Yllättyisitkö Sinä, jollei tässä Raijakoossa mitenkään viitattaisi tiistain 11.9. tapahtumiin? Mahdollisesti, sillä viime viikkoina niitä koskevan puheen tuottaminen eri yhteyksissä on ollut eräänlainen universaali  kansalaisvelvollisuus. Toisaalta tänne syrjäiseen Suomeenkin saakka on ulottunut hämmästyttävän tiukka pc-normisto joka säätelee sitä, miten tästä tapahtumasta tulee puhua -- ja niinpä julkinen puhe onkin ollut paitsi runsasta myös sangen toisteista. 

Tärkein normeista on ollut se, ettei puhujan ”terrori-iskut” moraalisesti tuomitseva kanta saa jäädä epäselväksi. Tästä syystä tapahtumien yhteiskunnallisen, kulttuurisen ja poliittisen taustan pohdinta on käytännössä ollut vaikeaa -- se kun on keskustelun korrektiuden vartijoiden mukaan aina vaarassa sekoittua ”terrori-iskujen” ymmärtämiseen ja sitä kautta niiden hyväksymiseen. Kuten muistamme, Satu Hassi erehtyi tätä taustaa pohtimaan ja joutui pohtimistaan myös julkisesti katumaan. Katumisensa yhteydessä hän tosin muistutti meitä siitä itsestäänselvyydestä, että ilman tapahtumien sosiaalisen ja yhteiskunnallisen taustan analyysiä voidaan päätyä (toimimattomuuden lisäksi) vain yhdenlaisiin poliittisiin vastatoimiin: 

Joudumme ojasta allikkoon, jos yritykset analysoida terrorismin syitä leimataan terrorismin tukemiseksi. Terrorismin torjumiseen eivät nimittäin riitä poliisin, armeijan ja tiedustelupalvelujen toimet. On pystyttävä puuttumaan niihin syihin, jotka luovat kasvualustaa terrorismille.

Mitä sitten teimme tässä paradoksaalisessa tilanteessa, jossa ”terrori-iskut” oli merkitty joksikin mistä on puhuttava, mutta jossa niistä toisaalta ei saanut lainkaan vapaasti puhua mitä tahansa? No, tietenkin pääasiassa pohdimme tapahtunutta tuttuun tapaan ”puhtaan taloudellisesti” tai ”puhtaan sotilasteknisesti” -- mutta ainakin minun huomiotani julkisessa keskustelussa kiinnitti erityisesti se, että tällä kertaa näiden lajityyppien rinnalla eli myös kolmas hyväksytty puheen tyyli: omien subjektiivisten tunteiden tunnustaminen. Julkinen ”pehmeä” tunnepuhe on ollut leimallista viime viikoille -- ja aivan erityisesti meitä kannustettiin siihen heti iskujen jälkeen, kun kaikkialla järjestettiin ”hiljaisia hetkiä” ja kerrottiin iskuista järkyttyneille tarjottavasta kriisiterapiasta omine auttavine puhelimineen. Kun julkiseen tunnepuheeseen nyt kerrankin oli annettu oikeus, naiset ja muut pehmoiksi leimautumista pelkäämättömät saattoivat analysoida monitahoisesti omaa suruaan, pelkoaan tai hämmennystään -- vähän kuin prinsessa Dianan kuollessa. Lisäksi meillä oli tietyt ”viralliset” kollektiiviset perustunteet, joita tunnustaakseen ei ole tarvinnut osata monisyistäkään tunnetunnustuskielipeliä: aina saattoi tunnustaa olevansa  järkyttynyt ja yllättynyt. Nämä tunteet voi tunnustaa raavas mieskin, ja ne olivat koko spektaakkelin ydin: ne olivat koko maailman yhteiset tunteet.

Tunnustankin nyt heti alkuun, että minä kyllä tipahdin heti tämän yhteisyyden ulkopuolelle: en ole ollut lainkaan järkyttynyt tai yllättynyt siitä, mitä 11.9. tapahtui. Vaikka toki olenkin huolestunut siitä, mitä poliittisia ratkaisuja tapahtuneella mahdollisesti päädytään (ja on jo päädyttykin) oikeuttamaan, ei koetun mediaspektaakkelin (ja kyseisen mediaspektaakkelin poliittisten seurausten) takainen ”tapahtuma sinänsä”, tuo ”inhimillinen tragedia” tuhansine ”viattomien uhrien” kuolemisineen sinänsä järkyttänyt minua lainkaan. Olisi valheellista väittää niin: olenhan  jo kauan sitten ehtinyt turtua siihen tietoon, että muutama tuhatta viatonta ihmistä aina silloin tällöin jossain tapetaan -- ja verrattuna aidsiin ja nälänhätiin äkkikuolema keskellä länsimaista turvallisuusilluusiota on sentään melko miellyttävä tapa kuolla. Iskussa ei myöskään ollut mitään yllättävää -- pikemminkin minua vähän väliä ihmetyttää se, miten suurelta osin maailmanjärjestys kaikesta epäoikeudenmukaisuudestaan huolimatta pysyy jotakuinkin pystyssä ja saa alistetut ja marginalisoidutkin ihmisryhmät uskomaan omaan legitimiteettiinsä. Vain poliittisesti hyvin naiivi ihminen voisi olla vilpittömästi yllättyneempi siitä, että tällaista sattuu kuin siitä, miten vähän tällaista sattuu. Ainoa, mistä tuon nyt melodramatisoiden jo ”mustaksi tiistaiksikin” nimetyn päivän jälkeen vilpittömästi olin yllättynyt, olikin se, että ihmiset yhtäkkiä aivan julkisesti alkoivat  vuolaasti joukkotunnustaa omaa poliittista naiiviuttaan tekemällä suuren numeron omasta yllättyneisyydestään (muistattehan nämä ”Oli vaikea uskoa, että se todellakin oli totta eikä elokuvaa”- tyyppiset diskurssit, joita media pullisteli pitkän aikaa).

Suhteessa Amerikan ulkopuoliseen maailmaan tynnyrissä elävien amerikkalaisten yllättyneisyyden saattaa miltei uskoa vilpittömäksikin, mutta eurooppalaisten kohdalla vastaavaa käytöstä jää hämmästelemään: onko poliittisesta naiiviudesta ehkä tehty jonkinlainen moraalinen hyve tai ainakin yksilöllistä moraalista vastuuta lieventävä asianhaara? Oman moraalikäsitykseni mukaan se ei sitä ole -- päinvastoin -- ja koska en myöskään usko laadulliseen eroon suoran ja epäsuoran tai aktiivisen ja passiivisen tappamisen välillä, en todellakaan mielestäni voisi mennä ”moraalisesti tuomitsemaan” tehtyjä terrori-iskuja -- en ainakaan siinä mielessä, jossa useimmat tätä ilmaisua viljevät moraalisen tuomitsemisen ymmärtänevät. 
 
 

Niin tarkasti kuin julkisessa keskustelussa onkin valvottu esitettyjen puheaktien poliittista korrektiutta ja rangaistu kaikkia siitä poikkeamisia moraalisella paheksunnalla, tämä valvonta on koskenut nimenomaan tunnetunnustuksia. Tärkeintä oli, että kaikki varmasti olivat järkyttyneitä ja yllättyneitä -– niin yllättyneitä, että eivät voisi kuvitellakaan löytävänsä selitystä tapahtuneelle mistään muualta kuin jonkin fanaattisen poikkeusyksilön kieroutuneesta mielestä. Paljon liberaalimpia on oltu sen suhteen mitä kukakin nyt sitten konkreettisesti esittää tehtäväksi. Vaikka valta-asemaan toki heti pääsikin amerikkalaismielinen, ”kostoon” ja ”terroristien kuriin panemiseen” suuntautunut poliisimentaliteetti, ei siihen kriittisesti suhtautuvia ääniä silti ole suoranaisesti yritettykään tukahduttaa. Strategia on ollut paljon ovelampi: johdattelemalla toisinajattelijat perustelemaan omia poliittisia näkemyksiään johonkin muuhun kuin avoimen kontekstisidonnaisiin valta-analyyseihin vedoten saatiin vastaäänet kanavoitua epäpoliittiseksi, jäykän moralistiseksi pasifismiksi. Se, että ”virallisen linjan” kriitikotkin marssitettiin tunnustamaan kaavan mukaan, että terrori-iskun tekijöiden väkivalta on toki heistäkin järkyttävää, yllättävää ja sinänsä moraalisesti tuomittavaa, saattaa näyttää tyhjältä ja harmittomalta eleeltä -- eihän tällaisesta yleisluontoisesta periaatteellisesta tuomiosta nimittäin voida johtaa mitään ohjetta koskien sitä, miten nyt sitten tulisi toimia. Silti juuri leimaamalla tiettyjen poliittisten linjausten sijaan sopimattomiksi tietynlaiset (= ”ymmärtävää” yhteiskunnallista analyysiä edellyttävät) perustelut näille linjauksille meidät houkuteltiin käsitteellistämään kriittisyytemme ”kostoiskuja” kohtaan vain yhdeksi yleisempien kristillis-humanististen väkivallattomuusihanteiden ilmenemismuodoksi ja ajattelemaan väkivallattomuutta sellaisena kategorisena moraaliperiaatteena, jota tulee noudattaa kaikesta tilannekohtaisesta poliitisesta tarkoituksenmukaisuusharkinnasta riippumatta. Jos siis meneillään olevia kostotoimia ei pidäkään oikeana ratkaisuna, tämän näkemyksen tulee ainakin perustua siihen yleislinjaukseen, ettei koskaan ole oikeutettua vastata väkivaltaan väkivallalla. Tietyn poliittisen kontekstisidonnaisen valinnan sijaan ”hyväksytty toisinajattelija” puolustaa jotakin universaalia absoluuttista periaatetta: sitä, ettei yhtään viatonta siviiliä saa uhrata riippumatta siitä, mitä tällaisella uhraamisella mahdollisesti saavutetaan tai sitä ettei väkivalta koskaan oikeuta vastaväkivaltaan.

Ainakin meillä täällä Euroopassa on siis saanut kannattaa ”sotaa terrorismia vastaan” tai vastustaa sitä, on saanut vaatia ”kostoa” tai siitä pidättäytymistä, on saanut ehdottaa rasistisesti diskriminoivien käytäntöjen sallimista ja kansalaisvapauksien rajoittamista turvatoimien kiristämisen varjolla tai sitten vastustaa tällaisia toimia -- kunhan vain tekee sen aidon järkytyksen vallassa ja joihinkin kaiken tilannekohtaisen poliittisen harkinnan ylittäviin yleisiin moraaliperiaatteisiin uskoen.

”Väärien” poliittisten mielipiteiden kannattamisen sijaan anteeksiantamattomana on pidetty ”väärien” tunteiden tuntemista -- eikä tällöin tietenkään tarkoiteta mitä tahansa tunteita mediaspektaakkelin toimijoita ja diskursseja kohtaan, vaan tunteita suhteessa itse tapahtumaan, tuohon mediaryöpytyksen takaiseen ja oletetusti siitä riippumatta olemassaolevaan ”todelliseen”inhimilliseen tragediaan. Vääristä tunteista on voinut jäädä kiinni vaikuttamalla puutteellisesti yllättyneeltä (osoittamalla näkevänsä tapahtuneen yhteydet yhteiskunnalliseen taustaansa) tai puutteellisesti järkyttyneeltä (vaikkapa irvailemalla uhrien muistoksi järjestettyjen hiljaisten hetkien kustannuksella). Helsingin Sanomien Nyt-liitteen NytTen erehtyi kommentoimaan iskuja kevyesti vitsaillen, mutta paheksuvan lukijapalautteen määrä pakotti anteeksipyyntöön seuraavalla viikolla, jolloin Nyt kertoi, etteivät julkaistut kommentit ”kyynisyydessään millään tavoin heijasta toimituksen mielialoja”, vaan että ”toimitus on surullinen ja järkyttynyt Yhdysvaltain tragediasta”. Jopa ”toimitus” tahtoi  siis vakuuttaa olevansa hyvä ja kunniallinen subjekti omine asianmukaisine tunteineen. 

Tunnepuhe on perinteisesti totuttu näkemään naisisena lajityyppinä, joten tällaista viime viikkoina koetun kaltaista julkista tunnetunnustusryöpytystä voi kaiketi pitää ”feminiinisenä” sanan jossain merkityksessä. Ehkä juuri luomalla tilaa tunnepuheelle sitoutettiin naisetkin osaksi keskustelua: tarjottiinhan heille kerrankin tilaisuus puhua sillä tyylillä johon he ovat sukupuolistuneessa arjessaan harjaantuneet -- vaikka toisaalta voi kysyä myös, eivätkö ne ole miehet, jotka ovat tottuneet tuntemaan tunteensa kollektiivisesti, jääkiekkomatseissa kun on sitä juuri näitä erilaisia sotatilanteita varten harjoiteltu. Sama pintapuolinen ”feminiinisyyden” leima on myös yleishumaanilla pasifismilla: perinteisesti ei ole kaivattu mitään erillisiä perusteluita naisasian ja rauhanasian toisiinsa liittämiselle, vaan niiden yhdistymistä on pidetty luontevana. On kuitenkin tunnustettava, että ainakin minussa nämä molemmat keskustelun ”feminiiniset” elementit (kollektiivinen tunteenkäsittely ja kaiken väkivallan kategorisesti tuomitseva moralistinen pasifismi) herättävät lähes yhtä paljon vastenmielisyyttä kuin ”miehisemmät” vastinparinsa, s.o. toisaalta väkivaltakoneistojen avulla toteutettava ”oikeutettuun kostoon” ja ”terrorismin kitkemiseen” suuntautunut moralismi ja toisaalta puhtaasti talouden ja sotilasstrategian käsitteistössä pysyttelevä kyyninen näennäispragmatismi.

Vaikka  tämä mediasirkus kaikkine oheisrituaaleineen tietenkin on läpeensä sukupuolittunut tapahtuma, on ainakin minulle ollut vaikea hahmottaa, miten se sitä on. Kuitenkin kysymys on kiinnostava, joten lähdin näistä omista (s.o. järkyttyneisyyteen, yllättyneisyyteen tai moraaliseen tuomitsemiseen kykenemättömistä) lähtökohdistani  käsin selailemaan sitä, mitä asiasta on sanottu muualla verkossa. 
 
 

Käännyin toiveikkaasti amerikkalaisen Feministan puoleen (linkki), sillä se on hyvin tehty feministinen verkkolehti, jota on ollut tapanani muutoinkin lukea ja jonka arkistojen selailua voin kaikille lämpimästi suositella. Kuitenkin huomasin, että myös Feministassa sukupuolen ja terrori-iskuja seuranneiden tapahtumien linkitykset jäävät väkinäisiksi, ulkokohtaisiksi ja viitteellisiksi -- ja esitetty kritiikki Yhdysvaltain virallista linjaa kohtaan vaikutti melko kesyltä ja haalealta. Artikkelit herättivät lähinnä vain joukon kysymyksiä siitä, miksi tällaisiin ilmiöihin tarttuminen olemassaolevin käsitteellisin välinein ja niiden tarkastelu nimenomaan sukupuolinäkökulmasta on niin vaikeaa, että siinä  (tahtomattaankin?) sortuu kaikenlaisiin banalisointeihin, trivialisointeihin ja moralisointeihin. 

Feminista on kerännyt aiemmin tänä vuonna ilmestyneistä artikkeleista Afganistanin tilannetta taustoittavan teemanumeron, ja uusin Feminista sisältää vain iskuja sekä niiden oletetusti vahvistamaa lännen ja islamilaisen maailman välistä jännitettä koskevaa asiaa. Feministan perussävy on odotusten mukaisesti yleishumaanin pasifistinen: sen sivuilta löytyy maltillisesti sodanvastaista materiaalia, rauhanjulisteita tulostettaviksi ja levitettäviksi sekä afgaaninaisten vetoomuksia rauhan puolesta. Universaalin väkivallattomuusihanteen puolesta puhumisen lisäksi Feminista on huolestunut siitä kaikesta rasismista, siirtolaisvastaisuudesta ja muukalaisvihasta, jonka avoimelle ilmaisemiselle syyskuiset tapahtumat ovat tarjonneet verukkeen. Feministassa yritetään vääntää rautalangasta sitä itsestäänselvyyttä, ettei kukaan uskontonsa tai etnisen taustansa perusteella ole iskuista kollektiivisessa moraalisessa osavastuussa.  Sääntönähän julkisissa keskusteluissa vaikuttaa olevan, että mitä ”epäilyttävämpi” oma etninen tausta amerikkalaisnäkökulmasta on, sitä perusteellisemmin on täytynyt ripittäytyä kertomalla kaavojen mukaan järkytyksestään ja tuomitsemalla  terrori-iskut. Vasta ripittäytymisen jälkeen on voitu siirtyä itse asiaan eli etsimään tuoreita näkökulmia siihen, mistä tämä johtuu tai siitä miten nyt tulisi toimia. Ja koska mediakeskustelujen nykyinen tempo on mikä on eikä kukaan jaksa katsella samoja kasvoja kuvaruudussa kymmentä sekuntia kauempaa, tähän itse asiaan saakka harvoin edes päästään.

Mutta vaikka ympäripyöreän ponneton vetoaminen rauhan  ja väkivallattomuuden puolesta molempien osapuolten edustamaa ”miehistä” väkivaltaa vastaan vaikuttaa jäävän viralliseksi naisnäkökulmaksi, löytyy Feministasta jokunen raikas soraäänikin. Näin Nikki Craft:

Mielestäni Washingtonin/New Yorkin tapahtumat eivät ole sen traagisempia kuin se, mitä Irakissa tapahtuu. YK:n tilastojen mukaan siellä kuolee 5 000 lasta viikossa, koska Yhdysvallat tuhosi maan infrastruktuurin, minkä jälkeen talousterrorismia on jatkunut vuosia [...] Myös minun mielestäni USA on maailman  vaarallisin, parhaiten rahoitettu sortajaterroristi. 

Tapaus oli niin itsestään selvän väistämätön, että etuoikeutettu tietämättömyys  ja ylimielisyys ovat ainoa selitys sille, miksi niin monet ovat hämmästyneitä.  Mikäli yhdysvaltalaiset eivät saa hillittyä fasistista, sotaa lietsovaa  riistäjähallitustaan tai kykene suhtautumaan omaan historiaansa johdonmukaisemmin tai lakkaa esittämästä kaikenlaisia naurettavista vihamielisiin vaihtelevia valheita ja historian uudelleenkirjoituksia,  minun  mielestäni tämän maan asukkaat eivät ansaitse mahdollisuutta tuntea olevansa  ”turvassa” samaan aikaan, kun muu maailma on turvaton ja suoranaisen terrorin alla seurauksena meidän maailmanhallintapolitiikastamme, jota vielä pahentaa  sivistymätön ns. viattomista kansalaisista koostuva -- niin monilla tasoilla  niin etuoikeutettu -- väestö, jolla ei ole minkäänlaista historiantajua saatikka  vastuuntuntoa.

Imperialismi: Kaikkialle tunkeutuva penis
Patriotismi: Porno joka sen nostattaa.
Kastroikaa Amerikka!

Poliittisen korrektiuden hengessä Feministassa jokainen kritisoi ensi sijassa  ”omaa” kulttuuriaan: Amerikkaa amerikkalainen Craft,  talebania itse afgaanit. Islamin sisäistä kritiikkiä on -- hiukan yllättävästi -- valittu edustamaan iranilaisen Maryam Rajavin fundamentalisminvastainen puhe vuodelta 1996. Siinä hän peräänkuuluttaa yhtenäistä, maailmanlaajuista islamilaisen fundamentalismin vastaista rintamaa. Taistelussa uskonnollista fasismia vastaan naisilla on hänen mukaansa erityisrooli, sillä juuri naiset ovat fundamentalistisen järjestelmän selvimpiä uhreja. Taistelu itsessään on kuitenkin vain osa yleisinhimillistä taistelua tasa-arvon puolesta: naisten vapautuminen edistää miestenkin vapautumista.  ”Naisten oikeudet ovat ihmisoikeuksia”. Rajavi käyttää siis kaikin puolin perinteisintä mahdollista liberaalifeminististä tasa-arvoretoriikkaa puhuessaan yhtäläisten oikeuksien, rauhan ja demokratian puolesta.

Feministan ajankohtaisaiheinen ”hätänumero” ei itsessään ole laaja, mutta sieltä löytyy hyvä kokoelma linkkejä muun ”vaihtoehtoisen” median sivuille. Koska Yhdysvalloissa paraikaa vallitsee täysin yksiarvoinen sensuurimieliala, kuuluvat tähän ”vaihtoehtoisen” kategoriaan lähes kaikki militaristis- isänmaalliseen hehkutukseen osallistumattomat puheenvuorot. ”Vaihtoehtoinen” on siis näkökulma myös esimerkiksi sellaisessa lempeän yleispasifistisessa saarnassa, kuten Kathleen Barryn On non-selective compassion.  Hän uskoo, että oman haavoittuvuuden havaitseminen on amerikkalaisille kasvattava kokemus ja väkivallan todellistuminen niin lähellä omaa elämänpiiriä lisää automaattisesti herkkyyttä muidenkin kansojen surulle ja pelolle, muuttaen myötätunnon yleisinhimilliseksi, vähemmän valikoivaksi.

Robin Morgan puolestaan asettaa omien raporttiensa (1 ja 2) vauhdikkaiden silminnäkijäjaksojen jälkeen tapahtumia yhteyksiinsä toteamalla, että  syynä väkivaltaan eivät ole hullut ja sairaat poikkeusyksilöt, vaan että 

tällaisia tapauksia sattuu päivittäin ilmapiirissä, joka on niin  patriarkaalisen väkivallan läpitunkema, että se on normaaliudessaan näkymätöntä -- juuri tämänkaltainen hyökkäystaktiikka on seurausta  monimutkaisesta  olosuhdeverkosta, jonka osia ovat toivon menettäminen  siitä, että ryhmää  kuunneltaisiin mitenkään muuten, jopa sukupolvia  jatkuneen kärsimyksen aiheuttama epätoivo, ”vierasta” kohtaan tunnetun  sympatian kadottaminen, tunteiden turtuminen, räikeä taloudellinen ja  poliittinen epäoikeudenmukaisuus, muita etnisiä ryhmiä tai heimoja kohtaan  tunnettu viha ja pelko, uskonnollinen fundamentalismi sekä etenkin  väkivallan  erotisointi ja ylevöittäminen ”miehisyyden” ja ”ratkaisun”  muotona. Väkivalta ON psykoosi -- mutta se on psykoosi, jonka useimmat tänä päivänä virassa olevat kansakuntien johtajat jakavat kapinallisten  vastustajiensa kanssa.
 
 

Molempia niistä mentaliteeteista joita ilman ”terrori-iskuihin” ei olisi päädytty -- so. amerikkalaista imperialismia ja talebanilaista fundamentalismia --  on kritisoitu feministisiksi nimetyistä näkökulmista. Feministan kautta löytämäni amerikkalaiskeskustelun perusteella tällaiset ”feministiset” analyysit lähtivätpä ne sitten liikkeelle fundamentalismin tai imperialismin tarkastelusta (josta kritiikki sitten laajenee kohdistumaan johonkin sellaiseen yleisempään piirteeseen, joka amerikkalaisia imperialisteja ja talebanilaisia fundamentalisteja oletetusti yhdistää) vaikuttavat  käytännössä kiusallisen pitkälle yhteensopivilta hegemonisen amerikkalaismaskuliinisuuden kanssa -- vaikka ehkä kiinnittyvätkin siihen hiukan eri kulmista. 

Esimerkiksi Rajavin esittämän kaltaista fundamentalismin kritiikkiä ei todellakaan kirjoittajan oma tausta vielä sinänsä tee minkäänlaiseksi islamilaisen kulttuurin sisäiseksi ”itsekritiikiksi”, Rajavi kun joka tapauksessa lainaa kaikki retoriset välineensä länsimaisesta humanistisesta liberalismista ja sukupuolisokeasta tasa-arvoretoriikasta. Tällaisen yhtäläisiin ihmisoikeuksiin vetoavan politiikan rajoitteet ja ongelmat on jo moneen kertaan ehditty havaita: näennäiseen sukupuolineutraaliuteen on useimmiten sisäänrakennettuna piiloinen miesnäkökulma ja usko yhtäläisten ihmisoikeuksien vaatimuksen riittävyyteen johtaa vain vallan piiloutumiseen ja sen mekanismien hienovaraistumiseen. Eikö afgaaninaisten alistamisen kritisoiminen todellakaan ole mahdollista muuten kuin länsimailta lainatuin välinein? Miksi turhaan toistaa samat virheet? Miksi turhaan antaa länsimaille aihetta valheelliseen itsetyytyväisyyteen viestimällä epäsuorasti, että nimenomaan näiden kulkema sukupuolten tasa-arvoistumisen tie on suoran jäljittelemisen arvoinen?

Amerikkalaisten imperialismiin kohdistettu feministinen kritiikki puolestaan lähtee usein liikkeelle siitä sinänsä varsin lupaavan oloisesta perusoivalluksesta, että imperialistisella mielenlaadulla on omat kytkentänsä miehiseen seksuaalisuuteen sellaisena jollaiseksi se on kultturissamme rakentunut. Näin mm. edellä siteeraamani Craft ja  Morgan ylimalkaisine heittoineen antavat ymmärtää -- mutta miksei näiden kytkösten luonnetta onnistuta juuri koskaan analysoimaan yhtään tällaisia ylimalkaisia heittoja pidemmälle? 

Kannattaisi mielestäni erityisesti kysyä, missä määrin tällaisen  feministisen analyysin tekemisen vaikeus johtuu siitä, että se hegemoninen ”miehinen mentaliteetti”, jonka on nähty yhdistävän talebaneja ja sotahulluja amerikkalaisia, on niin usein päädytty käsitteellistämään juuri ”väkivaltaisuudeksi”. Tällöin feminismin on vaikea tehdä eroa suhteessa sellaiseen (ehdottomaan väkivallattomuusimperatiiviin ripustautuvaan ja kaiken väkivallan ”tasapuolisesti” tuomitsevaan) individualistis-moralistiseen pasifismiin, jolle on jo varattu näytelmässä oma roolinsa virallisen linjan vaarattomana näennäiskritiikinä: universaalien ja absoluuttisten väkivallattomuusperiaatteiden puolustaminen kun on toki tapana tunnustaa sinänsä kauniiksi ajatukseksi, mutta samaan hengenvetoon se saadaan tuomittua utooppisuudessaan epärealistiseksi. 

Feministisen näkökulman nimeäminen väkivallattomuuden puolustamiseksi johtaa siihen, että tällaisen näkökulman kannattaja helposti tulee vedetyksi mukaan turhiin keskusteluihin siitä, millä oikeudella hän yhdistää väkivallan juuri miehiin: ovatko naiset ”todella” rauhantahtoisempia ja vähemmän väkivaltaisia kuin miehet ja jos niin miksi.

On tietenkin selvää, että väkivalta on jollain tapaa sukupuolittunut ilmiö. Se on sitä siinä arkisessa, triviaalissa mielessä, josta Madeleine Bunting muistuttaa:

Guardianin tiistainen mielipidekysely osoitti asenteiden huomattavaa yhdenmukaisuutta iästä ja poliittisesta kannasta riippumatta. Suurin ero oli  miesten ja naisten välillä: 74% miehistä kannatti ilmaiskuja, naisista  niitä kannatti 58%. Siinä missä 55% miehistä oli valmis harkitsemaan sotaa, 32%  naisista vastusti kaikkia sotilastoimia, mikäli seuraus olisi sota.

Tämä näkemysten sukupuolisidonnaisuus on kiertämätön tosiasia, mutta Buntingin kyseistä artikkelia voi valitettavasti pitää myös varoittavana esimerkkinä siitä, millaisiin pohdintoihin tällaisten triviaalisti tosien seikkojen ääneen toteamisesta  helposti ajaudutaan. Bunting päätyy näet kyselemään tuttuun tapaan, mistä tämä naisten ja miesten ”erilaisuus” sitten johtuu. Keskustelu tästä aiheesta on vaikea nähdä millään tapaa poliittisesti hedelmälliseksi,  ymmärrettiinpä naisisen ja miehisen psykologisen perusrakenteen ero sitten juuriltaan biologiseksi tai sosiokulttuurisesti rakentuneeksi.

En väitä, etteikö yleinen väkivallattomuuden ihanne saattaisi olla yksi mahdollinen kokoava nimike, jolla voi kuvata ”naisnäkökulmaa” suhteessa meneillään olevan terroristisodan kaltaisiin asetelmiin --  mutta sitä käyttäessään kannattaa olla varovainen, jottei vahingossa tule asettaneeksi itseään jo lähtökohtaisesti altavastaaja-asemaan,  rakentamaan ”oikeutusta” (saati sitten sukupuoliessentialistista ”selitystä”) omalle poliittiselle positiolleen. Länsimaisen mainstream-rauhanfeminismin hampaattomuus  johtuu juuri siitä, että se on houkuteltu selittämään, oikeuttamaan ja perustelemaan poliittisia kantojaan viittaamalla johonkin ”normaalille”, tilannekohtaiseen harkintaan perustuvalle poliittiselle järjelle vastakkaiseen ja siitä riippumattomaan rationaalisuuden muotoon (feminiinisiin arvoihin ja empatiaan tai absoluuttisiin moraaliperiaatteisiin) -- mikä juuri suojelee vallitsevaa rationaalisuutta havaitsemasta omia sisäisiä paradoksejaan ja ristiriitojaan. Jää kysymättä, kuka tarvitsee väkivallattomuutta kategorisena moraaliperiaatteena tai jotakin erityistä empatiantunnetta (oletetusti ”luontaisen” ja siten oikeutetun vihan neutralointiin?) toimiakseen väkivallattomasti ja kannattaakseen väkivallattomia toimintatapoja? Tai miksi väkivallattoman politiikan kannattamista tulisi ”selittää” millään muulla kuin miehisten, sisäiseltä logiikaltaan patologis-irrationaalisten väkivaltaimpulssien puuttuessa kirkkaasti toimivalla terveellä analyyttisellä älyllä ja käytännöllisellä harkinnalla? 
 
 
 

KAISA LUOMA
kaisa.luoma@uta.fi