Kirjoitukseni omituinen otsikko on viittaus tapaan, jolla olen todennut abortista useimmiten kirjoitettavan. Erityisesti aikana, jolloin keräsin ajatuksia ja aineistoa pro gradu-työhöni kirjoitettiin raskaudenkeskeytyksistä lehdissä viittaamalla yhä uudestaan naiseen. "Nainen abortissa" oli julkisessa keskustelussa vallitseva teema.

Itsekin valitsin graduni aineiston toiseksi puoleksi syvähaastatteluilla kerättyjä naisten kertomuksia abortistaan. Haastattelin kuutta sosiaalisista syistä abortissa ollutta kaupunkilaista naista. Muihin aborttiin osallisten äänet tulevat näissä kertomuksissa esiin naisten äänillä kerrottuna. Toinen puoli aineistosta oli helsinkiläisen evankelisluterilaisiin talouksiin jaettavan Kirkko&kaupunki-lehden mielipideosastolla keväällä 1999 käyty keskustelu abortista.

Abortti on yksi niistä hankalista teemoista, joka usein muotoillaan naisten tai Naisen asiaksi ja tarjoillaan naisten tai Naisen asiana yhä uudestaan. Tähän on monta syytä. Niistä vähäisin ei ole ajatus, että nainen on ihmisistä se, joka tulee ruumiillisesti raskaaksi ja joutuu konkreettisimmin kohtaamaan päätöksen hedelmöittyneen munasolun, alkion, sikiön, elämän alun tai lapsen mahdollisuuden kohtalosta.

Aika harvoin, jos koskaan julkisessa keskustelussa kysytään miksi näin on. Miksi ja miten syntymättömän kantaminen asetetaan aborttikeskustelussa yhä uudelleen naisen asiaksi? Miksi ja miten raskaus siinä tuotetaan nimenomaan naiselle kuuluvana tilana? Miksi ja miten juuri nainen joutuu konkreettisimmin kohtaamaan raskaudenkeskeyttämispäätöksen?

Koska mielipidekirjoitusten ja lehtijuttujen naiskuva vaikutti minusta lattealta ja jotenkin vääristyneeltä, ajattelin haastatellen tehtyjen aborttikertomusten selventävän, miksi tältä vaikutti. Jos abortissa olleita naisia kuuntelisi tarkkaan, miltä heidän äänensä ja kertomuksensa kuulostaisi? Olisiko sillä mitään tekemistä sen Naisen kanssa, joka lehtien mielipidepalstoilla ja kirjoituksissa tulee esiin? Samalla minua kiinnosti, olisiko naisten kertomuksissa mukana miehiä. Ketkä muut aborttiin osallistuvat?  Entä abortoitava, miksi ja millaiseksi naiset sen kertoisivat, jos heidän antaisi puhua hetken?

Sain selville, että kristillinen mielipidekeskustelu abortista asettaa sukupuolisille toimijoille selkeät paikat. Siinä nainen näyttäisi olevan se, joka kokee abortin ja mies abortin asiantuntija, joka tietää kaiken aborttiin liittyvästä moraalista. Vaikka tällaiset sukupuoliset hahmot esiintyvät Kirkko&Kaupunki-lehden sivuilla selkeärajaisimpana ja fundamentalistikristillisesti väritettynä, miestä ei juuri näy aborttitapahtuman kokijana tai toimijana muissakaan lehdissä.

Myös haastattelujen tuottamissa kokemuskertomuksissa tuli esiin sukupuolten välisen eron jyrkkyys ja sen vaikutus miehen ja naisen vastuuseen ja oikeuksiin raskaudenkeskeytystilanteessa. Kokemuskertomukset toivat kuitenkin esiin muuntuvampia mies- ja naishahmoja kuin mielipidekirjoitukset. Mies oli kertomuksissa, väistyvänäkin, kokija ja toimija. Naisilla oli paitsi kokijan, myös asiantuntijan ääni. Myös abortoitava sai kokemuskertomuksessa useita kertomuksia. Yhden kertomuksen sisällä se saattoi  olla "toukka" tai "lapsi".

Haastattelujen tulos ei yllättänyt minua. Sain sitä, mitä lähdin etsimäänkin: julkista abortoivan Naisen kuvaa eläväisempiä ja monimuotoisempia kuvia abortoivista naisista. Yllätys piilikin siinä, miten tiheillä siteillä abortoivan naisen tarina liittyy erilaisiin aborttia määrittäviin diskursseihin.
 
 

Kertoessaan raskaudenkeskeytyksestään haastateltavani käyttivät ilmaisua "mulle on tehty abortti" erittäin harvoin. Myöskään "tein abortin" ei ollut suosittu sanamuoto. He käyttivät ilmaisuja "olin abortissa", "abortoin", "keskeytin raskauden", "olen käynyt läpi abortin".

Ilmaisut kertovat abortti-ilmiön nykyisestä ambivalentista olemuksesta, mutta ne kantavat mukanaan kaikuja myös abortin historiasta. Ne kertovat millaisia positioita ja toimijuuksia naiset voivat aborttikokemuksissa, -kertomuksissa ja -keskusteluissa ottaa ja millaisiin paikkoihin heidät aborttipuheen eri forumeilla asetetaan.

Yksi haastateltavistani sanoi vieroksuvansa abortti-sanaa. Hän mielsi keskeyttävänsä raskauden, koska sille ei ollut hänen elämäntilanteessaan sijaa. Parempien aikojen koittaessa hän oli valmis jatkamaan keskeytynyttä raskautta. Tässä suomenkielisempi ilmaisu antoi mahdollisuuden tarkempaan kuvaukseen kokemuksesta. Ilmaisuilla "olen keskeyttänyt raskauden" tai "olen tehnyt abortin" voi joskus viitata aktiiviseen ja itsenäiseen itsenäiseen toimijuuteen.

Mutta jos ottaa huomioon abortin historian, voiko mahdollisuutta aborttiin ajatella pelkästään positiivisena oikeutena toimijuuteen? On välttämätöntä huomata myös kuinka helposti "naisen oikeus" julkisessa puheessa painottuu suuntaan, joka näyttää naisen ainoana abortin vastuunkantajana ja muista toimijoista täysin erillisenä kieroutuneesti yksilöllisenä päätöksentekijänä.

Laillinen abortti on ollut Suomessa mahdollista tehdä lääketieteellisin perustein vuodesta 1950 ja sosiaalisin perustein vuodesta 1970. Käytännössä kuka tahansa saa tällä hetkellä Suomessa abortin. Laki ei kuitenkaan salli naisen tehdä aborttia omasta tahdostaan, kuten muissa Pohjoismaissa tai Yhdysvalloissa, vaan lääketieteelliset tai sosiaaliset perusteet on esitettävä.

Ilmaisu "olen tehnyt abortin" voisi siis myös viitata aikaan, jolloin abortti oli Suomessa laiton ja abortin tekeminen oli rikollista. Silloin naiset konkreettisesti joutuivat toisinaan tekemään aborttinsa itse. Vaikka lapsenpäästäjä olisi auttanut toimenpiteessä, veivät laittomat raskaudenkeskeytykset naisen usein sairaalaan vakavien tulehdusten takia. Harvinaista ei ollut myöskään joutua hautaan tai vankilaan.

Näin yksin naiset eivät abortteja enää Suomessa tee. Muualla maailmassa kuolee yhä vuosittain puoskariabortteihin tai kotikutoisiin raskaudenkeskeytyksiin arviolta 200 000 naista.

Ilmaisun "minulle on tehty abortti" ajattelisi ensiksi kertovan naisen pasiivisuudesta aborttipäätöksen ja -prosessin suhteen. Positiivisena se voisi kuitenkin viitata siihen, että naisen ei ole tarvinnut tehdä aborttia yksin. Hän on saanut siihen tarvittavaa apua ja hoitoa.

Puhuessani ja kirjoittaessani tutkimuksestani olen käyttänyt ilmaisua "olla abortissa". "Olen ollut abortissa" viittaa kokonaisvaltaisesti aborttitapahtumaan ja sen kokemiseen. Se voi sisältää ilmaisut "minä olen tehnyt" ja "minulle on tehty abortti". Mielestäni tämä ilmaisu jättää eniten tilaa abortissa olleiden kokemuksen erityisyydelle ja erilaisille aborttitoimijoille. Se saattaa jättää myös mahdollisuuden abortissa kanssaolemiseen vaikkapa naisen kumppanille.

"Olen läpikäynyt abortin" voisi puolestaan viitata paitsi abortissa olemiseen rajuna haasteena, myös suurempaan etäisyyteen aborttitapahtumasta. Tätä ilmaisua käyttävä on ehtinyt raskaudenkeskeytyksen jälkeen miettiä, mitä tapahtuma on hänelle merkinnyt, käydä asioita läpi.

Suomessa on abortissa vuosittain noin 11 000 naista. Naiset menevät toimenpiteeseen yksin, ja raskaus keskeytetään nukutuksessa. Eräs haastateltavani ihmetteli, miksi naisten kumppanit eivät voi olla abortissa mukana ja keskeytystä ei voi tehdä paikallispuudutuksessa niin kuin Hollannissa. Jos näin olisi, tulisiko mahdolliseksi ilmaisu: Suomessa on vuosittain abortissa noin 11 000 naista ja saman verran miehiä?

Nähdäkseni abortin voi tehdä, abortissa voi olla ja abortin voi käydä läpi muutenkin kuin yksin, vaikka julkinen keskustelu raskauden keskeytyksestä ja medikaaliset käytänteet usein antavat ymmärtää muuta. Ja jo nykyisissäkin käytänteissä aborttipäätöksen tekoon ja aborttiin osallistuu muitakin henkilöitä kuin raskaana oleva nainen.

Miksi tästä puhumista vältellään? Ajatellaanko aborttia vieläkin rikoksena, jossa avustamista pidetään vähintäänkin moraalisesti kyseenalaisena? Vaikka abortti ei muuttuisikaan positiiviseksi oikeudeksi, siitä tulisi voida puhua useammilla äänensävyillä. Ketä palvelee kuva erillisestä, yksin aborttipäätöksensä kantavasta naisesta, joka on toisaalta voimassaolevan lain kirjaimen mukaan kyvytön tietämään mitä tahtoo?

Kun Suomi omaksui kristilliset oikeusnormit 1600-luvulta 1800-luvulle tultaessa, ja lapsenmurhista alettiin langettaa naisille kuolemantuomioita, alettiin kyläyhteisössä kertoa ahkerasti juttuja kummittelevista lapsivainajista. Niiden keskeinen sisältö oli lapsen sielun levottomuus: lapsi oli lähetetty kuoleman valtakuntaan siunaamattomana tai muuten huonosti varustettuna. Joskus itsestään ilmoittavien lapsivainajien eli ihtiriekkiöiden tarkoituksena oli paljastaa surman tehnyt nainen. Toistuen kerrottuna lapsivainajakertomuksissa tietystä lapsenmurhan tehneestä naisesta tuli kertomuksessa yleinen, varoittava esimerkki. Sen kummemmin nykyinen julkinen aborttikeskustelu kuin kyläyhteisön kertomuksissa elävän folkloren lapsivainajakaan ei näytä koskaan kaipaavan isäänsä tai siittäjäänsä, vaan hänet hylännyttä naista. Näiden molempien moraliteettien keskeisen naishahmon voi katsoa puhuttelevan yhteisön naisia ja asettavan heille vastuun yhteisön lisääntymiseen liittyvästä moraalista.

Aborttikeskustelun mieli- ja kielikuvat mieheydestä ja naiseudesta näyttävät, että koettu maailma ei muutu samaan tahtiin lainsäädännön kanssa. Vuoden 1734  lainsäädännön mukaan sikiön lähdetyksestä oli rangaistuksena hengen menetys. Onko abortoivan naisen rankaiseminen siirtynyt lansäädännön tasolta symboliselle ja emotionaaliselle tasolle ja abortoivan naisen kokemukseen?
 

SALOME TUOMAALA
salome.tuomaala@helsinki.fi
 

Salome Tuomaalan gradu "Ruumiita mahdollisuuksien rajoilla. Kokemuksia, kertomuksia ja keskustelua abortista"on julkaistu Tasa-arvoasiain neuvottelukunnan Naistutkimusraporteissa. Julkaisua voi tilata neuvottelukunnan sihteeriltä Terhi Saarikoskelta. terhi.saarikoski@stm.vn.fi   p.09-16074153