HAAPOJA, Matti, suurrikollinen. Syntynyt Isossakyrössä huhtikuun 14. päivänä 1845, kuollut Turussa (Kakolassa) tammikuun 8. päivänä 1895. Vanhemmat: Heikki Juhonp. Komsi ja Maija Matintytär Välmä.
— Matti Haapoja lienee Suomen rikolisten aivan kärkipäässä. Hänestä laulettiin mm. ”Ei Suomi toista tunne, vertaistaan murhaajaa, joka hengen riisti, ryösti ja teki tuhojaan”. Ääretön ylpeys ja kunnianhimo tuntuu olleen Haapojan pääkannustimina ja sen ohella kostonhimo pienemmistäkin loukkauksista. Hän eli, hieman myöhäsyntyisenä tosin, vielä puukkojunkkarien aikaa, ja muuan hänen pääpyrkimyksensä olikin tulla vähintään Anttien veroiseksi, mieheksi jota pelättiin, kavahdettiin ja josta laulettiin. Laulut helähtivät pian etenkin ensimmäisen murhatyön jälkeen, jolloin ”Haapojan häihin lähteissänsä valjasti hevosensa, eikä se muita mukahansa ottanut kuin nuorimman sisarensa”. Haapojan elämänvaiheita ovat tutkistelleet kriminologit, historioitsijat, teologit ja psykologit, keitä lienevätkään, pohti oliko Matti Haapoja suuri roisto, katuvainen syntinen vaiko ilmiömäinen näyttelijä. Ehkä hän oli vähän kaikkea. Ensimmäisen päätelmän puolesta puhuu miehen pitkän pitkä rikosrekisteri, johon tuntuvat mahtuneen suurin piirtein kaikki maamme rikoslain tuntemat törkeät rikokset. Ja tiettävästi jäi kumminkin moni murha, eritoten Siperiassa ja Venäjällä tehty vain Matin itsensä tietoon. Ester Ståhlbergin Mathilda Wreden elämäkerta kertoo vuorostaan ihmispedosta, josta kesyyntyi katuva, jopa uskova syntinen—toviksi. Psykologikin löytää selityksensä mm. Matin kotielämästä, jossa Haapoja syyttää varsinkin äitiään, joka aina meni väliin isän yrittäessä kurittaa. Isää, joka oli ”tavallinen asumamies, myöhemmin aika viinamies”, Matti ei vihannut, pikemmin muisteli hyvällä, hakkasi mm. tälle Kakolassa hautakiven Ylistaron hautausmaalle. Matin kolme veljeä pitivät huolta Ylistaron rikosrekisteristä vaikka päinvastoin kuin isänsä ja Matti-veljensä he tuntuvat myöhemmällä iällään rauhoittuneen. Kaksi nuorempaa siirtyikin toinen Helsinkiin, toinen Amerikkaan. Vanhin veli eli loppuikänsä Isontalon Antin tapaan siivosti talonisäntänä parissakin Ylistaron talossa. Mattia näyttää erityiseti nöyryyttäneen kotitalon köyhyys, joka pakoitti Matinkin varhain maailmalle. Lieneepä hän lyhyen aikaa ollut tarjoilijana Vaasan Ernstin hotellissa, samoin palvellut tovin ”vanhassa väessämme”. Kotiin palattuaan talon köyhyys ja vähäinen arvonanto johti Matti Haapojan ensimmäiseen murhaansa. Sen uhriksi joutui rikkaamman talon poika, muuten vanha tuttava nuoruuden kepposten tiellä, Imppolan Heikki, jolla Matin sisar ei köyhänä ja ”mustanverisenä” kelvannut, mistä syystä Matti Haapoja Heikin tappoi. Siitä seurasi kymmenkunnan vuoden tuomio, jonka Matti osittain suoritti Kakolassa, osittain Siperiassa, jonne pyrki vankeusaikansa lopulla siirtolaiseksi. Täällä Matti Haapoja lienee 1889 surmannut huonetoverinaan olleen, kokonaan toisen luontoisen suurrikollisen Kaapo Sutkin, joka suurvarkaana liikkui pitkin maata merkiten itsensä majatalon kirjoihin joskus ”Varkauden pruukin inspehtooriksi”. Siperiassa Matti ainakin pappien kertoman mukaan oli vielä täysin paatunut—sitä vastoin Sutki oli muuttanut elintapansa. Mutta Mattia alkoi koti-ikävä vaivata siinä määrin, että hän pakeni Suomeen murhaten ja ryöstäen pakomatkallaan. Niinpä hän piankin joutui Suomessa jälleen kiinni siitä pitivät Vittingin taipaleella pelkäämättömät Ilmajoen miehet, Jaakko Koskinen kumppaneineen, huolen. Matti Haapoja, joka asusteli erään ”morsiamensa” luona, ei ehtinyt käyttää pistooliaan, jota taidettaneen vieläkin säilyttää Ilmajoen museossa. Ainoa ”vaikuttaja” Matti Haapojan elämässä lienee ollut Mathilda Wrede , vaikka tämänkin Matti aluksi otti pilkaten vastaan Kakolassa niin komean kuvernöörin laihan tytön ruippana-tyyliin. Mutta ennen pitkää Matti Haapoja ainakin näytteli katuvaa syntistä—vaikkei pappeja kärsinyt. Kun Matilda Wrede luki Raamatusta Matille auringosta ja luonnon kauneudesta, sai tämä kohtauksen, jossa kieriskeli koppinsa lattialla. Hän näyttää välillä poteneen jonkinlaista klaustrofobiaa tehden murhansakin osittain tällaisessa pakkotilassa. ”En koskaan tehnyt kenellekään syyttä mitään, mutta pahin virheeni oli tuo nyrkkioikeuden käyttäminen”, tämä väkivahva ja väkivaltainen, mutta eritoten äkkipikainen mies itse kertoo. Paha vain hän ei tyytynyt nyrkkeihin vaan käytti puukkoa, jolla surmasi Suomessa ja Venäjällä niin monta, ettei itsekään tiennyt tarkkaa lukua. Olipa muuan surmatuista helsinkiläinen ”morsian” — oikeat puukkojunkkarit eivät satuttaneet kättään naiseen. Vaikka Haapoja oli karannut Siperiasta, muisteli hän kuitenkin ”rautafankina” Vershne Suetukin aikoja valtavalla kaipauksella. Hän ei tässä vankisiirtolassa juonut muiden tavoin, kertoopa ihailleensa luontoa, mm. vankihautausmaata jota kymmenien suomalaistenkin ristit peittivät. Sinne Siperiaan hän kaipasi viimeisen elinkautisen tuomion saatuaan, katsoipa tulleensa petetyksi, kun lukuisiin anomuksiinsa ei vastausta kuulunut. Niinpä Haapoja suoritti hullunrohkean pakoyrityksen, joutui kuitenkin kiinni surmattuaan sitä ennen yhden vartijan ja haavoitettuaan kahta muuta vaikeasti. Itseltäänkin hän jo tällöin, lokakuussa 1894, pyrki riistämään hengen puukolla, mutta säilyi hengissä viruttuaan tosin viikkoja sairasvuoteella. Koppiinsa palautettuna Haapoja vihdoin onnistui hirttäytymään tammikuun 8. päivänä 1895. Jälkinäytöksenä tämän Suomen kuuluisimman rikollisen luuranko joutui rikosmuseoon, yrittipä muuan nahkurin kisälli tehdä Haapojan pohjenahasta mestarinäytettä. Se tosin hyljättiin, mutta väitetään erään lääketieteen opiskelijan saaneen hyvät kirjankannet. Haapojan elämänvaiheissa on suurehkoja aukkoja. Hänen rikosluettelonsakin on puutteellinen, mutta varmaa on, että hänen vertaistaan murhaajaa ”ei Suomi toista tunne”. Omakätisessä elämänkerrassaan Helsingin yliopiston kirjastossa Haapoja näyttää tunteneen sukunsa vaiheet aina Kaarle XI tuottamista kruunun ”kuninkaan ampujista” (kytistä) asti. . . totuttuun tapaan Haapoja varottaa muita seuraamaan jälkiään. Yllättävän ihailevasti Matti Haapoja kertoo ”reppuryssistä”, joiden rohkeutta ja tappeluintoa hän ihasteli jo lapsena. ”Yhä enemmän halusin tulla heidän kaltaisekseen”, Matti Haapoja kertoo, mutta valittaa, että ylpeys ja kiivas luonto tekivät hänestä sitten perkeleen välikappaleen, jonka pahuus lisääntyi päivä päivältä ”vaikka luoja oli antanut minulle hyvän ruumiinrakenteen ja kyvyn tehdä kovaa työtä.” Omaelämäkerrassa esiintyy kyllä epäilyksiä Jumalan olemassaolosta, mm. ”kun tämä sallii sodatkin”. Mutta näin Haapoja vankitovereilleen päättelee: ”Ajattele nyt oikein tarkasti onko Jumala olemassa, vaikket siihen uskoisikaan. Ajattele vaikka omaa elämääsi niin siitä käsität, että Jumala on todella olemassa.— Korkeintaan olet lukenut isämeitän pienenä poikana, mutta sen sisältöä et ole koskaan käsittänyt. Lukeminen on silloin pelkkää silmänpalvontaa. Olet vain kulkukoira, joka nähdessään ihmisen aikovan Iyödä pakenee paikalta. Samanlainen olet sinäkin, sillä häntääsi heilutat ja syöt mistä tahansa sen saatkin”. Kun yö tulee ota ja lue isämeitän rukous ja herran siunaus. Silloin pahat ajatukset haihtuvat mielestäsi.” Arvoitukseksi jäänee tämä filosofi-murhamies, joka oli riistänyt hengen niin näennäisen kevyesti monelta ihmiseltä, eikä pohjaltaan kuitenkaan ollut aivan jumalaton ihmisvihaaja —pikemminkin patologinen ilmiö. Jonkin todellisen asiantuntijan, psyko-patologin olisikin Haapojan elämää ja vaiheita tutkittava. Ne paljastavat toisaalta harhautuneen eteläpohjalaisen syvimpiä ja synkimpiä syövereitä opiksi muille, näin Haapoja itsekin harhoistaan toivoi.—Matti Haapoja oli naimaton.
A. J. A.
Lähde: Eteläpohjalaisia elämäkertoja III.
alkuun | sivun alkuun | aakkosellinen hakemisto | etusivu
HAAPASALO, Johannes, kuvanveistäjä, professori. —S. 23.9.1880 Mikkeli, k. 17.12.1965 Mikkeli. — vanht talonomist. Kalle Fredrik Kääriäinen ja Klaara o.s. Källman. —Puol. 1. Ida o.s. Ollikainen, 2. Ida Matilda o.s. Lavonen. —Taideopinnot: STY:n piirustuskoulu 1902—03, Hgin yliopiston piirustussali 1902—03. Ulkomailla: Det Klg. Akademiet for de Skonne Kunster, Kööpenhamina 1903—04, Sindingin johd. ja Academie Colarossi, Pariisi, Ranska 1904—06. —Teoksia ensi kerran näytt.: 1903. —Osallistunut kotimaisiin yhteisnäyttelyihin.S:n Taiteilijain Näytt. 1904, 1905, 1907 1908, 1921 1923, 1925, 1926 1928 1932, 1935 1938, 1939, 1954. —Osall. näyttelyihin ulkomailla: Bryssel, Belgia 1912, Tukholma 1916, Kööpenhamina 1919 ja 1953 Tukholma ja Oslo 1929, Berliini, Düsseldorf ja Hampuri, Saksa 1935, Budapest Unkari 1935, Milano ja Rooma, Italia 1937, Göteborg, Ruotsi 1939, Bryssel, Belgia, Haag, Hollanti, Praha, Tsekkoslovakia, Varsova, Puola, Zürich, Sveitsi, Firenze, Italia ja Pariisi Rans-ka 1949—50. —Palkinnot: Ylim . palk. dukaattikilp:ssa 1903 ja I palk. 1905, II palk. valt:n kuvanveistokilp:ssa, lisäpalk. Snellmanin pat-saskilp:ssa 1913, II palk. Kordelinin kuvanveistokilp:ssa 1928, Kordelinin palk. 1943, IV palk. Kuusankosken sankaripat-saskilp:ssa 1946, I palk. Savonlinnan sankaripatsaan kutsukilp:ssa 1960. —Valt:n tait.eläke. — Julkisia teoksia: Mikkelin sankaripatsas 1919—20; "Nyrkkeilijät" 1930— 31; Hietaniemen hautakappelin ovien kohoku-vat 1932; "Krusifiksi" 1933; kohokuva Mikkelin Iys. 1943 sekä seur. sankaripatsaat: Punkalaidun 1943, Kauhava 1946, Ylivieska 1948 Forssa 1950, Karvia 1951 ja Riistavesi 1953. — Kokoelmat: Ateneumin, Amos Andersonin, Hlinnan ja Imatran taidemus., Kordelinin ja Serlachiuksen säät. Lahjoittanut hallussaan olleen tuotantonsa Mikkelin taidemuseolle 1965. — vt. opett. STA:n koulu 1940—41. — Valt:n kuvaamat. lautak:n jäs. 1922—24, Kordelinin taidejaoston varajäs.1927—33, STY:n ostolautak:n jäs. 1928—30 ja varajäs. 1937—40, Hgin Taidehallin isänn:n 1927—60 ja sen hall:n 1936—60, STA:n edustaj:n jäs. vpj. 1958—. — SKL:n jäs., siht.192i—51, pj.1954— 60, kunniajäs. 1951 ja kunniapuheenjoht. 1961, STS:n hall:n jäs. 1958— 60.
Lähde: Kuvataiteilijat 1986 -teos.
alkuun | sivun alkuun | aakkosellinen hakemisto | etusivu
HAAVISTO, Arvo, Jaakko, maanviljelijä, olympiavoittaja. Syntynyt tammikuun 7. päivänä 1900 Ilmajoella, kuollut siellä toukokuun 21. päivänä 1977. Vanhemmat: tilallinen Jaakko Haavisto ja Hilma Maria.
—Arvo Haavisto tunnettiin aikoinaan yhtenä parhaimmista vapaapainijoista. Ensimmäisen kerran Haavisto valittiin maamme edustajaksi Pariisin olympialaisiin v. 1924, mutta kokemattomana hän sai tällä kertaa tyytyä pronssimitaliin hävittyään USA:n painijalle ja Suomen Vikströmille. Mutta innostus jatkui ja Amsterdamin kisoissa v. 1928 hän oli voittamaton kruunaten olympialaisen kilpailu-uransa kultamitalilla 72-kiloisten sarjassa. Mainittakoon, että silloisten sääntöjen mukaan kultamitalin voitti vasta kun oli nujertanut loppuotteluvastustajan vähintään kaksi kertaa kolmessa ottelussa. Näin tapahtuikin. — Olympialaisissa Haavisto oli mukana vielä Berliinissä 1936, tällä kertaa arvostettuna tuomarina. — Suomen painimestaruudet Haavisto voitti vuosina 1925, 1926, 1927 vapaapainissa sekä kreikk.room. painissa 1925. — Myös järjestötyössä hän teki mittavan päivätyön. Suomen Painiliiton puheenjohtajana hän toimi v. 1937, sekä liiton johtokunnan jäsenenä kahdeksan vuotta. Liiton painivalmentajan tehtävissä kuluivat vuodet 1929—30; myös piirivalmentajan tehtävät kuuluivat hänelle ko. aikana. SVUL:n E-P:n piirin johtokunnassa hän oli mukana 1929—1938 kuuluen myös kymmenisen vuotta piirin painijaostoon osan ajasta puheenjohtajana. — Seuratoiminta oli hänen sydäntä lähellä. Hän oli kotiseuransa Ilmajoen Kisailijain perustajajäsen ja toimi seuran sihteerinä v. 1925—1937 jolloin myös varainhoito kuului sihteerin tehtäviin. Seuransa johtokuntaan hän kuului yhtäjaksoisesti v. 1925—1952. Myös pesäpallotoimintaan hän osallistui aktiivisesti. — Ansioistaan painin ja liikuntakasvatuksen hyväksi on Arvo Haavistolle myönnetty mm. Suomen Leijonan Ritarikunnan ritarimerkki ruusukkeella ja olympiarenkailla, Kansainvälisen Painiliiton hopeinen ansioristi, Suomen Urheilun hopeinen ansioristi, Suomen Painiliiton kultainen ansiomerkki ja plaketti sekä liiton standardi, SVUL:n hopeinen ansiomerkki, SVUL:n 70 juhlamerkki, E-P:n piirin kultainen ansiomerkki, piirin kultainen plaketti, piirin standaari, 60-vuotisjuhlamitali ja Ilmajoen Kisailijoitten kultainen ansiomerkki. — Valtioneuvosto myönsi Haavistolle hänen ansioistaan urheilijaeläkkeen syyskuun 30. päivänä 1976, mistä hän ehti nauttia ennen kuolemaansa vain noin vuoden verran.
—Puoliso: Ilmajoella heinäkuun 13. päivänä 1929 Alma Ala-Kauppila, syntynyt joulukuun 13. päivänä 1903, kuollut helmikuun 9. päivänä 1984 Ilmajoella. Vanhemmat: Sanna ja Juho Kustaa Ala-Kauppila.
A . Z .
Lähde: Eteläpohjalaisia elämäkertoja III.
alkuun | sivun alkuun | aakkosellinen hakemisto | etusivu
HAKOLA ( Hakonen, Hakolainen ), Antti Antinpoika, kirkonrakentaja, syntynyt Alahärmässä syykuun 4. päivänä 1704, ja kuollut Nurmossa huhtikuun 2. päivänä 1778. Vanhemmat: talollinen Antti Knuutinpoika Hakola ja Marketta Juhontytär.
—Ei ole tiedossa, missä Antti Hakola oli saanut sellaisen rakentajan opin, että uskalsi 1749 45-vuotiaana lähteä Alajärvelle kirkon rakentamista aloittamaan. Tälle tärkeälle työmaalle Hakola valmistautui tekemällä itselleen uudet työvälineet, ison harpin, vinkkelin ja vinovinkkelin. Näihin hän leikkasi komeasti vuosiluvun 1749, tekstaten harpin aisaan vielä ruotsiksi kuukauden nimen. (Esineet ovat nyt talletettuna Tuomaalan museossa Evijärvellä). Hakola onnistui hyvin heti ensimmäisessä kirkossaan. Vanhan maininnan mukaan Alajärven kirkkoa on sanottu kauniiksi. Kun Alajärvelle 1836 rakennettiin Engelin suunnittelema uusi kirkko sahattiin Hakolan rakentamasta kirkosta tapuli erilleen ja rullattiin nykyiseen paikkaansa. V. 1873 tapuli peitettiin laudoituksella, mutta sen alla on kuitenkin vielä pala Hakolan ensimmäistä kirkkoa. Toisen kirkon Hakola rakensi yhdessä kirkonisäntä-veljensä Matin kanssa kotiseurakuntaansa Alahärmään. Kirkko tuhoutui tulipalossa 1898, eikä siitä ole säilynyt edes kunnon kuvaa. Tämäkin kirkko oli jyrkkäkattoinen, korkeilla sivusakaroilla varustettu tornipitkiö. Sen oli koristanut Johannes Tilen, sama mies joka Keuruun kirkonkin kuvitti. Tilen asui ja kuoli Alahärmässä. Kun Munsalaan ryhdyttiin 1751 puuhaamaan kirkkoa, pyydettiin Hakolaa suunnittelemaan sinne puukirkkoa, mutta vaikutusvaltainen papisto ja muut säätyläiset saivat seurakunnan kallistumaan kivikirkon kannalle. Kolmannen kirkkonsa Hakola rakensi naapuriseurakuntaansa Kauhavalle 1756 joka paloi joulupäivänä 1921. Kauhavan kirkko oli jotenkin samanlainen kuin Keuruun kirkko. Kuvatessaan Kauhavan kirkkoa, mainitsee Klemetti siitä: Sopivalta näkökulmalta katsottuna viimeisen sanan kirkko laatuaan. Kauhavan kirkon valmistuttua tutustuivat siihen keuruulaiset jossa oli uuden kirkon rakennushanke vireillä. Elokuun 28. päivänä 1757 saapui Hakola Keuruulle seurakuntalaisten kutsusta. Sopimus kirkon rakentamisesta syntyi ja Hakola ryhtyi heti toimeen. Vielä samana syksynä valmistuivat kirkon seinät. Tapulin piirujen pystyyn vetämisessä tarvittiin pitkät köydet. Kun Ruovedeltäkään ei saatu tarpeeksi pitkiä köysiä, haetti Hakola köydet Alajärven kirkolta, jossa ne olivat vielä tallella kirkonrakentamisen ajalta. Hakola tuli toisen kerran jatkamaan työtään Keuruulle huhtikuun 6. päivänä 1758 ja työt päättyivät sillä kertaa juhannukseksi. Seuraavana syksynä, syyskuun 1. päivänä, Hakola saapui kolmannen kerran saattamaan kirkon lopullisesti valmiiksi. Tällä matkalla hän viipyy 22 päivää. Viimeiseen työvaibeeseen kuului seinien listoittaminen, naisten lehterin rakentaminen sakastin päälle ja katollisen ulkoportaan tekeminen kummankin oven eteen. Hakola asui koko rakentamisen ajan, yhteensä 141 päivää Keuruun pappilassa Idreniuksen luona. Sovitun 600 taalerin kuparirahan rakentamispalkan lisäksi Hakola sai matkakorvauksena 24 taaleria kuparirahaa ja kapan viljaa talosta. Arvostellessaan Keuruun kirkkoa Klemetti lausuu siitä: Kirkosta voisi käyttää sanaa, jota ei juuri rakennustaiteen arvioinnissa näy, nimittäin romanttinen. Se on miellyttävän viehkeä joka piirroltaan ja tietenkin suhdakas. Se on rakennus— niinkuin kaiken taiteen lähtökohta, kaikki muu tulee sitten muuna lahjana.. Samaan aikaan kun Keuruulla vielä valmisteltiin kirkkoa, kävi Hakola panemassa alulle neljännen kirkon rakentamisen Evijärvelle. Keväällä 1748 rakennettiin kirkon seinät kahdessa viikossa tasakertaan asti. Saman vuoden syksyllä Perttelin ja Simon messujen välillä kehikko nostettiin edellisenä syksynä tehdylle kivijalalle. Hakolan rakentama Evijärven kirkko oli jyrkkäkattoinen ristikirkko ja sen päällä erittäin hoikka, 9 kyynärää korkea torni. Kirkko korjattiin 1887 perinpohjin Heikki Kuorikosken johdolla. Samoin oli hänen johdollaan jo kuusi vuotta aikaisemmin korjattu tapuli. Vuoteen 1776 mennessä Hakola oli rakentanut 6 kirkkoa ja Klemetti päätyy siihen, että kuudes niistä täytyy olla Purmon kirkko. Tämänkin kirkon suhdakas ja lennokas äärimuoto viittaa selvästi Hakolan tyyliin. Virtain kirkon tapulissa luemme vieläkin nimen And. Hakolainen. Hakola rakensi tämän kirkon 1772. Se on eräässä suhteessa erikoinen. Siinä on itsenäinen ristiö ja siinä parin metrin väliköllä kiinni nivelikäs barokkitorni, tapulin tapainen, mutta tapuIeille kuulumattomin kupulaittein. Kuortaneelle Hakola rakensi 1777 sellaisen kirkon, jota Klemetti nimittää rakentajansa joutsenlauluksi, jota ei edes 1890-luvun korjaaja-arkkitehti saanut täysin pilatuksi. Hakolan Kuortaneen kirkossa on toistakymmentä metriä korkea moninivelinen kattoratsastaja, tapulinen, joka on vain kirkon seinien varassa, ilman tukilaitteita. Teknillisen katsomuksen mukaan tällainen rakentaminen on mahdottomuus, on aikoinaan rakennushallituksen johtaja Yrjö Sadeniemi maininnut. Viimeisenä huomattavana työnään Hakola aloitti Nurmon kirkon rakentamisen 1778, mutta samana vuonna kuolema hänet kohtasi ja niin hänen poikansa Kaappo Hakola teki kirkon valmiiksi isänsä suunnitelman mukaan. Nurmon tapulin, joka edelleen seisoo hänen poikansa valmistaman kirkon rinnalla, Hakola oli jo 1770 rakentanut. Nykypolvi voi Nurmon kirkossa vielä nähdä ”oikeaa kirkkotyyliä”, jota vain mainehikkain talonpoikainen kirkonrakentajamme Antti Hakola pystyi luomaan. Kahdeksan kirkkoa tämä härmäläinen kirkonrakentaja ennätti suunnitella ja rakentaa valmiiksi sekä lisäksi muutamia tapuleita. Hakolalla oli kirkonrakennuksilla tottuneet, härmäläiset rakennusmiehet mukanaan. Niinpä yksi hänen rakennusmiehistään Kujanpää-nimeltään, sanotaan Nurmon kirkon rakentamisen aikana löytäneen vävynpaikan Nurmosta ja jääneen sinne sukuaan jatkamaan. — Hakolan kirkot merkitsevät korkeinta mitä suomalainen puuarkkitehtuuri on aikaan saanut. Kaikessa hänen käsialassaan on muodon sattuva tasapaino, kokonaistavoittelun lennokkuus ja yksityiskohdan yksinkertainen, mutta aistikas sommittelu, lausuu professori Heikki Klemetti hänestä.
—Puoliso: 1) Sofia Erkintytär Kunnari, syntynyt Alahärmässä
marraskunn 7. päivänä 1708, kuollut siellä elokuun
10. päivänä 1759,
2) marraskuun 30 päivänä 1760 Vappu Antintytär
Lammi Ylistaron Untamalasta, syntynyt huhtikuussa 1726, kuollut joulukuun
27. päivänä 1798.
V. T.
Lähde: Eteläpohjalaisia elämäkertoja -teos.
alkuun | sivun alkuun | aakkosellinen hakemisto | etusivu
HAKOLA Cabriel (Kaappo), kirkonrakentaja, syntynyt Alahärmässä elokuun 26. päivänä 1753, kuollut siellä joulukuun 17. päivänä 1808. Vanhemmat: kirkonrakentaja Antti Antinpoika Hakola (Hakolainen) ja Sofia Erkintytär.
—Kaappo Hakola oli saanut hyvän rakennusmestarikoulutuksen, kun hän sai olla isänsä opissa. Hänen isänsä teki suunnitelman Nurmon kirkosta ja aloittikin sen rakentamisen 1778, mutta se keskeentyi isän kuoleman kautta alkuunsa. Poika Kaappo vei rakentamisen onnistuneesti päätökseen. Ylihärmän ruvetessa pyrkimään omaksi kappeliksi, kohtasi tämä hanke suuria vaikeuksia erityisesti emäseurakunnan Lapuan papiston taholta. Ylihärmän Rannanjärven isäntä oli sanonut: Antakoon kuningas luvan eli olkoon antamatta, heillä on hyvä rakennusmestari, metsää ja rahaa, he tietävät kuinka kirkko tehdään ja mihin se tehdään ja se tehdään! Niin lähetettiin Kaappo Hakolan laatima piirustus Ylihärmän kirkosta kuninkaalle, jota jo omin luvin rakennettiin. Ylihärmäläisten ei kuitenkaan tarvinnut purkaa aloittamaansa kirkkoa, vaikka piirustuksiin vaadittiinkin eräitä muutoksia, mm. alttari toiseen paikkaan. Näin Kaappo Hakola rakensi Ylihärmän kirkon joka yhdessä hänen Nurmon kirkkonsa kanssa on muodoltaan eräitä maamme kauneimpia kirkkoja.
— Puoliso: Liisa Erkintytär Keskinen, syntynyt tammikunn 15. päivänä 1753 Alahärmässä ja kuollut siellä tammikuun 15. päi vänä 1809. Vanhemmat Erkki Juhonpoiba Keskinen ja Maria Antintytär.
V. T.
Lähde: Eteläpohjalaisia elämäkertoja -teos.
alkuun | sivun alkuun | aakkosellinen hakemisto | etusivu
HANNELIUS (alkuaan Hannuksela), Salomon kirkkoherra, rovasti ja hovisaarnaaja, syntynyt Ilmajoella maaliskuun 12. päivänä 1722, kuollut siellä marraskuun 21. päivänä 1796. Vanhemmat: talollinen, kirkonisäntä Antti Pietarinpoika Hannuksela (alkuaan Seppälä) ja Margareeta Kaarlontytär Hannuksela.
— Salomon Hannelius oli vanhaa ilmajokelaista talonpoikaissukua.
Kymmenvuotiaana hän pääsi oppilaaksi Vaasan triviaalikouluun,
jonka rehtorina siihen aikaan oli ilmajokelaissyntyinen Gabriel Peldan,
ja tuli ylioppilaaksi 1741. Sen jälkeen hän opiskeli erittäin
menestyksellisesti luonnontieteitä Turun yliopistossa, jossa siihen
aikaan vallitsi hyödyn aikakauden. luonnontieteellinen harrastus ja
taloudellinen henki. Ilmeisesti hänen opintojensa suuntaan vaikutti
esikuvana toinen Ilmajoen poika, jo varhain luonnontutkijana mainetta saavuttanut
Karl Fredrik Mennander. Nuorena ylioppilaana Hannelius Turun yliopistossa
puolusti erään lääkintöopin tohtorin kirjoittamaa
latinankielistä väitöskirjaa, jonka aiheena oli kulkutautina
esiintynyt keuhkokuume. V. 1744 hän taas, professori Johan Brovalliuksen
esimiehenä ollessa, puolusti väitöskirjaa ”harmonia fructificationis
plantarum cum generatione animalium” jossa nimen mukaisesti käsiteltiin
kasvien hedelmöittymisen ja eläinten siitoksen yhtäläisyyttä.
Tämän jälkeen hän kirjoitti väitöskirjansa
Caussa elasticitatis, fysikaalisen tutkimuksen, jossa käsiteltiin
kappaleen kimmoisuuden syitä. Tätä teosta, joka painettiin
1746, puolusti väitöstilaisuudessa Hanneliuksen hyvä ystävä,
ilmajokelainen ylioppilas Samuel Birling, ja Hannelius itse oli tilaisuudessa
esimiehenä. Tämän opinnäytteen nojalla hänet 1746
nimitettiin yliopistoon fysiikan dosentiksi. Hänellä oli nyt
edessään lupaava tiedemiehen ura, ja hänellä näyttää
olleen todellista tiedemiehen kutsumustakin. Väitöskirjassaan
hän käytti täysin empiiristä tutkimusmetodia, kuten
sen alkulauseesta kävi selville. Kun hän oli lujasti kiintynyt
kotiseutuunsa, ja koska hänet oli teologisten opintojensa perusteella
vihitty papiksi, niin hän tuli jo 1747 Ilmajoelle kirkkoherra Gabriel
Peldanin apulaiseksi.
— Peldanin kuoltua 1750 piispa Brovallius määräsi
Hanneliuksen, joka oli hänen entinen oppilaansa, väliajan saarnaajaksi
Ilmajoelle. Seuraavana vuonna 1751 Hannelius valittiin Ilmajoen kirkkoherraksi,
mutta vaali aiheutti valituksia, joiden vuoksi hän saattoi vasta 1754
aloittaa suurisuuntaisen kasvatustyönsä suuren seurakunnan esipaimenena.
On huomattava, että Hanneliuksen silloiseen kirkolliseen ”lääniin”,
kuuluivat myöhemmin itsenäistyneet Kurikan, Kauhajoen, Jalasjärven,
Seinäjoen, Peräseinäjoen ja Alavuden seurakunnat. Hannelius
oli jo yliopistossa ansioitunut nuorten opiskelijain ohjaajana, ja Ilmajoella
hänestä tuli suuri kasvattaja, joka voimakkaasti toteutti laajassa
seurakunnassaan silloisia kirkollisia kasvatusihanteita ja laski siten
pohjaa nykyaikaiselle kansanopetukselle. Heti esipaimenen virkaan päästyään
1754 hän hyväksytti sekä Ilmajoella että kappeliseurakunnissa
itse laatimansa ”sopimuksen”, jonka ensimmäisenä osana oli kansanopetuksen
parantaminen täysin 1600-luvun suurten kansanopetuspiispojen hengessä
ja laillisena perustana 1723 annettu kuninkaallinen päätös
lasten opettamisesta sekä 1726 annetun konventikkeliplakaatin kansanopetusta
koskevat määräykset. Hanneliuksen tarkoitus oli tällä
omalla ”oppivelvollisuuslaillaan” pakolla opettaa laaja seurakuntansa lukemaan.
Sen mukaan lapset oli 8 vuotta täytettyään pantava lukkarinkouluun.
Ensi kertaa ehtoolliselle aikovat nuoret joutuivat rippikoulua vastaaviin
kuulusteluihin. Kirkossa ja kinkereillä pantiin toimeen katkismuskuulusteluja,
joissa myös aikuiset joutuivat tekemään selvää
kristinopin perustotuuksista. V. 1759 Hannelius vielä kiristi näitä
vaatimuksiaan, ja silloin lasten lukutaidottomuudesta määrättiin
vanhemmille sakko ja lukutaito tuli myös naimisiin menon ehdoksi.
Hanneliuksen hyväksyttämän ”sopimuksen”, merkittävin
osa oli tämä oppivelvollisuutta koskeva kohta, mutta siihen sisältyi
myös tarkkoja määräyksiä järjestyksestä
yleisissä jumalanpalveluksissa, sanankuulijain elämästä
yleensä ja kirkko-oikeudenkäynnistä. Hän sai kokea
paljon vastarintaa varsinkin kansanopetusohjelmaansa toteuttaessaan, mutta
siitä huolimatta hän saavutti merkittäviä tuloksia:
nykyaikaisen kansanopetuksen pohja laajassa seurakunnassa tuli tukevasti
lasketuksi. Myös kuri ja järjestys seurakunnassa parantuivat.
— Hanneliuksen aikana ja hänen johdollaan rakennettiin
Ilmajoen seurakunnan uusi kirkko,
joka valmistui nykyiselle paikalleen kesällä 1766. Seurakunnan
vanhan kirkon paikalle Hannelius laittoi muistolaatan, jonka sanat hän
itse sepitti. Hänen toimestaan saatiin uuteen kirkkoon 1768 urut,
ja kun seurakuntalaiset eivät suostuneet palkkaamaan urkuria, niin
Hannelius palkkasi itse urkurin luovuttaen tämän osuudeksi osan
omista palkkasaatavistaan. Ilmajoen isolle pappilalle Hannelius antoi 1779
pysyväksi jääneen Herralan pappilan nimen. Mutta itse hän
jo kirkkoherrakautensa alussa asettui omistamaansa Peuralan taloon, jonka
hän, taloudellisiin harrastuksiin mieltyneenä ja erikoisesti
maatalouden harrastajana, asui hyvään kuntoon. Edelleen Hanneliuksen
toimesta Ilmajoen seurakunnalle hankittiin 1760 kappalaisen virkataloksi
Kiikkala.
— Hannelius oli aikalaisekseen valistunut ja ennakkoluuloton
mies. Niinpä hän pyrki edistämään rokotusta isoarokkoa
vastaan ja antoi vaasalaisen piirilääkäri Hastin ensimmäisenä
Ilmajoella rokottaa kirkkoherran oman tyttären Sofia Magdaleenan 1767.
Jo 1763 hän oli kirkonkokouksessa ottanut puheeksi kätilön
palkkaamisen Ilmajoelle ja saanutkin myönteisen päätöksen
aikaan, mutta mitään tietoa siitä, onko päätös
myös käytännössä saatu silloin toteutumaan, ei
ole jälkimaailmalle säilynyt. Hannelius puhui ja kirjoitti ruotsia
ja pystyi käyttämään myös latinaa, mutta suomenkieltä
hän ei halveksinut eikä unohtanut — päinvastoin monet hänen
otteensa todistavat jopa herännyttä suomalaista kansallistuntoa.
— Kimmoisuuden syitä koskevaan väitöskirjaansa
hän oli painattanut vanhemmilleen omistamansa suomenkielisen runon.
V. 1780 hän painatti Vaasassa 60-sivuisen 320 kysymystä ja vastausta
sisältävän kristinopin käsikirjan lähinnä
rippikouluopetusta varten nimellä Christillisen meidän Autuudemma
Opin Perustuxet Lyhykäisisä Kysymyxisä ja Vastauxisa. Tällä
kirjallaan hän pyrki parantamaan seurakuntansa nuorten sisälukutaitoa
ja kristinuskon perustotuuksien tuntemusta. Edelleen on jälkimaailmalle
säilynyt noin 90, vuosina 1749—95 pidettyä, suomenkielistä
hautauspuhetta, jotka sisältävät runsaasti arvokasta ilmajokelaista
henkilöhistoriaa samalla, kun ne antavat selvän kuvan Salomon
Hanneliuksesta puhujana. Ne osoittavat, että Salomon Hannelius on
ollut herkkäilmeinen, selkeäsanainen ja vaikuttava saarnamies.
HanneIiuksen monipuolista lahjakkuutta todistaa sekin, kun hän Ilmajoen
kirkon vihkiäisiin 1766 itse sepitti ja sävelsi kaksi ylistyslaulua,
joista tiedetään vain se, että ensimmäinen niistä
liittyi sanoihin ”Pyhä, pyhä, pyhä” ja esitettiin urkulehteriltä
vihkiäisjuhlan alussa ja toisen sanat olivat profeetta Jesajan kirjasta
ja laulettiin vihkiäispuheen jälkeen johdatuksena Jesajan 49:
23 johdolla pidettyyn lyhyeen puheeseen. Professori Heikki Klemetin johdolla
näitä aarioita etsittiin vielä toisen maailmansodan jälkeen,
mutta valitettavasti niitä ei ole mistään löydetty.
—Kun Vaasan hovioikeus 1775 perustettiin, niin Hannelius
sai Ilmajoen yleisessä pitäjänkokouksessa 1776 aikaan yksimielisen
päätöksen, jonka mukaan ilmajokelaiset hakkasivat metsistään,
veistivät ja kulkuteiden varsille vedättivät kaikki Vaasan
hovioikeuden residenssitaloon tarvittavat hirret ja pelkit ilmaiseksi.
Tämän hyväntyön johdosta ilmajokelaiset saivat kuningas
Kustaa IlI:n kiitokset, ja helluntaina 1777 vietettiin Ilmajoella äskettäin
Turun piispalta rovastin arvon saaneen Hanneliuksen luona Peuralassa komeat
juhlat. Hannelius sai teon johdosta myös kuninkaalta hovisaarnaajan
valtuutuksen.
— Salomon Hannelius omisti kaikki voimansa ja harrastuksensa
moniin virkatehtäviinsä ja sai paljon aikaan. Hän hoiti
uskollisesti edeltäjänsä Gabriel Peldanin alkuunpanemaa
Ilmajoen historiankirjaa ”Series Sacerdotum”, jota säilytetään
Ilmajoen kirkonarkistossa ja johon Salomon Hannelius talletti paljon arvokkaita
tietoja Ilmajoen sen ajan elämästä. Hänessä yhtyivät
pappina 1600-luvun puhdasoppisuuden ajan ankarat kasvatusvaatimukset ja
1700-luvun hyödyn aikakauden taloudelliset ja luonnontieteelliset
harrastukset sekä valistusfilosofian heijastukset yhtenäiseksi
kansalliseksi ja kirkolliseksi peruskatsomukseksi, jonka varassa hän
suoritti perustavan kasvattajantyönsä Suur-llmajoen laajan seurakunnan
lujaryhtisenä, toimeliaana ja tarmokkaana esipaimenena. Hän rakasti
kotiseurakuntaansa ja sen väestöä ja käytti pappina
sekä ankaran ruoskivaa lain ja tuomion kättä että myös
lempeätä sydämen sanelemaa evankeliumia Sellaisena hänen
jykevä hahmonsa kohoaa kuin korkea honka Etelä-Pohjanmaan sivistyshistoriassa
— Puoliso: Ilmajoella tammikuun 25. päivänä 1750 Magdalena Peldan, syntynyt Vaasassa kesäkuun 29. päivänä 1733, kuollut Ilmajoella syyskuun 29. päivänä 1793. Vanhemmat: Ilmajoen kirkkoherra Gabriel Peldan ja Magdalena Mollin.
W. R.
Lähde: Eteläpohjalaisia elämäkertoja
-teos.
alkuun | sivun alkuun | aakkosellinen hakemisto | etusivu
HÄMÄLÄINEN,
Väinö, taidemaalari.
— S. 15.7.1876 Helsinki, k 20.3.1940 Kauniainen.
— Vanht urkuri Lauri H. ja Emma o.s. Kekoni.
— Puol. Helmi o.s. Mäkinen.
— Taideopinnot: Albert Gebhardin johd. STY:n piirustuskoulu
1898—99. Ulkomailla: Academie Colarossi ja E. Carrieren johd., Pariisi
Ranska 1900.
— Teoksia ensi kerran näytt. 1899. Muistonäyttely
Hki 1942.
— Osallistunut kotimaisiin yhteisnäyttelyihin: S:n
Taiteilijain Näytt. 1899, 1900, 1901, 1904, 1905, 1906, 1909.
—Osall. näyttelyihin ulkomailla: Tukholma 1916,
1929, Kööpenhamina 1919, Amsterdam, Hollanti, Antwerpen, Belgia
1931, Moskova, NL 1934 Riika, Latvia 1935, Berliini, Düsseldorf ja
Hampuri, Saksa 1935, Milano ja Rooma, Italia 1937, Oslo, Göteborg,
Tukholma 1940; taidegraf. näytte Kosice, Tsekkoslovakia 1933.
— Palkinnot: I palk. dukaattikilp:ssa 1904.
— Julkisia teoksia: Seur. kirkkojen alttaritaulut: Töysä
1906, Nurmes 1918, Nurmo 1914,
Miehikkälä 1924.
— Kokoelmat: Ateneumin, Hlinnan, Imatran, Lahden, Mikkelin
ja Turun taidemus.
— STG:n ja STpL:n jäs., STpL:n johtok. jäs.
1933—38.
Lähde: Suomen taiteilijat 1986 -teos.