Italiassa feminismi syntyi samanaikaisesti kuin muissakin taloudellisesti, sosiaalisesti ja poliittisesti kehittyneissa maissa, irtisanoutuen sekä uusien että vanhojen vasemmistolaisten järjestöjen holhouksesta. 1970-luvun vaiheilla varsinkin Roomassa ja Milanossa alkoi hahmottua järjestäytyneeseen vasemmistoon erittäin kriittisesti suhtautuvia tendenssejä, sekä syntyä vaihtoehtoisia järjestäytymismalleja, jotka keskittyvät varsinkin pieniin naisryhmiin, gruppi di autocoscienza. Ideoita levitettiin horisontaalisesti tavoin, jotka poikkesivat täysin, ja tarkoituksella, perinteisistä valtakunnanlaajuisista ja henkilökohtaisista johtajuusmalleista. 

Seuraavat kymmenen vuotta Italian naisliike -- il movimento delle donne -- kasvoi ja voimistui, ei ainoastaan jo mainittujen itsetiedostusryhmien toiminnan ja siitä seuranneen teoretisoinnin työstämisen kautta, vaan myös laillisen abortin, avioerolain, sosiaalipalvelujen, työpaikkojen ja laitosten tasa-arvoisuuden puolesta käytyjen suurten taistojen johdosta. Nämä taistelut olivat jatkumoa vasemmistoliikkeiden ja katolilaisten liikkeiden naisten satavuotiselle toiminnalle ja yhteiskunnalliselle läsnäololle, mutta samalla ne toivat uuden, laadullisen murroksen päämääriin ja vaatimuksiin. 

Seuraavan kymmenen vuoden aikana naiset perustivat omia kirjakauppoja, kustantamoja, naishistoria-arkistoja (centri di documentazione) sekä enemmän ja vähemmän kestäviä feministisiä aikakausijulkaisuja. 

1980-luvulla italialainen feminismi loi filosofisen teoriapohjansa. Aluksi suurin rooli oli Milanon ryhmällä, joka kokoontui Naisten Kirjakaupassa (Libreria delle Donne) ja erityisesti Veronan naisajattelijoilla, jotka kutsuvat itseään nimellä "Diotima" . Diotiman keulakuviksi nousivat pian Luisa Muraro ja Adriana Cavarero, joka sittemmin v. 1990 erosi ryhmästä. Mutta näiden feministifilosofien teoretisointia ei voi tutkiskella ottamatta huomioon heidän yhtymäkohtiaan Luce Irigarayn kirjoituksiin, ja sitäkin enemmän Carla Lonzin (1931-1882) patriarkaattikritiikkiin. 

Carla Lonzi kuului roomalaiseen ryhmään "Rivolta femminile", ja erityisesti kaksi hänen esseetään "Sputiamo su Hegel" (Syljetään Hegelin päälle), 1970 ja "La donna clitoridea e la donna vaginale" (klitoraalinen nainen ja vaginaalinen nainen), 1971, ovat pysyneet italialaisen feminismin pohjakivinä ja suunnanneet 80-luvun puolivälin teoriakeskustelua ja käytäntöjä. 

Lonzi on jättänyt jälkensä Italian nykyfeminismiinkin. Hän vastusti miesten ja naisten muodollista tasa-arvoa. Naisten on määriteltävä omat tavoitteensa lähtien omasta eksistentiaalisesta erilaisuudestaan, eikä siitä mikä on hänelle yhteistä miesten kanssa. Muodollinen tasa-arvo kätkee sisälleen naisten todellisen sorron. Carla Lonzin mukaan tämä oli jäänyt huomioimatta Hegeliltä, Marxilta ja Freudilta, ja näiden ajattelijoiden avainkäsitteet naisteemasta olivat sellaisia, etta ne loppujen lopuksi legitimoivat yhteiskunnan patriarkaalisen rakenteen. 

Toisaalta juuri 80-luvun loppuvaiheilla syntyi kirpeitäkin ristiriitoja teoreettisen feminismin ja militantin feminismin välille, mikä toi lisää rikkautta täkäläiseen liikkeeseemme. Voisikin sanoa, että 90-luvun feminismi kiisteli siitä, onko naisten osallistuttava julkiseen poltiikkaan ja sen miehisesti määriteltyihin perinteisiin rituaaleihin, ja jos, niin minkälaisin ehdoin. Näin lähti liikkeelle myös pitkä debatti naiskiintiöiden hyödyllisyydestä tai vahingollisuudesta naispolitiikalle, joka yhä enemmän nimeytyi ”halun politiikaksi” (politica del desiderio). Halun politiikka lähtee liikkeelle haluavasta naisyksilöstä itsestään ja hänen syvimmistä tarpeistaan, ei vallan määrittelemistä puitteista. 

90-luku on tuonut mukanaan myös keskustelun siitä, kuka tulee perimään feminismin historiallisten taistelujen tulokset maailmassa, jossa miehiset perinteiset arvot, kätkettyinä kapitalistisen markkinahuumeen näennäisdemokraattiseen demokraattisuuteen,  nostavat päätään uudenalaisin tavoin ja muodoin. Italialainen feminismi on irtautunut marxilaisista kategorioista yhteiskunnallisessa kartoituksessaan ja toiminnassaan, mutta se on pohjimmiltaan antikapitalistinen siinä määrin kuin se valvoo maapallon resurssien rajallisuuden kunnioittamista ja rauhanliikkeiden ja väkivallattoman politiikan kasvattamista. 

Nykyfeminismi Italiassa elää kielessä, sekä yksityisessä että poliittisessa kielenkäytössä. Se elää naisten rauhanliikkeissä ja "ruohonjuuridiplomatia"-toiminnassa: yhteistyössä afganistanilaisen RAWA-naisjärjestön, palestiinalaisten, israelilaisten, jugoslavialaisten ja turkkilaisten naisten kanssa. Näin toimivat Donne in Nero -ryhmät (Women in Black) kaikissa kaupungeissamme. 

Rauhantoiminnan ohella ovat aktiiveja "le storiche" – naiset, jotka tutkivat historiaa naisnäkökulmasta. Suurin osa heistä on lukion opettajia tai toimii yliopistoissa. Myös kouluissa on jo 80-luvulla kaikilla tasoilla kehitelty pedagogista teoriaa kriittistä didaktiikkaa varten. Sen mukaan sukupuolierilaisuuden tunnustaminen kehittää tyttöjen itsetuntoa ja tukee heitä tunnistamaan patriarkaaliset rakenteet jokapäiväisessä arkielämässä sekä arvostamaan omaa naiseuttaan muunakin kuin ihmiskunnan äitiyden ja hoivan välineenä. 
 

 TUULA HAAPIAINEN