X-Tapaus 260984:

Tanssin huuma


Pienenä alkuhuomautuksena totean välittömästi, että tämä tuotos on syntynyt kahden teoksen inspiroimana. Tietyistä kohdin esikuvat korostuvat niin voimakkaasti, että minun on pakko mainita teokset nimeltä. Ne ovat
  • Mary Higgins Clark: Kuolema kutsuu tanssiin
  • Stephen King: Pimeä puoli Lisää kommentteja novellin päätteeksi. Toivon, että nautitte.




    Maryland.
    Myöhäinen keskiviikkoilta.
     
    Terry katseli syvästi huohottaen sohvallaan makaavaa elotonta kasaa, joka oli ollut nainen ennen kuin hän omin käsin puristi elämän ulos tästä. Ruumiin silmät olivat auki, ja ne tuijottivat rävähtämättä kattoon. Pitkät, tummanruskeat hiukset, jotka olivat olleet poninhännällä, lojuivat nyt avoinna ja sekaisin peittäen osittain samettipintaista, vihreää sohvaa. Vaikka hänen viimeiset hetkensä maan päällä olivat olleet täynnä pelkoa ja kauhua, eivät hänen huulensa sitä ilmentäneet: ne olivat hieman raollaan, milteipä kutsuvasti. Naisen yllä oli tummansininen iltapuku. Miltei lanteille asti ulottuva hameen halkio oli paljastanut aistikkaasti naisen vasemman säären. Hänellä oli jaloissaan mitä upeimmat korkeakorkoiset tanssikengät: ne kimalsivat kattokruunun loisteessa kultaisina ja hopeisina, miltei häikäisten katsojan.

    Terry tunsi ihanaa poltetta jalkovälissään. Hän hengitti yhä raskaasti ja kumartui naisen tykö. Hän suuteli hellästi naisen otsaa ja otti kättelyotteen tämän jo viilenneestä kädestä.

    "Saanko luvan, Adrienne?" hän kysyi kuiskaten.
    Terry osoitti toisessa kädessään olleella kaukosäätimellä stereoitaan, ja niistä alkoi soljua tulisia argentiinalaisia tangorytmejä.
    "Mennään", hän sanoi, "tämä on meidän tanssimme, rakas. Meidän laulumme."

    Terry kohotti varovasti Adriennen ruumiin käsivarsilleen. Tämän pää roikkui hervottomana taaksepäin, kunnes Terry painoi sen omaa olkapäätään vasten. Hän liikkui ruumis käsivarsillaan taitavasti tangon täyttäessä tajuntansa. Adriennen jalat laahasivat lattiaa seuratessaan väkipakolla mukana tässä Kuoleman tanssissa. Terryn hengitys kiihtyi ja nytke hänen lanteillaan alkoi kiihtyä.

    "Tiedätkö", hän sanoi heittäen samalla Adriennen upeaan tangotaivutukseen, "olen tanssinut monien tyttöjen kanssa, mutta sinä olet niistä paras."

    Hän puristi ruumista itseään vasten pyöriessään kevyesti lattialla, hän tunsi rintojen painautuvan rintakehälleen. Hänen hengityksensä muuttui jo miltei katkonaiseksi kiihkossaan ja hän tiesi saavansa pian. Hän nuolaisi naisen kylmää poskea ja käänsi sitten päänsä kohden kattoa sulkien silmänsä. Hän tunsi Adriennen hiusten tuoksun ja hyväili iltapuvun selustaa. Ja silloin hän sai. Hän tunsi kevyen huokaisun kirpoavan huuliensa välistä ja hänen todellisuuden tajunsa lakkasi olemasta. Hän purkaantui vavahdellen housuihinsa ja huippukohdassa hän ei pystynyt enää kannattelemaan Adriennea käsivarsillaan, vaan ruumis valahti elottomana maahan tangon sävelten yhä kaikuessa tanssiaissalissa.
     



      1. Luku


      2. Baltimore.
        Keskiviikko.

        "Tämä tuntuisi tavallisen murhaajan – mahdollisesti sarjamurhaajan kädenjäljeltä", Scully sanoi nähdessään alastoman ruumiin, jolla oli ainoastaan kimaltavat tanssikengät jaloissaan, "mitä ihmettä me oikein täällä teemme?"
        "Olet oikeassa, Scully", Mulder totesi, "en uskokaan, että tähän liittyy mitään yliluonnollista."
        "Eli mitä ihmettä me täällä teemme?"
        "Oletko koskaan kuullut Tanssijasta?"
        "En ainakaan muista. Kuka on Tanssija?"
        "Hän on Malcolm Perry", Mulder vastasi, "ja kaikki tapahtui sinun vielä ollessasi tietämättömänä pahasta maailmasta Quanticossa."
        "Kerro."
        "Se oli luultavasti viides tapaukseni profiloijana – ehkä kuitenkin jopa seitsemäs, mutta se ei ole tämän homman pointti. Joka tapauksessa alkoi löytyä juuri tämänkaltaisia ruumiita: nuoria, suhteellisen kauniita naisia, joilla ei ollut löydettäessä yllään mitään muuta kuin tanssiaiskengät – hyvin kalliit kengät sitä paitsi – ja joka kerralla erilaiset. Aloimme kutsua kenkien takia murhaajaa Tanssijaksi. Se olikin enemmän kuin osuva nimi."

        "Anteeksi, että keskeytän", sanoi Mulderin viereen tullut tutkija, "saako ruumiin jo viedä pois? Kaiken pitäisi olla kunnossa."
        "Viekää vaan", Mulder sanoi alkaen kävellä kohti Ford Taurusta, jonka agentit olivat vuokranneet. Hän nyökkäsi Scullyn suuntaan, joka seurasikin jo häntä.
        "Mihin menemme?"
        "Baltimoren vankilaan", Mulder vastasi, "jossa Malcolm Perryä pidetään vangittuna."
        "Matkijamurha?"
        "Mahdollisesti, vaikken käsitäkään syytä aloittaa murhakierrettä uudestaan juuri nyt. Ei ole murhan kymmenvuotispäivä."

        Mulder käynnisti auton ja ajoi varoen ulos tutkimusalueelta.
        "Jatkapa tarinaasi Tanssijasta", Scully ehdotti, "jäit siihen kohtaan, että teidän antamanne nimitys oli hänelle enemmän kuin sopiva."
        "Aivan. Sain lopulta tehtyä hänestä profiilin, jonka kuuleminen luultavasti ikävystyttäisi sinut kuoliaaksi, joten jätän väliin pääosan. Tärkeintä oli kuitenkin se, että uskoin hänen kärkkyvän tanssiravintoloissa silloin, kun siellä oli miesten haku. Hän valitsisi uhrinsa sieltä, ja mikäli nainen olisi hänestä tarpeeksi hyvä tanssija, hän jatkaisi asiaa pidemmälle. Sopisi ehkä tapaamisesta seuraavissa tanssiaisissa tai ehdottaisi jopa suoraan jatkoja kodissaan, jossa sitten kuristaisi naisen hengiltä."
        "Laitoitteko tanssiaisiin houkutuslintuja?"
        Mulder nyökkäsi: "Muutaman uhrin jälkeen tärppäsi. Houkutuslintumme sai jälleen yhden kutsun tulla uudestaan seuraavalla viikolla samaan ravintolaan, mutta sillä kertaa mies todellakin oli myös itse paikalla sovittuna iltana ja hän ehdotti, että he menisivät vaikkapa hänen luokseen jatkamaan iltaa, koska heillä ’tuntui selvästi synkkaavan yhteen.’ Mies asui omakotitalossa ydinkaupungin laidalla. Hän oli rakennuttanut taloonsa oikein kunnon parketin ja he jatkoivat tanssimistaan siellä muiden silmien ulottumattomissa. Houkutuslinnunkin mielestä mies oli aivan hurmaava, koska tällä ei tuntunut olevan mielessään sitä, mitä miehillä kuulemma yleensä pelkästään on. Mutta hänellä alkoivat hälytyskellot soida, kun mies pyysi häntä istumaan sohvalleen muutaman tanssin jälkeen. Hän alkoi kertoa kuolleesta vaimostaan ja siitä, että hänkin oli rakastanut tanssia…"
        "Oliko hänellä oikeasti ollut vaimoa?"
        "Ei tietenkään", Mulder vastasi, "siinä puhuessaan hän oli vetänyt esiin hienoimmat tanssikengät, mitä houkutuslintumme oli koskaan nähnyt ja kertonut niiden kuuluneen aikoinaan hänen vaimolleen. Hän oli vedonnut siihen, että houkutuslintumme oli ensimmäinen nainen vaimon jälkeen, jonka jalkoihin mies olisi saattanut kengät kuvitella. Silloin houkutuslintumme oli alkanut lähettää hälytyssignaaleja rannekellossaan olevan lähettimen kautta ja FBI-joukot, jotka olivat odottamassa miehen asunnon ulkopuolella ryntäsivät sisään miehen sovittaessa juuri tanssikenkiä houkutuslintumme jalkoihin. Hänet pidätettiin, vaikka meillä ei tietenkään vielä sillä hetkellä ollut varsinaisia todisteita, mutta niitä löytyi kyllä enemmän kuin tarpeeksi miehen kotoa."

        Scully katsoi Mulderiin odottavasti.
        "Hänellä oli kokonainen huone pyhitettynä uhreilleen. Siellä oli mallinukkeja, joille oli puettu päälle juuri ne vaatteet, jotka yllään uhrit olivat kuolleet. Lisäksi huoneessa oli iso pakastin."
        "Mihin tarkoitukseen?"
        "Olin silloin vielä niin nuori ja kokematon. Uskoin, että metsästämme tavallista sarjamurhaajaa, mutta meillä olikin käsissämme seksuaalinen sarjamurhaaja. Vielä suurempaa tyydytystä kuin tappamisesta hän sai tanssiessaan ruumiiden kanssa. Hän jäädytti ruumiita ja tanssi niiden kanssa muutamia kertoja, kunnes kyllästyi tai vain jostakin syystä halusi uutta tanssiseuraa ja jätti ruumiin löydettäväksi."
        "Yhtyikö hän myös ruumiisiin?"
        "Ei. Oletin hänen masturboivan tanssiessaan. Yhdestäkään ruumiista ei löytynyt mitään seksuaaliseen kanssakäyntiin viittaavaa."
        "Kuinka monta tyttöä hän tappoi?"
        "Seitsemän."
        "Eikä häntä teloitettu?"
        "Ei. Se mies on äärimmäisen häiriintynyt. Hänellä on kaksi persoonaa: tavallinen työläinen Malcolm Perry ja Tanssija Terry. Mikäli oikein muistan, niin Malcolm tietää Terryn, jota en ole koskaan päässyt puhuttelemaan, olemassaolosta. Malcolm sanoi, että ’Terry tulee esiin vain tanssiessa’. Minulla ei ollut hinkua pyytää häntä pyörähtelemään paria valssia kanssani. Malcolm sanoi yrittävänsä kaikin voimin pitää Terryä sisällään, muttei ollut onnistunut kovinkaan hyvin. Kun hän oli ensimmäisen kerran päästänyt Terryn valloilleen, hän ajatteli tämän rauhoittuvan, mutta toisin kävi. Kun Terry oli kerran maistanut vapautta, häntä ei ollut enää pidätteleminen."
        "Hullu tai hyvä näyttelijä. Miten hän tuli toimeen koulussa?"
        "Oli luokkansa priimus miltei koko ajan."
        "Eli älyä löytyy?"
        "Löytyy. Mensan pikatestin mukaan ÄO päälle 150."
        "Oletko sitä mieltä, että hän näyttelee hullua säästyäkseen kuolemanrangaistukselta?"
        "Itse asiassa en tiedä enää", Mulder vastasi, "aluksi uskoin niin, mutta kun puolenkymmentä arvostettua psykiatria on toista mieltä, niin taisin taipua hulluuden kannalle. Ja nyt tämän uuden ruumiin ilmestyttyä… En todellakaan tiedä."
        "Mutta eihän hänen ole tarvinnut lietsoa ketään jatkamaan jalanjäljillään", Scully sanoi, "onhan murhaaja voinut lukea sen ajan lehtiä ja saada ideansa sieltä."
        "Aivan, mutta katsastetaan kuitenkin mitä Malcolm itse sanoo."

        Saavuttuaan Baltimoren vankilalle agentit luovuttivat ensin aseensa aulan vartijoille ja menivät vankilanjohtajan puheille.

        "Agentit Mulder ja Scully FBI:stä", Mulder sanoi näyttäen virkamerkkiään Scullyn tehdessä samoin, "haluaisimme tavata Malcolm Perryn."
        "Kuka sanoittekaan olevanne?" johtaja Walters kysyi kohdistaen sanansa Mulderille.
        "Agentti Mulder", Mulder vastasi ihmetellen kysymystä.
        "Perry nimittäin siirrettiin takaisin Marylandin vankimielisairaalaan alle viikko sitten", Walters aloitti omituisen kysymyksen selventämisen, "hänethän päästettiin sieltä tänne ’normaalien’ vankien seuraan, koska hänen käytöksensä oli muuttunut psykiatrien mielestä järkeväksi. Oli kyllä totta, että viime viikkoon mennessä Perrystä ei ollut pienintäkään huomauttamista."
        Mulder alkoi selvästi kiinnostua. Jos nimittäin Uusi Tanssija toimi samoin kuin vanha, Adrienne Fránck olisi kaapattu juuri noin viikko sitten.
        "Ja mitä tapahtui?" Scully kysyi.
        "Hän vain sekosi yhtenä yönä. Alkoi huutaa kuin heikkopäinen ja ravisti kaltereitaan niin, ettei kukaan pystynyt enää nukkumaan hänen osastossaan. Eikä häntä saatu lopettamaan huutoa, vaikka vartijat eivät käyttäneet hellimpiä otteitaan. Hänet heitettiin eristysselliin, jossa hän jatkoi riehumistaan. Samana aamupäivällä – hänen kiljuttuaan tauottomasti lähes kahdeksan tuntia – häntä tultiin hakemaan takaisin Marylandiin. Kuvitelkaa! Hoitajat joutuivat pistämään häneen kolminkertaisen annoksen rauhoittavia ennen kuin hän lopulta vaikeni."
        "Mitä hän huusi?" Mulder kysyi.
        "Hän huusi teitä."
        "Minua?"
        "Siksi juuri yllätyin kuullessani nimenne. Hän huusi: ’Mulder! Mulder! Agentti Mulder tänne. Minä haluan Mulderin! Se lähti! Se lähti! Se lähti ja se tappaa taas! Mulder auta! Mulder!’ Ei siis mitään järkevää. Emme löytäneet hänen kavereistaan tai suvustaan ketään Mulderia, mutta ilmeisesti kuuluitte siihen joukkoon, joka nappasi hänet."
        "Kuka lähti ja minne?" Mulder kysyi.
        "En tiedä. Hän käytti vain noita sanoja, tietyin variaatioin."
        Mulder nyökkäsi: "Oletteko kuulleet hänestä sen jälkeen? Tarkoitan, että olisikohan hän mahdollisesti nyt jo puhekunnossa?"
        "En ole kuullut hänestä mitään, eikä haittaa minua tippaakaan. Hyvä kun häipyi. Hullut saavat selkäpiini karmimaan."
        "Entäs hänen tavaransa?" Scully kysyi, "ovatko ne jo viety Marylandiin?"
        Walters nyökkäsi.
        "Entä oliko sellissä mitään hänen raapustuksiaan?"
        "Ei mielestämme, mutta voittehan käydä vilkaisemassa."

        Walters oli oikeassa – sellissä ei näkynyt mitään kiinnostavaa. Ilta oli kuitenkin niin pitkällä, että Marylandiin saavuttaisiin vasta keskiyön paremmalla puolen, joten agentit päättivät yöpyä ensimmäisessä motellissa, joka vastaan tulisi.
         

      3. Luku
    Maryland.
    Keskiviikko.

    Nick Noonan rakasti tanssimista. Parketilla hän antoi jokaisen nuotin imeytyä itseensä ja antoi jalkojensa viedä. Totta kai Nick tiesi olevansa hyvä tanssija. Sehän oli hänen iskuvalttinsa. Eipä silti, kyllä hän tiesi myöskin omaavansa sen verran ulkonäköä, että usein häntä katsottiin toiseenkin kertaan. Juuri nyt hän odotti ja katseli tanssipareja, jotka olivat antautuneet musiikin vietäviksi. Hän oli löytänyt parketilta erään huvittavan kaksikon. Heidän tanssipariinsa näytti kuuluvan neljä vasenta jalkaa. Tanssi oli niin ontuvaa, että se näytti ennemmin humalaisen hevosen tallustelulta. Nick naurahti juuri ääneen kuullessaan odottamansa äänen viereltään.

    "Hei, herra Noonan", sanoi Pamela LaClare.
    "Terve", Nick sanoi, "tulit sittenkin."
    "Anteeksi, että sait odottaa. Töissä meni vähän pidempään."
    "Ei se mitään, tärkeämpää on se, että yleensä tulit. Et arvaa kuinka moni ’nähdään samassa paikassa viikon päästä’ –lauseista on pelkkää puppua."
    Pamela naurahti ja istuutui vapaalle tuolille Nickiä vastapäätä.
    "Upea puku", Nick totesi.
    "Kiitos", Pamela vastasi hieman hämillään.

    Pamelalla oli yllään latinalaishenkinen, ruumiin muotoja korostava ja tiettyjä paikkoja miltei paljastava luomus. Se oli pääasiassa musta, mutta saumoissa oli käytetty punaista satiinia. Rintamuksessa loisti ovaalinmuotoinen, kevyesti sinertävä jalokivi – todennäköisesti jäljitelmä, mutta näyttävä sellainen. Hänen kenkänsä olivat avomalliset ja mustalla mokkanahalla päällystetyt.
    Edellisen kappaleen viimeiset soinnut kiirivät ilmassa, kun Nick nousi pöydästä ja käveli Pamelan luo.
    "Minusta tuntuu, että tämä seuraava kappale on meidän."
    "Niinkö luulet?" Pamela vastasi ja hymyili noustessaan ylös.
    Muuallakin ympärillä pöydistä nousi pariskuntia ensimmäisten sävelten täyttäessä ilman – tuloillaan oli jokin rokahtavampi klassikko – Elvistä mahdollisesti.

    Nick tunsi tutun huuman astuessaan parketille Pamela edessään. Hän sulki hetkiseksi silmänsä ja suorastaan veti säveliä keuhkoihinsa. Sitten he aloittivat. Pamela piti Nickin kanssa tanssimisesta erityisesti siksi, että hänellä oli koko ajan vainu siitä, mihin päin ja millä tavalla tämä oli seuraavaksi aikeissa viedä. Erikoisemmat variaatiot onnistuivat siksi spontaanisti siinä missä muiden parien täytyi tanssin aikana sanoa "nyt tehdään se taivutus" tai jotakin muuta yhtä kömpelöä. Nick päätti tanssin pyöräyttämällä Pamelaa useamman kerran ympäri kätensä alla niin suurella nopeudella, että Pamelan hame muistutti kirkonkelloa liehuessaan hänen ympärillään. Pamela oli kuitenkin sen verran pyörryksissä moisen hyrräliikkeen jälkeen, että horjahti pyörimisen jälkeen taaksepäin. Nickin ei auttanut muu kuin päättää tanssi tangomaiseen taivutukseen, jotta muut salin tanssijat olisivat olettaneet horjahduksen kuuluvan heidän kuvioonsa.

    "Vau", Pamela sanoi.
    "Annetaan seuraavan valssin selvittää pääsi", Nick sanoi hymyillen.
    Pamela hymyili itsekin ja Nick kohotti hänet tanssiotteeseen. He myöhästyivät ensimmäisestä tahdista, mutta liittyivät luontevasti heti seuraavaan.

    Usean tanssin jälkeen Pamela ehdotti taukoa ja he siirtyivät takaisin pöytään hikipisaroiden kimmeltäessä kummankin kasvoilla.
    "Me todella olemme hyviä!" Pamela riemuitsi.
    "Niin olemme", Nick hymyili.
    Pamela tilasi itselleen kylmän drinkin, Nick sen sijaan pelkkää sitruunasoodaa, sillä hän oli tullut autolla.
    "Kerroinko jo sinulle edesmenneestä vaimostani?" Nick kysyi siemaistessaan lasistaan.
    "Oi. Olen kovin pahoillani", Pamela sanoi.
    "Älä ole pahoillasi, siitä on jo monta vuotta, vaikken olekaan kuin kolmenkymmenen. Se oli onnettomuus, mutta siitä en halunnut puhua."
    Pamela nyökkäsi.
    "Hänen ansiostaan minä aloin tanssia. Hän rakasti sitä vielä enemmän kuin minä. Hän ei tosin ollut loppujen lopuksi kovinkaan taitava, mutta sillä ei ole suurta väliä. Shakkikin on monen suosikkipeli, vaikka on olemassa vain yksi Garri Kasparov. Hän rakensi taloomme tanssiparketin, jota käytimme hyvin usein ja olen ajatellut, että kun joskus kohtaan sellaisen naisen, joka rakastaa tanssimista yhtä paljon kuin minä, näytän sen paikan hänelle."
    Pamela katsoi häneen tarkoin.
    "Haluaisitko sinä, Pamela, nähdä oman pienen tanssiaissalini?"
    "Voi… Enhän minä mitenkään voi… Se sentään oli sinun ja vaimosi tärkein huone aivan varmasti."
    "Kyllä sinä hyvin voit. Olet nimittäin ensimmäinen, jolta tätä kysyn. Olet ensimmäinen, josta näkee, että tanssi on sinun sielusi ja että se on varastanut sydämesi."
    "Imarteletko?" Pamela kysyi hymyillen.
    "En", Nick vastasi, "se on vain totuus."
    Hän loi naiseen vastustamattoman katseen. Pamela kumosi drinkkinsä loppuun yhdellä siemaisulla.
    "Hyvä on, Nick", hän sanoi, "näytä minulle salisi."

    Nickin tulenpunainen vuoden –58 Plymouth pysähtyi puolisen tuntia myöhemmin suuren omakotitalon – milteipä kartanon – edustalle.
    "Tässä on matala majani", hän sanoi.
    "Vai matala", Pamela vastasi, "sehän on upea."
    Nick kaarsi auton pihalle ja pysäytti ulko-oven edustalle. Nick astui ulos ja kiersi auton avatakseen oven Pamelalle, joka tunsi olonsa kuninkaalliseksi.

    He astuivat eteiseen ja Nick sytytti valot päälle. Pamela huomasi oven nurkassa hälytysnapin. Nick näki Pamelan katseen pysähtyneen siihen.
    "Niitä on joka puolella taloa. Älä paina vahingossa. Ensinnäkin saatat saada sormesi haavoille tuosta lasilevystä nappulan päällä ja toisekseen se yhdistyy suoraan poliisiasemalle. Väärä hälytys tulee kalliiksi."
    Pamela naurahti kevyesti ja riisui päällystakkinsa. Nick otti sen vastaan ja ripusti sen naulakkoon.
    "Sali on ihan tässä oikealla", hän sanoi kävellen eteenpäin ja osoittaen ovea oikealla puolellaan, "teidän jälkeenne."
    Pamela avasi oven ja samalla hetkellä Nick napsautti valokatkaisinta, joka sytytti valtavan upean kristallikruunun salin katossa. Itse tyhjää parkettia oli silmämääräisesti 20 neliötä. Huoneen yhdellä seinustalla oli vihertävä sohva, toisella stereolaitteisto ja kolmannella muutama suuri ikkuna.
    "Se on ihana", Pamela kuiskasi astuessaan peremmälle. Hän huomasi, että salinkin oven suussa oli hälytysnappi. Nick selvästikin halusi ottaa asiat varman päälle.
    "Haluaisitko jotakin juotavaa?" Nick kysyi.
    "Löytyykö ihan vissyvettä?"
    "Eiköhän, odota ihan hetki."
    Parin minuutin kuluttua Nick saapui tanssiaissaliin mukanaan kaksi lasia vissyä. Pamela otti toisen ja Nick istui hänen viereensä. Hän tarttui kaukosäätimeen, joka oli pienellä pöydällä sohvan vieressä ja laittoi stereoihin hiljaista taustamusiikkia.

    "Kun saat juotua, niin vilkaisepa tuohon pikku laatikkoon vieressäsi sohvalla."
    Pamela siemaisi lasinsa oitis tyhjäksi ja asetti sen lattialle. Hän otti laatikon syliinsä ja kohotti sen kantta.
    "Ooh!" hän huokaisi nähdessään maailman upeimmat tanssikengät.
    Ne olivat turkoosit ja niiden pinta näytti samalle kuin sellaiset autot, jotka on värjätty metallivärillä: ne ikään kuin koostuivat miljardeista pienistä turkooseista kiiltohiukkasista, jotka olivat hieman eri asennoissa toisiinsa nähden. Kattokruunun valon hipoessa kenkiä ne suorastaan loistivat. Kummassakin niissä oli rusetti, joka oli hohtavinta valkoista silkkiä, ja rusetin keskustassa kimalsi vihreä safiiri.
    "Ne olivat vaimoni kengät", Nick sanoi, "minun häälahjani hänelle. Haluaisitko koettaa niitä vaikkapa yhden tanssin ajan. Uskon, että sinusta tulisi tanssiaisten kuningatar."
    "Ne ovat ihanat", Pamela henkäisi, "mutta enhän minä voi, jos ne ovat sinun vaimosi…"
    "Uskon, että hän pitäisi ajatuksesta. Ehkä enemmänkin. Luulen, että hän olisi haltioissaan siitä, että näin monen vuoden jälkeen joku tosiasiassa astuu hänen kenkiinsä. Annapas niin minä autan ne jalkoihisi."
    Pamela ei halunnut vastustella. Hän riisui omat kenkänsä ja antoi Nickin asettaa nuo turkoosiset ihanuudet jalkoihinsa.
    "Pukuni tuntuu nyt ihan pliisulta", Pamela sanoi.
    "Älä nyt", Nick vastasi, "minusta ne korostavat vaatteesi upeaa leikkausta."
    Hän kurotti kaukosäädintään ja väänsi ääntä kovemmalle.
    "Tangoa, valssia?"
    "Laitapa oikein hidas valssi, tai muuten kaadun näiden kanssa", Pamela totesi hymyillen.

    Nick tarjosi Pamelalle kätensä ja tämä kohottautui seisovilleen.
    "Kävele varoen, tanssiparketti on vahattu, jotta tanssi luistaisi paremmin."
    He ottivat taas tanssiotteen ja alkoivat pyöriä hitaasti musiikin tahdissa, kehonsa painautuneina miltei kiinni toisiinsa.
    "Näissä on vähän vaikea tanssia", Pamela sanoi, "en ole tottunut näin korkeisiin korkoihin."
    "Niihin tottuu yllättävän pian", Nick sanoi hymyillen.

    Heidän päänsä nojasivat toistensa olkapäillä ja Pamela tunsi Nickin otteen tiukentuvan vielä lisää, mutta hän ei välittänyt siitä, koska elämä oli juuri nyt niin ihanaa.
    "Nick-kulta", hän huoahti huomattuaan miehen painavan häntä vielä lähemmäs itseään, "älä purista aivan noin kovaa."
    "Pamela", Nick kuiskasi höllentäen hieman otettaan, "kutsu minua mieluummin Terryksi."
    He pyörivät valssin tahdissa vielä pari kierrosta ja Pamela mietti Nickin omituisia sanoja. Sitten hän koki jotakin epämiellyttävää: hän tunsi jonkin työntyvän vasten hänen vyötäröään. Aluksi hän kuvitteli Nickin vaihtaneen asentoaan, mutta se jokin tuntui vain kasvavan… ja kiinteytyvän. Sitten hänen silmänsä laajentuivat. Hän työnsi itsensä oitis irti Nickistä ja astui askeleen taaksepäin tuijottaen herkeämättä miehen jalkoväliin. Se pullotti – ja erittäin näkyvästi. Pamela ei saanut sanaa suustaan, ja lopulta hän sai katseensa suunnattua Nickin kasvoihin. Tämä ei enää näyttänyt siltä mieheltä, jonka kanssa oli aiemmin tanssinut. Nick oli selvästi muuttunut: hänen katseensa oli intensiivisempi, leuasta huokui enemmän voimaa ja hänellä
    (seisoi)
    oli kuolaa vasemmassa suupielessään. Pamelan äskeinen hurmostila alkoi hiljalleen vaihtua kauhuun.

    "Nick, minun on nyt parasta lähteä", hän sanoi astuen askelen taaksepäin.
    "Se on Terry eikä Nick. T-E-R-R-Y!"
    Nyt Pamelalle riitti. Hän miltei kirkaisi kääntyessään kannoillaan ja syöksyen kohden tanssiaissalin ovea.
    "Voithan sinä yrittää", Terry sanoi lähtien naisen perään hillityin askelin.
    Pamela oli kaatua koko ajan, koska hän ei todellakaan ollut tottunut tällaisiin kenkiin ja kaiken lisäksi lattia oli niin hirvittävän liukas. Hän kuuli
    (Terryn)
    Nickin askeleet selkänsä takana. Ne eivät selvästikään lipsuneet niin kuin hänen omansa. Hän luki mielessään Isä Meidän –rukousta kompuroidessaan kohden tanssiaissalin ovea. Sitten hänen katseensa osui hälytysnappulaan. Siinä oli mahdollisuus.
    (Terry)
    Nick saattaisi pelästyä, jos hän saisi tiedotettua tästä poliisille. Enää pari metriä… Mutta kuinka lähellä mies oli? Pamela kuuli tämän raskaan, huohottavan hengityksen, muttei osannut sanoa millä etäisyydellä hänestä. Hän melkein nyyhkytti pelosta. Hälytysnappi… Hälytysnappi… Korko luiskahti liukkaalla lattialla ja Pamela kirkaisi. Hän sai kuitenkin viime hetkellä tasapainonsa takaisin. Hän lähes hyppäsi eteenpäin tavoittaen ovenkahvaa… Se painui alas… mutta mitään ei tapahtunut. Hän huusi turhautuneena ja katsoi taakseen.
    (Terry)
    Nick oli jo aivan hänen kannoillaan – enää pari metriä. Hälytysnappula. Pamela iski peukalonsa ohuen lasilevyn lävitse ja tunsi sirpaleiden viiltävän ihoaan, kuorivan sitä. Sitten sormi tavoitti itse napin ja painoi sen pohjaan.

    "HAH HAH HAH HAH HAH HAH HAH HAHHAAAA"


    Ivallinen, kammottava nauru täytti Pamelan tajunnan. Se tuntui tunkevan esiin huoneen jokaisesta nurkasta. Pamela tajusi, että häntä oli petetty. Samassa hän tunsi käden niskassaan. Hänen henkensä salpaantui hetkeksi, kun hänet kohotettiin ilmaan ja paiskattiin huoneen nurkkaan. Hän lensi vatsalleen maahan ja kääntyi oitis selälleen kohdatakseen
    (Terryn)
    Nickin katseen. Tämä asteli häntä kohden silmät palaen himosta. Pamela näki housujen etumustan pullottavan – jos mahdollista vielä voimakkaammin kuin äsken – ja lisäksi siinä kiilsi kymmenpennisen kokoinen märkä läiskä. Nick huohotti raskaasti kävellessään häntä kohden.
    "Voi älä tapa minua", Pamela aneli ja tunsi kyynelten alkavan valua poskilleen, "armoa. Armoa. Älä tapa minua. Teen mitä hyvänsä haluat."

    Terry tunsi kevyen nytkytyksen jälleen alkavan lantiossaan.
    "Luoja että rakastan tuota kun ne anelevat", hän ajatteli kumartuessaan Pamelan puoleen ja tarttuen pitävästi tätä kurkusta. Pamelan huulilta pakeni tukahtunut ähkäisy ja Terry näki pupillien laajentuvan kiihottavasti. Hän alkoi tuntea pakottavan purkautumisen tunteen jalkovälissään alkaessaan kuristaa.

    Pamela yritti hädissään hengittää ja yritti raapia
    (Terryn)
    Nickin käsiä, mutta vaikka hän sai aikaan verijuomuja, ei sillä tuntunut olevan mitään vaikutusta. Hän muodosti huulillaan sanoja.
    "Armoa. Älä tapa minua. Ole kiltti."
    Ne tuntuivat vain pahentavan tilannetta. Pamela tunsi palleansa alkavan nykiä rytmisesti – se olisi viimeisiä hälytysmerkkejä vakavasta hapenpuutteesta. Hänen näkönsä alkoi sumentua. Viimeisillä voimillaan Pamela yritti kohottaa kätensä raapiakseen
    (Terryn)
    Nickin kasvoja, mutta samalla hetkellä hänen silmissään pimeni.

    Terry irrotti otteensa ja työnsi kätensä housuihinsa Pamelan pään kolahtaessa lattiaan. Hänen kielensä oli työntynyt ulos ja hän vapisi kiihkosta. Käden kevyt kosketus riitti laukaisemaan märän panoksen housuihin. Terry sulki silmänsä ja huohotti raskaasti orgasmin vallatessa hänen ruumiinsa. Hän tunsi muutaman kaiken peittävän mielihyvän aallon puristavan hänestä viimeisetkin pisarat, ja kun se oli ohi, hän valahti Pamelan ruumiin päälle makaamaan ja hyväili tämän hiuksia hellästi.

     
    3. Luku
    Maryland.
    Torstai.

    Vain tuntia sen jälkeen, kun Mulder oli herännyt, agentit olivat jo ajamassa kohden Marylandin vankimielisairaalaa. Matkalla Scully tiedotti heidän tulostaan. Matkalla ei paljon puhuttu, sillä Scully ei jaksanut kuunnella, mikäli Mulder olisi taas saanut päähänsä, että tapaukseen liittyisi jotakin "yliluonnollista". Hän uskoi, että huikeille teorioille oli kyllä tarjottu mahtava kasvualusta eilisellä vankilakäynnillä. Ilmeisesti Mulder itsekin säästeli teorioitaan myöhempää käyttöä varten, ellei sitten vielä rakennellut niitä päässään.

    Lähes tasan yhdeltätoista Mulder pysäytti Tauruksen vankimielisairaalan pihamaalle ja agentit astelivat sisälle.
    "Päivää", Scully sanoi vastaanottovirkailijalle ja veti samalla virkamerkkinsä esille, "agentit Scully ja Mulder FBI:stä. Meillä oli tapaaminen johtaja Portmanin kanssa."
    "Niin kuulin", sanoi vastaanottovirkailija kylmästi, "kävelkää tuonne käytävään. Kolmas ovi oikealla."
    Agentit noudattivat ohjeita ja koputtivat hetken kuluttua johtaja Portmanin ovea. Sisältä kuului ääni, jonka Mulder tulkitsi "sisään"-kutsuksi ja avasi oven astuen sisään.
    "Päivää", Portman sanoi noustessaan kättelemään agentteja, "te lienette ne agentit, jotka soittivat minulle tuossa aamulla?"
    "Kyllä", Mulder vastasi, "kuulimme, että vanki nimeltä Malcolm Perry oli siirretty tänne Baltimoren vankilasta."
    "Aivan. Meillä ei ollut vaihtoehtoa. Mies ilmeisesti sekosi täysin."
    "Miksi?" Scully kysyi.
    "Emme tiedä. Mahdollisesti vuosien patoutumat purkaantuivat."
    "Kuulimme", Mulder jatkoi, "että hän oli alkanut kiljua keskellä yötä minun nimeäni?"
    "Hän jatkoi sitä täälläkin muutaman ensimmäisen päivän aikana. Sitten hän rauhoittui – ilman rauhoittavia, tarkoitan. Tutkiskelin hänen tiedostojaan ja lopulta löysin nimenne niiden agenttien joukosta, joiden toimet johtivat hänen vangitsemiseensa. Mikä oikein on teidän suhteenne Perryyn?"
    "Minä profiloin hänet", Mulder vastasi, "keskustelin hänen kanssaan muutaman kerran kiinnioton jälkeen ja yritin ymmärtää sekopään mieltä. Ilmeisesti nimeni jäi hänen mieleensä silloin."

    "Sanoitte, että hän on rauhoittunut", Mulder jatkoi pienen tauon jälkeen, "tarkoitatteko niin paljon, että voisimme puhua hänen kanssaan?"
    "Häntä pidetään edelleen eristyksissä ja pakkopaidassa, mutta viime päivinä hänen kanssaan on taas voinut keskustella järkevästi. Hän on – hulluudestaan huolimatta – hyvin älykäs mies."
    "Niin on", Mulder myönsi.
    Portman nousi ylös ja alkoi johdattaa agentteja Perryn eristystilaan – täällä vankien tiloja ei kutsuttu selleiksi vaan tiloiksi. Hetken kävelyn jälkeen he pysähtyivät suuren ikkunan ääreen. Ikkunan takana näkyi huone, jossa oli yksinkertaisesti sänky, tuoli ja pöytä. Tuolilla istui mies yllään pakkopaita. Hän luki kirjaa ja käänsi sivuja otsallaan.
    "Emme ole uskaltaneet vielä ottaa pakkopaitaa pois", Portman sanoi, "sääntöjemme mukaan häiriön jälkeen niiden aiheuttaja pidetään pakkopaidassa seitsemän häiriöttömän päivän ajan. Sillä lähinnä estetään se, etteivät he vahingoita hulluuden puuskissa itseään. Yleensä noiden seitsemän päivän aikana ei ole puhettakaan kirjojen tuomisesta tiloihin, mutta teimme Perryn kohdalla poikkeuksen."
    Portman koputti oveen ja avasi ovessa olevan pienen luukun.
    "Perry!" hän huikkasi, "agentit Scully ja Mulder tulisivat kysymään sinulta muutamia asioita. Käykö?"

    Perry nousi seisomaan ja tuijotti ikkunan lävitse selvästikin helpottuneena. Sitten hän tunnisti Mulderin.
    "Mulder! Mulder! Minulla on sinulle asiaa!"
    "Ilmeisesti se sopii hänelle", Mulder sanoi.
    Portman avasi tilan oven ja päästi agentit sisään.
    "Laitan oven lukkoon", hän sanoi, "ja pyydän vartijan tähän ulkopuolelle. Koputtakaa ja kertokaa hänelle, kun haluatte ulos."
    Scully nyökkäsi Portmanille ja astui sisään oven loksahtaessa lukkoon hänen jäljessään.
    "Tiesin, että tulisit", Perry sanoi.
    Perry oli Mulderia kymmenisen senttiä lyhyempi ja hänen otsallaan alkoi vähitellen orastaa kalju. Miehellä oli muutaman päivän sänki leuallaan. Hänen siniset silmänsä miltei loistivat vaalean ihon keskeltä. Perryn hymyillessä Scully ihmetteli mielessään kuinka tämän hampaat saattoivat olla noinkin loistavat näin monen vankilavuoden jälkeen.
    "Tiesit miten?" Mulder kysyi.
    "Korpit kertoivat minulle", Perry vastasi.
    Mulder ja Scully loivat toisiinsa hieman kummeksuvat katseet.
    "Kättelisin varmasti", Perry jatkoi, "mutten ole Harry Houdini. Istukaa vaikka tuonne sängylle. Täällä kun ei ole kuin yksi tuoli."
    Mulder käänsi tuolin sänkyä kohden ja istui sitten Scullyn jäljessä sängylle. Perry laskeutui tuolilleen.
    "Luotan sinuun, Mulder", hän sanoi, "täysin. Mutta voinko luottaa partneriisi?"
    "Voit", Mulder vastasi, "hän on ainut ihminen johon minä luotan. Olen ollut hänen kanssaan yli puoli vuosikymmentä, joten kaiken minkä kerrot minulle, hän saa kuulla."
    "Hyvä on", Perry vastasi ja iloisuus hupeni hänen katseestaan, "minulla on vakavaa kerrottavaa."

    "Liittyykö se Terryyn?" Mulder kysyi.
    Perry nyökkäsi: "Terry pakeni, karkasi minusta."
    "Mitä tarkoitat?"
    "Hän vain lähti. Yritä ymmärtää. Hän on aina ollut osa minua, joten tietäisin jos hän olisi vielä täällä." Terry katsoi ylöspäin osoittaakseen, että tarkoitti päänsä sisällä.
    Scully muljautti silmiään, mutta kumpikaan miehistä ei huomannut sitä.
    "Milloin hän lähti?" Mulder kysyi.
    "Noin viikko sitten. Olin niin monta päivää rauhoittavien vaikutuksen alaisena, etten ole pysynyt tarkemmin selvillä päivistä. Heräsin keskellä yötä ja tunsin hänen irtautuvan. Nousin istumaan ja näin hänen seisovan sellini ulkopuolella. Hän virnisti minulle ja vilkutti lähtiessään juoksemaan pois. Silloin nostin mekkalan. Ajattelin, että vankila suljettaisiin eikä kukaan pääsisi ulos, mutta ilmeisesti niin ei tehty. Ne kävivät vain minun kimppuuni ja heittivät eristysselliin vaikka yritin kertoa heille, että murhaaja on karkuteillä. Sinähän tiedät, että olen syytön."
    "Tiedän", Mulder sanoi, "Terry on kaiken pahan alkujuuri."
    "Totta kai aloin riehua: murhaaja on karkuteillä ja minä syyttömänä kaltereiden takana."
    Mulder nyökkäsi ymmärtäväisenä. Hänen viereltään kantautui syvä huokaisu, mutta Mulder ei kiinnittänyt siihen huomiota.
    "Miten ihmeessä Terry saattoi vain lähteä?" Mulder kysyi, "luulin, että hän olisi osa sinua, eikä kykenisi liikkumaan yksinään."
    "En minä tiedä", Perry vastasi, "tiedän vain sen, että Terry seisoi herättyäni sellini ulkopuolella. Hän oli Terry. Vannon sen."
    "Siirtyikö hän jonkun vartijan ruumiiseen?"
    "Ei! Se oli Terry. Yksin Terry. Kaikki nämä vankilavuodet hän on yrittänyt puskea eroon minusta päästäkseen taas tappamaan niitä naisia, nyt hän onnistui."
    "Tiedät siis, että uusi murha on jo tapahtunut?" Scully puuttui puheeseen.
    Perry nielaisi ja nyökkäsi.
    "Itse asiassa jo kaksi."

    Scullyn kasvoille vääntyi "mies-on-itse-järjestänyt-murhat" –ilme, mutta Mulder yritti olla välittämättä asiasta.
    "Kaksi? Milloin se toinen tapahtui? Ja miten sinä tiedät asiasta?"
    "Eilisiltana. Kuulin asiasta korpeilta."
    "Korpit taas", Mulder totesi puoliääneen, "puhutaanpa hetki korpeista. Miten ne ylipäätänsä liittyvät tähän?"
    "Niitä kerääntyi eristyssellini seinän taakse. Tiedän, että eristysselli sijaitsee Baltimoressa poikkeuksellisesti aivan ulkoseinässä kiinni. Kuulin niiden puheen. Eivätkä ne jääneet Baltimoreen. Ne seurasivat minua tänne. Katso vaikka."
    Perry nyökkäsi vasemmalle seinustalle, jossa korkealla katonrajassa oli kolme suunnilleen tiiliskiven kokoista ikkunaa. Keskimmäisestä ikkunasta näkyi selkeä varislinnun profiili. Eikä se ollut pelkkä profiili, sillä se liikkui.
    "Oho", Mulder totesi.
    "Ne ovat airueita. Sanansaattajia kahden maailman välillä."
    "Minkä maailmojen?"
    "Meidän maailmamme ja näkymättömän maailman", Perry vastasi, "ne tulivat hakemaan Terryä takaisin ja tarvitsevat minun apuani, koska vain minä tiedän, missä hän on."
    "Kerro meille missä hän on", Scully sanoi, "niin viemme hänet oikeuden eteen."
    Perry pudisti päätään: "Terry ei kuulu tämän maailman oikeuden piiriin. Siitä hetkestä lähtien kun hän poistui minusta, hän on kuulunut korpeille."
    Scully tuskastui selvästi ja oli mitä ilmeisimmin sanomassa jotakin vähemmän mairittelevaa, kun Mulder kysyi väliin: "Mitä korpit sinulle ovat kertoneet?"
    "Ne kertoivat, että Terry tappoi ensimmäisen naisen heti ensimmäisenä iltana vapaudessaan. Ne kertoivat, että sinä olet tulossa. Siksi minä loppujen lopuksi rauhoituinkin. Olisin riehunut kunnes he olisivat hankkineet sinut tänne. Ja nyt tänä aamuna… Ne kertoivat, että Terry tappoi uudelleen. Se oli joku, jonka hän oli tavannut viikko sitten."
    "Ja tämä uusin ruumis ilmestyy näkyviimme?" Mulder kysyi.
    "Tunnen Terryn. Hän pakastaa naisen ja käyttää tätä muutaman illan, jonka jälkeen hän jättää ruumiin löydettäväksi. Sitten hän alkaa suunnitella uutta murhaa. Hän on nyt vapaalla ja hän on kyltymätön. Mulder, minun on päästävä ulos täältä. Minun on päästävä johdattamaan korpit Terryn luokse, josta tästä saadaan tehtyä loppu."
    "Kiitos, minulle riittää", Scully sanoi.
    Hän nousi ylös ja alkoi kävellä kohti tilan ovea.
    "Valitan, Perry, mutta minä en pysty auttamaan sinua pois täältä", Mulder sanoi, "luotan kyllä sinuun, mutten saa ketään vakuuttuneeksi asiasta. Etkö voi kertoa minulle missä Terry on. Korpit voisivat seurata minua."
    "En, Mulder. Tämä asia on minun ja Terryn välinen. Ja korppien. Minun on päästävä pois täältä. Päästävä ulos."
    "Teen kaiken voitavani", Mulder vastasi ja nousi itsekin ylös lähteäkseen Scullyn perään.
    Scully koputti juuri oveen ja luukku avautui.
    "Tahdomme pois", Scully sanoi ja vartija avasi oven.
    "Mulder! Muista sanani! En tahdo Terryn tappavan enää enempää! Te ette voi tehdä asialle mitään! Kuuletteko!" Perry huusi agenttien perään.
    Mulder kääntyi kohden Perryä ja muovasi huulillaan kaksi sanaa: "Uskon sinua."

    "Tätä on aika vaikea pukea sanoiksi, Mulder", Scully aloitti lähes heti tilan oven sulkeuduttua, "mutta tiesitkö, että täysijärkinen kaverisi on täysi sekopää?"
    "Kuuntele", Mulder totesi melko painokkaasti, "hänen kuvaamansa korppi-ilmiö tunnetaan hyvin vanhastaan taruissa."
    Scully pysähtyi ja kääntyi Mulderiin päin miettien hyvin tarkoin mitä seuraavaksi sanoisi. Tosin Mulder ehti jatkaa omaa lausettaan ennen Scullyn tulevaa ryöppyä.
    "Varpuset, mustarastaat, korpit – vain muutamia mainitakseni – ovat tunnettuja psykopompoksia. Jo intiaanit pitivät niitä henkimaailman olentoina, joiden pääasiallinen tehtävä oli toimia siltana meidän maailmamme ja kuolleiden maan välillä."
    "Mikä tarkoittaa sitä, että Perry on lukenut aikoinaan historianläksynsä. Etkö näe, että tuo on vain epätoivoinen yritys päästä ulos täältä? Ja mikä selitys! Jakopersoonani hyppäsi ulos minusta! Mulder, edes sinä et voi uskoa häntä."
    Mulder vastasi hiljaisuudella.
    "En voi uskoa tätä sinusta. Etkö tajua, että Perry on selvästikin hankkinut itselleen oppipojan?"
    "Selvä", Mulder sanoi, "pyydetään Waltersilta tarkat tiedot siitä, keille Perry on soittanut ja keitä hänen luonaan on käynyt viimeisten kahden kuukauden aikana."
    "Jo se, ettei hän halunnut paljastaa tämän ’Terryn’ olinpaikkaa kertoo tarpeeksi: vaihtoehto A) Hän ei tiedä sitä, vaan näki matkijamurhassa mahdollisuuden päästä pihalle uskomattoman tarinansa kanssa. B) Hän tietää sen hyvin tarkkaan, eikä sen tähden kerro sitä. Sinähän sanoit, että mies on poikkeuksellisen älykäs: hän muisti sinut ja intohimosi paranormaaliin toimintaan ja siksi käyttää sinua oikotienään vapauteen."
    "Hyvä on. Jos asia on näin, miksi hän kertoi meille uudesta uhrista? Jos tämä on tapettu viime yönä, Perry ei ole voinut saada sanaa siitä onnistuiko murha vai ei. Hänen ’apurinsa’ on voinut epäonnistua Perryn tietämättä."
    "Idea onkin siinä, että hän antoi sinulle selvän mielikuvan: ’Jollette päästä minua ulos, tapahtuu uusia murhia.’ "
    "Päätäsi on näköjään mahdoton kääntää. Mutta ehdotan tätä: menemme Marylandin poliisiasemalle ja kysymme onko tullut katoamisilmoituksia. Tietenkään niitä ei voida ottaa vastaan, koska mahdollinen uhri on ollut kateissa vasta puoli vuorokautta. Ja samalla sinä soitat johtaja Waltersille ja pyydät puhelu- sekä vierailutietoja Perryn osalta."
    "Tehdään näin."

    ---

    Terry kohotti pakastimen kantta. Pamelan avonaiset silmät tuijottivat häntä.
    "Hei kultaseni", Terry sanoi, "miten olisi pienet pyörähdykset näin päivän ratoksi?"
    Hän kohotti varovasti kylmän ruumiin käsivarsilleen. Sen iho oli muuttunut jo sinertäväksi. Puku oli monista kohdin jäätynyt kiinni ruumiiseen, ja hameen liepeessä riippui viisisenttinen jääpuikko.
    "Minusta ilma on tänään vähän viileä, eikö sinustakin?" Terry kysyi sulkiessaan toisella kädellä pakastinta, "mutta äkkiähän lämpenemme oikein tulisen tangon merkeissä, eikö totta?"
    Terry kantoi ruumiin tanssiaissaliin ja väänsi jälleen päälle tuon suosikkitangonsa. Naisen käsi oli jäätynyt juuri sopivaan asentoon: Terry sai otettua aivan normaalin tanssiotteen. Hän otti pari ensimmäistä askelta varovasti, ettei kolistaisi ruumiin jähmettyneitä jalkoja parkettiin. Siinä menisi oiva tunnelma pilalle. Terry joutui jälleen jättämään ymmärrettävistä syistä väliin taivutuksen, mutta hän ei antanut sen haitata itseään.
    "Ai mitä sanoit, kulta?"
    Hän painoi korvaansa lähemmäksi ruumiin suuta.
    "Että itse Mulder on taas perässäni. Ahaa… Ja että hänellä on apunaan naispuolinen agentti. Mitä luulet, kultaseni, osaakohan hän tanssia yhtä hyvin kuin sinä?"

     
    4. Luku
    Maryland.
    Torstai.

    Mulder meni poliisipäällikön luo selvittämään mahdollisia katoamissoittoja eilisyön ja tämän aamupäivän ajalta. Sillä välin Scully soitti johtaja Waltersille.
    "Baltimoren vankila. Johtaja Walters."
    "Agentti Dana Scully."
    "Terve vaan. Tapasitteko Perryn?"
    "Kyllä", Scully vastasi, "ja tapaaminen herätti muutaman kysymyksen."
    "Kerro vaan niin katsotaan osaanko auttaa."
    "Haluaisimme saada tietää keitä Perry on tavannut lähinnä nyt viimeisen kahden kuukauden aikana, mutta pidemmältäkin aikaväliltä kelpaa."
    "Selvä, muuta?"
    "Kiinnostaisi myös, keille hän on soittanut samalla aikavälillä – tai mahdollisesti, ketkä ovat soittaneet hänelle."
    "Laitan muutaman miehen tutkimaan papereita. Mihin numeroon voin soittaa?"
    "555-040334554"
    "Selvä. Otan yhteyttä oletettavasti parin tunnin sisällä."
    "Kiitos teille."

    Scully säpsähti kääntyessään, sillä Mulder seisoi aivan hänen takanaan päästämättä ääntäkään.
    "Tuo oli lapsellista."
    "Ehkä, mutta meillä on nyt osoite. Opiskelijatyttö Thelma Lloyd soitti ja kertoi, että hänen huonekaverinsa ei ole palannut lähdettyään eilisiltana tanssiaisiin."
    "Aika sopiva."
    "Niin minustakin. Mennään."

    Agentit kapusivat opiskelija-asuntolan kahdeksanteen kerrokseen ja soittivat asunnon 805 ovikelloa. Oven avasi hetken kuluttua kiharatukkainen, silmälasipäinen ja suunnilleen Scullyn pituinen nuori nainen. Hänen nenänpäässään kukki massiivinen finni.
    "Niin?" hän kysyi hieman arasti.
    "Agentit Mulder ja Scully FBI:stä", Mulder sanoi.
    "Olit tehnyt ilmoituksen huonekaveristasi", Scully jatkoi.
    "Niin yritin, mutta he kertoivat, että pitää olla kadonnut kolme päivää, ennen kuin mitään voidaan tehdä. Mikä muutti asiaa."
    "Emme halua pelotella", Scully totesi, "mutta olemme sarjamurhaajan perässä. Sellaisen, joka kärkkyy uhrejaan tanssiaisissa."
    Thelman kasvoille levisi kauhistus.
    "Kun kuulimme, että olit kertonut huonetoverisi lähteneen tanssiaisiin, ajattelimme, että meidän olisi parasta tulla jututtamaan", Mulder sanoi.
    "Tulkaa sisään", Thelma vastasi edelleenkin peloissaan.

    Agentit astuivat sisään. Huoneisto ei todellakaan ollut iso. Siellä oli keittiö ja kaksi huonetta. Agentit istuivat keittiön pöydän ääreen ja Thelma jäi seisomaan.
    "Haluaisitteko kahvia tai jotain?"
    "Ei kiitos", Scully vastasi, "minkä niminen oli tämä huonekaverisi?"
    "Pamela", Thelma vastasi, "Pamela LaClare."
    "Mistä tiedät, että hän on kadonnut eikä vaan vietä yötään jonkun tanssiaisissa tapaamansa miehen luona?"
    "Pamela ei ole kertaakaan ollut yötä toisaalla, ja jos hän olisi jäänyt johonkin yöksi, hän olisi soittanut. Meillä oli sellainen sopimus, koska näin suuressa kaupungissa voi sattua melkein mitä vaan."
    "Mutta jos hän unohti?" Mulder ehdotti.
    "En todellakaan usko."
    "Kerroit, että hän oli tanssiaisissa", Scully sanoi, "tarkoititko sillä jotakin diskoa tai muuta vastaavaa?"
    "En vaan tansseja. Sellaista musiikkia, mitä vanhempani voisivat kuunnella. Valsseja, tangoja jne. Pamela ei voinut sietää diskoja. Hän oli kerran mukanani oikein kunnon menomestassa, muttei hän viihtynyt."
    "Tiedätkö missä hän kävi?"
    "Juu, tuossa parin kilometrin päässä on joku liikunta- ja urheilutalo. Siellä pidetään ’vanhemman väen tanssit’ – tarkoitan siis teidän ikäisiänne – joka keskiviikko-ilta."
    "Tiedätkö", Mulder aloitti, "oliko hän sopinut tapaamista jonkun kanssa tanssiaisissa eilen, vai menikö hän yksin?"
    "Muistelisin – tosin saatan olla väärässä", Thelma sanoi ja hänen otsansa rypistyi hieman hänen miettiessään, "että Pamela olisi kertonut viime viikolla tavanneensa jonkun oikein ihanan miehen. Hän sanoi, että mies tanssi paremmin kuin kukaan hänen tähän mennessä tapaamansa. Kysyin sitten, että sykkikö heidän välillään ja Pamela vastasi, että mies lupasi ilmaantua sinne tälläkin viikolla – eli siis eilen. En tiedä ilmaantuiko mies, ja onko hänellä mitään tekemistä sen kanssa, ettei Pamela palannut, mutta…"
    "Tuo oli erittäin hyödyllinen tieto", Mulder keskeytti.
    "Uskotteko, että Pamela on kunnossa vai onko hän…" Lause ei vain tahtonut tulla valmiiksi.
    "Emme tiedä", Scully vastasi, "otamme yhteyttä niin pian kuin saamme tietää jotakin."
    "Kiitokset", Thelma vastasi.

    "Hän on kuollut", Mulder totesi heidän päästyään varmasti kuuloetäisyyden päähän Thelman huoneistosta.
    "Kuinka voit olla siitä noin varma?" Scully kysyi, "sinulla on vain Perryn sana, jonka mukaan uusi murha on tehty."
    "Perry tarttui houkutuslintuumme silloin aikanaan", Mulder vastasi pysähtyen ja kääntyen Scullyyn päin, "juuri Marylandin Kuntourheilutalolla. Sitä Thelma selvästikin tarkoitti. Siellä on iso sisäpallopelihalli, jossa ainakin ennen pidettiin tanssiaisia joka keskiviikko."

    Scullyn puhelin pirahti soimaan lähes heti agenttien päästyä autoon.
    "Toivottavasti se on Walters", Scully sanoi nostaen luurin korvalleen, "Dana Scully."
    "Päivää", kuului Waltersin ääni, "sain pyytämäsi tiedot Perryn puheluista ja vierailuista."
    "Odota hetkinen", Scully sanoi, "otan kynän ja paperia."
    "Älä turhaan, mitään kirjoitettavaa ei nimittäin ole."
    "Miksi?"
    "Perryllä ei ole käynyt vieraita koko vankilassaoloaikanaan, eikä hän ole soitellut minnekään, saati sitten että hänelle olisi soitettu."
    "Yllättävää, olet siis aivan varma asiasta?"
    "Kyllä."
    "Selvä", Scully vastasi, "kiitos."
    Mulder käänsi katseensa Scullyyn ja tämä olisi voinut vaikka vannoa, että näki "minähän-sanoin-ja-sinä-et-uskonut" –ilmeen.
    "Mikäli arvaan oikein", Mulder totesi, "Perryllä ei ole ollut yhteydenpitoa ulospäin?"
    "Aivan."
    "Sitten meillä ei liene muuta vaihtoehtoa kuin aloittaa houkutuslintujen sirottelu ympäriinsä. Osaatko sinä tanssia?"
    "Ja sinäkö kuvittelet minusta houkutuslintua? Haluat vain nähdä minut niukassa tanssiaisasussa."
    "Se oli huuli eli läppä. Ei erikoisagentteja riskeerata tällaisessa tapauksessa."
    "Tiesin."
    "Luulen kuitenkin, että ensi keskiviikkona Kuntourheilutalolla olisi todennäköisin iskupaikka. Laitetaan sinne enemmän kuin yksi tyttönen."
    "Varoitammeko ihmisiä sarjamurhaajasta?"
    "Voi kuulostaa vastuuttomalta, mutta minusta se on turhaa: se vain pelottaa turhaan kansalaisia pysymään kotosalla ja ’Terry’ tietää kyllä, että olemme hänen jäljillään."
    "Mitäs jos painattaisimme lippujen – nimenomaan naisten lippujen – takapuolille varoituksia olla lähtemättä kenenkään vieraan miehen matkaan."
    "Itse asiassa tuossa voisi olla itua", Mulder totesi, "onhan meillä viikko aikaa miettiä."

     
    5. Luku
    Maryland.
    Tiistai.

    Malcolm Perry seisoi eristystilansa ikkunoiden alla ja katsoi ulos. Hän näki kahden korpin jalat. Sitten toinen linnuista ilmeisesti lennähti matkoihinsa ja jäljelle jäänyt askelsi keskemmälle ikkunaa. Malcolm kuunteli korppeja, sillä tänä aamuna niillä paljon mielenkiintoisempaa asiaa kuin kertaakaan aikaisemmin.

    Yhtäkkiä hän kuuli tilansa oven kolahtavan ja kääntyi katsomaan. Johtaja Portman astui sisään. Perry käänsi katseensa takaisin ikkunaan. Korppi oli poissa. Ei se mitään, se olikin jo ehtinyt kertoa kaiken tarpeellisen tältä päivältä.
    "Malcolm Perry", Portman sanoi.
    Perry käännähti häntä kohti.
    "Päivää, johtaja."
    "Olet nyt ollut tarpeeksi kauan eristystilassa, ja käytöksesi on ollut moitteetonta joten aloin harkita siirtoa normaaleihin tiloihin. Jos suostut siirtoon, sinulla on tänään psykiatriaika. Selvitettäisiin se välikohtaus siellä Baltimoren vankilassa."
    "Kelpaa hyvin", Perry sanoi.
    "Aivan niin kuin korpit minulle kertoivat", hän ajatteli mielissään.

    ---

    Terry tunsi märän läikän leviävän alushousuissaan. Nyt taas kaiken huuman laannuttua se alkoi tuntua kiusallisen kylmältä lantiota vasten. Hänen hengityksensä oli edelleenkin kiivasta ja hän pyyhki hikeä otsaltaan. Pamelan sinertävä ruumis makasi sohvalla, jonne Terry oli sen nostanut purkautumisen päätyttyä.
    "Odotahan vähäsen, kulti", Terry sanoi, "käyn vähän siistiytymässä. Lähdetään sitten käymään ulkosalla."
    Hän käveli ulos tanssisalistaan jättäen Pamelan tuijottamaan kattoa.

    ---

    Kellon lähestyessä kahtatoista Perry kiinnitti ohikulkevan vartijan huomion.
    "Olisikohan täältä mahdollista päästä ulos vähän jaloittelemaan?" hän kysyi vartijan astellessa lähemmäs, "olen ollut kauan neljän seinän sisällä."
    "Minun täytyy kysyä pomolta", vartija sanoi matalalla äänellään, "eristystiloista tulleiden kohdalla ulkoilutuokiot saattavat olla vähän kyseenalaisia."
    "Olisin kiitollinen jos viitsisit käydä kysymässä."
    "Kysyn kun näen häntä", vartija sanoi jatkaen partiointiaan.

    Kahdenkymmenen minuutin kuluttua sama vartija palasi Perryn tilan ovelle.
    "Pomo sanoi, että ulkoiluaika on iltapäivällä, mutta hän suostuu tekemään sinun kohdallasi poikkeuksen, koska pääosin käytöksesi on ollut niin hyvää."
    "Sepä mukavaa", Perry sanoi hymyillen ja ajatteli, "korppien on täytynyt puhua järkeä pomollekin."
    Vartija kaivoi taskustaan avainnipun ja avasi tilan oven.
    "Tiedät yksityisulkoilujen säännöt", hän sanoi.
    "Kyllä", Perry vastasi, "pysyn edelläsi, en tee äkkinäisiä liikkeitä, en yritä paeta."
    "Suunnilleen noin."

    Vankimielisairaalan sisäpiha oli melkein samannäköinen kuin vankiloidenkin, tosin vain paljon pienempi. Noin nelimetriset muurit reunustivat pölyävää hiekkapihaa. Yhdessä nurkkauksessa oli koripalloilupaikka ja toisaalla oli pari keinua niitä vankeja varten, jotka olivat älyllisesti lasten tasolla. Perry aisti korppien läsnäolon ympärillään. Sitten hän huomasi yhden istumassa koripallotelineellä.
    "Kappas, korppi", hän sanoi alkaen kääntyä. Hän tiesi tarkalleen mitä tulisi näkemään. Hymy levisi hänen kasvoilleen.
    Vartija peruutti muutaman askeleen nähdessään Perryn miltei mielipuolisen ilmeen. Hänen kätensä hakeutui pampulle, mutta pysähtyi sitten, sillä Perry tuntui tuijottavan hänen ohitseen. Vartija käänsi päänsä. Jostakin syystä rakennuksen katto oli muuttunut mustaksi. Aiemmin se oli ollut vihertävä. Sitten hän tajusi katon olevan elävä. Nopea aaltoliike siirtyi sen pinnalla miljoonapäisen korppiparven jäsenten kääntyessä tuijottamaan sisäpihalle.
    "Mitä helvettiä?" vartija älähti ja kääntyi takaisin Perryyn päin. Tämän ilme oli edelleenkin yhtä järjetön kuin äsken. Vartija oli aikeissa käskeä Perryn takaisin sisään, kun hänen katseensa ohjautui muurien päälle. Korppeja seisoi vieri vieressä koko muurin pituudella. Koripallotelineelläkin istui niin monta lintua kuin siinä riitti jalansijaa. Vartija käänsi päätään ja havaitsi keinutelineenkin olevan täynnä niitä. Toinen keinuista alkoi liikahdella kevyesti korpin laskeuduttua sille. Se tuntui katsovan suoraan Perryyn, joka alkoi nauraa mielessään.

    ---

    Terry pysäytti Plymouthinsa verkkoaidan edustalle. Siinä riippui kyltti "Pääsy kielletty".
    "Paskat", Terry totesi.
    Hän peruutti jonkin matkaa ja iski sitten kaasupolkimen pohjaan. Tulenpunainen Plymouth ärjäisi ja ampaisi sitten matkaan valkoreunaiset renkaat hiekkaa pöllyttäen. Terry puri hampaansa yhteen ja painautui vaistomaisesti hieman alas auton tunkeutuessa aidan läpi. Verkko irtosi pidikkeistään samoin kuin taulu raameistaan. Se pysyi muutaman metrin ajan pystyssä Plymouthin edessä, kunnes se kallistui taaksepäin ja pyörähti auton ylitse.
    Terry alkoi nauraa mielipuolista naurua ja ajoi kohden varastorakennusta. Hän iski jarrut pohjaan ja Plymouth pysähtyi muutaman sentin päähän rakennuksen seinästä. Siinä hän astui ulos autosta ja käveli avaamaan takakontin. Ajomatkan aikana Pamela oli alkanut sulaa ja puvusta oli valunut vettä ympäriinsä. Terry nosti ruumiin käsivarsilleen ja sulki sitten takaluukun. Hän nosti Pamelan makaamaan konepellille ja riisui sitten varovasti vaatteet hänen yltään. Viimeisenä hän veti pois alushousut ja huomasi saaneensa erektion.
    "Valitan, Pam", Terry totesi vihellellen, "muttei minulla ole enää aikaa tanssia kanssasi."
    Hän katsoi, että kengät olivat virheettömissä asennoissa ja kantoi sitten ruumiin varaston ulko-ovelle. Hän asetteli sen makaamaan selälleen ja siirsi kädet ristiin rinnan päälle. Saatuaan asennon itseään tyydyttäväksi hän lopulta sulki ruumiin silmät. Samalla hän naurahti tajutessaan kiimatipan kastelleen jälleen hänen alushousunsa.
    "Jää hyvästi Pamela", Terry kuiskasi ja nousi Plymouthiinsa ajaen pois.

    ---

    Vartija veti pamppunsa esille ja sanoi tiukasti – toivoen, ettei hänen äänensä värisisi: "Perry. Sisälle. Äkkiä!"
    Perry ei näyttänyt kuulevan. Hän vain tuijotti lintuja haltioissaan. Vartija tarttui Perryn ranteeseen ja alkoi raahata miestä perässään kohden sisäpihan ovea. Silloin kuului miltei samanlainen ääni, joka kuuluu tuhannen ihmisen lyödessä yhtä aikaa käsiään yhteen. Katolla istunut korppiparvi kohosi siivilleen kuin yhteisestä merkistä. Jos vartija olisi katsonut taaksepäin, hän olisi nähnyt, kuinka korppien pilvi kohosi ilmaan muurien ulkopuolelta. Ne pimensivät tullessaan auringon. Ilma oli täynnään niiden monotonista kuororaakuntaa. Ja ne suuntasivat kaikki kohden vartijaa ja Perryä. Vartijan ote irtosi Perryn ranteesta lintujen iskiessä hänen päälleen täydellä voimallaan. Ne kaatoivat hänet maahan ja kävivät kimppuun ahnaasti. Vartija yritti huitoa niitä pampullaan ja nosti toisen kätensä suojaamaan silmiään. Miehen puheääni oli kuulostanut miltei Jaakko Ryhäseltä, mutta nyt hän kirkui kuin pikkutyttö. Hän tunsi korppien terävien nokkien repivän lihaansa. Ne purivat hänen sormiaan, raastoivat kynsillään hänen kasvojaan. Pamppu lätsähteli tämän tästä johonkin, mutta sillä ei ollut mitään tehoa. Korppeja tuntui tulevan koko ajan lisää. Vartija pikemminkin tunsi kuin kuuli poksahduksen yhden niistä päästessä käsiksi hänen silmäänsä. Viimeinen asia, jonka hän kuuli raakuntaa lukuun ottamatta, oli Perryn lähes mielipuolinen nauru – eikä se kuulostanut tuskaiselta ollenkaan.

    Kun vartijan ote irtosi, Perry heittäytyi oitis maahan selälleen. Aika tuntui hidastuvan. Hän katseli, kuinka lukematon määrä korppeja peitti alleen auringon. Hän tunsi tömähdyksen maassa vartijan kaatuessa lintujen jyräämänä. Hän kuuli päässään vartijan tuskanhuudot korppien repiessä tätä kappaleiksi. Hän levitti kätensä ja jalkansa kuullessaan korpit päässään. Ne käskivät hänen vain rentoutua ja odottaa. Perry sulki silmänsä. Hän tunsi kynsien takertuvan housuihinsa, paitaansa, hiuksiinsa, kenkiinsä; mutta kasvoihin ei koskettu. Hän tunsi lintujen massan painavan hänen keuhkojaan niin, että hengitys alkoi käydä mahdottomaksi. Mutta sitten hän alkoi tuntea kasvoillaan ilman nopeaa liikettä, aivan kuin häntä olisi löyhytelty palmun lehvillä helteellä. Räpyttelyn ääni kasvoi hänen tajunnassaan, kunnes se kuulosti enää yksiltä suurilta siiviltä. Kun Perry tunsi selkänsä kohoavan, hän alkoi nauraa. Hän ei tuntenut enää maata allaan, sillä tuhannet korpinkynnet kannattivat häntä. Hän lensi – vapaana kuin taivaan lintu.

     
    6. Luku.
    Maryland.
    Tiistai.

    "Tätähän me tavallaan odottelimmekin", Mulder totesi Scullylle.
    "Tavallaan."
    Scully kumartui ruumiin ääreen ja kohotti sen kättä.
    "Se on vieläkin osittain jäässä."
    "Suoraan pakastimesta?" Mulder kysyi.
    "Luultavasti, mutta se on luultavimmin sulanut tässä useita tunteja."
    "Hän dumppasi ruumiin, koska aikoo tänään napata uuden tanssijattaren."
    "Me estämme sen", Scully sanoi noustessaan ylös.
    "Tiedän", Mulder vastasi.

    ---

    Illan orkesteri oli saapunut paikalle ja viritteli soittimiaan. Oboen kimakka ääni soitti yksiviivaista a:ta tunkeutuen yli kaikkien muiden äänien. Scully istuskeli tuolissa parketin vierustalla sanomalehti levitettynä pöydälle. Lehti tosin oli paikalla lähinnä näön vuoksi, sillä hän kävi mielessään läpi varotoimia. Paikalla olisi viisi naamioitunutta miesagenttia – joista yksi olisi Mulder – ja saman verran eri-ikäisiä houkutuslintuja. Näiden korvakoruihin oli upotettu mikrofonit, joista jokainen oli suorassa kuuloyhteydessä yhteen agenteista. Scully itse istuskelisi sisällä ja kieltäytyisi mahdollisista tanssikutsuista ollen valmiina toimimaan tavalla tai toisella. Lisäksi ulkona olisi odottamassa kolmessa autossa agenttipari valmiina jäljittämään epäiltyjä. Lipunmyyntipisteessä annettaisiin lipunoston yhteydessä esite, joita oli kahta tyyppiä: toisessa ei ollut mitään mainittavaa, sillä se annettaisiin miespuolisille, kun sen sijaan toinen esite – joka näytti päälle päin samalta kuin miesten versio – sisälsi varoituksen: "FBI jäljittää murhaajaa, joka saattaa napata uhrinsa täältä. Mitään vaaraa ei ole niin kauan kun ette lähde kenenkään tuntemattoman mukaan tänä iltana. Murhaaja iskee vasta kotonaan. Jos haluatte saada rahanne takaisin ja lähteä, sanokaa lipunmyyjälle seuraavat sanat: ’Poikaystäväni odottaa minua, voisitteko soittaa taksin?’ Saatte rahat kirjekuoressa vaivihkaa. Yrittäkää käyttäytyä normaalisti, niin autatte FBI:tä. Kiitos."
    Mulder käveli paikalle.
    "Mikrofonien toimivuus on nyt varmistettu. Näytänkö tarpeeksi siviililtä?"
    Hänellä oli yllään silkkipaita, joka oli pääasiassa sininen. Siinä leijui psykedeelisiä, violetinpunervia kuvioita. Jaloissaan hänellä oli vaaleanvihreät puuvillahousut.
    "Etköhän", Scully vastasi.
    "Hyvä", Mulder sanoi ja vetäisi takataskustaan aurinkolasit, "nämä kruunaavat kokonaisuuden."
    "Tai sitten eivät."
    "Sinulla ei vaan ole makua."

    Lopulta kaupunginkello löi seitsemästi. Väkeä oli saapunut Kuntourheilutalolle tasaiseen tahtiin. Tasainen puheensorina kantautui tanssisalista. Silloin tällöin jossakin joku porukka räjähti nauruun jonkun juuri kerrottua – oletettavasti hävyttömän – vitsin. Noin viisi minuuttia yli seitsemän isot, punaiset verhot kahahtivat parketin toisessa päässä ja niiden välistä työntyi näkyviin tummaan pukuun pukeutunut mies. Pulina alkoi vaimeta ja lakkasi lopulta kokonaan miehen köhäistessä mikrofoniin. Hän tarttui siihen laskeakseen sen lähemmäs kasvojaan ja epämiellyttävä vinkaisu kiiri yli salin.
    "Anteeksi", hän mumisi saatuaan lopulta mikrofonin kohdalleen, "nyt on aika toivottaa tervetulleeksi illan yhtye. Hyvät naiset ja herrat. Saanko esitellä Teddy Jordanin ja hänen yhtyeensä The Timemachine!"

    Yleisö puhkesi ablodeihin ja kuuluttaja alkoi kävellä sivummalle verhojen avautuessa. Orkesterin edessä seisoi selin yleisöön mies päällään kimalteleva musta asu. Samalla hetkellä kun mies pyörähti ympäri ja alkoi astella areenan reunaa kohden, orkesteri alkoi soittaa rytmikästä, kantrihtavaa melodiaa. Tuo tyylilaji sopi miehen äänellekin täydellisesti, sillä hän kuulosti aivan samalle kuin cowboyt vanhoissa lännenelokuvissa. Nopeasti parketille ilmestyi tanssivia pareja, ja kohta se olikin melkoisen täynnä. Scully tilasi itselleen uuden alkoholittoman drinkin.

    Sille houkutuslinnulle, johon Mulder oli yhteydessä, tuli heti kysyntää.
    "Saanko luvan?" kysyi arka miesääni.
    "Tuo se nyt ei ainakaan ole", Mulder mietti, " ’Terry’ ei ole ujo."
    "Totta kai onnistuu", kujersi houkutuslintu.
    Yhtäkkiä Mulder vaistosi jonkun tuijottavan häntä. Hän käännähti ja näki vieressään noin nelikymppisen naisen, joka ei kuulunut salin laihimpien joukkoon. Hän hymyili jäykästi naiselle, joka ei tuntunut saavan silmiään irti hänestä.
    "Kiinnostaisikos parit tanssit?" nainen kysyi.
    Hänen äänensä oli tupakan karhentama ja mekko ei oikein istunut kunnolla hänen päällään. Silti Mulder kuuli oman äänensä vastaavan: "Mikäs siinä." Hänenhän joka tapauksessa piti näytellä tanssimaan tullutta miestä.

    Kun Scully näki Mulderin pyörähtelemässä parketilla, hän veti juomaansa henkitorveen. Kauniisti sanottuna Mulder tanssi kuin kameli – eikä nainen näyttänyt olevan yhtään parempi. Itse asiassa Scullyn oli mahdoton päätellä kumpi heistä vei ja kumpi vikisi. Nainen oli Mulderia noin päänmitan lyhyempi ja tämän kiharat hiukset näyttivät hakeutuvan Mulderin sieraimiin mihin päin tämä sitten päänsä käänsikin. Kun näkyyn vielä lisäsi ne törkeät aurinkolasit, Scullya harmitti todella, että hän ei ollut ottanut kameraa mukaan. Mulder näytti ilmeisesti ohjaavan partneriaan lähemmäksi pöytää, jossa Scully istui aivan parketin reunamalla.
    "Pelasta minut", Mulder muovasi huulillaan.
    Scully naurahti ja levitti käsivarsiaan avuttomuuden merkiksi.
    "Minä pyydän", sanoivat Mulderin huulet äänettä.
    Scully nyökkäsi pidätellen nauruaan.

    Kun ensimmäisen tanssin viimeiset nuotit hiipuivat hiljaisuuteen, Scully nousi penkiltään ja käveli Mulderin ja tämän tanssiparin luokse.
    "Voitteko jakaa hänet?" Scully kysyi naiselta ennen kuin tämä ehti ehdottaa uutta tanssia Mulderille.
    Naisen silmiin tuli lievästi pettynyt kiilto, mutta siitä huolimatta hän nyökkäsi, perääntyi askeleen ja sanoi: "Enhän minä häntä omista", sitten hän käänsi katseensa Mulderiin, "onhan tässä koko ilta aikaa." Nainen vinkkasi silmää Mulderille, joka hymyili takaisin, ja hävisi sitten väkijoukkoon. Valssin ensimmäiset tahdit alkoivat kantautua. Kyseessä oli joku uudehko valssi, joka oli melkoisen nopea tahdiltaan.
    "Minä vien", Scully sanoi ennen kuin Mulder ehti kiittää häntä henkensä pelastamisesta. Hän tarttui lempeästi, mutta tiukasti Mulderiin tanssiotteella ja Mulder, joka ei olisi koskaan uskonut tämän tapahtuvan (hän luuli Scullyn tulevan vain varaamaan hänet ja palaavan sitten pöytäänsä) hämääntyi toden teolla, ja olisi kompastunut jalkoihinsa, ellei Scully olisi ohjannut hänen liikettään viime hetkellä toiseen suuntaan. Ensimmäisen puolen minuutin ajan Mulder tuntui koko ajan olevan jäljessä ainakin neljäsosa-askeleen verran, mutta lopulta hän pääsi mukaan tahtiin. Nyt vasta Mulder uskalsi avata suunsa:
    "Minulla ei ollut aavistustakaan, että olet ammattilaistanssija."
    Scully naurahti.
    "Harrastin pienenä balettia kunnes minusta tuli kapinallinen."
    "Miten baletti liittyy valssiin?"
    "Et ikinä arvaakaan…"

    Vasta valssin ollessa lopuillaan Mulder pystyi nostamaan katseen jaloistaan pelkäämättä että astuisi Scullyn varpaille. Vanhat, selkäytimeen juurtuneet askeleet suoraan ala-asteen tanssitunneilta nousivat kunnolla pintaan ja Mulder todella saattoi alkaa nauttia musiikista – nauttia tunteesta jolloin kaksi sielua toimi tarkalleen yhteisen kaavan mukaan – nauttia tanssimisesta. Vilkaisu Scullyn silmiin riitti osoittamaan, että Scullykin oli huomannut Mulderissa tapahtuneen muutoksen. Hiki pisaroi kummankin otsalla valssin lopulta päättyessä.
    "Lienee paras palata työn pariin", Scully vastasi hetken hiljaisuuden jälkeen.
    "Niinpä."

    Kellon alkaessa lähestyä yhdeksää Mulder kuuli ensimmäisen vähääkään epäilyttävän keskustelun korvakuulokkeestaan.
    "Voi luoja, että tanssitkin hyvin", miesääni sanoi.
    "Voi kiitos", houkutuslintu vastasi kainosti.
    "Mikäs on muuten neidon nimi?"
    "Ann-Marie? Entäs sinun?"
    "Jacques."
    "Oho. Oletko ranskalainen vai onko sinulla siellä sukujuuria?"
    "Isoisä asui Pariisissa ennen muuttamistaan tänne USA:an."
    "Ahaa."
    Hetken hiljaisuus, jonka Jacques rikkoi.
    "Tanssitaanko toinen? Olet nimittäin vielä parempi kuin entinen vaimoni, joka oli ammattilainen."
    "No mikäs siinä. Erositteko?"
    "Emme", Jacques vastasi vaimentaen ääntään, "hän menehtyi tapaturmassa."
    "Kauheaa, otan osaa", Ann-Marie henkäisi.
    "Kiitos, mutta siitä on jo viitisen vuotta. Olen päässyt jo sen yli."

    Tanssin jälkeen keskustelu jatkui – pöydän ääressä, Mulder oletti.
    "Onko sinulla suunnitelmia loppuillan varalle?"
    "Ei kai, miksi kysyt?"
    "Me näymme jakavan yhteisen intohimon eli tanssimisen, joten kiinnostaisiko jatkot jossakin rauhallisemmassa paikassa, missä voisimme keskustella paremmin huutamatta koko ajan melun ylitse."
    "No miksei, tiedätkö mitään rauhallista paikkaa?"
    "Itse asiassa asun suhteellisen lähellä, joten kävisikö minun luonani?"
    "Ensitapaaminen ja heti esittelet asuntosi?"
    "Minusta tuntuu, että meidän välillämme on kemiaa, niin kuin sanotaan. Etkö sinä tunne sitä?"
    "Voi, tunnen."
    "Siis sovittu?"
    "Sovittu."

    Mulder otti takataskustaan lyhyen matkan puhelimen, jotka oli jaettu jokaiselle siviilipukuiselle miesagentille sekä Scullylle. Niissä oli tietenkin värinähälyttimet, koska orkesterin melussa soittoääni tukahtuisi kuulumattomiin. Lisäksi kaikki puhelimet oli yhdistetty toisiinsa, joten jokaisesta kuului se, mitä yhteen niistä sanottiin. Mulder laittoi puhelimet hälyttämään ja odotteli. Viiden sekunnin kuluttua kuului Scullyn ääni.
    "Kuuntelen."
    "Mahdollinen kontakti", Mulder aloitti.
    "Kuuntelen", keskeytti kaksi miesääntä lähes samanaikaisesti.
    Mulder odotteli viimeisien vastauksia, kunnes jatkoi.
    "Mahdollinen kontakti", hän aloitti uudestaan, "mies pyytää naista jatkoille omaan kämppäänsä."
    "Minä voin tarkistaa sen", Scully sanoi, "pyydän mukaani yhden ulkona odottelevista pareista."
    "Selvä", Mulder vastasi, "ilmoitan kun he alkavat tehdä lähtöä."

    Sitä tarvitsi odotella enää kahden tanssin verran. Mulder päätteli Ann-Marien ja Jacques’in puheista, että nyt olisi lähtö edessä ja ilmoitti Scullylle. Tämä meni ulos ja suuntasi kohden lähintä agenttiautoa. Auton ikkuna alkoi kelautua alemmas.
    "Lähdetään seuraamaan ulostulevaa paria. Kyseessä on Mulderin houkutuslintu Ann-Marie ja tämän seurassa oleva mies. He ovat suuntaamassa miehen asunnolle. Teillähän on minun numeroni siltä varalta, että menetän kaupungilla näköyhteyden teihin?"
    "Kyllä on", ratin takana istuva agentti vastasi.
    Scully kääntyi ja alkoi kävellä kohti vuokra-Taurusta, joka oli jätetty Kuntourheilutalon sivupihalle. Hän kuuli agenttien auton käynnistyvän ja lähtevän liikkeelle: he siirtyisivät vähän syrjemmäksi, etteivät herättäisi pienimpiäkään epäilyksiä – Jacquesin ei olisi hyvä nähdä, että sama auto, joka seisoi tanssipaikan edessä liimautuisikin kiinni takapuskuriin hetken kuluttua.

    Scully käveli Tauruksen luokse. Hän ei meinannut osua avaimenreikään, sillä sivupihalla ei ollut valoja. Lopulta avain upposi reikään ja Scully sai oven auki. Hänen istahtaessaan ajajanpenkille puhelin soi.
    "Scully."
    "Tule pian, lähdemme juuri nyt."
    "Näin nopeasti?" hän ihmetteli, "olen juuri tulossa. Jos ette näe minua taustapeilistänne vähän ajan kuluttua, soittakaa ja kertokaa sijainti."
    "Selvä."
    Puhelu katkaistiin ja Scully työnsi avaimen virtalukkoon. Samassa hän tunsi kipeän piston alaselässään.
    "Ai!" hän kiljaisi, "helkkarin ampiainen."
    Scully kumartui eteenpäin ja veti teki kädellään kahmaisevan liikkeen selkänsä takana saadakseen ampiaisen pois. Hänen kätensä ei tavannut pistiäistä, sen sijaan jokin terävä – ja metallinen – repi hänen ihoaan.
    "Mitä ihmettä?" hän ajatteli.
    Sitten halvaannuttava tunne iski. Scully tunsi ruumiinsa alkavan painaa tonneja. Hänen päässään kipristeli ja kädet valahtivat ratilta.
    "Nukutusainetta!" hän tajusi ja yritti kääntää vielä päätään taaksepäin.
    "Moi!" kuului ääni takapenkiltä ennen kuin pimeys vei voiton.

     
    7. Luku.

    Mulderilla ei ollut mitään mielikuvaa siitä kauanko kännykkä oli jo mahdollisesti soinut. Musiikki häivytti soittoäänen niin tehokkaasti, että oli suoranainen ihme, että hän edes nyt kuuli sen. Näytöllä loisti toinen kännykkänumero, jota Mulder ei muistanut koskaan nähneensä.
    "Mulder."
    "Agentti Mulder. Täällä agentti Donahue. Onko tietoa agentti Scullyn olinpaikasta?"
    "Luulin, että hän lähti teidän kanssanne jäljittämään sitä minun houkutuslintuani."
    "Niin luulimme mekin. Hän sanoi tulevansa oitis meidän peräämme, tai jos hän jäisi näköyhteyden kantamattomiin, meidän piti soittaa hänelle sijaintimme. Ongelma on, ettei hän vastaa."
    "Ei vastaa?" Mulder älähti, "soiko puhelin loputtomiin vai eikö siihen saa yhteyttä?"
    "Ei saa yhteyttä."
    Mulder tunsi kylmän hien kihoavan otsalleen. Scully ei koskaan sulkisi puhelintaan ja Mulder muisti, että hän latasi akun juuri tänään. Hän vakuutti itselleen, ettei Terryllä olisi mitään syytä napata Scullya, hän tahtoi tanssivia, kauniita tyttösiä… mutta sitten hän muisti kuinka Scully oli pyörittänyt häntä parketilla.
    "Mitä tapahtui seurattuanne houkutuslintua? Kauanko on siitä, kun ensimmäisen kerran yrititte häntä tavoittaa?"
    "Viitisentoista minuuttia."
    "Viisitoista minuuttia!" Mulder karjaisi, "miksi helvetissä niin kauan?"
    "Ajattelimme loogisesti, että hän on palannut Kuntourheilutalolle tai ehkä lähtenyt tärkeämmän epäillyn perään. Sitä paitsi yritimme soittaa sinullekin ensimmäistä kertaa jo ehkä noin kymmenen minuuttia sitten. Et vaan vastannut."
    Mulder veti syvään henkeä.
    "Anteeksi raivoamiseni. Pitää hankkia värinäakku. Oliko jäljityskeikkanne hukkareissu?"
    "Oli. Jacques halusi houkutuslinnultasi vain sitä yhtä asiaa."
    "Paskat", Mulder kirosi. Hän näki hetkensä ajan sielunsa silmin Scullyn jäätyneen, alastoman ruumiin tanssikengät jalassa. Hän karkotti näyn ja kokosi itsensä. Aikaa ei ollut hukattavana.
    "Kiitos tiedoistanne. Palatkaa tänne. Pidämme hätäkokouksen. Luulen – ei – uskon, että Scully on joutunut murhaajan kaappaamaksi."
    Puhelimessa seurasi hetken hiljaisuus, jonka jälkeen Donahue sanoi: "Selvä on. Me tulemme."

    Mulder kaivoi taskustaan agenttien välisen yhteydenpitolaitteen.
    "Kuuntelen", naksahti puhelin hetken kuluttua ja sitä seurasi kolme samanlaista ilmoitusta.
    "Uskon agentti Scullyn joutuneen murhaajan kaappaamaksi."
    "Onko tietosi varma?" kuului puhelimesta.
    "Ei, mutta todennäköinen", Mulder vastasi, "muistakaa, että minä profiloin murhaajan alun perin. Tämä saattaa olla kosto… Tai vaikkei olekaan, niin tämä on juuri sitä röyhkeyttä jota voin odottaa Terryltä."
    "Mutta emme ainakaan voi kaikki lähteä."
    Puhelin naksui, mutta äänestä sai silti selvän.
    "Ellei murhaaja napannutkaan agentti Scullya, hän nappaa jonkun täältä emmekä ole estämässä sitä."
    "Jaetaan porukkaa", Mulder vastasi, "nyt on kuitenkin pahimmillaan kyseessä agentin henki."
    Hän nielaisi ja veti syvään ilmaa keuhkoihinsa.
    "Ja mikäli Scully todellakin on kaapattu, ei hänellä ole paljoakaan elinaikaa jäljellä."

    ---

    Pimeys. Maailma tärisi ja humisi Scullyn ympärillä. Hän tunsi nukutusaineen jylläävän yhä suonissaan, mutta pakottautui pitämään kiinni todellisuudesta. Vaikka hänen päänsä tuntuikin olevan täysin tokkurassa, yksi vahva ajatus nousi ylitse muiden: minä olen murhaajan kynsissä, eikä kukaan tiedä missä olen. Uloshengitys suun kautta kilpistyi johonkin näkymättömään esteeseen, mistä hän päätteli, että hänen suunsa oli tukittu teipillä. Silmien avaus oli työn ja tuskan takana tiedottomuuden vetäessä häntä voimakkaasti puoleensa. Scully puri kieltään yrittäen saada päätään selvennetyksi. Kipu oli voimakas ja hän aisti veren rautaisen maun suussaan. Kaikki näytti utuiselta ja pimeältä, mutta kun hän odotti hetken, silmät alkoivat hitaasti tarkentua ympäristöön. Hän tajusi makaavansa vuokra-Tauruksen takapenkillä vatsallaan. Scully tunsi, että hänen kätensä olivat sidotut yhteen selän taakse, mutta hän ei tiennyt miten ja millä. Ranteilla oli liikkumavaraa ehkä puolisen senttiä kaikkiin suuntiin, muttei milliäkään enempää. Jalatkin olivat jotenkin yhdessä nilkkojen kohdalta, mutta tarkemmin ei Scully osannut sanoa katsomatta, ja sitä hän ei aikonut tehdä. Niin kauan kuin ajaja uskoisi hänen olevan yhä tiedottomana, etulyöntiasema olisi hänen.

    "Heräsit siis", kuului yllättäen ääni etupenkiltä.
    Sinne meni se etu. Scully taivutti itseään niin, että pystyi näkemään nilkkansa. Naru, jolla ne oli yhdistetty tiukasti toisiinsa, oli hieman alle sentin paksua puhtaanvalkeaa nuoraa. Tilanteesta saattoi tehdä hypoteesin, että ranteet olisivat sidotut samanlaisella köydellä. Scully kohotti itseään istuvampaan asentoon nähdäkseen ulos.
    "Pysy alhaalla!" mies sanoi. Äänensävy oli käskevä, vaikka itse komento ei tullutkaan huutaen. Scully katsoi parhaaksi totella. Murhaajan kanssa ei ollut leikkiminen. Hän muisti äkkiä, että hänellä pitäisi olla povitaskussansa kännykkä. Ellei sitten mies ollut ottanut sitä pois. Hän kääntyi takaisin vatsalleen eikä tuntenut puhelimen painavan vasten poveaan. Hyvä puoli oli ainakin se, että koska agentit eivät saisi häneen yhteyttä, Mulder päättelisi oitis asian kuullessaan murhaajan vaihtaneen uhrityyppiään kauniista nuorista neitosista pian keski-ikäisiin agentteihin. Juuri nyt hän ei saattanut kuin odottaa.

    ---

    Mulder syöksyi narikalle hakemaan nahkatakkiaan, joka sopi paljon paremmin yhteen tämän asukokonaisuuden kanssa kuin se pitkä, musta takki, jota hän yleensä piti pukunsa päällä. Odottaessaan hän etsi puhelimensa muistista johtaja Portmanin numeroa. Vetäen yhdellä kädellä takkia ylleen hän alkoi kävellä kohden vuokra-Taurusta, mutta päästyään sivupihalle hän huomasi sen hävinneen. Scully olikin kaapattu sillä… Mulder oli olettanut, että Terry kolkkasi Scullyn kun tämä oli matkalla autolle, mutta hän olikin odottanut pimeässä ja… Hän ei halunnut ajatella enempää vaan vaihtoi suuntaa suunnistaen lähimmälle jäljittäjäautolle.
    "Ronald Portman."
    "Agentti Mulder täällä. Kävin noin viikko sitten partnerini kanssa kuulustelemassa Malcolm Perryä. Nyt parini on kadonnut, ja epäilen, että sen takana on tämä tanssiaismurhaaja. Minun on saatava puhua heti Perryn kanssa."
    "Valitan, mutta…"
    "Älä valita mitään!" Mulder karjaisi, "tajuatko, että kyseessä on FBI-agentin henki?"
    "En pysty antamaan Perrylle, koska hän karkasi tänään!" Portman vastasi yhdellä hengenvedolla.
    Mulder suorastaan mykistyi kuullessaan tämän.

    "Karkasi?" hän sai lopulta änkytettyä, "miten?"
    "Ehkä ’karkasi’ on huono sana. Todennäköisempää on, että hän on kuollut. Perry oli vartijan kanssa pihamaalla. Löysimme vartijasta vain jäännökset, Perrystä emme mitään, muttemme keksi miten hän olisi voinut ylittää muurit."
    "Jäännökset? Mitä tapahtui?"
    "Ruumis näyttää siltä kuin se olisi revitty kappaleiksi, ja pystyimme tunnistamaan varisten kynsien jälkiä siitä."
    "Korppien!" Mulder huudahti.
    "Varis tai korppi. Sama se. Olisin ennemmin huolissani siitä, että murhaaja on mahdollisesti karkuteillä."
    "Mikset soittanut minulle ja kertonut tästä?"
    "En ehtinyt tässä kiireessä."
    Sitten Mulderille valkeni tilanne.
    "Perry saalistaa murhaajaa", hän totesi miltei puoliääneen.
    "Mitä?" Portman älähti.
    "Ei… ei mitään", Mulder vastasi ja sulki puhelimen.
    Hän näki sielunsa silmin, kuinka Perry juoksi pitkin Marylandin maaseutua korppiparven johdattamana, sulkien pöllytessä ilmassa, raakunnan peittäessään alleen kaikki muut äänet.

    ---

    Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen auto pysähtyi. Ajaja astui ulos ja tuli avaamaan takapenkin oven. Aluksi Scully oli varma, että hän katseli Perryä, mutta sitten hän huomasi selkeitä eroja: siinä missä Perry oli vaikuttanut ruipelomaiselta, tämä mies oli melkeinpä lihaksikas; Perryn silmät olivat olleet puhtaan siniset, mutta nämä loistivat tummaa vihreää; Perryn kädet eivät olleet miehen, joka tekee raskasta työtä, mutta nämä olivat: niissä oli arpia ja uurteita.
    "Nautitko matkasta?" mies kysyi.
    Scully vain katsoi häneen vihaa silmissään.
    "Ai niin, unohdin ettet pysty vastaamaan. Salli minun kantaa sinut sisään. Sait erittäin kevyen nukutuksen, mutta siitä huolimatta et luultavasti vielä oikein pysyisi jaloillasi."
    Scully mumisi ja yritti vääntää vastaan, mutta miehen vahvat kädet vetivät hänet puoliksi ulos autosta ja kohottivat hänet lopulta makaamaan vaakasuoraan asentoon miehen käsivarsille. Jostakin syystä Scullyn mieleen iskostui kuva ikivanhasta Frankenstein-elokuvasta, jossa hirviö kantaa nuorta, tajutonta neitoa aivan samalla tavalla. Hän ihmetteli suuresti miehen voimia: tämän kasvoilla ei näkynyt ensimmäistäkään hikipisaraa, vaikka matkaa ovelle olikin ilmeisesti lähemmäs viitisenkymmentä metriä. Auton olisi voinut pysäköidä ihan ulko-oven eteenkin, mutta ilmeisesti hän halusi jättää Tauruksen suojaan ulkopuolisten katseilta.
    "Hus!" mies ärähti yhtäkkiä ja Scully säpsähti miltei hengiltä, "lennä vittuun siitä."

    Scully käänsi päänsä suuntaan, jonne mies oli ärähtänyt ja näki tummanpuhuvan korpin istuvan kirkkaanpunaisen – melkoisen vanhan, Scully ajatteli – auton katolla. Korppi nousi äänettömästi siivilleen ja jätti jälkeensä mustavalkoisen kasan kohtaan, missä se oli istunut.
    "Pahuksen harakat paskovat kaikki paikat", mies ärähti pysähtymättä. Päästyään ulko-oven luokse hän laski Scullyn maahan selälleen ja alkoi kaivella avaimia taskustaan.
    "Älä liiku!" hän ärähti.
    Scullylla ei itse asiassa ollut aikomustakaan liikkua – eihän hän mitenkään pääsisi miehen ulottumattomiin sidottuna.
    Mies avasi oven ja palautti avaimet taskuunsa. Sitten hän kohotti Scullyn samalla tavalla käsivarsilleen ja astui sisään. Scully huomasi seinässä hälytysnappulan aivan eteisen oven luona. Mies kuitenkin käveli eteenpäin ja päästyään miltei eteisen toiseen päähän hän potkaisi auki oven oikealla puolella käytävää. Hän napsautti kyynärpäällään valot päälle ja Scully huomasi toisen hälytysnappulan aivan katkaisimen vieressä.
    "Mitä helvettiä hän tekee noilla hälyttimillä täällä?" hän mietti.
    Sitten hän tajusi: mies on murhannut tämän paikan alkuperäiset asukkaat ja napannut tämän asunnokseen. Ilmeisesti hälytyslaitteista ei sitten ollutkaan mitään hyötyä alkuperäisille asukkaille. Ehkä hän tappoi heidät vuoteisiinsa. Vasta nyt Scullyn huomio kiintyi huoneeseen ja mikäli hän olisi saanut suunsa auki, hänen leukansa olisi loksahtanut hämmästyksestä: miehellä oli yksityinen tanssiparketti; kattoa koristi valtavan kaunis kristallikruunu, joka valaisi kirkkaasti huoneen kauimmaisenkin nurkan. Mies suuntasi kohden sohvaa ja laski Scullyn siihen.
    "Odottele kiltisti tässä."

    Miehen poistuessa ovesta Scully vääntäytyi oitis siten, että saattoi nähdä ranteensa. Hän joutui kääntämään päätään niin runsaasti taaksepäin, että hän pelkäsi niskansa kramppaavan. Lopulta hän näki tarpeekseen: köysi kiersi kaksi kertaa ranteet ja lisäksi sitä oli kiedottu kierros "kahdeksikkoa" ranteiden ympärille. Solmu oli kämmenselkien välissä. Scully kirosi mielessään, sillä tiesi hyvin, ettei tuota solmua sitten avattukaan kovin helpolla: jos se olisi ollut jommankumman kämmenen puolella, toivoa olisi ollut, mutta… Hän kuuli askelia käytävästä ja korjasi nopeasti asentonsa samaksi kuin se oli ollut ennen miehen lähtöä.

    Ovi vingahti avautuessaan ja mies astui sisään. Hän vihelteli kävellessään ja hänellä oli kaksi cd-koteloa kädessään. Hän näki Scullyn katseen etsiytyvän koteloihin.
    "Musiikkia meille, kalleimpani."
    Mikäli teippiä ei olisi ollut, Scully olisi ensinnäkin ilmoittanut vakaasti, ettei todellakaan ollut miehen "kallein" ja toisekseen hänellä ei ollut aikomustakaan tanssia tämän kanssa.
    "Kunhan hän irrottaa köydet jaloistani, niin hänen kalleutensa kokevat järkytyksen…" Scully ajatteli mielessään. Mies laski cd:t pöydälle ja kumartui Scullyn puoleen. Hän tarttui teipin reunaan ja veti sen suhteellisen hellävaroen irti Scullyn huulilta.
    "Paskiainen!" Scully kivahti, "luuletko selviäväsi tästä? FBI etsii minua jo nyt, eikä heillä kestä kauaa löytää tänne. Lisäksi…"
    "Suu poikki!" mies keskeytti, "ensinnäkin tuo narttu-asenne ei tee minuun vaikutusta. Toisekseen nimi on Terry. T-E-R-R-Y. Ei paskiainen. Kolmannekseen: miten luulet FBI:n löytävän sinut? Vuokra-autoissa ei ole mitään lähettimiä, jotka lähettäisivät ’Hei! Olen täällä!’ –signaalia. Ja siltä varalta, että kännykässäsi oli sellainen… Kännykkäsi nukkuu kalojen kanssa, kuten se walkie-talkien näköinen laitekin, joka taskussasi oli. Ei tänne ketään tule. Tämä ilta on yksin meidän."

    Mikäli Scully olisi keksinyt jotakin sanottavaa, hän ei taatusti olisi jäänyt tuppisuuksi. Hän tiesi, että mitä kauemmin saisi viivytettyä Terryä mitä tämä sitten ikinä aikoikaan, sitä paremmat mahdollisuudet Mulderilla olisi ehtiä paikalle.
    "Miksi vaihdoit kaavaasi? Sinähän nappasit aiemmin vain nuoria hehkeitä neitosia, jotka osasivat tanssia?"
    "Mmm", Terry mietti selaten cd-levyjään, "ehkä siksi, että Mulderia on hauska järkyttää."
    "Tunnet Mulderin?"
    "Totta kai tunnen. Hänen takiaan jäin kiinni vuosia sitten."
    "Miten niin sinä? Malcolm Perry oli syyllinen. Hänet napattiin, ei sinua."
    "Onko meidän puhuttava Perrystä? Hän on vässykkä, jolle ei ollut muuta käyttöä kuin tarjota ruumis minulle. Mutta sitten… Naps vaan… Olinkin vapaa."
    "Tiedätkö", Scully yritti puhua järkeä siten, ettei mies raivostuisi, "mielisairaus voidaan parantaa. Tiedän, että luulet olevasi Perry – tosin käytät nimeä Terry – mutta kyseessä on vaan jakomielitauti. Sinussa on kaksi persoonaa…"
    "Tä?" Terry keskeytti, "ooksä pipi? Minussa oli aiemmin lisäpersoona, se surkimus-Perry. Mutta ei enää. Ei tarvitse enää kärsiä hänestäkään."
    Terry alkoi hyräillä jotakin, kunnes äkkiä lopetti sen ja nosti yhden kotelon Scullyn nähtäväksi.
    "Kävisivätkö tangot? Tässä olisi joitakin… ööö… suomalaisia kappaleita. Levytetty jossakin Seeinaejoeella? Maistuvia kappaleita, vaikka kieli on niin perseestä, että kiinaakin kuuntelisi mieluummin."
    "Puhutaan ennemmin siitä, että oliko ainut syy sieppaamiseeni muka se, että kostat näin Mulderille?"
    "Ei kiinnosta koko aihe pätkän vertaa. Tanssijalkani vipattaa. Pidätkö tangoista?"
    Scully ei vastannut.
    "Mitä nyt mökötät? Minä annan vapauden valita musiikin, ja sinä leikit mykkäkoulua? Onko kuukautiset vai mikä risoo?"

    Scullyn silmät levisivät loukkauksesta.
    "Tämä leikki saa riittää! Kuulitko! Riittää! Päästä minut vapaaksi nyt heti!"
    "Tai mitä?" Terry sanoi kääntyen levysoittimen puoleen ja laittaen cd:n alustalleen, "soitat poliisit?"
    Hän työnsi alustan laitteeseen ja hetken päästä kajahtivat ilmoille tangon alkutahdit.
    "Aah", Terry huokasi silmänsä sulkien, "La Cumparsita. Yksi suosikeistani."

    Scully tiesi, ettei ollut mikään lihava, mutta hän tunsi itsensä painottomaksi, kun mies kohotti hänet ongelmitta käsivarsilleen ja alkoi liidellä pitkin lattiaa musiikin tahtiin. Scullyn varpaat sipaisivat silloin tällöin lattiaa, muuten hän roikkui täysin miehen otteessa. Hän tunsi Terryn lihasten painautuvan rintojaan vasten, aisti tämän hiusten hajun, joka ei ollut luonnollinen. Aivan kuin… aivan kuin… jostakin syystä Scullyn mieleen tuli korpin raato. Hän värähti ja yritti rimpuilla miehen otteesta siitäkin huolimatta, että mikäli mies päästäisi irti, hän mätkähtäisi maahan selälleen.
    "Päästä minut!" hän kiljaisi hädissään, "tämä on sairasta."
    Terryn ääni oli tyyni.
    "Jollet ole huutamatta, pistän teipin takaisin."
    "Ilma täynnä on onnen odotusta", kaikui stereoista.

    Terry hieroi poskeaan vasten Scullyn poskea. Tämä yritti vetäytyä taaksepäin, mutta miehen ote oli liian tiukka. Hän sulki silmänsä ja yritti pitää vastenmielisyyden poissa, mutta siitä huolimatta Terryn viileän ihon painautuessa vasten hänen poskeaan Scully oli varma siitä, että häntä kannatteli ruumis – elävä ruumis. Hän tunsi suurta halua kirkaista, mutta hillitsi itsensä – hän ei kaivannut teippiä suulleen uudestaan.
    "Voi Mulder voi Mulder missä sinä viivyt?" hän ajatteli.
    "Nuoren neidon on lyhty akkunalla, aivan pieni…" stereot jatkoivat.

    Terryn poski erkani hänen poskestaan ja hän saattoi jälleen hengittää. Yhtäkkiä Terry heitti hänet taivutukseen, ja Scullyn huulilta kirposi pieni pelästynyt inahdus, sillä hän oli varma siitä, että mies paiskaisi hänet lattiaan. Onneksi hän oli luopunut vastustelusta jo vähän aikaa sitten, sillä tuo taivutus selkälihakset jännitettyinä… Scully tiesi, että se olisi venäyttänyt pahasti selän. Terry nosti hänet takaisin vasten itseään.
    "Muistatko sen? Valan rakkauden? Suukon nuori paimen tunsi poskellaan…" entinen tangokuningas jatkoi.
    Terry työnsi taas päänsä lähemmäs Scullya ja painoi huulensa tämän poskelle. Kylmät, elottomat, veriset huulet. Scully tunsi ruumisarkkumatojen kiemurtelun poskellaan niiden purkautuessa kuolleiden huulten välistä etsien itselleen uutta kotia. Scully tiesi, että hänen oli huudettava. Hänen oli päästävä eroon tuosta… tuosta… raadosta! Sisimmässään hän oli varma siitä, että Terryn huulet olivat terveet ja normaalit, mutta hänen silmiinsä noussut kuva… Hän tunsi madon alkavan kaivaa tietään poskensa läpi. Huuto kuivui hänen kurkkuunsa ja silmät retkahtivat auki paniikin huutaessa nimeään niistä. Korva… Scully näki aivan edessään Terryn korvan.
    "Minun on päästävä pois, päästävä pois. Nyt heti. Nyt heti."
    Korva.
    Korva.
    Korva.
    Korva.
    Mato tunkeutui hänen lävitseen. Kylmät, halkeilleet – kuolleet huulet – karheat huulet hioivat hänen poskeaan.
    Korva.
    Korva.
    Korva.
    Nopealla liikkeellä Scully heitti päänsä eteenpäin ja avasi suunsa.
    Korva.
    Hän tunsi helpotuksen aallon kulkeutuvan lävitseen
    (raadon)
    Terryn huulten irrotessa hänen poskeltaan. Scully olisi voinut vannoa, että kuuli samanlaisen poksahduksen kuin imukuppinuolesta, joka vedetään irti jääkaapin ovesta.
    Korva.
    Scully tarttui hampaillaan Terryn korvalehteen ja puristi leukansa yhteen niin tiukasti kuin pystyi. Hän tunsi rustojen murskaantuvan ja veren rautainen maku tulvi hänen makuhermoihinsa. Hän valmisti kehonsa jo etukäteen siihen, että Terry paiskaisi hänet tuskasta kiljaisten maahan ja alkaisi pidellä vertavaluvaa korvaansa.

    Mitään ei tapahtunut.

    Terry ei reagoinut lainkaan. Scully päästi leukojensa otteen ja veti päänsä takaisin. Korvalehden yläosa riippui muutaman ihokaistaleen varassa ja verta pisaroi hitaasti – ensimmäiset norot saavuttivat Terryn kaulan. Scully tunsi huimaavan tunteen.
    "Minä purin hänen korvansa irti ja hän ei reagoinut!" hän huusi mielessään.
    Huone tuntui alkavan pyöriä.
    "Minä en pyörry. Minä en pyörry. Minä en pyörry", hän hoki äänetönnä.
    Sitten hän tunsi kevyttä painetta vasten jalkoväliään ja hetken tyrmistyksen jälkeen hän tajusi mikä se oli.
    Hän ei voinut enää hillitä itseään huutamasta.
    "Pervo! Saatanan pervo! Sinulla on erektio!"
    Samalla hetkellä musiikki loppui. Terry laski Scullyn istumaan sohvalle tämän silmät järkytyksestä pyöreinä. Korvalehti roikkui yhä irtoamisen rajoilla muttei pudonnut.
    Eikä Terry edes huomannut asiaa.
    "Kappas, niin seisookin", hän totesi katsahtaen jalkoväliinsä. Hän painoi stereot sammuksiin, "taitaa olla illan toisen huvin aika."
    "Kohta hänen korvansa putoaa jotta plops", Scully ajatteli lähes huomaamattaan, "ja hän tallaa sen päälle ja ihmettelee: ’Oho, minkäs päälle minä astuin. Vau! Korva!’ " Jos tilanne ei olisi ollut näin paha, Scully olisi taatusti nauranut ajatuksen absurdiudelle.

    "Mahallesi!" Terry karjaisi.
    Scully ei totellut. Hänellä ei ollut aikomustakaan totella.
    "Kuulitko! Mahallesi niin poistan siteet!"
    Scully ei vieläkään totellut. Hän tiesi, että hänen laskeutuessa vatsalleen hän olisi vielä suojattomampi kuin nyt.
    "Minä en tapa puolustuskyvyttömiä", Terry sanoi ja yksinkertaisesti käänsi Scullyn vatsalleen jatkaen lausetta mielessään, "koska on paljon kiihottavampaa kun uhri yrittää paeta."

     
    8. Luku.

    "Aivan. Kuulitte ihan oikein!" Mulder karjui puhelimeen poliisipäällikkö Harrisille, "käskekää miestenne raportoida oitis korppiparvesta."
    "Kyllä kyllä, mutta mitä ihmettä FBI tekee tiedolla korppiparvista?"
    "Kyseessä on partnerini henki, älkää viivytelkö", Mulder raivosi, "heti tieto minulle jos joku näkee niitä lintuja suuren parven."
    "Hyvä on", Harris totesi ja sulki puhelimen ajatellen: "Hulluja nuo FBI-miehet."

    ---

    Terry avasi solmun Scullyn nilkkojen ympäriltä ja vetäytyi sitten nopeasti muutaman metrin päähän arvellen, että Scully saattaisi potkaista välittömästi saadessaan jalkansa vapaaksi.
    "Sinulla on kymmenen sekuntia etumatkaa", Terry sanoi.
    Scully ei ollut tajuta lauseen sisältöä aluksi, hän vain tuijotti Terryä kysyvä ilme kasvoillaan, mutta kun Terry sanoi: "Viisi", hän tajusi.

    Scully kohotti itsensä pystyyn ja alkoi kompuroida kohden ovea. Kävely ei sujunut kovinkaan laadukkaasti jalkojen oltua sidottuina niinkin kauan.
    "Kaksi."
    Scully otti juoksuaskeleen kohden tanssiaissalin ovea ja käänsi sitten selkänsä ovelle saadakseen painettua kahvaa sidotuilla käsillään.
    "Yksi."
    Kahva painui alas, mutta mitään ei tapahtunut. Scully iski ruumiinsa vasten ovea kahva alhaalla, mutta ovi ei hievahtanutkaan. Ei edes milliä.
    "Se on lukossa", hän kirosi ja saman tien hänen silmänsä osuivat hälytysnappulaan ja pieni toivo heräsi hänen sisällään.
    "Nolla."
    Hän vilkaisi Terryä, joka alkoi kävellä verkkaisesti häntä kohti. Scully tunsi adrenaliinin sykkivän suonissaan ja pelko antoi hänelle voimaa. Hän perääntyi askeleen ja tähtäsi suoran sivupotkun suoraan hälytysnappulaan. Korko iskeytyi pari senttiä nappulan vasemmalle puolelle. Scully kuuli Terryn askeleet, aisti tämän hengityksen. Hänellä olisi aikaa enää korkeintaan yhteen yritykseen. Hän veti syvään henkeä ja kohotti jalkansa uudelleen. Kuullessaan nappulaa suojaavan lasin hajoamisen sirpaleiksi hän oli kirkaista ilosta, mutta ilo hyytyi koron painaessa nappulan pohjaan.

    "HAH HAH HAH HAH HAH HAH HAH HAHHAAAA"


    Sarkastinen, ivallinen, hirvittävä, kamala, häijy nauru tulvi kaikkialta hänen ympäriltään. Se täytti hänen tajuntansa eikä hän kuullut enää mitään muuta. Paitsi Terryn hengityksen muutaman sentin päässä hänestä. Scully ei ollut ehtinyt selvitä huijausnappulan aiheuttamasta järkytyksestä, kun Terryn käsi painautui hänen kurkulleen. Scullyn polvi nousi vaistomaisesti iskeytyäkseen miehen nivusiin, mutta tämän vapaa käsi pyyhkäisi jalan syrjään kuin ärsyttävän kärpäsen. Scullyn tasapaino katosi ja hän tajusi roikkuvansa pelkästään miehen kouran – kuristavan kouran – varassa. Hän yritti saada itsensä jalkojensa varaan, mutta korot lipsahtelivat vahatulla lattialla. Terryn kasvoilla oli lähes hurmiollinen ilme ja Scully tunsi otteen kurkustaan tiukkenevan. Korvalehti heilui kuin se olisi yrittänyt päästä irti miehestä ja siitä valuva veri oli jo täysin punannut Terryn pään oikean sivustan.

    Terry kohotti Scullya korkeammalle ja paiskasi hänet sitten lattialle aivan samoin kuin oli tehnyt Pamelalle ja Adriennelle ennen häntä. Terry huohotti raskaasti, hän pidätteli orgasmiaan, joka tuntui tällä kertaa puskevan päälle aivan liian aikaisin. Hän alkoi kävellä hitaasti kohden Scullya yrittäen olla välittämättä nivustensa sykkeestä.

    Scully sai juuri ja juuri kohotettua päätään sen verran, ettei se iskeytynyt maahan kuten muu keho. Hän tömähti suoraan käsiensä päälle ja narut iskivät ranteisiin avoimet haavaumat. Scully pelkäsi ranneluidensa murtuneen, mutta ilmeisimmin niin ei ollut käynyt. Sen sijaan pallea oli kyllä puristunut kasaan maakosketuksessa ja ilmaa ei tahtonut tulla keuhkoihin riippumatta siitä, kuinka kovasti Scully yritti hengittää. Hän näki Terryn lähestyvän hitaasti, raskaasti hengittäen, katse suunnattuna suoraan hänen lävitseen. Scully liu’utti itseään paniikissa taaksepäin jaloillaan, mutta välimatka Terryn ja hänen välillään lyheni koko ajan.

    Scully tunsi seinän selkänsä takana. Hän kirkaisi sisimmässään ja yritti epätoivoisesti keksiä jonkin keinon selviytyä tilanteesta.
    "Apua!" hän huusi niin kovaa kuin pystyi, "apua!"

    "Turpa kiinni!" Terry ärähti ja välittämättä hirvittävästä ahtauden tunnusta housuissaan otti muutaman juoksuaskeleen ja suorastaan syöksyi Scullyn päälle aikomuksenaan tukkia tämän suu ja kuristaa sitten niin kovaa ja niin kauan, että nainen lakkaisi pyristelemästä ja alkaisi anella tai itkeä. Sitten hän voisi hetkeksi hellittää otteensa kurkusta ja antaa tämän vetää ilmaa keuhkoihinsa ihan pikkuriikkisen – elättää uhrissa turhaa toivoa – jonka jälkeen kuristusta voisi jatkaa – sillä kertaa hamaan loppuun saakka. Jo pelkkä asian ajattelu oli saada Terryn kastelemaan housunsa liian aikaisin – tästä tulisi varmasti hänen elämänsä paras orgasmi!

    Nähdessään Terryn syöksyvän ylleen Scully suuntasi miltei vaistomaisesti potkun tämän nivuksiin. Hän ehti nähdä mielessään nopean välähdyksen pullottavasta housujen etumuksesta, kun kaikki ympärillä hävisi kilisevään meluun.

    Scully tunsi jalkansa osuvan johonkin ja hän kuuli matalan urahduksen, joka juuri ja juuri kohosi kilinän yläpuolelle. Sitten Terryn ruumis putosi hänen päälleen ja ranteita, joiden Scully luuli jo muuttuneen immuuneiksi kivulle, vihlaisi uudelleen niin julmasti, että hän oli menettää tajuntansa. Kilinä lakkasi ja Scully kuuli jostakin kaukaisuudesta korppien raakuntaa. Hän käänsi päätään ikkunoille päin ja näki miehen makaavan sirpaleiden keskellä. Iso, peililasinen ikkuna oli tuhannen pirstaleina lattialla. Mies alkoi kohottautua pystyyn ja samalla hetkellä Scully tunsi Terryn liikahtavan päällään.

    Terryn erektio oli mennyttä kalua. Tuo saatanan narttu oli potkaissut häntä! Hän tunsi viileyttä vasten kutistunutta miehuuttaan ja toivoi sydämensä pohjasta, että se olisi vain kiimatippa hänen alushousuillaan, ei verta. Tuskan nuoli oli kulkenut hänen lävitseen kuin sähkövirta ja lamauttanut jokaisen solun. Terry oli menettänyt tajuntansa – hänellä itsellään ei tosin ollut minkäänlaista käsitystä siitä, kuinka kauaksi aikaa. Jokainen liike lähetti tuskan aallon nivusista kehon kauimmaiseenkin kolkkaan. Hän tunsi Scullyn allaan. Tunsi tuon helvetin huoran, joka oli kehdannut potkaista häntä… Hän kohotti käsiään aikoen puristaa, puristaa, puristaa, puristaa. Puristaa tuon pienen sievän kurkun kasaan…

    "Älä edes harkitse sitä!" kuului jostakin ääni. Hyvin tuttu ääni varsinkin Terrylle. Se oli ääni, jota hän oli joutunut pakosta kuuntelemaan monen monituista vuotta.
    "Perry!" hän huudahti teennäistä iloa äänessään ja käänsi katseensa kohden äänen tulosuuntaa. Perry seisoi sirpaleiden keskellä tuijottaen herkeämättä häntä antaen käsien roikkua vapaina sivuillaan.
    "Perry-poika", hän jatkoi kääntyen taas Scullyyn päin – äkillinen liike aiheutti uuden kipuaallon, mutta Terry ei antanut sen näkyä kasvoistaan, "tulit siis tänne kuolemaan. Odota hetki, tapan tämän nartun ensin."
    "Väärin", kuului kylmä ääni ikkunan luota, "toinen meistä kuolee ja se en ole minä."
    Kuin sanojen vahvistukseksi tuhat korppia rääkäisi yhtä aikaa jossakin Perryn taustalla. Terry käänsi kasvonsa takaisin Perryyn ja tällä kertaa silmistä kuulsi lievä pelko. Perry levitti kätensä sivuilleen. Tuhat siipiparia kohosi yhtaikaa ilmaan aiheuttaen läpsähtävän äänen. Terry kohottautui hitaasti jaloilleen ja oli pyörtyä: jomottava kipu kohosi neljänteen potenssiin ylösnousun myötä ja hänen korvissaan humisi.

    Korpit syöksyivät sisään. Niitä virtasi ikkunasta samaan tapaan kuin vesi virtaa ulos rikotusta akvaariosta. Höyheniä pöllysi ilmassa, raakunta peitti alleen kaikki muut äänet. Perryn vaatteet liikkuivat kevyesti ilmavirrasta korppien lentäessä hänen ohitseen joka puolelta. Hän hymyili itsevarmasti – ja vähintään yhtä itsevarma oli korppien tuijottava katse, joka oli kohdistunut suoraan Terryyn. Raakunta vaimeni hetkiseksi kokonaan, jotta Perry sai sanottua sanottavansa:
    "Ne tulivat hakemaan sinut kotiin, Terry-poju!"
    Välittömästi lauseen jälkeen raakunta täytti taas ilman ja oli saada Scullyn tärykalvot halkeamaan. Terry nosti perääntyessään kätensä suojaamaan itseään korppiparven ensimmäisiltä jäseniltä ja huusi näennäisesti äänetöntä huutoaan; maailmassa ei ollut kuin matalia korppien kurkkuäänteitä. Korppien massa iskeytyi vasten häntä ja sen voima kellisti hänet selälleen. Hänen kätensä kohosi avuttomasti ylös korppien vyöryessä hänen ylitseen, ja laskeutui sitten voimattomana takaisin.

    Scully ei voinut uskoa silmiään: hän ei koskaan ollut nähnyt tällaista määrää korppeja yhtaikaa. Vaikka Terry oli jo täysin niiden peitossa, niitä virtasi yhä sisälle. Huone oli täynnä niitä. Niitä oli kaikkialla, paitsi noin puolen metrin säteellä sekä Perryn että Scullyn ympärillä. Kaiken tämän epätodellisuuden keskellä Scullyn aivot takertuivat silti todellisimpaan: lattialla oli teräviä lasinsiruja ja hänellä oli tarvetta saada kätensä vapaiksi. Tosin hän ei tiennyt uskaltaisiko liikkua, sillä hän ei voinut olla varma päättäisivätkö korpit yhtäkkiä ottaa hänetkin ruokalistalleen, kuten nyt näytti tapahtuvan Terryn kohdalla. Scullyn ja Perryn katseet kohtasivat ja samassa Scullyn "korpiton reviiri" rikkoutui yhden niistä lentäessä hänen polvelleen istumaan. Sen nokassa oli veitsen terän muotoinen, viitisentoista senttiä pitkä lasinsiru, jonka se pudotti Scullyn viereen maahan lehahtaen sen jälkeen siivilleen ja häviten muiden korppien joukkoon. Scully ei aikaillut. Hän käänsi oitis itseään niin, että sai lasinsirun otteeseensa ja alkoi hinkata köyttä poikki. Hän pelkäsi koko ajan viiltävänsä ranteensa auki ja joutui sen tähden työskentelemään hitaasti.


    Yhtäkkiä yli monotonisen raakunnan kohosi ärjyntä, joka ei voinut olla peräisin tästä maailmasta. Scully näki Terryn liikahtavan korppimaton alla. Käsi, joka oli vajonnut lannistuneena alas kohosi jälleen ylös huudon saattelemana. Se tarttui yhtä lentävää korppia kaulasta ja mursi sen yhdellä puristuksella. Korpin pää levähti auki ja punertava massa lensi ilman halki kaikkiin mahdollisiin ilmansuuntiin. Terry kohottautui istumaan. Hän kohottautui maasta, vaikka hänen päällään oli monikymmenkiloinen korppiparvi. Eläimellinen huuto ei hävinnyt minnekään Terryn pyyhkäistessä korpit pois kasvoiltaan, jotka olivat enää pelkkää veristä massaa. Suuri osa korpeista nousi siivilleen hänen päältään, koska ne olivat menettäneet jalansijansa, mutta ne, jotka pystyivät vielä roikkumaan vaatteiden riekaleissa tekivät niin repien Terryä hitaasti kappaleiksi sekä nokallaan että kynsillään.

    Scully kauhistui näkyä ja alkoi hinkata köysiä poikki nopeammin. Hän katseli silmät laajenneina, kuinka Terry repi korppeja irti hiuksistaan – tai niistä kohdin, joissa hiuksia vielä oli. Korpit eivät vapauttaneet otettaan hiustukoista ja niiden mukana irtosi veristä päänahkaa. Jostakin syystä – vaikka huone tulvi lintuja – Terrystä irrottautuneiden korppien tilalle ei tullut uusia. Scully katsoi Perryä, jonka voitonriemuinen ilme oli muuttunut kauhuksi. Sitten hän katsoi Terryä, joka lopetti karjuntansa vetääkseen ilmaa keuhkoihinsa ja jatkoi sitten huutoaan kahta kovempaa murskatessaan kaksi olkapäitään jäytävää korppia. Hän alkoi astella kohden Perryä tarttuen nivustaipeessaan roikkuvaan lintuun ja paiskasi sen maahan. Sen siipi vioittui ja se yritti hypellä pois alta, mutta Terryn askel (jäljellä oli enää noin puolet kengästä) muutti linnun mustahöyheniseksi verimassaksi. Hän kiihdytti askeleitaan suunnatessaan kohden Perryä, joka perääntyi vaistomaisesti.

    Scully ei voinut käsittää kuinka Terry näki eteensä: hänellä ei ollut enää kasvonpiirteitä, eikä Scully erottanut enää silmiä. Mistä sitten hänen ihonsa näkyikään repaleisten vaatteiden alta, kaikki oli täynnään ammottavia haavoja tai raatelukynsien viiltoja. Näytti siltä kuin verta olisi ollut enemmän Terryn päällä kuin hänen sisällään, mutta siitä huolimatta hän juoksi. Hän juoksi ja karjui sanatonta huutoaan huitoen mennessään ilmassa liiteleviä korppeja. Hän ponnisti ja loikkasi kohti Perryä, joka oli perääntynyt selkä edellä ikkunaan päin, mutta oli kuitenkin yhä monen metrin päässä siitä. Perry kiljaisi kauhusta verisen ruhon iskeytyessä hänen päälleen. He liukuivat yhtenä könttinä metrin verran pitkin lattiaa tuhansien lasinsirujen viiltäessä tuskallisia haavoja Perryn selkään. Terry vaikeni – nyt oli Perryn vuoro huutaa. Hän tunsi Terryn käsien kietoutuvan kurkulleen ja yritti taistella vastaan, mutta ote oli liian vahva.

    Tuhannet siipiparit läiskivät ilmaa, mutta noin sekunnin ajaksi raakunta loppui ja Perryn tuskanhuudot sävyttivät ilmaa. Korpit alkoivat jälleen äännellä ja ne suuntasivat kohden lattialla makaavia miehiä alkaen peittää heitä samoin kuin peittivät äsken Terryn.

    Yhtäkkiä lasinsirpale viilsikin köyden sijasta ihoa. Scully puri hampaansa yhteen ettei kiljaisisi ja veti kädet selkänsä takaa tarkastaakseen nopeasti niiden kunnon ennen kuin pakenisi täältä. Lasi ei ollut viiltänyt mitään tärkeää verisuonta poikki – luojan kiitos. Köyden painaumat näkyivät kuitenkin liiankin selvästi. Scully alkoi kohottautua siirtäen katseensa Terryyn ja Perryyn. Terry oli ilmeisesti lyyhistynyt kasaan korppien massan alla, sillä korppikasa ei ollut kovinkaan korkea ottaen huomioon, että sen alla oli kaksi ihmistä. Scully käänsi katseensa pois, sillä silloin tällöin hän erotti jonkun korpeista lähtevän lihankimpale nokassaan kasalta.

    Korpit jättivät hänelle edelleenkin puolen metrin reviirin. Hän ajatteli juuri lähteä hivuttautumaan seinää pitkin kohden rikkinäisiä ikkunoita, kun yhtäkkiä kaikki Terryä ja Perryä peittäneet linnut lehahtivat yhtaikaa siivilleen. Ilman korppitiheys oli selvästi pienenemässä. Parvi oli poistumassa näyttämöltä. Korppien määrän vähennyttyä tarpeeksi Scully saattoi nähdä lattialla makaavan mytyn, jonka hän tunnisti vaatteiden (tai niiden muutaman tilkun, jota niistä oli jäljellä) perusteella Perryksi. Terry oli poissa.

     
    9. Luku.

    Kun viimeinenkin elävä korppi oli hävinnyt yötaivaalle, Scully uskalsi lähteä liikkeelle kohti Perryä. Lattia oli mustanaan höyhenistä ja linnunraatoja oli kymmenittäin ympäri huonetta – suurin osa niistä oli sen reitin varrella, jota pitkin Terry oli juossut hypätessään Perryn kimppuun. Scully säpsähti yhden "kuolleen" korpin yhtäkkiä ponnahtavan liikkeelle jouduttuaan miltei Scullyn tallaamaksi. Se räpytteli vain toista siipeään, mikä selvästi kertoi vakavasta vauriosta. Lintu pitäisi lopettaa, mutta Scullyn täytyi nyt huolehtia Perrystä, sillä – vaikka hän ei todellakaan käsittänyt mitä oikein oli tapahtunut – Perry oli joka tapauksessa pelastanut hänen henkensä.

    Perry ei näyttänyt aivan yhtä pahalta kuin Terry pahimmillaan. Hänen piirteensä olivat tunnistettavissa, vaikka vasemmassa poskessa olikin ammottava aukko, josta näkyi hampaita. Se oli pahin vamma, joka näkyi päälle päin. Scully ei pystynyt näkemään rintakehässä minkäänlaista liikettä ja pelkäsi pahinta. Hän kumartui Perryn ruumiin luo ja vei kämmenensä tämän sierainten eteen. Huolimatta siitä, että köydet olivat saaneet kädet miltei tunnottomiksi, hän aisti selvästi hengityksen.
    "Luojan kiitos", hän ajatteli ja alkoi kääntää Perryä kylkiasentoon. Nyt pitäisi vain löytää jostakin puhelin ja soittaa ambulanssi paikalle. Yhtäkkiä Perryn silmät revähtivät auki.
    "Ei mitään hätää", Scully sanoi, "soitan…"
    Lause tukahtui kesken kaiken Perryn tartuttua häntä kurkusta. Scully tunsi kynsien puristuvan hänen kaulan ihoonsa.
    "Perry", hän kähisi ilman rahistessa henkitorvessa, "mitä teet! Minä tässä, Scully!"
    "Nimi on Terry!" Perry kähisi juuri ja juuri ymmärrettävästi. Hän alkoi kohottaa toista kättään maasta saadakseen paremman otteen Scullyn kaulalta. Tämä reagoi nopeasti survaisten iskun kämmenpohjallaan suoraan
    (Terryn)
    Perryn nenään. Hän tunsi sierainrustojen siirtyvän paikaltaan kämmenensä alta ja ääni vastasi kananmunan hajoamista. Jokin, jota olisi voinut kuvitella tuskanparahdukseksi, nousi ilmoille
    (Terryn)
    Perryn kurkusta, jonka jälkeen kuristava käsi Scullyn kaulalla valahti hervottomaksi ja valui omistajansa rintakehälle.

    Kauhun puristaessa sisintään Scully nousi oitis henkeä haukkoen seisomaan ja perääntyi niin kauaksi, ettei
    (Terry)
    Perry missään nimessä yltäisi häneen. Hän kuuli autonrenkaiden vinkumista jonkun iskiessä jarrut pohjaan. Scully asteli taaksepäin, kunnes tunsi vankan seinän selkänsä takana. Hän ei voinut kuin tuijottaa
    (Terryn)
    Perryn ruumista.

    Ympäristö täyttyi ihmisäänistä ja jostakin etäältä Scully kuuli tutun äänen kutsuvan nimeään. Hän havahtui ja huomasi, että yhtäkkiä huone oli tullut täyteen ihmisiä – pääosa näytti olevan FBI-agentteja. Mulder seisoi hänen vierellään.
    "Luojan kiitos", Mulder sanoi, "sinulla on ilmeisesti paha shokkitila."
    Scully käänsi päätään ja katsoi suoraan Mulderia silmiin. Ilme tämän kasvoilla oli huolestunut. Scully nielaisi ja katsoi
    (Terryä)
    Perryä. Nopeana virtana koko illan tapahtumat kulkivat hänen silmiensä ohitse kuin elokuvaa olisi katsottu pikakelauksella. Vasta nyt tärkein seikka iskostui lopullisesti hänen mieleensä.
    "Minä olin kuolla!" hän huusi itselleen, "minä olin jumalauta kuolla!"

    Kyyneleet purkautuivat vuolaana virtana, eikä Scully olisi estänyt niitä vaikka olisi halunnut. Hän painoi päänsä vasten Mulderin rintakehää ja nyyhkytti sydämensä pohjasta. Mulder kietoi käsivartensa hänen ympärilleen ja kuiskasi:
    "Ei enää mitään hätää. Olet turvassa."

     
    Epilogi:

    "… ’Terry’ oli saanut talon käyttöönsä murhattuaan tanssinopettaja Juanita Alvarezin ja tämän miehen Pedron. Ruumiit oli haudattu takapihan vihannesmaalle. Ilmeisesti ’Terry’ oli pakottanut Juanitan soittamaan kaikille asiakkailleen, että joutui – mahdollisesti jonkun onnettomuuden vuoksi – pitämään taukoa tanssituntien pitämissä. Pedro taas oli työtön, joten heidän peräänsä ei kyselty näinä muutamana viikkona, jolloin ’Terry’ taloa piti hallussaan.

    Olen raportissani aiemmin maininnut ne tosiseikat, jotka minulla on tiedossani. Agentti Mulderilla oli täydennettävää erinäisiin kohtiin, mutta niitä en kommentoi omien tietojeni puutteellisuuden valossa.

    Lopullinen yhteenvetoni on seuraavanlainen: (Tässä on suuria vajavaisuuksia ja logiikka-aukkoja, mutta tämä on ainoa järkevä selitys, jonka pystyn tarjoamaan.) ’Terry’, johon olen tässä raportissa viitannut, oli Malcolm Perry. Muuta vaihtoehtoa ei ole, vaikka kaikki todisteet viittaavatkin siihen, että hän oli vankilassa ensimmäisten kahden murhan tapahtuessa. Mies on toipunut korppien hyökkäyksestä lähes kokonaan fyysisesti, muttei henkisesti. Hän ei muista enää lainkaan olevansa Malcolm Perry, vaan väittää itsepintaisesti olevansa ’Terry’. Kysyttäessä Perrystä hän vastaa vain, että Perry on kuollut. Korpit mahdollisesti aiheuttivat jonkinlaisen aivovaurion ja entinen sivupersoona on nyt kytkeytynyt pysyvästi päälle.

    Korppeja en pysty selittämään. Fakta on ainoastaan se, että ne iskivät ikkunan hajalle ja kävivät ’Terryn’ kimppuun. Miksi ne eivät kajonneet minuun, jää hämärän peittoon. Agentti Mulderilla on tästä oma selityksensä, joka ei pseudotieteellisyytensä takia tyydytä minua. Oletan parven ohittaneen talon ja nähneen jotakin kiinnostavaa lasin takana. Lintujen älykkyys ei ole korkea – sopiva atrappi – avainärsyke riittää hyvin usein käynnistämään jonkin vaistotoiminnon. Hyvänä esimerkkinä tästä voi mainita punarinnan. Punarintauros hyökkää kiihkeästi punaisen karvapallon kimppuun, joka tuodaan sen reviirille: se kuvittelee kamppailevansa toisen uroksen kanssa. Nuori uros, jonka rinta ei vielä ole punertunut voi kaikessa rauhassa istua vaikka tämän karvapallon vieressä, eikä sille ole vanhemmasta uroksesta mitään uhkaa. Jokin tanssiaissalissa toimi "karvapallona" korppiparvelle.

    Enempää en pysty sanomaan. Shokki- ja jännitystila murhaajan sieppaamana on saattanut vaikuttaa muistoihini. Valitettavaa, mutta niin ihmismuisti toimii. Oma raporttini on puutteellinen, ja Mulderin taas uskomaton. En tiedä itsekään mihin uskoa. Ainoa, joka tietäisi, olisi luultavasti Malcolm Perry.

    Erikoisagentti Dana Scully"

     
    Scully talletti työnsä ja sulki tietokoneen. Hän riisui silmälasinsa ja jätti ne odottelemaan monitorin päälle seuraavaa käyttökertaa. Hän käveli makuuhuoneeseensa ja veti flanellisen yöpaidan ylleen. Käpertyessään peittojen lämpimään syliin oli hänen ajatuksissaan päällimmäisenä kysymys: "Miksi, oi miksi en uskaltanut kertoa raportissani totuutta? Miksi en pysty myöntämään, että tapahtui jotakin, mitä ei voi tieteen keinoin selittää?" Hän soimasi itseään siitä, ettei ollut uskaltanut mainita totuutta edes Mulderille, vaikka tämä oli yksi niitä harvoja henkilöitä maailmassa, johon Scully saattoi luottaa. Hän vaipui unen suojaavaan maailmaan toivoen, että jonakin päivänä hänellä olisi tarpeeksi rohkeutta myöntää todeksi se, mikä totta on.

     





    Kirjoittajan jälkisanat:

    Tämä novelli oli syntymäpäivälahja kaverilleni. Hän jumaloi Scullya, joten ei ollut vaikea päättää kumpaanko agenttiin novelli fokusoituu. Sisäpiirin vitseihin yms. muihin pikkuseikkoihin en aio tässä kajota, koska tuntemattomille niistä ei ole mitään iloa, ja loput tajuavat missä idea piilee.

    Tämä on vähiten "oma novellini". Tarkoitan tällä sitä, että inspiraationi lähteinä - hyvin vahvoina sellaisina - oli kaksi maailmankuulujen kirjailijoiden vahvaa romaania. Luulin, että ideoiden kierrätys selkeiden esikuvien mukaan olisi jotenkin palkitsevaa puuhaa, mutta toisin kävi: mieleni taustalla hoki koko ajan rasittava ääni lausetta: "Tästä novellista ei tule lähellekään esikuviesi vertainen. Miksi edes yrität?" Minä yritin, koska se sujui helposti. Minä yritin, koska tätä novellia ei tulla koskaan missään muualla tämän nettisivun lisäksi julkaistamaan. Minä yritin, koska tämä kaikki toimi kuitenkin hyvänä harjoituksena tulevia novelleja varten. Kirjoituskokemusta ei koskaan ole liikaa.

    Ärsyttävin silmiinpistävä virhe nyt tässä uudelleenlukiessa on fraasin "peitti alleen kaikki muut äänet" toistuminen usein. Ja minä todella tarkoitan USEIN. Kyllä siellä oli rakenteellisia häiriöitä ja muutama toistuma, mutta jätin ne paikoilleen, koska tämä novelli edustaa tekstiäni sellaisena kuin se oli syksyllä 2001. Joskus on kiva katsoa miten on tultu kehityttyä.

    Ja jos jostain todella on valittaminen, niin epilogi on semmoinen. Tein siinä Scullysta ärsyttävän heikon inisijän, joka ei tiedä mitä haluaa jos haluaa ylipäätään mitään. Ihan tehoton koko loppuselitys. Ei sellaista tarvitse lainkaan. Mutta se on tehty, ja se siinä on. Se toimii muistutuksena kaikille siitä miten EI pidä kirjoittaa.

    -- Sami Sorvo


    Tästä takaisin X-Files-novellisivulle