logo_tahan

 
 
 

Feministinen mielipide- ja kulttuurilehti 
#7


 




 






Naisisista traumoista kaunokirjallisesti


-Hajanaisia ajatuksia Bereniken hiuksia ja Rouva Sartorista lukiessa
 

Pirkko Lindbergin Bereniken hiukset (Kääntöpiiri 2001, alkuteos Berenikes hår 2000) koostuu mielisairaalaan suljetun kertojan, Berenike Kroppin, lääkärilleen osoittamista “vihkoista“. Niissä hän kertoo itsestään ja maailmasta. 

Bereniken hiuksissa on toisaalta Lindbergin Saaliin (suom. Otava 1990) psykologista tarkkuutta ja toisaalta Candidan (suom. Like 1998) ironista keveyttä ja kielellistä riehakkuutta --  ja tämä kaikki on hämmästyttävän hyvin säilynyt suomennoksessakin.  Tyylissä tapahtuu vähittäinen mutta selkeä muutos kirjan kuluessa. Alussa teksti tekee vaikutuksen intiimin autenttisuuden vaikutelmalla: se tuntuu kuvaavan uskottavasti  päähenkilönsä kokemusmaailmaa. Loppua kohti kertojan yhteenkietoutuneet muistot ja fantasiat kuitenkin laajenevat allegoriaksi, jossa on niin voimakas ja jäsentynyt yhteiskunnallinen ja kulttuurikriittinen vire, että mahdollisuus lukea tekstiä jonkinlaisena kertojaminän alitajunnan suoraan tuottamana yksityisenä fantasiana lähes katoaa. Lindberg onnistuu kuitenkin yllättävän pitkälle kuljettamaan näitä tasoja rinnakkain ja toisiinsa limittyvinä.

Bereniken hiukset on molemmissa muodoissaan -- intiiminä tunnustuksena ja yhteiskunnallisena allegoriana -- sikäli korosteisesti naiskirjallisuutta, että se käsittelee klassisista klassisimpia naiserityisiä teemoja: ruumiinkuvakysymyksiä, seksuaalisia traumoja, ihmissuhdesuuntautuneisuutta ja -riippuvuutta. Bereniken hiukset tekee psykologisesti ymmärrettäväksi sitä, miten ja miksi nainen oikeastaan tulee vietellyiksi mukaan niihin peleihin, joista lopulta seuraa lähinnä kärsimystä -- ts. luomaan identiteettiään korostetusti rakkauden, seksin ja ruumiin kautta. Mistään yksioikoisesta mukautumisesta ulkopuolisiin odotuksiin ei tässä ainakaan Berenikelle ole kyse: hän kieltää niin ympäristöltään kuin itseltäänkin nämä häpeällisen naisiset halutuksi ja rakastetuksi tulemisen tarpeet yrittämättäkään kovin vakavissaan sovittaa niitä yhteen muiden haaveidensa ja kunnianhimoisten tavoitteidensa kanssa. Niinpä ne voivatkin tuon torjunnan takana säilyä kaikkein kliseisimmissä muodoissaan: äkillisen puuskittaisesti Berenike vakuuttelee tohtorille äärimmäistä vaatimattomuuttaan ja naisellisuuttaan, sitä miten kunniallisen seksuaalimoraalin oikeastaan on sisäistänyt ja miten normaalia perhe-elämää oikeastaan tahtoisi elää. Bereniken puhe on täynnä räikeitä ristiriitoja -- se kun heijastelee vaihetta, jolloin defenssimekanismit rakoilevat ja kaikenlaista torjuttua purskahtelee esiin. Silti toisella tasolla, sillä joka tulee esiin enemmänkin sanotun muodossa kuin sen sisällöissä, Berenike hahmottuu yhtenäiseksi ja eheäksi subjektiksi: hän on ensi sijassa älykäs ja itseensä älyllisesti uskova, monitasoista (itse-)ironista ja etäännyttävää monologia tuottava nuori nainen.

Lukijanaan olevalle tohtorille Berenike kyllä kovasti vakuuttaa rakastaneensa, ihailleensa ja arvostaneensa Leo Frimania, hänet jättänyttä miestä -- mutta toisaalta Berenikeltä vähän väliä lipsahtaa tekstiinsä sellaisia konkreettisia yksityiskohtia, joiden perusteella tässä ”pörssihaiksi hurahtaneessa insinöörissä” on tuskin ollut muuta ihailtavaa tai haluttavaa kuin tämän raha ja valta. Kaikkea aineetonta ja henkistä itseoikeutetusti edustanutta isäänsä Berenike puolestaan lapsena rakasti ja jumaloi -- mutta kaiken kerrotun valossa vain, koska tällä oli ilmeinen henkinen yliote hänen äitiinsä. Ihailu ja arvostus jää molemmissa tapauksissa korosteisen päälleliimatuksi -- se on lähinnä äidin isään kohdistaman (tai yleisemmin: Naisen Mieheen kohdistaman) rakkauden tiedostamatonta mimeettistä jäljittelyä. Tämä kaikki tarttuu Berenikeen aktiivisesta ja tietoisesta vastarinnasta huolimatta. 

Asetelma, jonka pohjalta Bereniken sisäistä todellisuutta lähdetään kuvaamaan on sinänsä poikkeuksellisen lupaava juuri sukupuolijärjestyksen psykologisen pakottavuuden ongelmaan tarttumisen kannalta. Lindberg kumoaa useimmat yritykset tulkita Berenikeä yksittäistapauksena, jonka ongelmilla olisi jokin keskus tai syy tämän erityisessä henkilöhistoriassa. Lukijahan ei oikeastaan saa mitään luotettavaa tietoa Bereniken elämästä: pelisääntöihin kuuluu, että hänen on tyytyminen Bereniken sanaan. Koska selväksi kuitenkin tehdään, että Bereniken puhe on epäluotettavaa -- hullun puhetta -- lukija ei voi myöskään naiivisti olettaa Bereniken puhuvan totta. Pikemminkin rajautuminen Bereniken näkökulmaan vaatii lukijaa sulkeistamaan irrelevantteina kaikki pohdinnat totuudesta: siitä, onko päähenkilöllä ehkä jollain tapaa “vääristynyt minäkuva“ tai virheellinen todellisuuskäsitys. Lopultahan Bereniken kokemusmaailmaa ymmärtääkseen ei tunnu tarpeelliselta tietää, onko hänen kertomallaan vastineensa jossakin “todellisuudessa“ vai onko kyse fantasioista ja hallusinaatioista. Kaikki on totta hänelle, ja se on samalla pelottavan uskottava todellisuus. Lukijalle jää vain yksi mahdollisuus saada tekstistä mitään irti: antaa itsensä samastua Berenikeen. 

Kirjan erityislaatu ja erityiset mahdollisuudet naiskirjana ovat ehkä juuri tässä peruskehyksessä, minkä vuoksi on sääli, ettei Lindberg tuki lukijaltaan aivan kaikkia mahdollisuuksia alkaa psykologisoida päähenkilöä ja selittää tämän “kohtaloa“ joillakin yksilöllisillä kokemuksilla. Erityisesti Lindberg johdattaa tulkitsemaan mahdollisena “alkuperäisenä traumana“ ja kaiken keskuksena sitä, että Berenike on tullut jätetyksi: Bereniken isä on jättänyt perheen, kun Berenike on ollut lapsi, myöhemmin hänet jättää sulhanen Leo Friman -- hääaamuna, juuri kun Berenike oli päättänyt alkaa tätä (kaikesta huolimatta) rakastaa.

Traumakeskeinen psykokultuurimme toki ohjaa tulkitsemaan ja luomaan  identitteettiä yksilölliseen henkilöhistoriaan kuuluvien poikkeustapahtumien kautta -- ja myös projisoimaan niihin sen ahdistusta aiheuttavan, joka hienovaraisemmissa muodoissa tulee arjessa esiin kaikkialla. Se, että teksti kuvaa tällaisen kehyksen kautta suodattunutta kokemusmaailmaa sellaisena kuin se on, ei tietenkään tee siitä kaunokirjallisuutena huonoa. Silti on epäselvää voiko tällainen teksti – todennäköisestä terapeuttisesta arvostaan huolimatta -- laajentaa lukijansa itseymmärrystä millään poliittisesti merkityksellisellä tavalla. Ehkä näin tapahtuu pikemminkin silloin, kun Lindbergin tavoin kuvataan sitä hetkeä, jolloin normaalia toimintakykyisyyttä ylläpitävät suojaukset romahtavat ja kaikki epätoivoiset neuroottiset takertumamme, rationalisointimme ja projektiomme tulevat näkyviksi -- hetkeä, jolloin paljastuu se, mikä peittäessään todellisuuden hajanaisuuden pitää meidät “terveinä“ja eheinä. 

Emme me tarvitse kaunokirjallisuutta kertomaan subjektiivisesta kokemuksellisesta todellisuudestamme, vaan kyseenalaistamaan sen -- silloinkin, kun houkuttelevinta olisi pitää kiinni niistä arkiajattelun mukaisista tulkinnoista, jotka sentään vakuuttavat etteivät ongelmamme ole kenen tahansa naisen ongelmia, vaan että niissä on jotain  ehdottoman “yksilöllistä“ tai “omaa“ tai “ainutkertaista“. Lindberg jättää ehkä turhankin armeliaasti tekstiin sellaisia tulkinnallisia oljenkorsia, joihin tukeutuen voimme selittää pois sitä, mikä Bereniken kokemuksissa on yleispätevää. Ehkä Berenike on todella tullut poikkeuksellisen kurjalla tavalla jätetyksi? Ehkä Berenike todella on sattunut syntymään ruumiiseen, joka on poikkeuksellisen kaukana naisruumiille kulttuurissamme asetettavista ihanteista? Tilan jättäminen tällaisille tulkinnoille laimentaa kirjan asetelmien poliittista tehoa -- erityisesti jos ne yksilölliset traumat, joihin vihjaillaan, ovat insestin tai vanhempien avioeron kaltaisia klassisia teemoja, joista jokaisella keittiöpsykologilla on omat vakaat näkemyksensä.

Se, ettei lukija voi kuvitella tietävänsä, mitä Bereniken lapsuudessa on “oikeasti“ tapahtunut, millainen suhde Berenikellä “oikeasti“ on ollut Leo Frimaniin tai onko Berenike “oikeasti“ erityisen lihava vai ei, pakottaa tämän huomaamaan miten vähän merkitystä näillä kysymyksillä on. Ehkä naiseuden syvin tragedia onkin siinä, ettei haavoittuvuuteen edes  tarvita mitään identifioitavissa olevaa traumaa: miestä, joka jättäisi tai ruumista, joka ei mahtuisi vallitsevan estetiikan mukaisiin normeihin? Kun on sisäistänyt tietynlaisen itse- ja maailmasuhteen, on niin riippuvainen ja suhdesuuntautunut, että kokee tulevansa hylätyksi lähes ulkoisista olosuhteista riippumatta: mikään määrä rakkautta ei ole riittävästi eikä mikään suhde sellainen, ettei voisi kokea tulleensa laiminlyödyksi. Samoin jo pelkkä normaali naiseksi sosiaalistuminen riittää aiheuttamaan sen, ettei subjektiivinen ruumiinkuva välttämättä korreloi yhtään mitenkään ympäristön palautteen kanssa. 

Lukija vietellään (tahtomattaankin) samastumaan hulluun Berenikeen --  ja jollei hän tähän samastu, hän tuskin jaksaa lukea koko kirjaa. Berenike puolestaan samastuu (ajatustensa alkukankeuden jälkeen) psykoottisissa hallusinaatioissaan lopulta kaikkiin länsimaisen kulttuurin myyttisiin naiskuviin. Hän tekee matkan Oblivioniin, vaeltaa fantasioissaan patriarkaalisen sukupuolijärjestyksen sisällä naispositiosta toiseen – vain löytääkseen jokaisessa roolissa omat tutut ongelmansa.  Lindberg vyöryttää lukijan silmien eteen valtavan määrän sukupuolitettuja asetelmia, ja paikoin niiden kuvailu on kaikessa räikeydessään ja osoittelevuudessaan lähinnä turruttavaa  -- kaikenlaiset päättömät huorat ja näiden muoviset kopiot kun eivät hahmoina kovin tuoreita ole. Kuvatessaan naisten suhdetta naisiin Lindberg kuitenkin käyttää hätkähdyttävämpiä ja oivaltavampia symbolisia asetelmia kuin miesten ja naisten välisten asetelmien rakentelussa. Hän rakentaa kaksi naisten välisen solidaarisuuden hajoamisen (tai pikemminkin sen syntymättä jäämisen) mytologista alkunäyttämöä. Toinen näistä on kuvaus Bereniken kaksossisaresta Nora Mortalesta, joka on kuollut jo ennen syntymäänsä ja löytyy puolikehittyneenä sikiönä teini-ikäisen Bereniken ruumiin sisältä -- selittäen tämän viivästyneet kuukautiset. Toinen on kohtaus, jossa Berenike ja hänen ystävänsä Dafne -- Bereniken sanoin “kylmä, selkeä ja asiallinen“-- salaliittoutuvat naisellisen haavoittuvuuden ruumiillistumaa, Dafnen enkelikiharaista serkkua vastaan. Petos johtaa tytön kuolemaan, mutta koska Berenike ja Dafne eivät saa siitä rangaistusta, heidän on kiellettävä syyllisyys itseltäänkin -- missä Dafne onnistuu mutta Berenike ei. Tämäkin asetelma kuvataan intensiivisyydellä, joka antaa sille psykoanalyyttisesti tulkittuna jonkinlaisen “kantanäyn“ statuksen, kuviteltunakin se on psykologisesti perustava ja tosi. Keksityllä ja “todellisella“ muistolla ei muutoinkaan ole juuri eroa-- kuten Berenike itsekin arvelee -- eikä yksityisesti keksittyä kuvaa voi erottaa kollektiivisista kuvista. Muisti valitsee muistetttavaksi kaiken konkreettisen joukosta sen, millä on symbolistakin arvoa. 
 


  ***


Elke Schmitterin Rouva Sartoris (Otava 2002, suom. Tiina Hakala) on myös tietynlainen tutkielma naiseuden traumoista. Pintapuolisesti tarkastellen sen teemoissa on paljon samaa kuin Bereniken hiuksissa. Myös siinä nainen, kertojaminä, ajelehtii jätetyksi tulemista seuranneen hermoromahduksen jälkeisessä tilassa.  Kertoja on tosin parikymmentä vuotta vanhempi ja naimisissa, eikä rouva Sartoriksen hermoromahdus johda sairaalaan saakka: hän vain menettää elämänhalunsa tavalla, jota nykyään on tapana masennukseksikin kutsua, mistä syystä hänelle ehdotetaan hiukan terapiaa ja pillereitä. 

Kaunokirjallisesti näissä kahdessa kirjassa ei silti ole juuri mitään yhteistä. Siinä missä Lindberg jättää rohkeasti kaiken sen varaan, että lukija samastuu itsereflektiiviseen ja –ironiseen Berenikeen, Schmitter puolestaan pelaa varman päälle valiten etäännyttävämmän kuvaustavan: hän kutsuu lukijansa analysoimaan, moralisoimaan ja psykologisoimaan elämänsä tapahtumia yksioikoisen lakonisesti raportoivaa päähenkilöä. 

Jo otsikko tekee selväksi, että Schmitter tahtoo peilata Sartoristaan Rouva Bovaryyn. Tämä nykyaikaistettu ja inhorealisoitu Bovary-muunnelma ei onneksi kerro turhautuneesta kotirouvasta tai perheelleen omistautuneesta tunnollisesta uhrautujaäidistä. Näitä naisisia roolejahan me jo olemme oppineet ajattelemaan naisen elämänpiiriä rajoittaviksi, joten kuvaus kotirouvasta naiivina, sisällyksetöntä elämää viettävänä ihmissuhderiippuvaisena luuserina tuskin muuta kuin vahvistaisi näitä ennakko-oletuksia. Schmitter kuitenkin vihjaa kiusallisella tavalla mahdollisuuteen, jonka pohjoismaisessa työn ja perhe-elämän onnistuneesti yhteensovittaneet järkevät naiset omahyväisessä emansipoituneisuuden illuusiossaan mieluimmin unohtaisivat: paljo puuhastelu ei välttämättä takaa kokemusta elämän mielekkyydestä. Rouva Sartoriksella nimittäin on sekä työ että perhe-elämä, mutta työ on tunnetasolla sivuseikka, kuten lapsi ja mieskin. Tyttömäisen viattomasti Sartoris lataa suuria odotuksia suhteeseensa salaisen rakastajan kanssa, jolle lukija alusta asti ymmärtää kaiken olevan pelkkää harmitonta huvia. Tilanteessa, jossa rakastaja pettää ja jättää Sartoriksen, tälle on täysin yhdentekevää, että ympärillä on keski-ikäisen keskiluokkaisen elämän kehykset ja arki aviomiehineen ja teini-ikäisine tyttärineen. Sartoriksen koko maailma romahtaa aivan yhtä odottamatta ja totaalisesti kuin aiemmin nuoruuden ensirakkautta seuranneessa pettymyksessä. 

Sartoris -- Bereniken tavoin-- identifioituu seksuaalisuutensa sekä romanttisen rakkauden ja rakkaudettomuuden kautta ja asettaa onnensa riippuvaksi (miehen) rakkaudesta. Berenike pitää tätä itsessään havaitsemaansa riippuvuutta (miesten) rakkauden tavoittelusta ongelmana ja tahtoo torjua sen -- onhan hän niin paljon muutakin: älyllisesti kunnianhimoinen nainen, jonka pitäisi päästä “maailmankuuluksi arkeologiksi koulutustaan vastaaviin tehtäviin“. Sartoris ei lainkaan käy tämänkaltaisia sisäisiä kamppailuja. Hän ottaa vakavasti ja kirjaimellisesti seksuaalisvetoisen romanttisen rakkauden ihanteen elämänsä ainoaksi merkitykselliseksi asiaksi – jolloin tulevat näkyviin kyseisen ihanteen sisäiset ristiriitaisuudet ja määritelmänomainen saavuttamattomuus. 

Vaikka Rouva Sartoris onnistuu herättämään joitain kiinnostavia kysymyksiä feminiinisistä psykopatologioista, sitä ei silti voi hyvällä tahdollakaan lukea mitenkään feministisesti motivoituneena teoksena -- jollainen Bereniken hiukset kaikessa intensiivisyydessään epäilemättä on. Schmitter kirjoittaa ensi sijassa myyvää kirjaa suurelle yleisölle -- ja silloin on varminta turvautua kliseisiin. Schmitterin voi jopa tulkita uusintavan stereotypiaa naisen aggressioista ja väkivaltaisuudesta seksuaalisen turhautumisen oireina. Toisaalta on kyllä epävarmaa, onko Sartoriksen tapauksessa tietoisessa tappamisessa  edes kyse mistään ”kostosta” saati ”aggressioista”. Pikemminkin tällainen toiminnallisuus on vain luonteva osa Sartoriksen kaikkien unelmien lopullista kuoliniskua seurannutta uutta mutkatonta elämänasennetta -- tuota kaikesta asioiden turhasta (feminiinisestä) vatvonnasta puhdistettua mentaliteettia, jota kirjan lakoninen kielikin heijastaa. Rouva Sartorishan on jo ajat sitten tottunut suhtautumaan valtaosaan elämästään pelkkänä tyhjänä rituaalimaisena jäljittelynä, eikä hänelle ole aiemmissakaan elämänvaiheissa ollut mikään ongelma osallistua näihin rituaaleihin – ainoastaan muiden ihmisten liian vakava ja antaumuksellinen suhtautuminen näihin kaikkiin toisarvoisiin asioihin on ajoittain herättänyt hänessä vilpitöntä vihaa tai inhoa. 

Kertojaäänenä Sartoris on toki hullu -- mutta Berenikeen verrattuna aavemaisen tasapainoisesti ja järkevästi. Hän vain lisää defenssejä, linnoittautuu niiden taakse, vaihtaa neuroosinsa toisiin ja on tietämätön tilastaan. Lamautunut Berenike sairaalasänkynsä lakanahaudan pohjalla vaikuttaisi sen sijaan kaikkine harhoineen ja fobioineenkin olevan keskellä tervehtymisprosessia ja jonkin uuden syntyä -- utelias ja odottava. Ja mikä tärkeintä: Lindberg luo vaikutelman, että feministiseen tiedostamisprosessiin rinnastuvan puhdistavan psykoosinsa jälkeen Berenike ei suinkaan ihannetapauksessa ole ”yhtä terve” kuin ennen sairastumistaan, vaan pikemminkin paljon terveempi: vapautunut  normaaliuden ihannoinnista ja kykenevä tunnistamaan poliittiset ongelmat poliittisiksi.
 
 
 

KAISA LUOMA
kaisa.luoma@uta.fi