sivun alkuun  |  aakkosellinen hakemisto | etusivu

TALLROTH, Albert Eemil, kirkkoherra, syntynyt Porissa toukokuun 3. päivänä 1840, kuollut Nurmossa toukokuun 6. päivänä 1890. Vanhemmat: kultaseppä Mikael Tallroth ja Maria Amalia Lingvist.

—Tallroth tuli ylioppilaaksi 1861, vihittiin papiksi 1865 Turussa ja toimitti papinvirkaa seuraavissa seurakunnissa: Pirkkalan v.t. kappalainen 1856—66, ylimääräisenä pappina Lapualla 1866—67, ylimääräisenä pappina Ilmajoella 1868, Pirkkalan kappalaisena 1868—72, Nurmon kappalaisena 1872—84 ja Nurmon ensimmäisenä kirkkoherrana 1884-90. Tallroth kuului niihin vanhan ajan pappeihin, jotka hallitsivat seurakuntaa sekä hengellisellä että maallisella alalla. Tultuaan 32-vuotiaana Nurmon kappeliseurakunnan papiksi hän käytti jäljellä olevat elämänsä 18 parasta miehuusvuotta seurakuntansa parhaaksi. Mitä hän vaalisaarnassaan oli nurmolaisille luvannut—kovaa kuria ja järjestystä roistoväelle — sen hän myös pani täytäntöön. Juopottelu, tappelut, oman käden oikeus ja kaikenlainen ilkivallan teko olivat jokapäiväisiä ilmiöitä. Pimeän aikaan liikkuminen oli suorastaan hengenvaarallista. Näissä oloissa katsoi uusi pappi ensimmäiseksi ja tärkeimmäksi tehtäväkseen kurin ja järjestyksen aikaansaamisen. Tallrothin toimesta asetettiin pitäjään jatkuvasti silta- ja yövahteja, joiden tuli pitää kurissa pahimpia ilkivallan tekijöitä. Elleivät ankarat nuhtelut vieneet toivottuun tulokseen, hän järjesti virkavallan puuttumaan asiaan. Kun tämän aikaisen Lapuan nimismiehen käsittely ei ollut kaikkein hellävaraisinta laatua, katsoivat monet parhaaksi ottaa opikseen papin nuhtelut, välttääkseen ikävämpiä seurauksia. Tavatonta ei ollut sekään, että itse pappi tavattiin ”mies miestä vastassa”. Väsymättömästi uurastettuaan muutamien vuosien ajan Tallroth selviytyi voittajana. Kun hän samanaikaisesti tarttui lujin ottein kierto- ja rippikouluopetukseen, ei ole ihme, että seurakunta koki verraten lyhyessä ajassa huomattavan nousukauden. Muutamien vuosien kuluttua hänen tulostaan voitiin niin kuntakokousten kuin seurakunnankin pöytäkirjoihin merkitä kiittävä arvostelu papin aikaansaannoksista. —Koko pitäjän elämä kiertyi Tallrothin ympärille. Kuntakokousten puheenjohtajana hän kantoi vastuun mitä moninaisimmista asioista. Hänen aloitteestaan avasi ensimmäinen kansakoulu ovensa pitäjässä 1884. Asia innoitti häntä siinä määrin, että hän lupasi omaksi virka-ajakseen pappilan maista tontin kansakoulua varten sekä lisäksi 2 ha maata. Koulun alettua toimintansa kirkkoherra useasti kävi koululla seuraamassa oppilaiden edistystä. — Sydämestään oli Tallroth kiintynyt maanviljelykseen. Pappilan maat hän saattoi esimerkilliseen kuntoon. Hänen intonsa ja raivaajahenkensä tuli näkyviin siinä, että 18 vuoden aikana nelinkertaistui pappilan viljelty pinta-ala. Ei siis ihme, jos seurakuntalaiset arvelivat olevan oppimista papiltaan tälläkin alalla. Innolla hän jakeli neuvojaan viljelyvasioissa ja erikoisesti olivat etualalla uudismaan raivaus ja suoviljely. Sopinee mainita, että Tallrothilla oli huomattavat ansiot myös tieolojen paranemiseen, ja kun tällä kohtaa oli tapahtunut huomattavaa edistystä, katsoi pappi tarpeelliseksi suositella myös parannettuja hevoskulkuvälineitä. — Kohta Nurmoon muutettuaan 1872 rupesi Tallroth puuhaamaan Lapuan kappelia omaksi kirkkoherrakunnaksi. Välillä asia viivästyi, mutta 1879 annetulla senaatin päätöksellä Nurmosta tuli oma kirkkoherrakunta. Nurmolaiset anoivat ja saivat myöskin Tallrothin ensimmäiseksi kirkkoherrakseen. Suorastaan liikuttavaa on todeta se luottamus, jota pappi osoitti seurakuntalaisiaan kohtaan. Erikoisesti kirkkoherra osoitti luottamusta heränneitä kohtaan, vaikka hän ei hengellisen näkemyksensä puolesta liene koskaan heihin täydellisesti yhtynyt. Luottamus Tallrothin ja heränneiden välillä oli kuitenkin molemminpuolinen ja papilla oli niin paljon vaikutusta heihin, että Nurmon heränneitä alettiin kutsua naapuriseurakunnissa ”Tallrothin körttiläisiksi”. — Vaikeana murrosaikana oli Tallroth Jumalan lahja seurakunnalleen. Sanan julistajana ja saarnamiehenä hän ei täyttänyt vaativinta mittaa, mutta kiivas, kuohahteleva eteläpohjalainen veri tarvitsi toiminnan miestä, joka omasi lujuutta ja ankaruutta. Tuskin kovuus yksin olisi kuitenkaan auttanut. Oikeudenmukaisuus ja rakkaus yhdistyneinä lujuuteen saivat vasta yhdessä aikaan sen, että hän kohosi näkyvästi yläpuolelle kaikkia muita, ja että liioittelematta voidaan sanoa; häntä peljättiin ja rakastettiin. Kenties selittyy asia siten, että hän itse omatessaan kiivaan ja tarmokkaan luonteen osasi erilaisissa tilanteissa laskea, millainen menettely ja ratkaisu tuo parhaan tuloksen väestön kanssa, jonka suonissa virtasi samanlainen veri. Hän ei ollut tavallinen pappi ja kirkkoherra, häntä kutsuttiin myös Nurmon piispaksi, ja hänen valtansa oli suurempi kuin monen piispan.

—Puoliso: kesäkuun 14. päivänä 1870 Alma Cecilia Forsman, syntynyt Turussa toukokuun 29. päivänä 1850, kuollut Hämeenlinnassa Kirstulan kartanossa maaliskuun 17. päivänä 1945. Vanhemmat: kirkkoherra Carl Rudolf Forsman ja Sofia Charlotta Björnberg.

I.T. Lyhennelmä: R.M.

alkuun  |  sivun alkuun  |  aakkosellinen hakemisto | etusivu

TOPPELIUS, Johan Gabriel, kappalainen, Ilmajoen maamiesseuran perustajia, syntynyt Oulussa huhtikuun 24. päivänä 1767, kuollut Ilmajoella syyskuun 27. päivänä 1808. Vanhemmat: kirkkomaalari Mikael Toppelius ja Maria Magdalena Ocklawitz.

—Johan Gabriel Toppelius oli vähävaraisesta lapsirikkaasta kodista. Hänen äidissään oli hiukan puolalaista verta, sillä äidin isoisä oli ollut Ruotsin armeijaan vänrikkinä pestautunut puolalainen, joka oli ollut mukana mm. Napuen taistelussa. Johan Gabriel oli sukuhaaransa ensimmäinen, joka pääsi Oulun triviaalikouluun ja siten akateemiselle uralle. Ylioppilaaksi Turun akatemiaan hän tuli 16-vuotiaana 1783 ja otettiin pohjalaiseen osakuntaan syyskuun 22. päivänä. Opinnot sujuivat hitaasti, sillä köyhän pojan piti Turussa itse ansaita elatuksensa kotiopettajana ja kamppailla alituista puutetta ja monia vaikeuksia vastaan. Yliopistossa hän oli mm. Henrik Gabriel Porthanin oppilaana, omaksuen palavan isänmaanrakkauden ja elävän harrastuksen suomen kieleen, ja suoritti papintutkinnon 1790. Hän pääsi heti Uudenkaarlepyyn kirkkoherran apulaiseksi ja toimi samalla Uudenkaarlepyyn pedagogiassa opettajana joulukuun 14. päivästä 1791 alkaen. Hän oli etevä opettaja, saattaen koulunsa hyvään maineeseen ja tullen persoonallisten ominaisuuksiensa vuoksi erittäin pidetyksi ja kunnioitetuksi. Nuoresta asti hän oli innostunut maanviljelykseen ja koetti Uudessakaarlepyyssäkin raivata pelloksi virkatalonsa kivikkoista mäkeä. Hänen tulonsa olivat vaatimattomat, mutta siitä huolimatta hän koetti auttaa nuorempaa veljeään Zakrista, joka opiskeli Upsalan yliopistossa lääketiedettä ja josta sitten tuli Uudenkaarlepyyn piirilääkäri ja suuren saturunoilijamme, Sakari Topeliuksen isä. V. 1800 Toppelius suoritti pastoraalitutkinnon ja haki pian sen jälkeen Ilmajoen kappalaisenvirkaa, johon seurakunta valitsi hänet melkein yksimielisesti; hän sai virkanimityksensä syyskuun 16. päivänä 1802. Kirkkoherra Gabriel Alceniuksen kuoltua 1804 Toppelius tuli hänen sijaisekseen ja hoiti Ilmajoen seurakunnan esipaimenen virkaa kolme vuotta. Ilmajoella Toppelius harjoitti innokkaasti Kiikkalan kappalaispappilan tilalla maanviljelystä. Hän harrasti erityisesti apilanviljelystä. Sen lisäksi hän raivautti Tuohistonmäkeen vähäisen uudistorpan ja sai siihen vuokraoikeuden 50 vuodeksi. Kiikkalan pappilan rakennusten kunnosta hän piti osittain omana kustannuksellaankin hyvää huolta. —Toppelius harrasti lääketiedettä ja oli innokas rokotuksen edistäjä. Jo rovasti Hannelius oli Ilmajoella selvittänyt rokotuksen merkitystä isonrokon ehkäisemisessä ja saanut ihmisten ennakkoluuloja väistymään. Syksyllä 1802, siis pian Ilmajoelle muutettuaan, Toppelius aloitti työnsä rokottajana, ja vuoden 1803 maaliskuuhun mennessä hän oli rokottanut 400 lasta. Saman vuoden keväällä hän sai tästä siunauksellisesta toiminnastaan Suomen Talousseuran hopeamitalin. Häntä pidettiin aikanaan eräänä innokkaimpana rokotuksen edistäjänä. Kuuluisa Könnin mestari Jaakko Juhonpoika Könni (1774—1830) valmisti hänelle rokotusneuloja, joita hän kiitti ensiluokkaisiksi. Hän opetti Suur-Ilmajoen lukkareita jatkamaan työtään. Rokotuksen varhaisessa yleistymisessä Ilmajoella oli Toppeliuksella aivan ratkaiseva merkitys. — Toppelius oli perustamassa Suomen vanhinta Maamiesseuraa Ilmajoen Peltoniemessä joulukuun 11. päivänä 1803 ja toimi innokkaasti seurassa varsinkin heinänviljelyksen edistämiseksi. Hän oli tarkka ja luotettava havaintojen tekijä ja ilmeisesti aivan ensimmäisiä maatalouden kannattavuuslaskelmien tekijöitä Etelä-Pohjanmaalla. Hän oli seuran alkuvuosina 1803 vuorollaan seuran kirjurina aina 1/4 vuotta kerrallaan ja kirjoitti ensimmäisen julkisen kertomuksen seuran toiminnasta 1807. Kesällä 1804 hän teki Kiikkalan jokirantapelloissa huomattavan heinänviljelyskokeen, jonka tarkoituksena oli selvittää keinoja joilla heinäsato saataisiin paranemaan. Syksyllä 1805 hän taas kokeili puna-apilan siemenillä, jotka hän keräsi villinä kasvaneesta punanapilasta. Kun maamiesseurassa 1805 Salomon Hanelleksen tekemän ehdotuksen pohjalla valmisteltiin Ilmajoen uutta kyläasetusta, antoi Toppelius asetuksen sisältöön oman panoksensa. Toppelius haki myös kyläasetukselle Vaasan läänin maaherran vahvistuksen. Toppelius oli kuitenkin ennen kaikkea pappi, sielunhoitaja, lämminsydäminen evankeliumin julistaja, ihmisystävä ja harras kristitty. Hänen käsityksensä mukaan tapojen yksinkertaisuus uuras työ ja velvollisuuksien täyttäminen, myötätunto, armeliaisuus ja sydämen hyvyys olivat ihmisen velvollisuuksia Jumalaa kohtaan. Toppelius hallitsi yhtä hyvin sekä ruotsin että suomen kielen, hänellä oli hyvä tyylivaisto, käyttipä hän kumpaa kieltä tahansa. Hän harrasti musiikkia ja runoutta — ajan molemmat johtavat Suomen ruotsinkieliset runoilijat Frans Mikael Franzen ja Mikael Choraeus olivat hänen henkilökohtaisia ystäviään. Sairauden varjo liittyy raskaana Toppeliuksen elämän loppuvaiheisiin. Hänen terveytensä rupesi Ilmajoella horjumaan lähinnä kirkkoherranviran aiheattamasta liikarasituksesta. Kirkkoherra Alcenius oli vanhana ja sairaalloisena joutunut jättämään kirkolliset asiat seurakunnassa varsin huonoon järjestykseen. Tunnollinen ja ahkera Toppelius järjesti asiat kuntoon, uhrasi kaikki voimansa suurelle seurakunnalleen: hän yritti parantaa lastenopetusta, kehittää kinkerilaitosta, huolehtia köyhänhoidosta ja parantaa yleistä järjestystä. Sydämen lämmöllä ja lujin ottein hän toimi kaikkien kärsivien ja kovaosaisten hyväksi. Kaiken vaivan ja murheen lisäksi tuli Suomeen sota 1808. Sen vuoden kesä oli hänelle erittäin raskas. Kauhajoella kuoli hänen lankonsa Joban Gustaf Inberg kasakkain rääkkäämänä. Hän itse oli kesällä keuhkotautisena sotaa paossa Tuohistonmäkeen rakennuttamassaan mökissä. Elokuussa hänen kolme pientä tytärtään kuoli kahden viikon sisällä rutontapaiseen punatautiin. Kaikkien näiden raskaiden koettelemusten vuoksi hänen keuhkotautinsa paheni nopeasti, ja syksyllä 1808 hänet vietiin hautaan pienten lastensa viereen.

—Puoliso: Laihialla uudenvuodenpäivänä 1801 Anna Kristina Forsman, syntynyt Laihialla toukokuun 2. päivänä 1773, kuollut Kauhajoella marraskuun 30. päivänä 1862. Vanhemmat: Laihian kirkkoherra Georg Forsman ja Helena Maria Wacklin.

W. R.

alkuun  |  sivun alkuun  |  aakkosellinen hakemisto | etusivu

TOPPELIUS, Michael, taidemaalari.
—S. 10.7.1734 Oulu, k. 28.12.1821 Oulu.
—Vaht tullinhoit ja maalari Kristofer T. ja Margareta o.s. Lithovius.
— Puol. Maria Magdalena o.s. v. Occlavitz.
—Taideopinnot ulkomailla: Hovimaalari Johan Paschin johd. ja mahdoll. Kungl. Akademien för de Fria Konsterna, Tukholma
—Julkisia teoksia: n. 40:n Pohjanmaan ja Savon kirkon koristelutyöt ja alttaritaulut. Ulkomailla: apulaisena Tukholman Kuninkaanlinnan maalaustöissä 1771—72.
—Kokoelmat: Kansallismus., Ateneumin taidemus.

Lähde: Kuvataiteilijat 1986 -teos.

alkuun  |  sivun alkuun  |  aakkosellinen hakemisto | etusivu

TOPELlUS, Zacharias (Sakari), runoilija, professori, syntynyt Kuddnäsissä Uudenkaarlepyyn maalaiskunnassa tammikuun 14. päivänä 1818, kuollut Koivuniemessä Sipoossa maaliskuun 12. päivänä 1898. Vanhemmat: runonkerääjänä tunnettu piirilääkäri Zacharias Topelius ja Katarina Sofia Calamnius.

—Zachris Topeliuksen isoisä oli maineikas kirkkomaalari Mikael Toppelius. Suku on peräisin Limingan Rantakylän Toppilasta, Zachris ja hänen kaksi vuotta nuorempi sisarensa Sofia—muita lapsia ei perheessä ollutkaan—saivat hyvän kotikasvatuksen ja heitä koetettiin myös karaista. Kahden kotiopettajan valmennuksen saatuaan poika otettiin yksitoistavuotiaana monta suurmiestä kasvattaneen Oulun triviaalikoulun III:lle luokalle. Oulusta hän pääsi käsiksi tätiensä hoitaman 1000-nidoksiseen lainakirjastoon ja ahmi siitä suurimman osan. Koulun päätyttyä Zachris lähetettiin Helsinkiin J. L. Runebergin täysihoitolaiseksi ja hänen valmistettavakseen ylioppilastutkintoon. Siihen tarvittiin vain yksi lukuvuosi. Selvittyään seitsemän tuntia yhtämittaa kestäneistä suullisista kuulusteluista, Topelius tuli ylioppilaaksi kesäkuussa 1833, siis viisitoistavuotiaana. Yliopistossa hän rupesi lukemaan luonnontieteitä päämääränään lääkärin ura, suoritti filosofian kandidaatin tutkinnon tentittyään ajan vaatimusten mukaisesti kaikki tiedekunnan yksitoista ainetta ja vihittiin maisteriksi yliopiston kaksisataa-vuotisjuhlassa 1840. Ylioppilaselämään Topelius otti innokkaasti osaa virkeästi toimivan Pohjalaisen osakunnan jäsenenä mm. J. V. Snellmanin kuraattorikautena. Olipa hän itsekin 1840-luvulla osakuntansa kuraattorina.—Lääkäriä ei Topeliuksesta tullut. Yhtenä, joskaan ei ainoana syynä siihen oli, että anatomiasali kauhistutti häntä. Hän jatkoi opintojaan filosofisessa tiedekunnassa pääaineena historia ja 1847 hänet vihittiin filosofian tohtoriksi. Tohtorinväitöskirja oli tieteelliseltä arvoltaan vaatimaton latinankielinen tutkielma muinaissuomalaisten avioliitonsolmimistavoista. Hänen muukin tieteellinen julkaisutoimintansa on varsin vähäinen. Leipätöikseen Topelius toimitti Helsingfors Tidningar-nimistä sanomalehteä 1842-60. Hänen aloittaessaan journalistisen toimintansa oli maassa vain seitsemän sanomalehteä, kaikki ruotsinkielisiä. Kirjapainon suorituskyky oli niin vaatimaton, että keskiviikkoisin ja lauantaisin ilmestyvän lehden käsikirjoitukset oli toimitettava sinne ainakin kahta päivää aikaisemmin. Sensori puolestaan vaati lehden nähdäkseen vuorokautta ennen sen ilmestymistä. Näin ollen uutisosasto oli pakostakin varsin vaatimaton. Taantumuksen aikana ei ollut juuri mahdollista käsitellä poliittisia asioita eikä Topelius, toisin kuin Snellman, silloisia vähäisiäkään mahdollisuuksia kovin kärkkäästi käyttänyt, eikä liioin sanottavasti puuttunut kansakunnan elintärkeisiin kysymyksiin. Topelius kallistui suomenmielisyyteen, mutta ei voinut kaikessa yhtyä Snellmanin ajatuksiin. Snellman moitti Topeliuksen lehteä unteluudesta, ja sen toimittaja vastasi. Melko kiivaaksi muodostunut kynäsota rnasensi Topeliusta, mutta ei rikkonut kiistakumppanien henkilökohtaista ystävyyttä. Topelius ei ollut taistelijaluonne. Hänen voimansa oli toisaalla. Kun toimittaja, kesäkuukausia lukuunottamatta, täytti lehtensä melkein yksin, oli sillä varsin yhtenäinen sävy. Toimittajan notkean kynän jälki tuntuu uutisia myöten, ja hän sai lehteensä puhalletuksi lämpimän isänmaallisen hengen. Levikki nousi melkein nelinkertaiseksi, tosin vain vaatimattomaan 2.000 kappaleeseen, ja lehden koko kaksin-kolminkertaiseksi. Lehdessään Topelius käsitteli lähinnä kulttuurikysymyksiä, mutta ajoi myös yhteiskunnallisia uudistuksia vähävaraisten hyväksi. Huomattavia olivat hänen pakinantapaiset kirjoituksensa, joissa usein kuvailtiin pääkaupungin elämää. Topeliushan oli ennen kaikkea kirjailija. Paljon siitä, mitä tunnetaan hänen tuotannostaan, on ensin päässyt päivänvaloon hänen lehdessään, mm. eräät merkittävät runot, jopa ”välskärin kertomuksia”. Keskellä sanomalehtitoimintansa Topelius joutui poikkeuksellisella tavalla yliopiston opettajaksi. Hänet oli nimitetty Vaasan lukion historian lehtoriksi, mutta hän ei ollut vielä ennättänyt muuttaa Pietarsaareen, jonne lukio oli Vaasan palon johdosta väliaikaisesti siiretty, kun Fredrik Cygnaeus säilyttääkseen hänet pääkaupungille sai ministerivaltiosihteeri A. Armfeltin avulla hankituksi ystävälleen — itämaisen sodan aikana — Suomen historian ylimääräisen professorin viran 1854. V. 1863 Topeliuksesta tuli Suomen, Venäjän ja Pohjoismaiden historian varsinainen professori, minkä viran hän vaihtoi Yrjö Koskisen kanssa 1876 yleisen historian professuuriin. Topeliuksen virkaveljiensä keskuudessa nauttimaa arvonantoa osoittaa, että hänen oltuaan kolmivuotiskauden yliopiston vararehtorina, hänet valittiin rehtoriksi 1875. Hän erosi täysinpalvelleena 1878 ja asettui asumaan Sipoon Koivuniemeen.—Topeliuksen harrastusten monipuolisuus ja hänen alttiutensa asettaa aikansa ja kykynsä sivistysrientojen palvelukseen näkyy niistä lukuisista luottamustoimista, joihin hänet valittiin. Hän oli luonnontieteellisen seuran Societas pro Fauna et Fennican sihteeri 1842—47, samoin Suomen Taideyhdistyksen 1847—69, Suomen Muinaismuistoyhdistyksen puheenjohtaja 1870-75 ja 1878—79, Suomen Historiallisen Seuran 1882—83, kahden eläinsuojeluyhdistyksen 1870-79 ja 1886—95, Taiteilijaseuran 1864-89 sekä ruotsalaisen virsikirjakomitean puheenjohtaja 1876—79, kansankirjaston johtokunnan jäsen ja 1869—75 puheenjohtaja, samoin Runebergin ja Aleksanteri II:n patsaskomiteoiden puheenjohtaja. Topeliuksen osaksi tulleista kunnianosoituksista mainittakoon valtioneuvoksen arvo 1878 sekä Ruotsin akatemian suuri palkinto 1886. Täyttäessään 80 vuotta Topelius joutui suuren juhlinnan kohteeksi ja hänen pari kuukautta myöhemmin tapahtuneet hautajaisensa mainitaan suurimmiksi siihenastisista. Runoilijan lapsuudenkoti Kuddnäs on entistetty viehättäväksi museoksi ja pari hänen Koivuniemen huvilansa huoneensisustuksista on siirretty Helsinkiin museoksi. Muistopatsaat Vaasassa (Emil Vikström, 1915) ja Helsingissä (Ville Vallgren ja Gunnar Finne, 1932 ) ovat kansakunnan ulkonaisia kunnianosoituksia Etelä-Pohjanmaan suurelle pojalle. Itämaisen sodan aikana Suomessa toiset toivoivat länsivaltojen, toiset, heidän joukossaan Snellman ja Topelius, Venäjän voittoa. Topeliuksen mielestä Turkin valtakunta oli häpeäksi Euroopalle ja englantilaisten Pohjanlahden rannikolle tekemien hävitystöiden jälkeen hän asettui länsivaltoja vastaan. Topeliusta moitittiin, tosin aiheetta, venäläismielisyydestä. Hän ei voinut lehdessään esittää käsityksiään tsaari-Venäjästä, mutta teki sen mm. eräässä 1855 kirjoittamassaan kirjeessä. ”Suomen täytyy odottaa sitä päivää, jolloin Venäjän jättiläinen sortuu sisästä päin, sillä vasta silloin sen (Suomen) aika on tullut”. Samana vuonna hän yliopistoluennoillaan puhui ”täydellisestä Suomesta” jonka rajoina ovat Suomenlahti ja Pohjanlahti, Jäämeri, Vienan meri, Äänisjärvi ja Laatokka. ”Tämä on se suuri ajatus, joka yhdistää meihin nekin karjalaiset veljet, jotka rauhansopimukset ja valtiolliset rajat vuosisatoja ovat erottaneet heimostaan ja kansastaan ja vaikkei valtiollinen maantiede koskaan hyväksyisikään tätä ajatusta, niin fyysinen maantiede on sen jo tehnyt, sillä Suomen luonto eläimistöineen ja kasvistoineen ei tunnusta mitään muuta rajaa todelliselle alueelleen”. Topeliuksen täysin epäpoliittiseen ”pansuomismiin”, kuten hän sitä nimittää, kuului haave, että Suomen heimo loisi yhteisen kulttuurin, jossa Suomi luonnollisesti olisi johtavassa asemassa. Topelius on lausunut runossa ”Suomen lippu” ( 1863 ) sinivalkoisen lippumme syntysanat ja jo 1854 hän kertomuksessa ”Urholinna” antaa ”kenraalin” julistaa: ”Valkoinen ja sininen ovat suomalaisten värit: valkoinen talviemme lumen tähden ja sininen sinisten järviemme tähden”. Topeliuksen nuoruudenaikainen suomenmielisyys oli niin jyrkkää, että hän kirjoitti vuoden 1844 promootiorunoonsa sanat: ”Yksi maa! Yksi kansa! Yksi kieli ! ” sekä Lönnrotille ja Castrenille seuraavana vuonna omistamassaan runossa, että Suomen on puhdistauduttava , ”germaanisesta kuonasta”. Useasti hän lausuu ilonsa suomen kielen saavuttamista voitoista ja kehottaa sitä oppimaan ja opettamaan lapsille. Hän oli varma siitä, että ruotsalaisuus joutuu tappiolle, mutta piti suomalaisen kirjallisuuden kukoistusta kaukaisen tulevaisuuden asiana. V. 1848 hän kirjoitti lehdessään, että ruotsiksi kirjoittavat ovat Suomessa ”hukkaan joutunut sukukunta, mutta että meidän on torjuttava se into, joka tahtoo hakata meidät armotta irti. Myös ruotsiksi voidaan tulkita suomalaista henkeä, ja se tapahtuu ruotsiksi vain toistaiseksi, sillä kerran tulevaisuudessa suomalainen äidin kieli on yksistään oleva kansallinen”. Myöhemmin Topeliuksen suhde suomenmielisiin viileni ja hän asettui kielikysymyksessä välittävälle kannalle. Hän tähdensi yksimielisyyden tärkeyttä ja harrasti molempien kielten oikeuksien täyttä tasa-arvoa silti pysyen käsityksessään, että tulevaisuus on suomen kielen.—Jo ennen poikansa koulunkäynnin alkamista Uudenkaarlepyyn piirilääkäri oli antanut tälle ohjeen: ”Nulla dies sine linea” (ei päivääkään rivittä) ja tätä ohjetta on totisesti seurattu. Yhdeksänvuotiaasta Zachris piti tilejä ja päiväkirjaa. Runoilijan kuoleman jälkeen on päiväkirjoja julkaistu neljä nidettä ja lisäksi elämäkerrallisia muistiinpanoja ja kirjevalikoimia. Myös kaunokirjallisen toimintansa Topelius aloitti jo lapsena. Ensimmäinen painettu tuote oli osakunnan vuosijuhlaesitelmä Pohjanmaasta (1843). Siitä tuli nuoren maisterin kisällinäyte sanomalehdentoimittajan tehtäviin, sillä muita kirjallisia ansioita ei ollut esitettävänä. Varhaisin julkaistu runo on ainakin vuodelta 1834 ja runosuoni pulppusi elämän loppuun asti. Topeliuksen kolme ensimmäistä runokokoelmaa ”Ljungblommor” ( "Kanervankukkia" ) ilmestyivät 1845, 1850 ja 1854 sekä myöhemmät ”Nya blad” (”Uusia lehtiä”) 1870 ja ”Ljung” (”Kanervia”) 1889. Topelius piti Runebergia kirjallisena oppimestarinaan ja heidän ystävyytensä pysyi läheisenä vanhemman runoilijan kuolemaan asti. Topeliuksen oli hyvin helppo pukea ajatuksensa ja tunnelmansa runon muotoon ja joutui sen tähden kirjoittamaan runsaasti myös tilapäisrunoutta. Topeliuksen runouden henki on aatteellinen, uskonnollisuus ja isänmaallisuus sekä luonnonihailu ovat leimaa-antavia piirteitä. Runebergiin verrattuna hän on vienompi ja romanttisempi. Seuraavassa joitakin poimintoja hänen runotuotannostaan Topeliuksen oli monet kerrat ajettava viisikymmenpeninkulmainen taival Helsingistä kotikaupunkiin ja päinvastoin. Näillä matkoillaan hän nuoruusvuosinaan ihastui Kuortaneella Kahran kestikievarissa Kreeta-nimiseen talonpoikaistyttöön ja haaveili avioitumisesta hänen kanssaan. Tämän idyllin jälkimaininkeja on runo ”Matkustava ylioppilas” (1845), se alkaa kevyen ilakoivasti. mutta päättyy vakavasti, sillä runoilijalle on selvinnyt, että hän oli ollut menossa vaarallisille vesille. Lehdessään Topelius koetti saada sanotuksi edes jotakin sellaista, mitä oli sensuurin vuoksi mahdotonta tuoda julki muussa muodossa. Helmikuun vallankumous innoitti hänet runoon ”Kevät 1848”, joka on vain näennäisesti luonnonkuvaus. ”Suomen nimi” (1848) on ylioppilaiden saman vuoden maineikkaan kevätjuhlan haltioitunut runopukuinen kuvaus. Poliittisista runoista on sittenkin muhkein ”Jäänlähtö Oulujoesta” (1856), joka ennakoi Suomen valtiollista jäänlähtöä Aleksanteri II:n noustua valtaistuimelle. Nuorekasta ihanteellisuutta hehkuu ”Ylioppilaslaulu” (1852). Ylimaallista romantiikkaa huokaa ”Linnunrata” (1852). Sävelletyistä Topeliuksen runoista lienee tunnetuin uskonnollis-isänmaallinen ”Kesäpäivä Kangasalla” (1853) ja ”Vaasan marssin”. Samanhenkinen on ”Aamulaulu” (1875). Perherunoista on etusijalle asetettava ”Äitini”, joka on kirjoitettu runoilijan äidin kuoleman (1868) johdosta ja joka on varmaan kaunein maassamme kirjoitettu äitiruno. Reipasta soturihenkeä ilmentää ”Suomen ratsuväen marssi kolmikymmenvuotisessa sodassa” (1872). Nykyiseen suomalaiseen virsikirjaan sisältyy viisi Topeliuksen virttä, joista tunnetuimmat ovat n:t 144 (”Valos Jeesus, Herrani”), 449 (”Oi etkö, ihminen, muistakaan”) ja 475 ( ”Totuuden Henki, johda sinä meitä”). Topeliuksen kynästä on lähtenyt myös ensimmäisen suomalaisen oopperan "Kaarle kuninkaan metsästyksen" (1852) teksti, ja runopiskuinen on myös hänen tunnetuin näytelmänsä ”Regina von Emmeritz” (1854), joka pohjautuu ”Välskärin kertomuksiin”. Topeliuksen proosatuotanto on hyvin laaja. Suurin osa on toisaalta historiallisia romaaneja ja kertomuksia, toisaalta satuja. Lisäksi Topelius on kirjoittanut hartauskirjan lapsille ja kristillisihanteellista elämänkatsomustaan valaisevan ”Lehtisiä mietekirjastani”. Erityisesti on mainittava lapsille tarkoitetut lukukirjat ”Luonnonkirja” (1856), joka on auttamattomasti vanhentunut, sekä ”Maamme kirja” (1875), joka yhden henkilön kirjoittamana on ihailtavan yhtenäinen ja lämminhenkisenä oivallisesti lapsille soveltuva, meillä lajissaan ainoalaatuinen. — Historian harrastus oli herännyt Topeliuksella jo varhain ja tätien lainakirjasto oli sitä ruokkinut Fryxellin kertomukset Ruotsin historiasta sekä Ingemannin ja Walter Scottin keskiaikaa kuvailevat romaanit kuuluivat hänen koulu- ja opiskeluvuosiensa lukemiseen, ja ne ovat jättäneet jälkiä hänen tuotantoonsa. Topeliuksen tällä alueella ylivoimaisesti suosituin teos on romaanisarja ”Fältskärns berättelser” (”Välskärin kertomuksia”, 1853—67). Romaanin juonen kannalta tärkeän kuninkaan sormuksen aiheen Topelius löysi eräästä saksalaisesta aikakauslehdestä. Kenties Vänrikki Stoolin tarinoilla on myös jotakin osuutta teoksen syntyyn. Voidaanhan Topeliuksen välskäriä verrata Runebergin Vänrikkiin: molemmat mainitaan kirjansa tapausten kertojiksi. Romaanin keskeisen ajatuksen, talonpoikien ja ylimysten vastakohtaisuuden, joka päättyy vasta sen lopussa. Topelius lienee saanut kahden ruotsalaisen historioitsijan, Fryxellin ja Geijerin. väittelystä. Kuten tunnettua kerrottuaan romaanissa Ruotsin ja vielä enemmän Suomen tapahtumista puolentoista vuosisadan kuluessa, Kustaa II Aadolfista Kustaa III:een. Voimakas isänmaallinen henki, jännittävä juoni monine romanttisine piirteineen, vilkas kertomistapa sekä oikean historiallisen ilmapiirin luominen ovat tehneet kirjasta parasta nuorison luettavaa. Topeliuksen muita historiallisia romaaneja ovat ”Hertiginnan af Finland” (”Suomen herttuatar” 1850), joka kuvaa pikkuvihan aikoja. ”Planeternas skydslingar” (”Tähtien turvatit” 1886-89) Kristiina-kuningattaren ajoilta sekä 1500-luvun alkuun sijoitettu jälkiromanttinen ”Ljungars saga” (”Jungarin taru”, 1896). Sarjassa ”Winter qvällens berättelser” ( ”Talvi-iltain tarinoita koottuina” 1880—82) sisältyy myös historiallisia kertomuksia. Satujen kirjoittajana Setä. Topelius on H. C. Andersenin jälkeen koko pohjolan huomattavin. Onpa hän nimenomaan lasten kirjailijana asetettava Andersenin edelle, koska tämän saduista monet ovat vain aikuisille soveltuvia, kun sen sijaan suomalaisen satusepon yli 250 sepitteen joukossa on sellaisia vain muutamia. Topeliuksella on harvinainen kyky täysin eläytyä lasten maailmaan ja tehdä heille tajuttavaksi isänmaanrakkauden, rohkeuden, rehellisyyden. kuuliaisuuden, hyvän toveruuden, armeliaisuuden ja jumalan pelon ikuisia arvoja. Kolme ensimmäistä satukokoelmaa ilmestyi 1847, 1848 ja 1849, neljäs 1852. Myöhemmin vakiintui kokoelmien nimeksi "Läsning för barn" ("Lukemisia lapsille"). Kirjailijan innoittajana on pidettävä Andersenia. Oma osuutensa on myös perheen ensimmäisen lapsen syntymällä. On tietenkin makuasia, mitä satuja on pidettävä parhaina. Yleinen käsitys lienee, että liikuttavaa kodin kaipuuta henkivä "Koivu ja tähti" on asetettava muiden edelle. "Refanut" "Egyptinmaan pääsky", "Pikku Matti", "Adalminan helmi", "Valterin seikkailut", siinä eräitä muita parhaita monen hyvän joukosta. Satuihin liittyy runoja ja näytelmiä, kuten jatkuvasti esitetyt "Prinsessa Ruusunen" ja "Totuuden helmi", sekä eräitä elämäkerrallisia esityksiä. — Topeliuksen teoksia on käännetty ainakin 21 kielelle. Suomen 1800-luvun Suurmiehistä Topeliuksen kyntämä vako isänmaan poliittis-sivistyksellisessä kehityksessä ei ole yhtä syvä kuin Snellmanin, Runebergin ja Lönnrotin, mutta monipuolisuutensa ansiosta hän oli eläessään heitä keskeisemmässä asemassa. Topeliuksen kynän tuotteita luki koko kansa ja hänet se tunsi parhaiten lapsista alkaen. Kasvavien polvi toisensa jälkeen on kahden puolen Pohjanlahtea posket innosta hehkuen nauttinut hänen saduistaan ja hänen "välskärinsä" on ollut lukemattomien nuorten mielestä maailman ihastuttavin kirja. Myös täysikasvuiset ovat viettäneet viehättäviä hetkiä hänen teostensa parissa. Hänen runonsa ovat luettuina ja laulettuina avartaneet sydämiä isänmaan kauneudelle ja luoneet mieliin intoa ja hartautta. Muiden suurmiestemme kanssa Topelius kuuluu kansakunnan henkiseen reserviin, sen voimavarastoon.

— Puoliso: Uudessakaarlepyyssä joulukuun 30. päivänä 1845 Maria Emilia Lindqvist, syntynyt Uudessakaarlepyyssä elokuun 26. päivänä 1821, kuollut Helsingissä marraskuun 14. päivänä 1885. Vanhemmat: kauppias Isak Lindqvist ja Johanna Sofia Kyntzell.

I. H-u.

Lähde: Eteläpohjalaisia elämäkertoja -teos M-Ö. 1965

TOPELIUS (vuoteen 1800 Toppelius), Zakris, piirilääkäri, kansanrunouden kerääjä, syntynyt Oulussa marraskuun 13. päivänä 1781, kuollut Uudessakaarlepyyssä joulukuun 23. päivänä 1831. Vanhemmat: oululainen kirkkomaalari Mikael Toppelius ja Maria Magdalena Ocklawitz.

—Zakris Toppelius kävi synnyinkaupunkinsa triviaalikoulun, kirjoittautui Turun yliopistoon 1797 ja liittyi pohjalaiseen osakuntaan. Nuorukaisen opinnot keskeytyivät kuitenkin pian. Saadakseen lukujaan varten varoja Toppelius otti kotiopettajan paikan Muhokselta. Kun sitten oppilas oli kypsä lähtemään yliopistoon, Toppeliuskin pääsi taas jatkamaan opintojaan, nyt Upsalassa, jonka yliopiston kirjoihin hänet merkittiin 1799. Toppelius päätti lukea lääkäriksi. Upsalassa hän oli aluksi yhden lukuvuoden. Sen jälkeen hän opiskeli vuoroin Tukholmassa, vuoroin Upsalassa. Lääketieteen opiskelijana hän toimi Ruotsin sotalaivaston lääkärinä, harjoittipa tointaan väliaikaisesti Uudessakaarlepyyssäkin 1802. Vuosina 1803—04 hän työskenteli rokottajana Pohjois-Pohjanmaalla ja 1805 Tukholmassa. V. 1805 hänet nimitettiin Uudenkaarlepyyn vt. kaupunginlääkäriksi, mitä tointa hän hoiti toista vuotta. Oltuaan vähän aikaa lääkärintehtävissä myös Oulussa hän palasi Ruotsiin ja suoritti tutkinnot, jotka oikeuttivat hänet kirurgian maisterin arvoon 1807. Uusi arvo ei kuitenkaan näyttänyt turvaavan riittävän hyvin Topeliuksen tulevaisuutta. Siksi Topelius päätti opiskella eläinlääkäriksi ja siinä tarkoituksessa kirjoittautui Lundin yliopistoon 1808. Samoihin aikoihin alkaneen Suomen sodan takia opiskelu pian taas keskeytyi. Topeliuskin määrättiin jälleen Ruotsin laivaston lääkäriksi. Sen jälkeen hänestä tuli köyhäinlääkäri Tukholmaan 1809. Todettuaan, että täyden pätevyyden saavuttamiseksi olisi parasta jatkaa lukuja, Topelius kirjoittautui jälleen Upsalan yliopistoon, jossa hän 1811 suoritti lääketieteen kandidaatin ja lisensiaatin tutkinnot sekä tohtorin arvoa varten vaaditut kirjalliset työt. Jo samana vuonna Topelius nimitettiin Uudenkaarlepyyn kaupunginlääkäriksi ja 1812 sen ohessa Uudenkaarlepyyn piirin piirilääkäriksi. V. 1813 Upsalan yliopisto myönsi Topeliukselle poissaolevana lääketieteen tohtorin arvon. Uudessakaarlepyyssä Topelius toimi lääkärinä kuolemaansa aisti. Suomenkielisen Etelä-Pohjanmaan asukkaiden kanssa hän ei sanottavammin liene ollut tekemisissä muuten kuin piirilääkärinä. Varsinaisen elämäntehtävänsä ohessa Topelius tuli tunnetuksi kansanrunouden kerääjänä ja julkaisijana. Ensi virikkeensä tälle alalle hän nähtävästi sai Porthanin taholta. Kansanrunoutta Topelius keräsi rokotusmatkallaan 1803 —04, mutta laajempaan työhön hän ryhtyi 1810-luvun lopulla. Matkustaessaan piirilääkärinä hän tapasi henkilöitä, jotka osasivat vanhoja runoja, mutta hän sai niitä myös tuttaviltaan kirjeenvaihdon välityksellä. Sairastuttuaan 1820 Topelius joutui luopumaan lääkärimatkoistaan, mutta hän hoiti kuitenkin ammattiaan kotonaan, minne myös vanhojen laulujen taitajat saapuivat. V. 1821 hänen luonaan kävi vienankarjalainen Jyrki Kettunen, jonka runotuntemuksen perusteella Topelius päätteli että parhain lauluaarteisto olisi löydettävissä rajan takaa Itä-Karjalasta. Sinne hän kehotti uusia kerääjiä lähtemään. Omat keräelmänsä Topelius julkaisi nimellä Suomen Kansan Vanhoja Runoja ynnä myös Nykyisempiä Lauluja. Näitä runovihkoja ilmestyi 1822—31 kaikkiaan viisi. Kokoelmassa oli vanhoja runoja 85, uudempia 28. Kansanrunouden hyväksi tekemällään työllä Topelius antoi arvokkaita herätteitä seuraajilleen ja Suomen kansallisesti ajatteleville yksiIöille. Sitä paitsi koko hänen elämänsä tarjosi virikkeitä hänen kirjailijapojalleen, Sakari Topeliukselle, jonka välskärin esikuva isä kaikesta päättäen oli.

—Puoliso: Uudessakaarlepyyssä joulukuun 3. päivänä 1812 Katarina Sofia Calamnius, syntynyt Uudessakaarlepysssä helmikuun 3. päivänä 1791, kuollut siellä heinäkuun 1. päivänä 1868. Vanhemmat: uusikaarlepyyläinen kauppias Samuel Calamnius ja Anna Sofia Backman.

E. K.

alkuun  |  sivun alkuun  | aakkosellinen hakemisto | etusivu

TUKIAINEN, Aimo, Johan Kustaa, kuvanveistäjä, professori.
— S. 6.10.1917 Orivesi.
— Vanht työmies Kalle Oskari T. ja kirjaltaja Signe Berggren.
— Puol. Annikki Kaarina o.s. Karttunen.
— Lapset: Mirja Annikki, s. 1947, Heikki Tapio, s. 1950.
— Taideopinnot: Viipurin tait. yst:ien piirustuskoulu 1935—38, STY:n piirustuskoulu 1938—39, 1940—41.
— Teoksia ensi kerran näytt. 1940.
— Osallistunut kotimaisiin yhteisnäyttelyihin: S:n Taiteilijain Näytt. 1943, 1947, 1961, Nuort. näyt. 1942,1951 (kutsuttuna), S 1964 (kutsuttuna), Purnu-ryhmän näytt. Orivesi 1967, 1977.
— Osall. kansainväl. näyttä PTL:n näytte Tukholma 1946—47, Hki 1950, 1963, Oslo, Bergen, Norja 1963, Göteborg, Lund, Ruotsi 1957, Rodin-mus:n kansainväl. kuvanveistonäytt. Pariisi, Ranska 1961, Itämerenmaiden bienn., Rostock, DDR 1975, lukuisat kv. mitalitaiteen Fidem-näytt.
— Osall. S:n tait näyt. ulkomailla: Tukholma 1944, Oslo 1946, 1950, Edinburgh, Skotlanti 1949, Bryssel, Belgia, Haag, Hollanti, Praha, Tsekkoslovakia, Varsova Puola, Zürich, Sveitsi, Firenze, Italia ja Pariisi, Ranska 1949—50, Lübeck, BRD 1952, Kööpenhamina 1953, Moskova ja Leningrad, NL 1953—54, Rooma, Italia 1955, Neuvostoliitto ja Kiina 1958, Suomal. mitalitäit. näytt., Berliini, DDR 1985.
— Palkinnot: II palk. valt:n taidekilp:ssa 1942, I palk. 1945 ja palk. 1978, I palk. Gal. Hörhammerin talvinäytt:ssä 1944, tunnustuspalk. Kordelinin muistomerkki kilp:ssa 1945, III palk. Turun talvilaivaliikenteen muistomerkkikilo: ssa 1947, II ja IV park. Osuustoiminnan monumenttikilp:ssa 1949, I park. Porin sankarihaudan muistomerkkikilp:ssa 1949, I palk. Hannes Gebhardin muistomerkkikilp:ssa 1949, I palk. Kauppakorkeakoulun suihkukaivokilp:ssa 1951, I palk. S:n Marsalkan ratsastajapatsaskilp:ssa 1954, II ja III palk. Savonlinnan-Säämingin sankaripatsaskilp:ssa 1960, I jaettu park. Merimiesten muistomerkkikilp:ssa 1963, II sija Kotkan Ahtaajat -patsaskilp:ssa 1964,1 sija Saimaan kanavan muistomerkkikilp:ssa 1968, I palk. Miina Sillanpään muistomerkkikilp:ssa 1966.
— Kunniamerkit: S:n Leijonan komentajamerkki, Pro Finlandia, Hgin kaup:n palk.
— Professorin arvonimi 1977.
— Valt. tait.eläke 1977.
— Julkisia teoksia: Punaisten muistomerkki, 1948 Karkkila; "Tukinuittajat", 1948, Imatra, "Valoa kohti", 1949, Työväenakatemia, Kauniainen; alttarikorkokuva, 1950, Salla; "Perhe" 1950, Elannon tavaratalon korkokuva, Hki; reliefi, 1954, Amurin kansakoulu, Tre; "Liikevoitto", 1954, Hki; Eetu Salinin muistomerkki, 1955, Pori; "Kalojen kanssa kilpaa", 1959 Kouvola, S:n Marsalkan ratsastajapatsas, 1960, Hki; "Torielämää" 1962, rel. Hki, Juhani Aho 1961, Hki; "Jouset", 1963, Hlinna, Summan taistelun muistomerkki 1965, Hlinna; "Kasvu" 1965, Hki, Kielonvirta-päiväperho", 1966, suihkukaivoveist., Tre; "Pallopeli", 1967, Kokkola; "Soihtu" — Miina Sillanpään muistomerkki, 1968, Hki; "Solukko", 1968, suihkukaivoveist. Mänttä, "Virvatulet", 1971, Tre, "Paperiperhe", 1972, Valkeakoski; E. A. Tottin muistomerkki, 1975, Savonlinna "Kenkälintu", 1978, suihkukaivoveisu Orivesi; " Kirkonkukot", kirkonrakentajien muistom. 1983, Eräjärvi sekä Tuuloksen, 1948, Ilmajoen, 1949, Kiukaisten, 1949, Porin, Elimäen, Sippolan, Posion, Sallan, 1954, Tainionkosken ja Hgin pitäjän sankaripatsaat. Hautamuistomerkkejä, mitaleja ja muotokuvia. Ulkomailla: "Tuulenpesä", 1967, Karlstad, Ruotsi.
— Kokoelmat: Ateneumin, Turun, Hlinnan, Treen, Lahden, Oulun, Sara Hildenin ja Imatran taidemus. Treen Nykytait. mus., Serlachiuksen ja Gyllenbergin säät., Kansallismus. Hgin kaup.: Backsbackan kok. Ulkomailla: Nasjonalgalleriet, Oslo, Arkivmuseet, Lund, Ruotsi ja Koninklijk Kabinet van Munten, Penningen en Gesneden Stenen, Haag, Hollanti.
— Rakentanut 1962 Purnun näyttelyhallin Orivedelle, jossa pidetty kesänäyttelyitä 1967 (Purnuryhmä), 1969 (taidesalonki Pinx), 1971 (Treen Nykytait. mus.), 1973 (taiteilijaryhmä), 1975 (STS) ja 1977 (Purnuryhmä).
— Taiteilijaryhmät: Purnuryhmät 1967—.
— Hgin Taidehallin isänn:n jäs. 1948—57, STA:n hall:n varajäs. 1955—58, jäs 1958—77, vpj. 1964—77, edustaj:n ainaisjäs. 1978—, Hgin kaup:n kuvataidetoimik:n jäs. 1955—56, valt:n taideteostoimik:n jäs. 1956—57, valt:n kuvaamataidelautak:n jäs. 1956—68, valt:n kuvataidetoimik:n pj. 1968—70, valt:n taidekomitean jäs. 1962—65, eduskunnan taidehankintatoimik:n jäs. 1980—85. — SKLn, Kuvataiteilijaseniorien ja Vrin TS:n jäs., STS:n hall:n jäs. 1945—48,1953—56, pj. 1964— 66, SPTL:n edustaj:n jäs. 1947—58, johtok:n jäs. 1948—58, SKL:n vpj. 1951—55, pj. 1961—62; STS:n 1979, SKL:n 1977 ja S:n Mitalitaiteen Killan 1977 kunniajäs.
 

Lähde: Kuvataiteilijat 1986 -teos.

alkuun  |  sivun alkuun  |  aakkosellinen hakemisto | etusivu


laskuri 2.5.00 lähtien.

email:
raimom@nic.fi