Eteläeurooppalainen sukupuolijärjestelmä on totuttu mieltämään perustavasti erilaiseksi kuin pohjoismainen, ja italialaisella feminismillä on oma vahva erityislaatunsa verrattuna angloamerikkalaiseen feminismiin. Raijakoo on haastatellut näistä teemoista sähköpostitse Tuula Haapiaista, joka on lähtöisin Suomesta, mutta asunut suurimman osan elämästään Italiassa. Hän on valmistunut Salernon yliopistosta ja toimii kirjallisuushistorian ja yleisen historian opettajana valtiollisen ammattikoulun valokuvaajalinjalla.

Millainen vaikutelma sinulle on syntynyt italialaisesta sukupuolijärjestyksestä ja sukupuolikulttuurista verrattuna suomalaiseen?

En osaa arvioida hyvin suomalaista sukupuolijärjestystä. Kun menneinä  vuosina luin naistenlehtien kirjepalstoja, niin niissä naisten ongelmat näyttivät melko samanlaisilta, paitsi se, että suomalaisilla naisilla on ongelmia miestensä alkoholiongelmien hoidossa.

Virtuaalikontaktien pohjalta, keskustelulistoilla, on taas näyttänyt, että naiset keskustelevat miesten kanssa yrittäen mimesoitua miesten tyyliseen anonyymiin keskustelutyyliin. He välttävät "yhteisrintaman" luomista julkisuudessa, kun taas voivat kommunikoida keskenään  kuin "salaa" yksityisin viestein.

Pidän outona tuota, että naiset yrittävät olla ja elää kuin miehet, tasa-arvon nimissä. Aivan kuin miehet olisivat normaaliuden mitta, jota vain hiukan muuttaa naisille sopivammaksi. Tällaisen käsityksen olen  saanut. Toisaalta tuntuu, että miehet pelkäisivät naisia. En ole usein nähnyt todella tasavertaista suhtautumista sukupuolten välillä netissäkään -- tarkoitan sellaista rauhallista, toisiaan arvostavaa ilmapiiriä, jota odottaisi maassa, jossa naiset ovat joukolla mukana maan hallituksessakin. Mutta toki kokemukseni ovat hyvin rajallisia,  lähinnä virtuaalisia ja suomalaisen arkielämän ulkopuolella.

Ovatko sukupuolten epätasa-arvon ilmenemistavat erilaisia siellä kuin täällä? Mitkä ovat italialaisen kulttuurin hyviä puolia naisnäkökulmasta?

Se, mitä kutsutaan epätasa-arvoksi, liittyy lähinnä työhön ja työttömyyteen, ja siitä johtuvaan naisten taloudelliseen epäitsenäisyyteen. Tämä tarkoittaa riippuvuutta perheestä, sillä yhteiskunnalliset palvelut ovat vähissä Suomeen verrattuna.  Mutta se on myös yleensä nuorten miesten ongelma, ja yhä enemmän kaiken ikäisten, markkinoiden vapautuessa yritysten välisten kilpailun ja yrityskeskeisyyden myötä.

Naisten työllisyys on viime vuosikymmenien aikana parantunut, maa on modernisoitunut kaikin tavoin verrattuna siihen, mitä se oli vielä 60-luvulla, kun länsimainen fordistinen talouskasvu oli  lähtenyt juuri vauhtiin muissa maissa sekä mies- että naistyövoiman massiivisella käytöllä.

Tänään naiset täyttävät suuren osan yksityisen sektorin epätyypillisistä ja epävarmoista työpaikoista, kiitos työmarkkinoiden restrukturaatioprosessin. Naiset tyytyvät siihen mitä saavat, päästäkseen itsenäistymään perheistään, kun taas suurin osa nuorista miehistä jää mielellään perheen hoiviin siihen asti kunnes menevät naimisiin, varsinkin Etelä-Italiassa.

Maahanmuuttoliikkeen  keskeisimpiä ongelmia on naiskauppa, ja sitä hallitsevat kansainväliset mafiat.

Italian hyvinvointivaltio on puutteellinen verrattuna suomalaiseen palveluyhteiskuntaan. Se toimii kansalaisjärjestöjen  ja kunnallisten palvelujen yhteistyön varassa. Perheinstituutiolla on suuri merkitys taloudellisena yksikkönä ja hoiva- ja   terveyspalvelujen kompensoijana. Ja kuten aina kaikkialla, kun on reproduktiivisesta työstä kysymys, niin sen tekevät naiset, jos valtio ei toimi. Johtuneeko sitten tuosta se italialaisen naisnäkökulman torjuva asenne naiseuden määrittelyyn lähtien julkisesta vallasta ja sen jakamisesta miesten ja naisten kesken...

Hyvä puoli Italian feminismissä mielestäni on juuri se, että se ei määrittele naiseutta ja seksuaalisuutta sosiaalisin perustein; naiseudella on oma  perustuksensa  itsessään eikä olemassaolevassa sosiaalisessa systeemissä, vaikka naisten ja miesten roolit ovatkin muovautuneet pitkälti sen mukaan. Rooleja voidaan pitää ulkoisesti asetettuina sosiaalisina ehtoina, jotka ovat kuitenkin historiallisesti muokanneet myös naisten kokemustavat ja halut (esim. seksuaalisuuteen ja  julkiseen tilaan nähden) eri suuntiin kuin miesten, erottamatta niitä kuitenkaan jyrkän lopullisesti.

Nk. mieskulttuurin ja naiskulttuurin välillä on aina ollut  sukupuolikonflikti, erilaisiin tarpeisiin ja odotuksiin  liittyvä jännite...Feminismi on tunnistanut sen jatkuvana neuvotteluna, jolla säädellään sukupuolten keskinäistä  kanssakäymistä ja vuorovaikutusta, lähtien kriittisesti olemassa olevista tarpeista ja muutoksista.

Tämän jatkuvan neuvottelun vuoksi  en voi vetää selvää rajaa naiseuden ja mieheyden välille, ikään kuin olisi kysymys sukupuolisesta essentiasta. Sukupuolierityisyys elää kielessä, joka antaa nimen/t olemassaolon materiaalisuudelle ja symboliselle järjestelmälle naisnäkökulmasta.

Länsimaissa historiallisesti muodostunut ja sosiaalisin perustein jaettu valta on viimekädessä miesten valtaa, josta naisille annetaan osia "kiintiölahjoina". Uskoisin, että se sukupuolikonflikti, jonka elää suomalaisessa keskivertonettikeskusteluissa johtuu juuri tuosta: miesten kanssa kilpailevista, keinotekoisista, markkinavaatimuksilla asetetuista naisten oikeuksista työhön ja naisten oikeuksista hallita yhdessä miesten kanssa työn tuottamaa arvoa kilpailuyhteiskunnassa. Mutta kuinka moni nainen haluaa juuri tuota naiseutensa ja yksilöllisen subjektiivisuutensa täyttymykseksi?

Nähdäkseni myöhäispatriarkaaliset yhteiskunnat yrittävät siten saada aikaan (ihmis)oikeuksien kautta synteesiä  miehistä ja naisisista demokratian toiminnan  parantamiseksi  juridista tietä, (abstraktisti) liberaalimman yhteiskunnan puolesta. Mutta kaikkihan olemme liberaaleja niin pitkään kuin syvimpiin tarpeisiimme ja intresseihimme ei kosketa...joten tuohon ei ole paljoa  luottamista.

Millaisessa poliittisessa naistoiminnassa olet Italiassa ollut mukana?

Olen ollut mukana 1990-luvulla erilaisissa naisryhmissä,  filosofis-polittisissa, bioetiikkaan liityvissä ja myös  toiminnallisemmissa  naisryhmissä. Sitä ennen olin mukana Italian kommunistipuolueen toiminnassa ja näkymäni oli melko puhtaasti emansipatorinen ja muodolliseen tasa-arvoisuuteen perustuva. On kuitenkin myös totta, että Italiassa monet nuoret naiset, jotka eivät ole joutuneet taistelemaan aborttilakien yms. puolesta tässä maassa, eivät arvosta naiserityisyyttä ja feminismiä lainkaan, vaan pelkäävät sen segregaatioriskiä. Mutta juuri näillä hetkillä on syntymässä ympäri maata uusia nuorten naisten kollektiiveja, joissa tytöt haluavat työstää oman 1970-luvun feminismistä irrottautuvan liikkeen.

On myös huomattava, että oma näkökulmani rajoittuu pelkästään  heteronäkökulmaan. En enää kannata separatismia kuten alkuvaiheessa, lähestyttyäni  feminististä toimintaa 1980-luvun lopulla.

Suomalaisessa feminismissä liberaaleilla tasa-arvoihanteilla on vahva asema eikä sukupuolieroa tai seksuaalisuutta juuri korosteta. Onko italialainen feminismi hyvin erilaista?

Tunnen italialaisen femininismin hyvin tärkeäksi juuri siksi, että se ei  lähde vallasta ja valtataistelusta. Se lähtee subjektista itsestään, hänen naiseudestaan ja miten sen yksilö itse kokee. Tämä "partire da sé" naiserityisyydessään välittää yksilön ja maailman suhdetta, sekä naisen  suhdetta omaan naiseuteensa so. itseyteensä, maailmaan ja politiikkaan kohdistuviin haluihinsa. Puhummekin "halun politiikasta", kun puhumme naispolitiikasta, ja siihen liittyy yhtä lailla talous, työ, seksuaalisuus kuin virallinen politiikkakin kaikkine edustuselimineen ja neuvottelu eri  instanssien kanssa. Edustavuuden käsite on kuitenkin kyseenalaistettu naissukupuolen sisäisen erilaisuuden ja moninaisuuden takia.

"Halun politiikka" ei muuta, nyt ja tässä, olemassaolevaa valtasysteemiä ja olotiloja, sillä tiedämme, että maailma ei toimi niin, vaikka poliitikot niin uskottelevat vaalikampanjoissaan. Halun politiikka luo arvoja ja uutta maailmanjärjestystä naisten välisten suhteiden ja ad hoc -liittoutumien kautta ja uudistamalla sukupuolten välisen neuvottelun muodot.

Naistietoisuus pyrkii omaan autonomiaan vallan erilaisten muotojen suhteen. Toisaalta nousee kysymys: miten voisikaan kommunikoida valtatasolla jostain sellaisesta, joka hyvin monelle naiselle on läheisesti sitoutunutta omaan   kokemusmaailmaan ja omaan henkilökohtaiseen elämänhistoriaan? Sitähän feminismi ja sukupuolinen erityisyys  ensikädessä on.

Naispolitiikkamme on sellaisen uuden politiikan luomista, jossa yhteiskunnallinen antagonismi ei kohdistu yksittäisiin miehiin, vaan miehisin voimin ja ajatuksin rakennettuun myöhäispatriarkaaliseen valtasysteemiin, joka sekoittaa viriilisyyden kilpailuun, voimankäyttöön ja irrationaaliseen resurssien tuhlaukseen markkinavoimien kasvattamista varten.  Feminismimme elää kielessä, koska se tähtää uuden symbolisen järjestelmän luomiseen. Sen ensimmäinen piirre on antikapitalismi, sillä  se näkee pohjimmaisena periaatteena materiaalisen rajallisuuden käsitteen. Maapallon resurssit ovat rajallisia, kuten oma naisruumiimmekin omassa biologisessa kyvyssään luoda uutta elämää. Naisruumis muistuttaa meitä tästä jatkuvasti, ja siksi materialisuutemme elää lähinnä tässä "ajattelevassa ruumiissa", josta emme pääse karkuun, kuten emme pääse karkuun myöskään maapallolta ja sen rajoitusten asettamista kasvun ehdoista. Mutta se että naisruumiis kielletään, kuten tekee valtiofeminismi tasa-arvonäkymällään, ei vapauta meitä omasta lopullisuudestamme. Se vain muistuttaa meitä siitä miehisestä symboliköyhyydestä, jolla naiset on historiallisesti määritelty, äiti--huora--neitsyt vaihtoehdoilla. Tätä kulttuuria pidetään vieläkin yllä, ja sitä ylläpitävät osittain myös naiset, eivät vain miehet. Siihen kuuluvat roolit, jotka pyrkivat tasa-arvon määräämään  komplementaarisuuteen yhteiskunnassa, eivät miehiseen ja naiselliseen  erityisyyteen lähtien nollapisteestä suhteessa olemassaolevaan sukupuolijärjestelmään, jonka länsimainen tuotantomalli ja siihen liittyvä kulttuuritraditio on kasvattanut ja joka viime vuosien aikoina on tullut yhä militaristisemmaksi luonteeltaan.