua...                                                                Alkuun

             

 

         Kuin polte ylitse pellon myrskyisen 

         kävi taisto iskujoukkojen.

         Spektrikilvetkin vyötäillään

         taisteltiin keskenään

         saapuvia kun alettiin keräämään.

     

          Kuului tuoksina suurimpiin

                                     koko tienoiden.

 

 

         Selvinnyt ei alhaalta monikaan

           hengissä liekkimerestä korttelien.

             Veri puhtaimpien

 

               peri koston jatkuvan.

          Pölyssä jauheen valkean

            maahan painoi

             elon alimman

               kengissä myöhemminkin iäti tulevaan.

 

 

                       Mjukeista parhaimmat

                       omiaan auttaen

                       kylvivät tuhoa taidollaan -

 

                meidät  viimein saattoivat

                ansaan karmeaan.

 

 

 

         Keskellä armottomien

         huokui uhkaava hahmo Anonin -

 

             Kuningas mjukien

             hallitsijoista katalin.

 

 

                        Harvoin tuli hän näkyviin

                        paljon kammoksuttiin;

                        vallitsijoista valtavimman

                        edessä aina kumarruttiin.

                 

 

                Jo nimi Anonin

                               mahti muista hyytävin.

                                   

                          

 

                                                       Oikealla

     vasemmalla

                        Deca suojasi häntä

                     voimalla niin voittoisalla.

 

                Hetken katsoin

                ihmeissäin -

                   kuin oisi sieluun polttamalla

                kaapu tehty mustin reunuksin.

 

            Camy  -  ystäväni vierelläin

             vihaa säteillen

              tyrmistystä pahuuden 

         silmin mitteli kovin ankarin.

 

 

                        - Voiko vähäisintäkään

                       mistään täyttymystä eilistään

                       löytää mieli petturin?

 

 

                           Taitavasti Deca torjui

                          vaan kilpi loistanut ei enää

                         puhtaalla valollaan              

                        kuin aikanaan

                        jolloin hän meidän puolella

                        oikeutta suojaten huolella

                        johti joukkojaan.

 

                    Jos Anon hieman horjui

                     hän jo oli vierellään

                                        valmiina suojaamaan.

 

 

         Kun ei liekit enempää

         vapautua sai eräs tuskistaan.                  

 

                  Joukko eläimellinen

                meidät työnsi asemiin.

 

             Tulen loimussa toistuvan

                      vanhan johtajan

                ahneen kuolon aatteen

 

                                    voiman voimaan jalompaan

                               aseen näimme meiltä poistuvan.

 

 

 

 

 

 

        4.

           ... ja murheen synkän kärsimys ain kohtaa.                                        Alkuun

 

 

         Camy seuralaisineen

         minut pysäytti varjon katveeseen.

 

         Krompit laitoin sivumpaan -

         nuo hahmot varjottomat

         tyhjän elämän omat

         kuin muovailuvahaa kasvoiltaan.

 

-          Hän tahtoisi tietää

-           

                           miksi on näin?

 

                           Kuinka elämä sallii nimittäin

                           jonkun vain kuolla -

                           noin poistua sisältä päin?

 

         Yritin jotain näistä sieluista entisistä 

           joilla oli vain huono tuuri.

         Mjukeille helppoja saaliita -

         kuin nälkäiset lampaat

         jotka ovat vailla kerihtimistä;

         ovat he vain olemassa    

         päiviään tyhjiä vuolemassa      

         odottaen kuolemaa                

         pääsyä piinastaan

         kennosta vain seuraavaan

         kun eivät tiedä mitään parempaa -  

                  ovat he vain huolissaan

                  rammasta suojeluenkelistä.

 

 

 

 

                               

       - He eivät mjukeilta selviä

       heidät tyhjiksi imetään.                    

       Vaara on aina lähellä

       kun kyllästynyt on elämään.

       Pian on hän auraton -

       saasteinen ilmakin

          arvokkaampi

       sellaisen rinnalla on.

       Mutta jos helpottaa

       kutsua sitä voi

       oikuksi kohtalon.

 

       Mjukien tie

        pahan tie

         aina tyhjyyteen vie.

       Sielu kenen tahansa

       täyttää astian

       jonka jokainen mjuki tietää itseltään joskus haihtuvan -

             mutta kaikki eivät halua valoa sietää.

 

 

                           - Onko lainkaan sitten toivoa

                           jatkuuko tuska ainiaan?

 

 

        - Se ei ole aivan tuskaa

        tyhjyyttä vain -

        jonkin asteista pahaa.

        Jotkut sieltä ponnistavat

        useimmat vain vajoavat;

         eivät he kuitenkaan

          koe sitä ikuisuuksiaan.

 

                  Lähikivetyksiin

                  pari mjukia asettui istumaan.    

        

        

 

 

                  Krompit hain

                  ja matkaan lähdin uudestaan.

 

 

                  Camy seuralaisensa kysymyksiin

                  jäi karaistumaan.

 

 

 

 

 

        

         5.

           Jos itselleen vain tärkein on                                                             Alkuun

           on silloin arvoton;

 

 

 

                           Seuralaiseni huolissaan

 

                           kyynel poskillaan

                           katsoi kumppaniaan

                           joka työllistäessään sairaalaa

                           tulisi kuolemaan.

 

                            Paljon silti oli vielä tuskaa

                                                  piinaa

                             tämän kouriessaan rajojaan. 

 

                          

                          - Jotain tehdä tahtoisin;

                          olisipa se vain hallussain.

                          Pelastaa voisinpa kaverin 

                         ettei tarvitsisi kärsiä hänen lain -

                       että selviytyisi aikanaan myös noistakin.

 

         Käväisi mjukeja kurvaamassa

          kuin kaloja katiskassa

            vielä silmäillen -

             vain rääkymässä

         mieluummin kuin olisivat

                                värjötelleet vallan pimeässä.

 

 

                   

                          

        - Huojennukseen keino löytyisi

        sopimukseen voitaisiin päästä;

        säästä hänet

        mjukeille mene;

        oisi taistelu muuten ankaraa

        hänet kadotukseen varmasti johtavaa. 

                          

 

                           Kauhistui hän tolaltaan:

                           -  Ettet vain nyt valehtele?

                           Olisi hänen vaikeaa

                           ilman minua taivaltaa -

                           ei selviytyisi hän alkuunkaan.

 

 

        - He vain leikkisivät

        härnäisivät hetken -

        viimeksikin vain vähän erästä leikkelivät.

 

                             

                           Hän pohtimatta vähääkään

                                                      yksintein

                           heti halusi lähtemään

                                               mielin mustunein.           

                 

 

                          Hänet sinne vein

                          mistä hain

        paljon vasemmalle vain   -

 

                          enkä tahtonut häntä enää taakaksein.  

 

 

 

         6.

           ... ken rakastaa, ei itsekkyyttä voi antaa                                            Alkuun

 

 

         - Kuka olet?

         Et täällä olla saisi.

 

                         Hän oli puhdas

                         valpas

                           seuralaisestaan eksynyt;

                         vain murheissaan

                         pahaa ei ollut aikeinaan.

 

                           - Saattajani kadotin -

                           kai löydän perille itsekin;

                           mutta noille veikkosille -

                           mitähän vastaisin?

                           

        - Mjukit nämä pyörivät vain urkkimassa

        moikkaavat kuin velkaisille tuttaville.

        Käydään muualla kurkkimassa

        koukataan tasoille alemmille.

 

                  Löytyi maan päältä pieni kuja

                   maailmaltaan aivan toinen;

                    ihminen ollut ei vuoksi ihmisten

                      käytti häntä loinen

                       jotenkin vilpitön niin

                                   luja, ahne samanmoinen.    

               Kova kun jaksoi olla

               voimaa sai hetkisen -

                 kun oli sovinnolla

                 itsekin koukeroinen.

 

 

                    Seuralaiseni vavisten kesti

                  ystävänsä myydessä itseään;

               hämärässä tämä sitten ruiskulla esti        

            tuskan hetkeen niin viiltävään.

 

 

                           Oli tunteet mahtavat vierelläin

                           tuollaista vain harvoin näin.

                           Katsoi hän sydämeen

                           luotti eiliseen

                           uskoa jaksoi edeltäpäin.

 

                  Valtoimenaan kyynelistä

                   rukoili hän jaksamaan.

                  Loisti hän tunteista vilpittömistä

                   kun apua pyysi minulta tuskissaan.

 

        

 

        - Usein niin vähän tehdä voimme -

        estää vain luisumasta pahempaan.         

         Monet tätä kaihtavat:

          mjukit yleensä vaihtavat

           kuulu mikä ei heille

            siihen

             he mitä eivät ansaitse.

             Se on vaarallista

             emme odota suostumista;

           yleensä me taistelun

         läpi käymme voitetun

       kunhan oikein ahkeroimme.

 

                          

                              Hän ei liikoja huokaillut

                              oli varma tunteissaan:

                           - Jos olet noin ajatellut

                           valmis olen jatkamaan.

 

 

 

       - Aina eivät vähään

       leikkiin tyydy pieneen.

       Lihaan aivan tyhjään    

       päätynyt on tie kiveen       

         krompiksi monikin säätynyt.    

 

        

                                 Hän oli vakaa

                                 aivan tyyni

                                 lujana takaa

                                 kohdallaan

                                 olevien sanojen -

                                 kuin väsyneenä kyselyyni:

                              - Milloin sitten aletaan?

                                   

 

 

        - Hänet voimme nyt jättää -

        hän meille varmasti jää.

        Ole huoleti

        tätä silmällä pidetään. 

 

                 

                           Seuralainen

                                    kuuliainen rinnallain

                                    takaisin oli

                           hiljaisena valmis lähtemään.

 

 

 

        - Tämä kaikki on nyt selvää

        älä kysele ensinkään.

 

 

 

                                 Camyn hahmon kaukana huomasin

                                 silmin niin kirkkain

                                 kyynelin valuvin.

 

 

 

              Seuralaiseni katsoi ihmeissään

              lähestyessä määränpään.

 

                           - En täältä ole

                           hei -

                           muualla asustin.    

                          

 

        

        - Täällä on nyt elämäsi.

        Haemme sinut sitten myöhemmin

               kun on aika ystäväsi.

        Hän luottaa vain ymmärtäjään.

 

 

 

 

 

         7.

 

           Vain peloton saa palkinnon...                                                           Alkuun

 

 

                  En selvää oikein saanut

                  seuralaiseni mitä piti sisällään

                   tämän mietteissään

                    silmäillessään kaveriansa kuolevaa.

                  Laannut ei hymy suopeinen 

              kun pohti hän mennyttä

                  tuumi olevaa.

 

               - Paljonkohan harmia mjukeista noista

               mahtaisi olla aikanaan?

               Loista ei kaverini juuri

                                      puhtailla teoillaan;

               saattaa moni jo ansaa

                                  tuolla jossain rakentaa.

 

         - Meille hän menettelisi

         tosin mennyttä voisi olla oma pelisi;

         on ottelu sieluista joskus tuskaakin pahempaa.

            Mutta

         jos niin haluat

         he eivät häntä saa.

         Mjukit toki vaihtoon suostuvat -

         ovat ajat silloin sinulla vain ankarat           

         kun joku rytmiäsi kaluaa.

 

 

                  Tuota hän hetken pohdiskeli -

                 vilkaisi meitä

                luo mjukien meni;

               kuin rantajätkille siellä sitten virnisteli.

 

                       - Ensin hänet vien

                       ja kun taas haistan pierun ja hien

                       tuijotamme silloin toisiamme.

                          

              He 

              mekö

         huokaisimme

         silmiämme pyöritimme -    

         kuin kangistuneet olisimme tahoillamme?

 

                     Valppaana hyräillen itsekseen

                  hän syliinsä nosti hahmon juuri hiljenneen.

                      Ei ollut mjukeista harmiksi laisinkaan.

 

                    Luona vastaanottajien

                      hän pyyhkäisi poskeltaan kyyneleen;

                        ystävää suuteli kuin rakastaan  

                          ja mennyt jo oisi saman tien.

 

         Pyysin seuraamaan

         tasoon seuraavaan;

                edessä silmien tarkkaavien

                itsekin sain piston sydämeen.

 

         - Voit kysyä sitten myöhemmin

         toisin aatoksin   

         kun vastauksen haluat kysymykseen:  

          paljonko vai vähän

 

          on palkka pelottomien.

 

 

         8.

           ... onhan aran niin vaikeaa pelkojaan kantaa.                                  Alkuun

 

 

                                   

                  Hyvin oli hän murheinen

                  kun sai huomata entisen kumppanin

                  nauttivan niin iloiten -

              miten toisten sylissä

              oli ilo nyt hypähdellä.

              Hahmot monenkirjavat

             ympärillä touhuujat 

            kun saivat heikon pauloihin

 

                  mutta paljon ei tarvinnut vikitellä.

 

         - Hän suri aikanaan 

         se eikö riitä?

         Vuodet pitkät tahtoisitko

          toisen odottavan?

           Siitä nauttisitko

            kun näkisit hänen messuavan?

         Varjelitko häntä laisinkaan             

         kun olit itse tielläsi entisellä?

 

 

                           - Pelkään

                           vain yksin jääväni -         

                           hänen löytävän enemmän.   

 

                     Sentään

                           eivät jää vähään

                           hetket elämän yhteisen 

                           menneen niin hempeän.

 

 

 

 

        - Kun olet valmis huomaamaan

        että kaikki onkin ennallaan

        ja vain itse kasvoit          

        ehdoillasi

        aatteistasi -   

          vahvana palaamaan ollenkaan;

               kun enemmän saat mitä anoit   

               kun nauroit mistä tuolloin aloit -

        silloin

                  ehkä silloin

        me tulemme

                  ja katselemme mennyttä varjojasi

                  ja esittelemme hänelle tosi ystävän.

 

 

 

 

 

 

         9.

           Liekki lämmittää tai siihen häviää...                                                 Alkuun

 

 

         Himoissaan mjukit pyörien

          hyväillen

           nautintojaan etsien;

                  kuin värisevät usvakuvat

                  hahmojen kädet tyhjää hamuten  

                työntyivät kieletkin vikkelään

                kun vuoteella muodokas

                        vartalo nuori

                        notkeinen palo 

                alla hikisen miehen teki tiliään.

                 

                      Ei nähnyt hymy silmiään

                     miettiessään  vain perhettään;

                    vetoa suurta tunsi rahaan

                   pahaan oli syyllinen petkuttamalla

                  puolison kadottua vihollisen maahan

                 

                  mutta paljon oli puhdasta sydämessään.

 

 

 

                            Mjukeista synkimmät    

                            miestä jo ahnaasti käskivät.          

 

        Nainen kun kääntyi

        hän silmukan pudotti -

          vääntyi

           odotti hetken -

        hiljentyi hiljalleen raajojen värinät.

 

                                    

       

         Raastot 

          lyönnit    

           karjuvat pedot -

         hahmot naisen puolilla vaihtui;

            haihtui taju

            kun silmänsä avasi;

         mjukeja lisää

         paikalle ravasi

            kuin harmeja ollut ei oisi jo ennestään.

 

                  Reitti mjukeille oli pian selvää

                  ei ollut meistä tänään mihinkään.

 

 

 

             Seurasimme lähelle vuoriston rajaa

             vaikeaa oli enää takaa ajaa;

             tunteet synkät pitivät huolen

             pysyimme mieluummin tällä puolen.

 

 

 

                  Vilkaisimme laaksoon mustimpaan -       

                   mjukeja uhrien kimpussa

                    touhussa karussa.

                  Hahmot nuoret taipui

                  vaipui -

           helpolla pääsimme siten mjukien selustaan.

                 

 

         Paljon ei mjukeja

         kromppeja vähän

         ne aivan tomuna

         hylättyinä tähän.

 

          Muodoillaan ne vielä riittivät

            tavoillaan mjukit kiittivät

              kun kaivoivat he käyttötavaraa -

                  kun tahto

                  mieli häpäisty

                  altistui seuraamaan uutta johtajaa.

        

 

                  Nauraen krompeista luopuivat

                  joista vain vähän juopuivat

                  retkeä ennen seuraavaa.

 

        

 

             Kokoon saimme pienen seurueen.

 

 

                    Oli taival hiljainen takaisin -  

                    keskellä kuoret joista-keistä

                    kerran-meistä.

        

 

           Minustako se vain johtuikin -

             väsyneenä jo olin valmis vuoteeseen -

                                                     

                  vai näinkö erään krompin poskella kyyneleen?

 

 

 

         10.

            ... mutta eihän se  ole enempää kuin elämää.  


                                             Alkuun

 

 

 

         Sai tyytyväisyys meidät myhäilemään

         ei ollut kukaan tullut häiritsemään. 

            Kaukana kajo valehyökkäyksen

            läheisten mustien huippujen värähdyksen

                  kuin pelon ymmärryksen

            aistimus sai selän silti viilenemään.

 

                  Myöhään välähti epäilys perille asti -

                  kasvoivat vuoret liian nopeasti.

 

 

 

                  Ylt'ympäriinsä

 

                   läpäisemättömiinsä

                    jäimme siinä

                     valtavaan ylivoimaan

                      tuhansien ahkeroimaan

                       meidän satoja vastaan.

 

 

                           Mjukit meitä pidättivät

                          rykäilivät  

                         virneine ilmeineen        

                        muka ymmällään;            

                       ei aietta vähääkään        

                      silti päälle tullakseen.

         Katseita meillä etsiskeltiin

         kummasteltiin  - 

        

                  Camy lähelläin - 

                  etäisen terävän silmäyksen

                    nopean vilkaisun

                  tunsin selässäin.     

 

               

                  Lailla hyökyaallon

                  kuin kauhu huokaillessaan

              tuli näky armoton

               suuren ihmiskulkueen

                  juuri kuolleitten

                  murtuneitten sielujen

               meitä ravistelemaan.

                                                  

                      

         Ylitsemme kulki matkaa

          vilahdellen

 

           kiemurrellen

            vielä ennen täytyi jatkaa

             peruuttamattoman tuomion.

              Nekin jotka tajusivat 

               kauhuissaan vain kalpenivat

                kutsun avun huomion

                 tien löytäessä ain takaisin.

                  Heikommatkin

                   anellen 

                    manaten    

                     katuen

                      täysillä vain useatkin   

                       eläen hetken viimeisen.

 

 

             Tuli nauru mjukien

              näkyi Meda hetkisen -

               hahmo toinen ylin

                pahuuden kaikkein mustimman.

               Pian varjot häilyneet

              suojaan olivat häipyneet   

             tuolle puolen vuorien -

            taakse rajan kylmää huokuvan.

    

 

 

 

 

 

 

                                 Pitkään tuijotimme vain   

                              kuin takana oudon suojan 

                     etsien täyttymystä vanhan lain

                        kuin muistoa Valon tuojan.

 

 

 

 

         11.

            On valo varjollakin...                                                                                   Alkuun

 

        

 

         Mjukit näyttivät minua pysähtymään -

         ollut ei pahaa mielessään.

             Kaksi pientä lasta

             äsken tullutta vasta

         oli heillä vierellään.

 

 

 

 

                  Näin nälkää   

                  vilua

                  syrjintää;

                  uunista piti lämpöä saada.

                     Oli lähtö kuin elämää

                     vaatimatonta -

                  ei huomannut sitäkään kukaan.

                                   

 

 

         Vaiteliaat

         lapset pelokkaat    

         matkalle sain mukaan.

 

                               Liekö saanut mjukit herkiksi -   

                                  tiekö väärä

                                  tahtomattaan

                               tuli pantua joskus merkiksi?

         

                                                      

 

                 

         12.

            ... ja vain kuolema on totta.                                                                       Alkuun

 

 

 

        Näytti kaikki jatkuvan ennallaan  

          seuralaiseni huokaillessa  

          huolinensa seuratessa      

        rakasta raihnaista omaistaan.

 

 

                           

                           - Sydän heikko on ain ollut

                           käy pienestäkin väsymään.

                           Oisko paljonkin edessään

                           aikaa hänellä vielä taakkanaan?

 

 

        

         Keskittyi Camy hetkisen -

         ilmestyi kirja punakantinen;

         sitä selaili ääneen mietiskellen

              tarkkana tuijotellen;

 

         tyhjillä sivuilla vain mitään nähnyt en.

 

 

 

                  - Vapautuisimmeko huolehtimasta        

                  jos luolaan näkisimme sumuiseen? 

                  On päivien määrä lopuillaan vasta

                  kun pääsemme syntymään uudelleen.

 

 

 

                           Hän kirjan nosti

                           se sinne jäi -   

                             joukkoon muiden

                           ennen katsotuiden

                         lukemattomien sivujen.

 

                  - Turhaan me hätäillään -       

 

                  hän voi mitä parhaiten. 

 

        

 

         Havahduimme röhinään;    

         voimaton käsi vanhuksen

         tapaili sydäntään.

 

 

                  Seuralaisensa Camy sieppasi

                  ilmassa kieppasi;

                  laskeutuivat sitten luo kuolevan.

 

                  - Puolesta miehen urhean       

                  on tämä joskus tehtävä näin -

                     yllättäin

                  vuoksi kunnian uljaimman.

 

 

 

                               Lähdin muualle nauramaan -

                               heillä harmia oli jo kerrassaan.

 

 

 

                 

         13.

            Jos liekki sammuu aiemmin kuin iltaisin...                                     Alkuun

 

 

                           Naiset       

                           lapset pienet

 

                           heitä sadoittain;

                           nälän ajamina

                      alla auringon polttavan.

 

                           Kaukana säkit täydet

                              taivasalla;

                           viljaa puhdasta

                              kuin omatunto antajalla

                           leimalla byrokratian.

                 

 

                  - Vihjeeksi sain -

                  meitä ehkä tarvitaan. 

                     Voisiko tilanne vain mennä pahempaan?

                  Mutta liikaa onko silti koskaan varuillaan? 

        

             Camy mietti kuin itsekseen

             vilkuillessaan

             hahmoja hiljalleen kasaantuvia.

 

             Saaliina luuta

          nahkaa vain -

          mjukeista silti kohta koolla

             joukko julmimpia -

             mutta kuin olisivat muuten vaan

                                 sattuneet ohitse kulkemaan.

               

        

 

           Camy Decan näki ensin -

           ja itsekin jähmetyin aivan paikoillein.

 

         Decaa en odottanut täällä -

         viive pienikin olisi nyt liikaa

         sillä murhetta vain saisin taakaksein.

 

                  Deca taidoillaan

                   tällä säällä

                    sai kaiken räjähtämään.

                        Vaikka kuinka perään lensin

                        oli kuin ei ollut häntä oisi ollenkaan.

 

 

                  - Tälläistä tapahtuu.

                  Sinunkin ystäväsi

                  hän joskus oli aikoinaan.

 

 

 

        Olkapäälläni Camyn käsi

         itseäni rauhoitin.

          Paljon oli muutakin

           mitä pohdin silloin uutteraan.             

                          

 

 

                                    

 

 

                         

         14.

            ... siitä kukaan ei selviä vahingotta.                                             Alkuun

 

 

 

 

         Vaihtoivat rahalaukut omistajaa -  

         oli kohtalo sinetöity monenkin -

                 monta oli tilin haluajaa -

                 toinen ampui aina toista tarkemmin.

        

       Seurasimme

                  löytäisikö joku määränpäänsä;

                  saapuisiko aika varjollaan -

                  saisiko veitsen osumaan

                  viattomaan kulkijaan.

        

 

 

       Vaikenimme

                  katsellessamme

                  ahnaiden mjukien

                  tervehtiessä joukkoa kuolevien

 

                  heidän laskiessaan saalistaan.

 

 

 

 

                       Emme yrittäneetkään mitään

                            vähääkään;

                    piti paha huolen itsestään -

                    se keräili vain ryhmiään

                      kuin elämän seuralaisella meneillään

                      oisi viheliäät pakkohäät.

 

                              Laskimme krompit tulevat

                              surevat uhreiksi jääneet -

                                nyt jostakin syystä

                                vain niin kalman kelmekkäät.

 

 

 

       Nojailimme

                  huolettomina

                  mjukien joutuessa kiistaan

                  keskittyessään omaan riistaan.

                  Uhrien huudot vain kuulimme ankarat.

 

 

 

       Kaiken pahan he kiistäen

                                     poistuessamme

                                     mukaamme kerjäten -

                             nähneet kun olimme tahtomamme

 

                             me murheelliset elämän merkkaajat.

 

 

                 

 

 

         15.

            Mikä vahvan lannistaa...                                                                                                       Alkuun

 

 

         Camy joskus muinoin

             katsellessaan nyt kuolevaan

         hartaana oli pitkään

         muistanut kuinka aikanaan

         vetoomukset eivät mitkään

                 häntä pystyneet silloin auttamaan

 

            ennen kuin tuli viilto viimeinen

            jälkeen kiduttavien hetkien.

 

 

                 Nyt  

                     mjukit sivulla rauhassa

                     omalla tavalla karulla

         antoivat kunnioituksen seesteisen

              valmiina luopumaan omastaan

                            vetoa lyöden

              vaihtoehdoksi uskomastaan.   

 

                          

                      Kun

                           nousi hahmo apeinen

                          tultua iskun auteisen

                         kohtaamaan katseen lempeän

                        jonka viimeksi näki niin kärsivän.

                                                                           

 

         

                  - Aivan turhaan pelkäsit      

                  sen kun nyt vapaasti katselet.

                     Vihollisia luulisin 

                     on puolella toisella silti reilummin.

                  Vaikka miten ennen elelit

                  turhaa sydäntäsi nyt liikaa tuomitset.

                     Jälkeen minun kuitenkin

                  kohdannut olet monen heilurin.        

 

 

              Ja joukoissa molempien

         pitkään vielä muisteltiin

                    hahmon kovan

            taipuessa kyyneliin

 

 

 

   

                    kun sitä nyt

                                 kovin niin puisteltiin.

 

 

 

                

 

 

         16.

            ... se heikon vahvaksi saa uskossaan...                                                                                                      Alkuun

 

 

          Oli lähdössä nöyrä

            avuton

          saattojoukko suuri

         suojissa kohtalon.

 

 

 

 

 

                           Mjukit vilkaisivat ohimennessään -

                                   ei ollut heidän heiniään.

 

 

 

                  Seuralaiseni

                  vahva sydämeltään

         osakseen ei pahaa

                  saanut ollut keltään.

 

 

 

                 

                   Autoin hänen syliinsä hentoiseen

                          kuolemasta väsyneen

                ja heitä tuin matkalla edelleen.

 

 

 

         Erottui joukko odottajien;

         pysähtyä

                 hahmo hauras halusi hetkisen -

                 katsoen kirkkailla silmillään.   

 

                  - Herra

                  valmis olen luo valtaistuimen.

                  Kiitos

                  et muualle päästänyt eksymään.

 

        

 

                 

         Heidät jätin luo vertaisten.

 

         - Nyt pois tässä jään

         löytänyt olet tiesi pään.

 

                  

 

                         

         17.     

            ... mutta mikään ei voi auttaa tyhmää ja sokeaa...                                                                                         Alkuun

 

 

                     - Tuntuu olevan niin tyypillistä:

                     kuin oisi vain yhä enemmän   

                     niitä jotka vähemmän etsivät väriään.  

 

                  Luotsi katsoi outojen maallista rehkimistä -

                 kuinka loisti hehku

                silmistä nälkää näkevistä.

               Liekanaruista iloiten tyytyivät

              he kaikkein lyhyimpään.

 

         Kalliosta takoivat raskain vasaroin

 

         vanhan kaavan

         mukaan muotin;

         ain jäykemmän tekivät hepenistä 

         hiessä öisinkin säihkymään. 

 

                   Tihruivat mjukit nauraen  

                                    kun raatajat

                                    liki toisiaan

                                     horjumatta

                                    kuin näkynä helvetistä

                                    tahdissa lekaansa nostaen

                                    seisoivat torjumatta

                                   mjukien viestejä mielestään.

 

 

                                             

                        - Varmaankin he sitten saapuessaan

                        luulevat nuo onnelliset  

                       ja kuulevat vain mitä toistavat   

                     unohtuneet kun ovat tönimiset

                   parhaankin toiveen mukaan tulleen -

                 ajan kuluneen sitä ainoaa oikeaa varjellessaan.

 

 

       Löytyneet miinat tuhosimme

       levyt aatteen roihujen.

 

 

 

                         - Enemmän kuin näistä uhosimme

                         noista toisista koukkuineen

 

                         paljon harmia huomiseen  

                         tuovat taitajat temppujen salaisten.

 

 

 

 

         Houkutuksin teksti miinan

         upein kuvin kutsui

         toisen puolen kurkkimaan;

         moisen tuskan päätteeks piinan

         kun oisi ei enää muualla

                                 tarvetta laisinkaan.

 

 

 

        Luotsin harmia ymmärsin

        mitä enemmän alas katselin.

          Puvut keltaisen kelmiäät

          puhtain hihoin loistavin;

          luvut ylväät pyöriäät 

          oli heillä kansioista kauniina näkyvissä.

 

 

 

                  Teot kultaiset kirjoihin

                  pistetiliin merkattiin karttuvaan 

                  kuvut ylhäältä kun kullekin

                   pian olevan arveltiin ammollaan;    

                        olihan almu ryppyinen  

                        pitkään jo kiertänyt kämmenissä.

 

                     Kulkivat nämä hartaat

                      sokeat pystypäät

                       ja siveltimet läiskikkäät

                        partaat polkujen huomaten

                  kuin oisi jossain suruhäät 

                  katseilta muiden tarkoin silti väijyksissä.      

        

 

                  Lähellä

         ei kaukana kuitenkaan

         kirjoja pölyisiä avaten

         joukko mjukien

         syventymässä hauskimpaan -

                                    silmät aivan kyynelissä.

 

 

 

 

         18.

            ... sillä jotkut ei huomaa laisinkaan                                                               

                mikä tärkeintä on ainiaan.                                 Alkuun

 

 

 

 

         Kalma-Kalle huokaili uudestaan -

           hiippaili väkeä

           epäröiviä

        portit eivät vain kiinni milloinkaan.

 

           Joillekin ilma kevyttä oli

 

           pelotti työ raskas

           turvallista kun paksuissa vaatteissaan    

                            suurissa vaateissaan.

 

 

                  - Tätä en saa selviytymään;

                  hakku vain iskee kiveen.

                    Selkä on väärä

                    silmät vinot

                    kuoppien kätköissään.

                  Sitten kun kyllästyt

                  portille jätä

                  jos vain vielä

                    hän koossa on älyltään.

        

 

 

       Kauas laaksoon matkattiin

       täällä pienet nilkit eli.

 

         Hän vihassaan katseli lihaiseen kumppaniin

         joka rahoillaan rehenteli.

 

                  Lähellä mjukien

                  joukko raihnas piti majaa

                  pahan sanan monta taitajaa

                  tunteisiin vetoajaa

                  jotka keksivät aina vain pahempaa.

 

         - Paljonko itseäsi auttaisit

         käsiksi jos hänet saisit?

            On järvi sisälläsi -

            pinta jäässä tai siinä käsi;

 

         matkalla ajatus vahvistuu

         takaisin sinuun se osuu.  

          Usko tai et

           joskus näet

            miten testataan sydäntäsi

             kun hän painostaan luhistuu.

 

        Joillekin on vaikeaa

        kun kevyt on liian painavaa -

         niin oisi haikeaa

         outoa ilman ainaista marinaa.

 

        Jos katsot tuota naapuriaan

        hänellä vain hyvää on suojanaan.

         Jos onnistuvatkin mjukit kiilaamaan

         häntä täältä vuoroin autetaan.

 

        Niin vesi täyttää tarjanteet

        jäävät näkyviin vain harjanteet.

 

 

         - On vain kaksi tunnetta ikuista -

         niitä näetkö linnastasi?

 

         Ne kaiken sisäänsä kätkevät -

         suurimmastakin pienimmän

         vaikka muuta luuletkin kuvittelevasi.

 

       Rakkauden ratsut sokeat

       suitsena vihan halu -

           mutta jos järjen unohdat

           ja sydämesi peität

        arpaa vain hädissäsi heität

 

        kun yksin horjut raunioillasi.

 

       Kannatko voimasi näyttöön?

       Ylin kaikkeuden laulujen:

                 Annatko siveltimesi

                maalaamiesi taulujen

               lähimmäisesi käyttöön?

                          

                                    Mutta oli muualla alavaa

                                    joka sattui kiinnostaa.

                          

 

                           Portilla Kalle

                           pääkalloa komenteli -

                                        ikioma liki peli.

                           Seuralaiselleni sitten kuiskaeli:

                 

                           - Jäikö hän salaman alle?

                          Silmät vieläkin oudosti tutajaa.

                         Noinko  hän vapaana tuolla kuljeskeli -

                           ilman karitsaa ?

 

 

 

 

 

 

         19.

            Heikkous on osa tietämättömän kotia...                                                                                Alkuun

 

 

 

 

         Mukana seuralaiseni

         liian uteliaan

         jotenkin vain osuttiin

            maisen ryhmän ryhtyessä saarnaamaan;

              riittejä miten uudestaan 

                 ajatukseen auteempaan

          yhdessä hosuttiin.        

 

                  Mjukit pyörivät

                  heidän ympärillään hyörivät.

                  Joku mjukeista luki

                  näiden aatetta tuki

                  tyhmä kuin ollut oisi mieleltään.

                 

                   Parhaimmat saivat makeimmat naurut

                 taitavimmat tunteilla pelasivat

                sanoilla pyöreillä kelasivat

              mietteitä peittivät värien hämärään -

            maisen ryhmän noin saivat syvälle itseensä eksymään.

 

 

                           - Miten on tuon rienauksen

                           estää eikö sitä voi?

                           Kestää vain hetken

                           ja koko poppoo ilkamoi.  

                           Mikä on tuo voima vääryyden?

 

         Yritin rauhoitella seuralaistani vakavaa:

         löytyi kiusaajia kaikkialta.   

         Valta ajatuksen  musertaa

         kun se aatteen alleen saa

         toiselta jakajalta.

 

           Mutta tuntui jääneen

           häneltä näkemättä

           että toisen saa ääneen

           myös ilman säilän kättä.

 

                           Syvemmälle

                           maisemiin syvempiin

                           jossa oli

                                 vetävä vuona

                                   hämärä suoja

                                     pimeä  luola 

                      jossa valoa synkkyyteen siivuttiin

                      sinne matkattiin kuin tuuliseen tunneliin.

        

                      Vankeja satoja   

                     neuloja tyhjyyden      

                   seuloja menneen elämän - 

                 ruiskuissa lyijyä hetkiin tuskaisiin.

                                 Harsot mustat mjukien    

                               orjien voiman tylsyvän

                               saivat helpolla ohjaimiin.             

 

 

 

        - Tuohon ei tarvita mjukia ollenkaan,

        jouduin vastaamaan.

        - On ihmisen vapaus valita

        mitä kahleita hän pitää yllä.

        Joskus siteen alimman

        vain huomaa rakkaimman olevan.

 

        Toisiaan he tarvitsevat kyllä.

        Heikkoudestaan useimmin

        tunteen löytää vahvankin

        jotta jaksaa kuolonkävelyllä.

        

 

                           - Eikö voimaa

                           tahtoa

                          läpäisemään       

                          riitä kuorta synkkyyden?  

                          Saahan nuotionkin kylmenemään

                          kun märällä maalla peittää sen.

        

 

            Hyväillen päätä hiipuvan nuoren

            kyynelissään hän katsoi huolissaan.

              Ollut ei valtaa

              tullut ei mistään -

               uskollaan siirtäisi suurenkin vuoren.

 

                Aatteet pienet hullut

                 olivat nuoren omiaan -

                 kanssa toisten

                        vertaisiaan.

 

 

 

         - Missä luulet näiden törmäilleen -

         missä olivat he ennen tätä?

         Varjoja ovat he varjojen

         satoja omien marjojen.

         Uskotko kukintoon kauniiseen      

         kun maaperä on mätä?

 

         Ei riittäisi aika kitkeä -

         pakottaa ei voisi nöyrinkään.

         Jos kaduttaa

          olla voi sitkeä

           manata mietettä eilistään -

            etsiä aatteilleen muita teitä

             vakaata tyyliään.

 

         Mjukit ovat ihmisten perkeleitä

         vain arvotonta pohjasakkaa.

         Aina ei taakka sankarin      

         tuska tyhjän elämän

         täälläkään lakkaa.

         Norjistu ei niska väkisin    

           mutta kun ei kaikkea voi poiskaan hakkaa. 

 

        

 

 

                           - Mikään eikö heitä auta

                           missään ole toivoa?

                           Ainiaanko sidottu pyörään

                           tuskan kiitävään;

                           iätikö polttaa kuuma rauta?

 

 

 

                 Saalistaja mjukit lähenteli

                  heitä oli pian kaikkialla.

 

             'Ei oisi syytä huoleen'

              kuiskin seuralaiselleni -

              niitä joskus noinkin kaahaeli. 

 

             'Lentävät vain muuten noin matalalla.'

 

       Muualla oli valppauteni 

       hetkessä vain kaikki meni;

        tienoo alla jyrinän hirmuisen 

          lieskat päällä muotojen entisten

      kuolonkynnys kun aleni.

                           

                           Nopeaan

                           mjukit kuin puettuna salamaan - 

                           ja nuori nuokkuva 

                           mennyt oli menojaan.

 

        Seuralaiseni kasvoin kalvennein

        toiselle luovutin;

                      voisi muualla hän varmasti paremmin.

 

                  Hahmot kuolevaiset

                  tajuttomat

                  nyt vain mustan varjon ikiomat.

        

                 Olimme hetkessä moninaiset;

                 pelastaa vain oli vaikeaa -

                 monet käsistämme kaapattiin

                 varman kuoleman hoiveisiin

                  joka silti toisille oli

                  elämää parempaa.

 

 

         Camyn vaisun       

 

         miettein näin ikävin.

        

 

                           - Oliko Deca sittenkin

                           mukana tässä?

                           Aina kun kaikkein parahin

                           ei ole moisessa hälinässä.

 

 

 

                  Mjukeista hahmo kauempana

                  kiusaavan loi vilkaisun. 

                  Turtana olimme vaiteliaina

                  kuin nähneet oisimme kirotun.

 

 

 

 

         - En Decan uskoisi

         täällä kulkevan;

         jäljiltä mädän kuoleman   

         ei luulisi löytyvän yhdenkään urhean. 

        

                  Sanoin

                  ennen kuin jatkettiin

                  kuin oisi ollut minullakin

                  vain osa kuulijan.

 

 

                 

 

         20.

            ... ja jotkut vain joutuvat turmioon...                                                                                     Alkuun

 

 

 

                                   

                           Alla otsoonireikien loimuavien

                          aikaan revontulien

                         mjukien uusille kaapatuille

                       valo vaisu viittana viimeisen tien;   

                     elinvoimansa he saivat antaa muille

                   kirjoon mustaan aurattomien.

                 

                           Sumina

                           kumina

                           kaukainen humina

                 vaipumaan luonnon saattoi

                                  uneen unohduksien.

 

              Hetken itseämme kiusasimme

              vaikenimme;

               voimattomina olimme vain paikallaan.

 

                           Lähitienoot vielä luotailimme -

                           lisämuistoa mieleen mustimpaan.

 

             Useinkin oli kaikki turhaa

            monikaan ei apua saanut

           pidemmälle enää taannut

          taka-askeleella kaltevaan;  

                  se oli enemmän kuin itsemurhaa

                  mutta se ei tappanut kuitenkaan.

 

 

                                                     

 

 

         21.

            ... toiset tietävät:                                                                                            

                on kaikki vain ainaista oloa...                          Alkuun

 

 

                           - Vaipumaan mikä mielen ajaa

                           toiseen puoleen taipumaan?

                           Äärelleenkö mitta hyvyyden  

                              tyhjäksi elon tarkoitus

                           edessä jotta vain

                           vapaaehtoinen karkoitus?

 

                        Camy vakaa

                        ystävistä parhaimpia;

                        joskus mietteitteni takaa

                        pitkään katsoin silmiä tarkkaavia.

 

         - Jos edessä tuon emme vaikenisi

         muuta ei kukaan silloin tarvitsisi.

           Mieli useinkin on vain oikukas

           halukas itselleen.

         Pohtia se ei uskalla

           ei tutkia

         tuulia pahuuteen.

           Ellei tahto hyvä

           pysyvä ole 

           ettei askel erehtyvä 

           ryömisi                         toiselle puolelleen

               valmis oltava on vastaisuuteen

                      kirvelevään ahavuuteen

                             suoraan iskuun jaloon sydämeen.

                                  

 

 

 

                  - Pitkään oli yksi mahtavista

                  oikeuteen aina nojaten.

                  Mitkään eivät outoja olleet

                  liikkui yli kaikkien rajojen.

 

                  Hän muualta tuli

                   valoista kaukaisista;    

                  tarvinnut epäillä ei silti vähääkään.

                  Paljon sain oppia todellista    

                  tietä tietymätöntä tietämään.

 

                  Mikä sitten saikaan

                  parhaan tulemaan

                  parhaiksi pahimmista?

 

                  Olen kysynyt jo aiemmin:

                  näitkö häntä jossakin?

                  Sinäkin kun olet niitä

                  jotka reissaavat sfääriään.

        

 

         - Muualla aina  ennen kuljin

         paljonkin kuullut kyllä olin;           

         hän vastasi mainettaan.

          Ennen tätä menoaan

          yhdessä miltei elimme -

          moneenkin kerimme pahaan tehtävään.

 

 

                                        

 

                                   

                           - Myös sinä lailla säteiden

                          ylitse kaikkien

                          olet valmis liikkumaan.

                          Noinko julma on ääretön 

                          kun paeta ei voi sen otettaan?

                           Ainiaanko varuillaan -

                           epäilläkö pitää luottamustakin?

 

 

         - On raja siellä

         minne sen pudottaa;

         tiellä vapauden merien

         vain harkiten sitä siirtää saa.

          Suojatta jos ei lennä    

           mennä saattaa ettei kiellä

            unelmien

             haihtuvien omaa tahtoa

              vaan vain tuskaa kutsua mielen antaa

               huomaamatta lainkaan sumuista rantaa

                tai poijua muka pahan tarjoamaa

                 sen vastalääkkeeksi muka hyvälle jalostamaa

                  aatteesta

                           aatteeseen

                                     aattein

                                      muka ilman armahdustakin.

 

 

 

         - Useinkin on vaikeaa

         kohottaa valkeita lippujaan.

         Pienemmän tunnet kokevan häpeän   

         kun purkaat vain       

          etkä raivaa lain    

           jotta rajan häilyvän 

            voisit peittää aina uudestaan.

             Hyvän mielen jos tahdot säilyvän

              niin aikaa vaatii itää

               lämpimänä sitä pitää.

                Nopeampaa on kuokkia          

                 mieltä mustaa ruokkia

                  syövän saada loistoon kauneimpaan.

                 

                Itse olet ainoa

               luottamuksesi mitta.

              On ero testauksen ja

             valon voimakkaan

            joka liian polttavana

           salakavalana

          jälkeen sokauksen

         saa kaiken haihtumaan.

        

 

 

                           Me jäätiin vain muutamiin

                            jotka enemmän tiedettiin.

                  Ei niin että aina olisi ollut niin

                        vaan että aikoihin vaativiin 

               kuului myös suojaus hetkiin pahimpiin. 

 

 

                Ja Camy vielä luettiin välisäteisiin.

 

 

 

 

         22.

            ... siinä jokainen mielensä valitkoon.                                                                                   Alkuun

 

 

 

                  Sotaan nuo kaksi

                  joutui

           ja kaatui samasta talosta kumpikin.

         Vihollisia

         tapettavia

                  molemmin puolin

                 yhteisin huolin

                  samoin nuolin

          maatui luona kaverin;

  

                ennen heitä

              jälkeen toisten

            henkensä heittäneitä.

      

                 

                            Mielipiteitä kantoi siipi enkelin

 

                            luoden varjon siten tutummaksi.

 

 

       Toinen ampui hymy suin;

                  harmitteli

                kun ohi meni                                    

       sadoin kuulin tarkennetuin.

 

 

                            Oikein milloin  sihtaeli  

                            tuli   riemu     rajaton;

                            hetken pienen vartuskeli

                            sitten   sielu   majaton.

 

 

                 

                  Toinen kyyneliltään nähnyt ei

                 aseen poskelleen kun vei -

                maahan tähtäs

               ampui yli -

 

                          "Saahan joskus rauha mainen

                           kauniimpi  on  paljas syli

                           toistuvi kun hetki  ajaton."

                                   

 

                  

              Se oli selvä tasajako

              automaatin   kasarako. -

 

                           Mjukit  kumartaen   kiitti

                           yllin kyllin meille riitti.

 

 

 

 

         23.

            Toiset sopeutuvat ja tyytyvät...                                                                                             Alkuun

 

 

 

         Puoliverinen pysäytti kädellään

         painoi tärkeä sydäntään. 

 

                  Välivyöhykkeellä pitkään oleskellut

                  tuuliin totutellut

                  säästöliekillä oli hän sopeutunut elämään.

                  

 

         Ympärillemme tein suojaavan kalvon.

 

 

                           - Nyt aivan turhaan valvon

                           milloin sadon seuraavan nään.

                           Tietyillä tiedoilla sinäkin

                           valmis olet päivään pitenevään -

                             aamuyön hautajaisiin.

 

 

         Sain häneltä tarkkaan kaiken muun

 

         mistä huhuja olin kuullut vain.

         Hetken ennen varjelevan

         kuun täyden valaisevan

         olisi hän kaukana seuranain

         kun pommi jälleen laukaistaisiin.

 

 

 

 

 

         24.

            ... mutta huono-onniset kuoleman omat                                                                               Alkuun

                ovat elämän kylväjät.

 

 

 

                  Ne meitä jo siellä odottivat

                  nuo krompit eri tasoilta

                      jotka vain vaikenivat 

                jotka elvyttäjiäkin vainosivat; 

                luona saattajien

                                hiljaisten

                                          kyyneleiden

                          

                         tuhatmäärien elonilta

                      yhteen vielä päätyneiden

                    oleva oli vihdoinkin  viimeinen.

        

        

         Kasassa ihmissilta

          harmaa massa

           seassa vauhdinsäätäjät; 

            hiljaa lipui

             matka jatkui

 

              kaikki tieltä väistivät.

               Joku jossain krompin tunsi

                 pitkään katsoi

                  päänsä painoi -

                   siunausta kaikki myönsivät.       

 

 

 

                  Omaiset jo jäädä saa

                  ei heitä mukaan alkuunkaan.

                   Joukko toinen vain muotojen

                    häilyväisten häiveiden 

                     jokainen ei-kukaan vaan -

                      vaisua matkaa taivaltaa

                       tietä tyhjää

                        sai hiljaisen maan

                   kuin olonsa päiviä takanaan.

 

 

 

         Hämärässä alavyöhykkeen

         kulkijat ja kumaraiset

         seuranaan vain itselleen.

               Äänet kaikki taukosivat

              ryhmittymät vaikenivat

         edessä menosaattueen;

            kiitoksessa sydämeen  

             kuulsi öiset  painajaiset

              nousi hetket varjomaiset    

         tyytyväisyyteen omaan sieluun sumuiseen.

 

 

 

 

 

         Tällä kohtaa

          oli joskus levotonta

          usein mahdotontakin takana

           etäisyyksien.

        

                 

                  Tiiviys valtaisa mjukien

                  synkimmästä    pahimpaan

                  mustimmasta   johtajasta

                  pieneen        joutavaan

                  tulleet olivat katsomaan.

 

                                   

                                 He

                                vartijoiden tieltä väistyi    

                               kun työntyi polte ruttolaavan; 

                              ukkospilven kumu kasvoi

                             kääntyi sydän jo monien.

                            Siellä täällä väkijoukko

                           hiljaista kuin savikasvot;

                          laumaa vyöryi usvamaista

 

                         yllä aika pysähtyen.

                        Hyytyi tuulet mullantuntuun

                      sävyt harmaan suruhuntuun;     

                     muistona näin elon laista

                    tyhjään tyhjyyskin häipyen.

 

 

                     

                   Jostakin hahmoja harmakkaita

                   heikkoja nilkutti kumaraita  

                   vahvempien tukien

                       häpeillen

                       kuin viljaa veisivät omien;   

                   vanassa kalman kulkueen

                   kasvoi joukko raihnainen

                   tuskaa olon janoten -

                   ulos totuuteen ikeiseen  

                        kuin armoa hetkeksi anoten:

 

                      Myötä utuisten päivien

                        katsella täytyy myös yötä.

 

        Mjukit muiden vihan tuntien

        keskellä iäisyyksien       

        polttavan jään sävyttämien 

        hetken hipaisivat muuta -  

         tuokion olivat miettivinä:

 

 

                            Joskus syvemmältäkin

                            jokainen on aina minä.

 

        Vai oliko se vain

        kuuta kelmeää

        joka hetken hipaisi;

 

                           säde vaatimattomin

                           jostain takaa halki aikojen

                           loiste sieluun osunut kultaisin?

 

                                   

 

                          

                         Muistutukseksi hämäryyteen

                        jäi jäinen musta henkäys     

                        mentyä kulkueen tuoneen valuneen.

 

 

                  Vähitellen laantui

                  ontto kumu tyhjään väreilyyteen;

                  viima hyytäväinen taantui

                  ujellukseen kaukaiseen.   

 

 

         Vartijoiden ohjaamana

         jälkijoukko hitaampana

          turvamatkan etäisyyteen 

          kehällä laitettiin asemiin. 

 

                             Ja harvoille muille

                             kuin oisivat fokuksen kohdistajana

 

                             tarkkaan valituille 

                      sieltä paras kohta annettiin.

        

 

                     Kuin päätteeksi erehdykseen  

        elonoikkuun julmaan

                     kun läheisyyden etsintä

                     aina vain päättyi kyyneliin

                ydinkoealueelle tiivistykseen

               krompit tunnun toistensa selkämykseen   

              leuan kiinni saivat oudon harteisiin.

 

                                      

               

                 Oli siellä mukana ystäviä vyöhykkeen -

                  ehjiä

                       eläviä

                 rakkaita paisteesta eri tasojen

                 kasvaneina outoon vahvuuteen

                 jälkeen hetkien hauraiden.

 

 

              Seassa kulottuneen ihmisaavan 

 

             rauhan löytyneen he tunsivat viimeinkin; 

            rakkauden täyttymyksen aidon saavan  

           syliin puristaen hellemmin       

 

                          unelmaa haaveen toteutuneen

                          täältä aikain ikiuneen

              katsein nyt niin lämpöisin.

 

 

                  Oli heillä vapaus olla enää olematta

                  jälkeen ainoan kauniin kevään;

                  jättää kesät kokematta -

                  kääntää selkä aikaan kylmenevään.

 

 

        

              Hyvästeltiin kaikki hiljaa -

                  meistäkin moni viipyen

               hetken menneen jähmenneisen         

               pitkän katseen kyyneleisen

         kuin johonkin jostakin  enteilevään;   

 

                       jospa löytäisi edes ajatuksin

                       avaruuksista silmien takaa

                       lävitse purppuran väritteisen

                       jotain erottavaa.    

 

 

 

         Viesti tuli   -  

                                    oli aika lopun.

 

 

          Sydämissämme siunauksin

         kaukaa jäätiin katsomaan

                 näkyyn valtavaan.

 

 

 

        

 

 

                             Ykseinen -

                  tuhonkin uuden siemen -

                            voiman hiven

                       värähtely aineiden     

              purkaessaan omaa luontoaan

                     kaikkeen kajoamaan

                 lähitienoon vajoamaan

              puitteet lain hajoamaan

               sai ennen pienuuttaan.

 

                                 Huojunnoitaan toistaessaan

                                    jotkut kädet kohollaan

                                   kromppien kahlentamaan  

 

                               jälkeen hetken edistyksen

                                toivottoman elvytyksen

                              kurkottaessaan janoamaan

                           nuo jälkijoukon kumaraiset

                          hahmot pienimmästä suurimpaan

                          joka alkeisen värähdyksen

                             pyydystivät itselleen

                           elinvoimaa raihnauteen

                       halatessaan noin kuolemaa.

 

 

                                 Vain kuu

                           varjellessaan

                      unohti väsymyksen

                               vakaana

                       valoa sumuista

                paloa kalpeaa heille loistaessaan.

 

 

 

 

 

        Magneettimyrskyn resonanssit

          aistein rajan harhatanssit

                             pyörien 

                              etsien  

                  näkyväisten kehien

               kuin tilaan muuhunkin

         heijastuksin sitten ryömien.

 

 

                                     Joskus räjähti

                                     laajeni 

                                     laantui 

                                     jatkui;

                                     nimetön vanha

                                     uusi sama

                                     ajan pajan

                                     jälleen vahvistama;

                                     makroleikkien avaruuden  

                                     värähtelyjen toistuvuuden 

                                     jo useasti tuhoama.   

 

 

 

 

                               

 

 

                           Höyry noustessaan

 

 

 

 

         matkalla säätyi

 

 

                  muovautui pisaraksi

 

                 

 

 

                                    puron kylmän haluamaksi;

 

                                                              

          kaukana virta jäätyi -

 

                                  meren vuori matkallaan

 

 

 

 

 

 

 

                  etelään sitten päätyi.

 

 

 

                   

 

 

 

         25.

            Alkanut loppuu...              Alkuun                                                                                

 

 

 

                  Koska vaikeata oli luottaa -

                  usein huomata sai toista

                  joukosta parhaimpienkin

 

 

                     kun kääntyi puhe tuleviin - 

                       merkin taiten asetin

                       loukosta jotta selvittäisiin.

                                   

 

 

 

                            Se hiljaa kyti

                            sen kaikki tiesi

                          pamaukseen päätyvän;

                                  pallon pinnan

                                     keskipisteen     

                             vielä joskus jäätyvän.

 

 

                                Jäi tarinat elämään

                                  muistin hämärään

                          osa vaiheisiin tuleviin.

                         Ajat niitä muuttaisivat

                   jos vain ne ketkä varjelivat                

         luvan saisivat myyttien tarkistuksiin.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

         26.

            ... ja loppu alkaa vuorollaan,                                                                         

                vaan taistelu mustan aukon herruudesta

                ei pääty milloinkaan.                                            Alkuun

 

                 

                                    Oli jo pitempään

                                    ollut liikehdintää

                                    häirintää paljonkin

                                    luona mustan aukon.

 

                           Tuona yönä

                                     osasimme olla varuillaan

                         vastata mjukien iskuun tulisimpaan

                       herruudesta mahtavimpaan -

                        tietoon kuolon kuolemaan

                         tietoon ajan hallintaan.

 

 

                  Sadan kilometrin kartion

                 vartion joka radan

                alan suuresta pienempään

         vartijat valppaana

         puhumatta milloinkaan -

 

                  ei tiedetty heidän lukuaan

                  vastuuta liioin vähääkään;

 

                   luonnon oikun päätesumaan 

                    kenttien vaihtuvan vakioon

                     joka sattui muotoutumaan

                      vastavuoroisuuden raunioon.

                                             

 

 

 

             Johtajat pahimmat

               joukkojaan ajoivat -

             kuin musta sade leviten

              tuhosivat  mjukit raivoen.

 

                                Ei nähty oltu konsanaan

                           julmuutta iskun milloinkaan.

 

 

 

                  Sädeverkkojen repaleisiin

                  tuhon suojaan hajonneisiin

                  imuun pahaan peremmältä

                  lukuisten lopun tuojaan

                   tempautui kumppani monien

                     nieluun arvoituksien -

                  räiskeessä

                            salamatykkien

                                         loisteen

                  kumajavan

 

                           rytinän

                                  toisteen

          huuto palautuva kaikui ystävältä

          kun leikkasi elämän            

          vihollisen lyönti hirmuinen.

 

 

 

 

               Suojattu oli mitä varmemmin

                       aukko muita tappavin;

                      salaisuudet sen voimien

                    vain tiedossa oli harvojen -

                               tasojen ylempien.

                   Arvailtiin miettein tuskaisin

                        syitä ilmiöihin pahimpiin:

                                    maan vaipumiin

                                  tulviin nouseviin

                                 raivoihin taifuunin

                            ravisteleviin purkauksiin

                                      tuuliin ankariin  

                               yhteensattumiin outoihin

                           kuuman maan kuumiin noutoihin -

 

                                            nyt varsinkin

                            kuolemaa mustaa kun ruokittiin.   

 

 

                                    

                             Maa alhaalla jo päivissä muutamissa

                            kouristeli väännöissä kuumeisissa.

                           Hurjat ansat

                          vaivat julmat

                         kammottavimmat me keskitimme:

                        Hirmuliskot

                       villipedot

                      harhajoukot miljoonien

                     loukot kalvaat kloonien;

                    mielen pelot

                   illuusiot

                  tuskat mustat ahdingoista  

                 sielun valjun pimennoista     

                toisistamme esiin silloin kaivelimme.

               Spektrikilvet tuhon

              suojan antoi -

             uhon pilvet

            hautaan kantoi

 

           nieluun vedon pimeään    

          mjukit unhoon pysyvään -

         sinne lahjan kohta antaisimme

        taistelemaan hetken keskenään.

 

 

                           Mjukien johtajat loukoissaan

                            epätoivoa joukoissaan -  

                             kääntyessään vielä suojaamaan

                              uuvuksissa lopputaiston

                               väsymystä tappovaiston -

                           ansa varmentui lukkoihin

                    kun oli mjukeilla aika lopuillaan.

 

 

 

                  Deca uupui

                   suojautui -

                    Anon iski

                     yksin voitti -

                      muut kummeksui.

 

 

 

 

         Saatiin Meda erilleen 

          pahimmista toinen sädekahlimeen.

 

 

           Hiljaista pian näkösällä

            kuin myrskyn pyörteisen haihtuneen

             oisimme huomanneet silmää räpäyttämällä.

 

 

 

 

                  Lyöty joukko tumma

                        sivallettu    

                nopeaan kuten taisto aloitettu

                tuli valoa jälleen ympärille.

                 

 

 

         Käytävä musta mykkä

         summa monen kuoleman;

         vartioita koulivana 

         jatkui partiointi jälleen entistä tarkempana.       

         Vahvistusta tulevista  

         alokkaista uljaimmista;

                heti portille he joutuivat Tuonelan      

 

                     jalansijoille vielä elämästä lämpimille. 

                 

 

 

            Lepäämään palatessamme

                murhe puuttuvien oli seuranamme;

                      silmistä rakkaiden jälleen

                      koimme kaiken menneen -

                surun tyhjän harteillamme

             vieläkin puistavan kauheuden

                sielu huudon tuskaisen   

                  kun toimme katseen viimeisen omaisille

                      nyt iäti sureville -

                          kun itsekään emme tienneet

                          minkälainen olisi huominen.

 

 

 

                  Meda keskellä Neuvoston -

                  voimaton mahti synkän kuolon

                           koston pahuus

                                  nyt kuin ilme kallion.

 

                Valikoiduille taakse harson 

                pääsy suotiin luo Oikeuden Auringon. 

 

         Puheenjohtajan ankaran

         mieltä toista oltiin lausunnoista;

           riskistä Voimaa halventavasta

                    lakattu ei kauhistelemasta.

              Eilistä rauhaa toivottiin

              keinoilla muilla

              paremmin hallituilla

 

        vaikka jäänytkään ei arvauksiin

        kuinka voisi ikävään

        isku tuleva jäädä tuhollaan elämään.

 

                           - Tikapuilla

                           verillä liukastetuilla

                           joutuisimme kipuamaan

                           jos nyt aristamme.

                         Selkämme takana vuorenseinä

                       allamme askelmat säpäleinä;

                     otteet niistä ovat kuitenkin parahimmat 

                   kunhan vahvistamme pian asemamme.

                           Tilaisuutta seuraavaa

                           tämänveroista moista

                           emme ehkä koskaan saa

                           jos nyt vain säikkyinä

                           pysyttelemme katkerina piilossamme.

 

 

 

 

                           - Uhallakaan emme väheksyä

                           Voiman valtaa saa raiskaavaa.

                              Ikuisiin taistoihin

                              vastakkaisiin vaistoihin

                              vain hetkeksi voimme eksyä 

                          kun Voima Voimaa käy haukkaamaan.

                          

                             Huomaamaan jos muuta joudummekin

                             taakkaa eivät painavaa

                             muut tästä saa.

                             Heti puuttuvia aukkoon seuraan

                            siten tämän vastaan. -

 

                            On joskus aika lyödä

                           unohtaa kaikki nekin

                     jotka rakentamassa ovat kotiaan.        

        

 

        Meda itseensä syvemmälle vain vaipuen

        enemmistö viimeinkin taipuen

        tahtoon Puheenjohtajan.

                 

                             Kadotuksen jaksottomuuteen

                              eloakin pelottavimman -

                               vaiko orjaksi orjien

                                olon varjollisuuteen -

                                     taiko vain

                                     ei-mitään-ain?

 

           Siinä aiheita mietteisiin

           kun pois Meda tuomittiin

           mukaan Elämän Lain ankarimman.

 

 

 

 

 

                           Ryhmä pieni Camyn luona

                            tuona hetkenä tärkeänä

                             pohti kiihkeänä mahdollisuutta 

                              vapautuksen toiveikkuutta  

                               kidasta kaiken ahmivasta.

        

 

         Minua lakattu ei katsomasta

         kun laitoin peliin kaiken.

 

                 

         - Ei puhuta tästä vieläkään:

         salaisuuden tärkeän vei Deca silloin mennessään.

         On valtarenkaita vain kaksi

            täällä meillä

            luona meidän taajuuden.

         Rannetta Decan

         nyt niistä toinen häpäisee -

           ja vain ajatellen

           sen mahdin löytänee.

 

         Ne on renkaat Täyden Vallan -

           se taru totta on;

           ei ole meistä monikaan

           vastuuseen kamalaan                                

           haltijaksi tämän tiedon alkion.

        

          Ilman aikoja näitä ei teillä

          mistä voitte joskus ylpeillä.      

 

 

 

                

                           Kuin partaalla ritaruuden -

                              odottavina

                              hiljaisina

                           he kuuntelivat:

 

 

 

                  Voima ylin

                  ylin valta -

                  valon taidot

                  taidot liekkien -

            myös mahti pahuuden

                          ylin loitsuineen; 

                    haavoittumattomuuden

                            hetken hyödyn

                    kosketuskin renkaaseen

                    jo antaisi kohteelleen.

 

 

 

         - Kohta käyn luona toisen

         hetken viivyn.

         Säteilyn saan estämään

         kaverinkin mukanani kestämään  

         luisumasta aukon tyhjyyteen.

 

 

 

 

                           Kauaakaan ei tarvinnut odotella:

                      Anon ilmestyen

                           tahtoen neuvotella hetkisen

                           Vyöhykkeellä oli Valkoisella.

 

 

                  Neuvostosta meitä kolme

 

                 kuten heiltäkin;

                kaukana joukot kummankin väen

              kuin hengityskin hiljainen

                                      oisi ollut tarjottimella.

 

 

                            Oli Anon voimissaan:

 

                               - Toivottavasti väärin arvaan

                               tuho hänen jos on mielessänne.

                             Miten voitte sitten selittää

                             kun mykkä maa vain höyryää

                             miks teitä on niin harvaan?

                             Kun etsitte silmistänne

                             aiheuttajaa erehdyksen

                             menneen myllerryksen

                  kun mitään ei ole

                             mikä oisi kuolemaa vähempää

                             kun vain luulette elävänne

                             levittäessänne rampoja käsiänne

                  niin onnea vaan ja etsikää

                  kuka teitä sitten ymmärtämään jää.

 

                                   

 

 

            Katsoi Puheenjohtaja kuin hirressä roikkuvaan.

 

              - Joukkonne kolhuillaan -

                jäljiltä atulan    

                löytyy vain hätäännystä;

 

                            kestä ette

                    toista alokkaittemme ryöpytystä.

                    Pääsette nopeammin huilaamaan

                    muulinne perään kun heitämme satulan.

 

 

                             - Säästäisimme voimiamme

                             joukkojanne    

                             jos olisi teillä        

                                       jotain vaihdettavaa.

                             Vaikka liikaakin jo omistamme 

                            mielin olisimme kiusananne

                           mittaamassa tietä veren tahrentamaa.

        

 

            - Sinuun juuri suostuisin -

             pääsisitte siten huolistanne.

            Terveydestäni luopuisin mieluimmin

            jos oisi Deca kupissanne.

 

 

                        

                                        

                           Raikui nauru jyrisevä

 

                           vaihtui Anon kyyhkyseksi

                           kasvoi ylös viitan alta

                           räiskyi ääriin taivaanrannan

                           muuttui muotoon sateenkaaren

              verta valuvan.

                     Poistui joukot taemmalta

                      jonnekin vain joutuin häipyi;

                       jätti jälkeen pelon harson 

                        suruakin painavamman

                         päämme päälle usvamaisen             

                purppuran punaisen aukean.   

                          

 

 

 

         Aukko tarkkaan suojatoimiin;

          varustukset

           suojaukset

         vielä osin riekaleina. 

 

        Joukot tuskin levänneet

        tappiot juuri valjenneina -  

                    pimeään kuitenkin tarpeeksi

                               olivat jo silmäilleet.

                          

 

 

 

 

                 

                  Kuin saastepilvenä mjukit kerääntyivät

                  lisääntyvän vain näyttivät;

                   kuin oisi huokunut

                                     polttavana laava.

 

               Puolin toisin

                           joukot taidot

                                       täysiin voimiin -

 

           tuuli olisi tuskasta

                                voiton pian saava.

      

         Oli aika päätökseni:

 

            Mukaan vain yksi näistä

                   parhaimmista

                   hiljaisista työteliäistä -

                      nyt ei oisi aika erehdyksen

                                             vähäisimmänkään.

 

              Vähiten jota kukaan epäilemään

                                           oppilaamme loistavin

              kumppanikseni kutsuisin

              kun veisimme Medan kuolon pyörteihin.

 

                  Ei jäisi Camy syrjään -

                  hänet ulommalle kaavailin.

 

 

 

 

           Meda juuri tajuissaan

 

           huonosti pelon kätkien

           kauhun kohtalo taakkanaan

           vartijoita vain seuraten

           mustaan aukkoon vilkuillen

                  kouraisun tunsi kuin iäisyyteen syntymän.

 

 

                                    Mjukit kaukana katseineen

                                    kuolon mukana eläen

                      kuin odottaen unesta pahasta           

                                         hiljalleen jo heräävän.

 

 

 

       Musta aukko meitä veti

       kun kenttään asetuimme;

       kuin oisi alamäki heti

       kun muista erkaannuimme.

 

       Ei kukaan ollut milloinkaan

       päässyt kertomaan -

       ei odotettu paluutaan

       ken kuolemaakin mustempaan

       päätyi murheissaan.

 

         Loppu lopun hämärän

         elon itsekkään;

         ken tuskasta sai ystävän

         se eli, sortui yksinään

         ja palkaksi tyhjään tyhjimpään

         sai murhatun elämän.

                                                  

         Meda meitä katsoi kuin anoen -

 

         kuin sääli muilta evätty

         oisi tullut sanoen:

         Katsokaa nyt keihäitänne -

         jänis säilytti elämänne;

         se kerran eli herrana

         vapaana sielussa  

         piiskana pellolla.

          'Oliko sen syy

           jos te olitte nälissänne.'

 

         Pian kuolonsäteen käyttäjät

              meidän turvaajat   

                 pois jäisivät

                                                      onnea toivotellen.

 

 

       Oisi              edessämme              tienoot                väljemmät.

 

                  Tasaista vetoa vain hetken kesti

                  jo kohta aivan pikaisesti

                  oli nopeus kirkkaan valon testi.

 

                Kuolinpiste

                kääntöpiste

                                                                                       näkösällä

                kuin tuonen pyörrettä härnäämällä

                            ollut oisi joka hetki

                          viimeiseksi jäävä retki

                      mustaan surmaan lyhyt pesti.

        

       Kohta olisi aika vetäytyä -

                               olisi kohta aika vain etäytyä -

               aika jättää Meda peruuttamattomaan.

 

                                    

 

 

 

        

        Yhtäkkiä

         tiheänä

          kuin isku meteoriittien

           sivulta möykkynä vyöryvänä

            kymmentuhansien kertymänä

             tungos kromppien.

 

                          Kun ei etäisyyttä

                           lähempänä

                            näimme kasvot kalvaat tahnamaiset

                             mustien silmien kuvajaiset

                              kasvavan kauhun ympyränä 

                               kuin iäisyyteen jähmettyvien.

 

 

 

 

         Muodoista kaksi erilaista

         muuksi muuttui värähdellen -

                                              Anon

                                              Deca

         eteemme vain ilmestyen.

 

                  

                  Jotain valui haamumaista

                  ulos suusta lähi krompin. -

                  Harhaan kului hetki hukkaan:

                  ylitti noin arveluni -

                  taitava tuo uskottuni 

                  ankaran antoi töytäisyn ja

                  kauemmaksi meidät heitti -

                  ranteeseen Decan sitten iskien.    

 

                  Anon muuttui kahdeksi

                       pian kolmeksi.

                  Nopeana kuin luotivana

                  herpauttava tuli häneltä hyyteinen

                  isku joka kumppanini

                  kumppaniksi vei sekaan kromppien -

                  kuin kuolonvaljaat painaviksi

                  oisivat tulleet joukossa ihmistukkien.    

 

  

                  

                  Kuvat Anonin

                        aidot projisiot

                  estivät minut kuin lasiseinään. 

 

                  Deca potkun antoi Anonille

                  joka otteen kuin suojatille

                   myönsi Medalle

                  jota sylissään kuin omaa lastaan

                  kantoi ponnistellen imua vastaan

                  ihmetellen Decaa katsellen.

 

                  Deca iskun arimpaan

                    kuin tulta kädestä oisi tullut

                    kuin viikatteella kuivaan heinään

                  tarkan löi terävän                   

                  Anonin selkään hirveän

                  pudottaen tämän kuin tyhjän säkin -

                  Anonilta kuin elämäkin

                  mukana tuskan viileän

                  oisi hervonnut kokonaan.

 

 

       Meda jossain kaukana                    

                                                                                          jo meni menojaan.

 

                 

                  Heti sain huomata:

 

                  tavoitellut kuin oisin

                  haamuja kaukaisen varjon maan

                    kuin sisältäni omiaan

              kun muita Anoneita ei ympärilläni enää ollutkaan.

                                   

 

 

                  Anon voimansa rippeet kokosi ylimmilleen

                  ylös  kimppuun sännäten

                  sokeille purkauksilleen

                  häviölle Deca pian joutuen.    

 

       Kaukana

                       olin          apuun          saapumaan.

 

        

                                    

                               Camy takaa kromppien viidakkeen

                              jakeli iskuja iskujen perään.

                             Anonista otteen sai pitävimmän

                            tehden hänestä entisimmän 

                           ja voiman pyörähdyksen

                          heidät kauas työntävään

                         itsensä myös imun satimeen 

                        sen vangiksi jäädäkseen

                       teki teon jaloimman;

                      taakseen loi vielä silmäyksen -   

             tavoitin lempeän ymmärryksen

             sen ainoan oikean     

             kun totuutta rakastaa.

 

 

 

 

                  Vielä kuulimme kauempaa:

 

 

               - Voisi mennä tämä huonomminkin -

               joutua matkaan ilman saattajaa.

 

 

 

        

 

              Yltyi veto uomastaan     

               liu'uin Decaa auttamaan.

                Krompit meitä tönien  

                 nopeuttamme  vain lisäten;

                  jo ylsimme otteeseen toisistamme

                   kun äärimmilleen voimissamme

                    kestävyyden rajat haimme -

                     kun lämmön kuoloon myöskin saimme:

                      Luovutuksen autuus hiipi

                       juovutuksen kuume riipi;

                        hyyden kylmän puomit poisti

                         untuvainen unen siipi

                      kun avun kauniin se toisti huokailuillaan.

 

 

 

         Viimein alkoi helpottaa -

           mustaan tulla valoisaa. 

           Laantui virta kromppien

         herpaannuksen muistutuksen;

                etäisyyden vähetessä 

           hetken saimme ainaisuuteen

                 nähdessämme varmempaa:

 

                 

 

                  Naurun kuolon eteisessä

                 ystävyyden katseen uuteen

                voiman tunteen mahtavuuteen -

                  kaiken muun vain häipyessä

                          koskettamaan olevaa.

 

                                   

 

                   

         27.

             Mitä kertovatkaan tuulet                                                                                                       Alkuun

             ulvoessaan päällä maan?

 

          Jos missä oli tuokio tarinoitten

                  muistot sankaritekojen

       Camy nimillä useilla muistettiin

            retkissä iltojen hämäriin

                       iäti eläviin.         

 

 

 

       Niin ulvoessaan päällä maan

 

   &n