Edellinen sivu

Sivun jaksot:

Seuraava sivu

1.c Sienten tunnistusvihjeitä

Yleistä

Joidenkin sienten tunnistus on ongelmallista. Olen tehnyt itse pieniä tunnistusvirheitä. Tämä sivu on ikään kuin muistiinpanoja, jotta itse ja tämän sivun lukija voisi jatkossa välttyä erehdyksiltä. Sivua voi käyttää esim. vuosilistojen apusivuna. Sienet on listattu vuoden 2001 listan kaltaisesti, mutta enemmän sienityyppejä painottavasti.

Sienestys on kuin "salapoliisityötä". On "epäiltyjen" lista, josta todisteiden valossa pudotetaan vähitellen "syyttömiä" pois, kunnes "syyllinen" löytyy. En ole kaikissa kohdin tässä onnistunut, sillä osassa tapauksissa en tunnistanut varmuudella edes lajiryhmää.

Syötävien sienien metsästyksen ohella olen listannut syömäkelvottomia sieniä, sillä syömäkelvottomien sienten tunteminen helpottaa ruokasienten tunnistamista. Omasta kokemuksestani seuraavat lajiryhmät ovat erityisen hankalia tunnistettavia lajikohtaisen tarkasti (koska kaikkien lajien kohdalla lajitarkka tunnistus on tavalliselle sienestäjälle käytännössä mahdotonta ja tarpeetonta, olen maininnut sieniryhmiä, joita en tarkemmin analysoi):

• Tatit on suhteellisen helppo tunnistaa tyypeittäin, vaikka joissakin tilanteissa lajitarkka tunnistus on vaikeaa. Koska Suomessa on äärimmäisen epätodennäköistä törmätä myrkyllisiin tatteihin, lajitarkka tunnistus on käytännössä tarpeetonta. Sappitattia voi maistaa, mikäli epäilee sientä sappitatiksi. Mikäli haluaa olla ehdottoman varma, ettei poimi myrkyllistä tattia - jonka poimimisen todennäköisyys on paljon pienempi kuin seitsemän oikein lotossa - ja haluaa välttää "lottovoittoa", WSOY:n suuressa sienikirjassa on hyvät kuvat myrkyllisistä tateista niitä muistuttavista muista tateista.

• Eräät rouskut ovat vaikeita tunnistaa lajitarkasti. En kuitenkaan pyri analysoimaan rouskuja lajitarkasti, sillä niistä vain kaksi lajia on selvästi arveluttavaa poimia ja useimmissa tapauksissa lajitarkka tunnistus ei ole yleisesti ottaen välttämätöntä. Koska jotkut rouskut turhan kirpeitä ruokasieniksi, rouskujen ystävän olisi syytä tuntea sienet lajitarkasti. Kansanomainen sääntö, että maitoa tihkuvat sienet ovat hyviä ruokasieniä, on mielestäni kehno yleisohje, johon ei pidä sokeasti luottaa. Koska en ole suuri rouskujen ystävä, olen jättänyt rouskut suhteellisen vähälle huomiolle.

• Haperot ovat vaikeita tunnistaa lajitarkasti. En kuitenkaan pyri analysoimaan haperoita lajitarkasti, sillä haperot on lajiryhmänä erittäin helppo tunnistaa. Kaikkia haperoita uskaltaa maistaa ja sillä tavoin voi varmistua, kannattaako sientä poimia. Lajitarkka tunnistus on käytännössä tarpeetonta.

• Useat seitikit on vaikea tunnistaa. Tosin kangasmetsien myrkylliset seitikit on suhteellisen helppo tunnistaa siten, että tietää sienen olevan jokin myrkyllisistä seitikeistä. Tarkka lajitunnistus onkin paljon vaikeampaa. Monien myrkyttömien, mutta syömäkelvottomien seitikkien tunnistus on erityisen hankalaa - mutta onneksi tavallisen sienestäjän kannalta tarpeetonta. Sen sijaan kaksi syötävää seitikkiä on sangen helppo tunnistaa, kun kiinnittää huomioita oikeisiin asioihin. Metsässä on paljon arveluttavampia ruokasieniä kuin monivyöseitikki ja kangaslimaseitikki. Koska eräät seitikit ovat myrkyllisiä, pelkkä lajiryhmätunnistus ei riitä, mikäli seitikeitä ylipäätänsä haluaa syödä.

• Eräät valmuskat ovat hankalia tunnistaa. Tästä syystä olen luokitellut viiruvalmuskan hyväksi, mutta jonkin verran sienituntemusta vaativaksi. Lajiryhmänä valmuskat sen sijaan oppii sangen helposti tunnistamaan jalan ja lakin rakenteesta. Löytämistäni valmuskoista ainakin toistaiseksi suurin osa on ollut syömäkelvottomia. Koska eräät valmuskat ovat lievästi myrkyllisiä, pelkkä lajiryhmätunnistus ei riitä.

• Eräät pienet kellertävät vahakkaat ovat kovin toistensa näköisiä, mikä tekee lajitarkan tunnistuksen käytännössä mahdottomaksi. Koska eräät vahakkaat ovat jossakin määrin myrkyllisiä, pelkkä lajiryhmätunnistus ei riitä.

• En ole tutkinut tarkasti myöskään herkkusieniä, vaikka niiden lajitarkka tunnistus on vaikeaa. Herkkusienet voi oppia pienellä harjaantumisella tunnistamaan lajiryhmänä. Koska Suomessa ei tiettävästi kasva myrkyllisiä herkkusieniä, lajitarkka tunnistus on tarpeetonta (ja ainoa Skandinaviassa myrkyllisenä pidetty sieni ei ole kovin myrkyllinen, sillä se ei aiheuta kaikille edes mahaoireita).

• Eräät kantosienet ovat vaikeita tunnistaa. Koska niissä on myrkyllisiä sieniä, pelkkä lajiryhmätunnistus ei riitä.

• Valkoisista ja vaaleanruskeista pienistä sienistä on vaikea tunnistaa jopa lajiryhmää ja niissä on myrkyllisiä sieniä. Siksi olen laittanut kaikki pienet syömäkelpoiset valkeat sienet arveluttaviin ruokasieniin. Sienet voivat olla mm. malikoita, hiippoja, haprakkaita, nahikoita, nupikoita ja kirjohelttoja.

Varmemmat tunnistukset ovat vuosilistoissa ja epävarmemmat sivulla 1b. Minun on täysin mahdotonta tunnistaa kaikkia löytämiäni sieniä lajitarkasti seuraavista syistä:

1. Joko sieni löytyy vain jostakin tieteellisestä julkaisusta tai
2. ainakin sellaisesta kirjasta, jota juuri ei ole käsillä tai sitä ei ole edes kirjastossa tai
3. sen lajiominaisuudet ovat epäselvät, eikä se näytä osuvan oikein mihinkään lajiin tai
4. sen varmimmat tuntomerkit ovat mikroskooppiset (minulla ei ole mikroskooppia), eikä niistäkään aina saa selvyyttä.

Minulla on syksyisin pieni rasia täynnä sieniä, joita pyrin vielä tunnistamaan niin kauan kuin sienet eivät ole totaalisen pilalla! Suurin osa tunnistamattomista sienistä on erilaisia seitikeitä. Tein seitikeistä erillislistan, jossa luettelen yli sata seitikkilajia.

Yleisenä toivomuksenani on, että saisin vihjeitä itselleni enemmän tai vähemmän epävarmasti tunnistettujen tai kokonaan tunnistamatta jääneiden sienten tunnistamiseen. Mikäli haluat itsellesi tekemistäni havainnoista "minikirjan", tästä sivusta on lähinnä tulostettavaksi tarkoitettu pitkä versio. Laitoin mukaan lähdesivun, sillä viittaa siihen usein. Poistin sivujen pitkät aiheluettelot.

Tunnistusvihjeitä ja -ongelmia

Kotelosienet, hytykät (hyytelösienet), kääväkkäät ja kupusienet

• Kosteikkovahveron , suppilovahveron ja rustonupikan tunnistusvihjeitä. Kosteikkovahvero eroaa yleisemmästä suppilovahverosta ulkonäöltään selvimmin siinä, että sen jalat ovat oranssinkeltaiset. Se kasvaa rehevissä lehtomaisissa kuusikoissa kun suppilovahvero kasvaa sammaleissa kangasmetsissä (usein niissäkin kuusten lähellä). Rakenteensa puolesta suppilovahveroita muistuttaa hieman myöhäissyksyllä kasvava tummanruskeanharmaa kuuramalikka, jonka katson löytäneeni 22.10.2001 Valhojalta samasta maastosta, josta löysin myös muutamia suppilovahveroita. WSOY:n suuri sienikirja (sivu 50) ei huomauta sienen olevan myrkyllinen, mutta kaikkiin pieniin malikoihin kannattaa suhtautua epäluuloisesti, joten liian kiire sienenpoiminnassa ei pidä olla.

  Sekoitin 03.10.2001 Pahkavuoressa rustonupikan kosteikkovahveroihin. Sieni ei ole myrkyllinen, mutta käyttökelvoton. Se muistuttaa nuoria, hyvin pienilakkisia suppilo- tai kosteikkovahveroita. Sieni jää aina pieneksi, sitkeäksi.

• Eräiden kupusienten tunnistusvihjeitä. Nuijakuukunen on kuin iso känsätuhkelo , mutta sen pinta on pehmeiden ja helposti rapisevien piikkien peitossa. Löysin kaksi isoa (toinen 12 cm korkea ja noin 7 cm leveä) pehmeäpintaista kuukusta, jotka koon ja pinnan vuoksi päättelin nuijakuukusiksi, sillä känsätuhkelon maksimikooksi ilmoitetaan Kotiranta - Saarenoksa sienikirjassa 10 cm korkeutta ja 5 cm leveyttä. Nuijakuukusen kokoluokkaa on ukonkuukunen, jolla on mosaiikkimainen pinta.

• Eräiden kääväkkäiden tunnistusvihjeitä. Lampaankääpä eroaa orakkaista siinä, että sen lakin alapinta on lähes sileä. Orakkailla "piikit" ovat selvästi havaittavissa. Lampaankäävän voi sekoittaa tupaskääpään. Lampaankäävän malto kellertyy kosketuskohdista ja tupaskäävän ruskettuu. Orakkaista vaaleaorakas on lampaankäävän ohella lähes valkoinen sieni ja rusko-orakas nimensä mukaisesti rusehtava. Sienten sekoittamisella ei ole merkitystä edes myytäessä, sillä rusko-orakkaita saa myydä sekaisin vaaleaorakkaiden kanssa.

  Vanhemmissa kirjoissa on esillä vain suomuorakas . Uusin sienikirja erottaa kuusensuomuorakkaan männynsuomuorakkaasta, joka pitää suomuorakkaan tieteellisen nimen. Päättelin suomuorakkaan kasvupaikan perusteella, sillä ne kasvoivat kuusen juurella. Tosin toisen sienen lähellä oli myös mäntyjä, joten toinen sienistä saattoi olla männynsuomuorakas. Suomuorakkaat ovat joidenkin kirjojen mukaan syömäkelvottomia. Suomuorakkaat on helppo tuntea isoista ruskeita lakin pinnalla olevista suomuista ja isoista oraista lakin alla.

• Keltasarvikan ja keltahaarakkaan tunnistusvihjeitä. Huonolla tuurilla keltasarvikkaan voi sekoittaa keltahaarakkaisiin. Keltasarvikas on voimakkaan oranssinkeltainen ja keltahaarakas on vaaleankeltainen. Keltasarvikas kasvaa yksinään tai pienissä ryhmissä, mutta keltahaarakas kasvaa yleensä sangen isoissa ryhmissä. Keltahaarakkaalla on muutamia pahanmakuisia, jopa jossakin määrin myrkyllisiä lähilajeja. Jotkut lähilajit, kuten kuusihaarakas ovat lähes ruskeita. Ne ovat pahan makuisina syömäkelvottomia. Tämän vuoksi sienikirjat kehottavat maistamaan pienen palan jokaisesta keltahaarakasryhmästä, joka aiotaan poimia.

• Jänönkorvien tunnistusvihjeitä. Ainoa sieni, joka lukemissani sienikirjoissa muistuttaa löytämääni sientä on aasinkorva , mutta sieni ei muodostanut selkeää korvamuodostelmaa, sillä se oli keskeltä avoimempi kuin sienikirjan kuvaamilla sienillä. Lähin sopiva sieni on samaan sukuun, ns. jänönkorviin kuuluva maljasieni, Raija Tuomaisen luettelema, ruotsinkieliseltä nimeltään Snäckskål , jolle Raijan hakusivulla on epävirallinen nimi "Näkinmalja".

Tatit

• Punikkitattien tunnistusvihjeitä. Pystyn tunnistamaan punikkitatit vain kasvupaikan perusteella, sillä esim. männynpunikkitatti ja koivunpunikkitatti ne ovat kovin saman näköisiä. Huomasin, että kuusenpunikkitatin lakki on vaaleampi kuin muilla punikkitateilla. Joskus sieni voi kasvaa yhtä lähellä kahta puulajia, jolloin sen tunnistus on silmämääräisesti mahdotonta. Punikkitatteja on monia muitakin lajeja. Jokamiehen sienikirjoissa eniten niitä on mainittu Lasse Kososen sienikirjassa. Koska kaikki punikkitatit ovat suurin piirtein saman makuisia ja niiden käyttötapa on sama, asialla ei ole käytännön merkitystä. Kaikki punikkitatit eivät kuitenkaan kuulu kauppasieniin. Sienikirjojen pohjalta kauppasieniin kuulumaton tammenpunikkitatti on erittäin paljon haavanpunikkitatin näköinen. Niiden jalan kuviointi on punertava. Koivun-, kuusen- ja männynpunikkitatin jalassa oleva kuviointi on tumma (kuusenpunikkitatti ei kuulu kauppasieniin). Ainostaan kauppasieniin kuulumaton kalvaspunikkitatti eroaa selkeästi muista punikkitateista ollen lähes valkoinen sieni.

• Sappitatin ja samettitatin tunnistusvihjeitä. Olen joskus poiminut pannulle sappitatin, sillä sekoitin sen samettitattiin. Sappitatin lakki ei ole kuitenkaan yhtä voimakkaasti samettimaisen pehmeä (vaan vain himmeän nukkapintainen). Sen pillistö vivahtaa yleensä viininpunaiseen ja on vanhana pullistunut. Ongelmana se, että sekä sappi- että samettitatti kasvavat yksitellen. Jos et ole varma, maista sienestä pieni pala - ja taatusti sylkäiset sappitatin palan nopeasti suustasi!

  Suomesta on tavattu vain yksi (seki epävarmasti) selvästi myrkyllinen piruntatti, joten siihen tuskin törmää - kyseisen sienen löytymisen todennäköisyys on merkittävästi pienempi kuin n. 2 miljoonan euron päävoitto lotossa (mikäli joku lounaissuomalainen pelkää "lottovoittoa", lainatkoon kirjastosta WSOY:n suuren sienikirjan ja tutkikoon sienten tuntomerkkejä). Sieni ärsyttää ruoansulatuskanavaa ja aiheuttaa voimakkaita vatsanväänteitä. Lounais-Suomessa ja Ahvenanmaalla kasvaa lisäksi hyvin harvinaisena raakana myrkyllinen tauriontatti (myrkky lähtee pois keittämällä). Senkin vaikutus on ruoansulatuskanavaa ärsyttävä. Sienen jalka on voimakkaasti punainen ja pillit punaoranssinväriset, joten kaikkia tämän värityksen omaavia tatteja on syytä välttää eikä käyttää ravinnoksi. Sisä-Suomessa kyseisiä tatteja ei kasva lainkaan.

Rouskut

• Lakritsirouskun tunnistusvihjeitä. Minulle on ollut erittäin suuria ongelmia erottaa lakritsirousku eräistä hyvistä ruokasieniksi kelpaavista rouskuista. Olen täysin varmasti tunnistanut vain muutamia sieniä lakritsirouskuiksi. Ne jopa tuoksuivat heikosti lakritsille, mutta tuoksua ei voi sanoa kovin voimakkaaksi. Tuoksun voimakkuus vaihteli sienkohtaisesti. Sienituntijan mukaan tuoksua on varsinkin sateella vaikea havaita ja se tuntuu lähinnä kuivahtaneissa sienissä. Olen havainnut lievää lakritsin tuoksua myös kultarouskuissa, joten tuoksu on hieman epävarma tuntomerkki. Sienestä valuva neste on kirkasta kun rouskuilla yleensä se on valkoista. Ongelmana on kuitenkin se, että kuivalla ilmalla ei rouskuista ei juuri tule minkään väristä nestettä. Joskus kangasrouskustakin tulee aluksi kirkasta ja vasta hetken päästä valkoista nestettä. WSOY:n koko perheen sienikirja sanoo lakritsirouskun aiheuttaneen pahoinvointia ja ripulia.

  Löytämieni lakritsirouskujen yleisväriä voisi kuvata sanoilla "kuin sika pienenä". Keskellä oli punaruskea epämääräinen alue, ei selkeä vyöhyke kuten kuusenleppärouskulla .

  Lakritsirouskut ovat kookkaita (jopa 15 cm) oli kookkaampi kuin muut löytämäni rouskut. Värinsä puolesta lakritsirouskua muistuttaa mielestäni tutkimieni kirjojen perusteella harmaarousku , joka lakritsirouskun tapaan voi olla harmaanruskea. Myöskään sen lakin väri ei ole voimakkaasti vyöhykkeinen. Harmaarousku on kuitenkin pieni sieni (3-7 cm). Tämän perusteella voi sanoa, että kookkaita vaaleanruskeita rouskuja ei olisi syytä kerätä. Olen taatusti jättänyt keräämättä harmaarouskuja epäillen niitä lakritsirouskuiksi. Koska em. sieni on vain yhden tähden sieni jättämällä pois kaikki vaaleanruskeat sienet ei paljon menetä. Kangasrousku kuten yleensä myös eri kirjojen perusteella kangaspalsamirousku (sen pinta on pienisuomuinen) ovat selvästi tummemman ruskeita.

  Joissakin sienikirjoissa lakritsirouskua varoitetaan sekoittamasta haaparouskuun . Haaparousku on kuitenkin yleensä hieman sinertävän-violetinharmaa, joten en koe suurta sekoittamisen vaaraa sen kanssa. Siinä kuten harmaarouskussa värit muodostavat usein heikkoja (heikompia kuin esim. kuusenleppärouskulla) kehiä, jollaisia en ole lakritsirouskuiksi tunnistamissani sienissä havainnut.

• Mustarouskun tunnistusvihjeitä. Mustarousku on helppo tunnistaa hyvin tummasta, vihertävänruskeasta, lähes mustasta lakin väristä. Se on rehevien metsien sieni toisin kuin pääosa rouskuista, jotka kasvavat sangen karussakin kangasmaastossa.

Haperot

• Eräiden punalakkisten haperoiden tunnistusvihjeitä. Pahimman makuiset haperot ovat pieniä, enintään n. 5 cm levyisiksi kasvavia. Olen itse löytänyt niitä ainakin kaksi tai kolme eri lajia. Pahimmanmakuiset ovat hyvin voimakkaamman punalakkisia sieniä (esim. liekkihapero). Punajalkahaperolla on lisäksi punertava jalka, mutta se ei ole hyvä tuntomerkki, sillä myös isohaperolla voi olla punertava jalka. WSOY:n koko perheen sienikirja luokittelee tulipunahaperon ruoansulatuskanavaa ärsyttäväksi myrkkysieniksi, joka voi aiheuttaa ohimenevää pahoinvointia (muut kirjat arvioivat sienen vain syömäkelvottomaksi). Mauri Korhosen uuden sienikirjan mukaan em. sieni kuten kaikki kirpeät haperot ovat vain raakoina myrkyllisiä, mutta keitettyinä eivät. Kirpeitä haperoita ei kuitenkaan hyödytä keittää vaan maistokokeen jälkeen ne on syytä hylätä kokonaan.

  Väriltään näistä poikkeava on helposti tunnistettava, vaalean violetinvärinen kuusihapero , joka ei ole aivan yhtä kitkeränmakuinen kuin punalakkiset pikkuhaperot. Miedoimmat yksilöt voivat olla jopa syötäviä, mutta sientä ei silti kannata poimia. Haperoita ei kannata "varmuuden vuoksi" keittää, jotta saisi vahingossa mukaan tulleen kitkerän haperon maun lievennettyä vaan niitä kannattaa mieluummin maistaa paikan päällä siitä huolimatta, että sienen maistaminen voi toisinaan "polttaa" kielen.

  Yleensä syömäkelpoisilla punalakkisilla haperoilla on pieninäkin tukeva jalka. Tämä ei ole kuitenkaan mikään varma tuntomerkki. Joskus suhteellisen kapeajalkaisetkin ovat maistamiskokeiden perusteella syötäviä ja paksujalkaiset pahan makuisia. Kovin pienet ja kapeajalkaiset punalakkiset haperot on kuitenkin syytä automaattisesti jättää keräämättä. Tämä ei silti poista kokonaan maistamistarvetta, sillä punaruskeilla mantelihaperoilla on sama ongelma kuin punalakkisilla haperoilla.

  Myös koivuhaperolla on samankaltainen ongelma, sillä sen lähilajit voivat olla kitkeriä ja myös sitä on epävarmoissa tapauksissa syytä maistaa.

  Sen sijaan Palterohaperon erottaa selvemmin muista haperoista lakin epätasaisesta punavalkoisesta väristä ja lakin reunasta.

  Punalakkisia haperoita ei voi sekoittaa pilkuttomaan punakärpässieneen , jos muistaa, että haperon jalassa ei ole rengasta eikä jalan juuressa tuppea. Lisäksi punalakkisten haperoiden väri on yhtenäinen, kirkkaan- tai viininpunainen, mutta punakärpässienen lakin väri on oranssiin vivahtava, yleensä keskeltä punaisempi ja reunoilta oranssimpi. Eniten ehkä väriltään punakärpässieniä muistuttavat kangashaperot , mutta niidenkin lakin väri on yhtenäinen (väri voi vaihdella tiilenpunaisesta oranssinkeltaiseen, itse olen löytänyt pääosin oranssinkeltaisia yksilöitä).

  Seuraavat näköiset haperot kannattaa jättää maistamatta metsään:

  • Pienet puna- tai violettilakkiset ohutjalkaiset haperot.
  • Noen- tai teräksenharmaalakkiset haperot. Ikävin on polttiaishapero ja savuhaperoa pidetään vain kyseenalaisesti syötövönö sienenä.
  • Lähes valkoiset haperot (löysin suppilohapero värisiä haperoita, joille en löytänyt nimeä mutta pahan maun perusteella tuskin suppilovahveroita tai sitten jollakin on outo näkemys syötävästä sienestä).
  • Tympeän kellanruskeat (lähinnä ripuliulostetta muistuttava väri) haperot (haisuhapero ).

• Mantelihaperon , sen lähilajien ja pippurihaperon tunnistusvihjeitä. Mantelihapero on yleensä voimakkaan punaruskea, nuorena kauniin kupulakkinen sieni. Heltat ovat nuorena valkoiset, myöhemmin vähän kellastuvat. Joskus väri jää sangen vaaleaksi kellanruskeaksi (ks. myös sienisienikirjahuomiot). Sillä on Etelä-Suomen lehtomaisissa sekametsissä suurin piirtein saman värisinä lähilajeina suhteellisen harvinaiset nahkahapero (sienessä voi olla vihertäviä sävyjä) ja kirjonahkahapero. WSOY:n suuren sienikirjan kuvassa nahkahaperoiden lakit ovat rikkonaisia. Koska olen Pahkavuoresta kerännyt mantelihaperoina jo nuorena lakeiltaan erittäin rikkonaisia kellertävähelttaisia sieniä, ne olivatkin todennäköisesti maultaan aivan yhtä hyviä nahkahaperoita. Kasvuympäristö sopii kuvaan, sillä Pahkavuoressa kasvaa paljon hyvin eteläisiä sienilajeja.

  Pippurihaperon tunnistaa parhaiten mausta ja epävarmoissa tapauksissa sieniä kannattaa maistaa, ettei pilaa pippurisilla sienillä koko sieniateriaa tai kaikkia säilösieniä. Tosin ikävintä on se, että sieni saattaa maistua aluksi hyvältä, mutta hetken päästä tulee hyvin polttava jälkimaku. Keskusteltuani asiasta Raija Tuomaisen kanssa Pahkavuoren todella kirpeät sienet ovat mitä todennäköisemmin pippurihaperoita. Pippurihaperoiden lakin punaruskea väri vivahtaa hieman vahvaan punaviiniin kun mantelihapero ja sen lähilajit eivä ole niin punertavia. Lakkien värisävyero on kuitenkin niin pieni, että yksistään sen perusteella ei voi tehdä varmaa tunnistusta. Ulkonäöllisesti pippurihaperon voi erottaa mantelihaperosta lähinnä vain siitä, että pippurihaperon jalassa on useimmiten hieman punertavaa väriä, jota mantelihaperoilta ei löydy. Toinen seikka on kasvupaikka, johon liittyviä näkökulmia käsittelen sivulla 1d.

• Sillihaperon tunnistusvihjeitä. Sillihapero on joskus vaikea varmasti tunnistaa, sillä selkeä sillin tuoksu ja maku tuntuu vain vanhoissa sienissä. Sillihapero voi muistuttaa ulkonäöltään esim. mantelihaperoa ja koivuhaperoa . Sienen varma tunnistus ei ole mitenkään välttämätöntä, mutta epävarmoissa tapauksissa sientä on syytä maistaa, ettei tule kerättyä pippurihaperoita, joilla pilaa sieniaterian (ks. mantelihaperon tunnistusvihjeitä).

Kehnäsieni ja seitikit

Kehnäsieni ja syötävät seitikit

• Kehnäsienen ja isokaulussienen tunnistusvihjeitä. Kehnäsienen voi sekoittaa joihinkin seitikkeihin. Suurin ero seitikkeihin on se, että kehnäsienen jalassa on normaalisti selkeä irrotettavissa oleva vaalea rengas (mikäli se ei sitten ole jostakin syystä irronnut, sillä olen huomannut, että myöhäissyksyllä rengas irtoaa helposti sientä maasta nostettaessa). Renkaan sijaan seitikeillä saattaa olla renkaan näköisiä seittimuodostumia (eräänlaisia seittivöitä), joita ei kuitenkaan saa sekoittaa kehnäsienten renkaaseen.

  Heikki Kotiranta - Reima Saarenoksa kirjan mukaan sangen paljon kehnäsienen näköinen seitikki on syömäkelvoton, lievästi myrkylliseksi epäilty valkovillaseitikki. Eräällä kerralla havaitsemani valkovillaseitikit olivat paljon pienempiä (n. 3-6 cm) kehnäsienet (n. 5-15 cm) ja kaikissa sienissä oli runsaasti seittiä. Seittiä on hieman myös lakin reunassa. Em. kirjan mukaan joskus paksut seittikasautumat jalassa voivat näyttää renkailta. On myös huomattava, että valkovillaseitikki ilmestyy kokemukseni mukaan kehnäsienten sekaan sangen myöhään. Vuoden 2004 sienihavaintojen perusteella ehkä vaskiseitikki muistuttaa eniten kehnäsientä. Niiden jalassa on suhteellisen vähän seitin jälkiä. Em. seitikki on 1-3 tähden ruokasieni (itse pidän sitä kolmen tähden arvoisena) ja sitä voi käyttää ruokana samaan tapaan kuin kehnäsieniä.

  Erään kirjan kuvan perusteella myös mesinuppiseitikki muistuttaa väreiltään kehnäsientä . Kirja pitää seitikkiä miedon makuisena ja ei-myrkyllisenä, joten ei ole suurta haittaa sekoitaa sitä tähänkään seitikkiin. Eräät kehnäsientä muistuttaneet seitikit ovat haisseet pahalle, joten ainakin hajun perusteella ne voi hylätä. Jos ei ole varma, voi kehnäsientä muistuttavia seitikeitä hieman maistaa. Aivan kehnäsienen satokauden lopussa voi kehnäsientä kasvaviin metsiin ilmestyä eräitä limaseitikkejä, joiden poimimisesta kehnäsienenä ei ole muuta seurausta kuin mauttomampi sieniateria.WSOY:n koko perheen sienikirja mainitsee (syömäkelvottomien) koivuseitikeiden muistuttavan härmeisine lakkeineen eniten kehnäsientä.

  Hyvin lievästi myrkylliseksi epäilty isokaulussieni saattaa myös joskus olla väritykseltään kehnäsienen kaltainen (ks. myös sienikirjahuomiot). Isokaulussienen lakin keskiosassa ei ole helmiäismäistä "kehnää". Sen jalka on renkaan alapuolelta suomuisen valkovanukkeinen, höytyväinen (aivan samalla lailla kuin viherkaulussienellä ) toisin kuin suhteellisen sileä kehnäsienen jalka. Tosin huomasin, että sateisen yön jälkeen ja vanhoilla sienillä vanukkeisuus ei ole kovin selvä. Niiden parhaat tuntomerkit ovat tuhkanharmaat heltat ja itiöiden mustaamat renkaat (kehnäsienellä heltat säilyvät kellertävänruskeina ja rengas vaaleana, sillä sen itiöpöly on vaaleanruskeaa).

  Kehnäsienen oppii tuntemaan ja erottamaan muista sienistä helposti ja sitä kannattaa kerätä. Renkaan olemassaolo kannattaa aina ehdottomasti tarkistaa. Harmaahelttaiset, renkaattomat, mustuneen renkaan omaavat tai renkaan alta vanukkeiset sienet sekä pahanhajuiset sienet pitää automaattisesti hylätä! On muistettava, että jossakin määrin kehnäsientä muistuttavissa seitikeissä on tappavan myrkyllisiä lajeja eikä seitikeiden käyttöä ruokasienenä suositella aloittelijalle. Ks. kuitenkin seuraavasta listakohdasta eräitä syötävien seitikkien tunnistusohjeita. Kehnäsienistä suositellaan poimittavaksi vain suhteellisen nuoria yksilöitä, sillä sieni muuttuu vanhemmiten metallinmakuiseksi.

• Monivyöseitikin tunnistusvihjeitä. Monivyöseitikki on seitikeistä eniten ruokasieneksi suositeltava sieni. Sitä pidetään kahden tähden, jopa kolmen tähden ruokasienenä. Koska ainakin oman kokemukseni perusteella niitä on sangen vähän, se ei ole kovin merkityksellisiä ruokasieninä. Se on ulkomuodoltaan niin kaukana myrkyllisistä seitikeistä, että mielestäni sitä uskaltaa vähän kokemattomampikin sienestäjä hyödyntää.

  Monivyöseitikin kohdalla on syytä muistuttaa, että ennen kuin poimii monivyöseitikkejä, on kuitenkin syytä tunnistaa edes tyydyttävästi myrkylliset seitikit. Onneksi suippumyrkkyseitikki ja muut kangasmaastossa kasvavat myrkylliset seitikit (kuten kangasmyrkkyseitikki ) voi sangen helposti oppia erottamaan ainakin niin, että ne voi korkeintaan sekoittaa syömäkelvottomiin myrkyttömiin seitikkeihin (esim. kaneliseitikkiin ; tunnistusohjeita) - tämä asia tekee sekä kehnäsienen että monivyöseitikin poimimisen sangen turvalliseksi, vaikka joskus poimisi vahingossa syömäkelvottomaksi luokitellun seitikin.

  Monivyöseitikki on suhteellisen kookas, kauniin kellertävä lakki (kellanruskea - kullankeltainen - hunajankeltainen - okrankeltainen). Myös jalka on oranssinkeltaiseen vivahtava, vaalean harmahtava, lakkia selvästi hailakamman värinen ja siinä on kellertäviä seittivöitä. Sieni on paksujalkainen (monivyöseitikin jalka ei ole kuitenkaan seitikeistä paksuin, sillä on olemassa eräitä violetinvärisiä seitikeitä, joiden jalan paksuus on herkkutatin luokkaa). Sieni viihtyy rehevissä seka- tai lehtometsissä ja se on koivun juurisieni. Sen sijaan tappavan myrkyllinen, ruman ruskea, monivyöseitikkiin verrattuna sangen hentojalkainen suippumyrkkyseitikki viihtyy kosteassa, sammaleisessa kuusia kasvavassa kangasmaastossa. Älä poimi selvästi kellertäviä seitikkiä muualta kuin lehtomaisista rehevistä metsistä lehtipuiden läheltä! Monivyöseitikin sekoittaminen suurin piirtein samanarvoiseen harvinaiseen vaskiseitikkiin on merkityksetöntä. Vaskiseitikki viihtyy Lasse Kososen sienikirjan mukaan kuusimetsissä eli sen saattaa löytää samantapaisesta maastosta kuin suippumyrkkyseitikin.

  Tosin Fungin sienilista mainitsee lehtomyrkkyseitikin ja kultamyrkkyseitikin . Saamani tiedon mukaan lehtomyrkkyseitikkejä ei kasva suomessa ja kultamyrkkyseitikki elää vain Suomen eteläosan kalkkiseuduilla, kuten Paraisilla. Kultamyrkkyseitikki on kellertävä sieni, mutta sienellä ei ole monivyöseitikin tavoin selviä seittivöitä ja sen jalka on harmaa.

  Värien puolesta monivyöseitikin saattaisi sekoittaa lievästi myrkylliseksi epäiltyyn valkovillaseitikkiin. Valkovillaseitikin lakki ei kuitenkaan ole aivan yhtä keltainen eikä sen jalka kellerrä kuten monivyöseitikillä.

  Hieman monivyöseitikkiä muistuttaa myös yleensä syömäkelvottomana mainittu suomuvyöseitikki , mutta se on pienempilakkinen, hoikkajalkainen sieni ja lakissa on selviä suomuja. Koska Mauri Korhosen Sienestäjän kirja ilmoittaa sen syötäväksi.

  Rehevähköissä metsissä monivyöseitikin voi sekoittaa lehtipuiden juurella viihtyviin monivyöseitikin tavoin oranssinruskeisiin porraslimaseitikkeihin. Kaikki sienikirjat pitävät em. sieniä syömäkelvottomina, mutta koepaiston perusteella ne ovat mietoja syömäkelpoisia sieniä, joten mitään vahinkoa ei synny vaikka käyttäisi ravintona suomuvyö- tai porraslimaseitikkejä. Porraslimaseitikillä on kuitenkin nimensä mukaisesti yleensä liman muodostama porras vähän lakin alapuolella, vaikka aina nuo limaportaat eivät ole ihan selviä (eräässä tilanteessa en ollut varma kummista sienistä oli kyse, minkä vuoksi jätin sienet metsään). Jonkin verran monivyöseitikkiä muistuttaa vielä eräät (vielä tunnistamattomat) seitikit, jotka ovat kuitenkin kehnäsienen riesa, sillä ne viihtyvät samankaltaisissa kangasmaatoissa em. sienen kanssa.

• Punavyöseitikin tunnistusvihjeitä. Vaikka sieni mainitaan syötäviksi, sen käyttö arveluttavaa. Punavyöseitikki on kooltaan selkeästi hieman sitä muistuttavaa kehnäsientä pienempi, yleensä n. 5-6 cm kokoiseksi eli se jää pienen kehnäsienen kokoiseksi. Suurimmalla löytämäni punavyöseitikillä oli 9 cm leveä lakki. Väriltään lähellä punavyöseitikkiä on suomuvyöseitikki , joka jää täysikokoisena punavyöseitikkiä pienemmäksi (myös suomuvyöseitikki mainitaan eräässä kirjassa syötäväksi, vaikkakin aika mitättömäksi ruokasieneksi). Punavyöseitikin lakin ja jalassa olevan seitin väri on punahonka. Tosin olen huomannut, että ensimmäisten yöpakkasten jälkeen sieni menettää tuon värin ja muuttuu ruman ruskeaksi, jolloin sitä on käytännössä mahdoton tunnistaa, ellei tiedä, että samassa kohtaa kasvoi joskus punavyöseitikki (ks. myös sienikirjahuomiot). Lakin muotoa kuvaa seuraava havaitsemani kehityskaari: kupu > miehen hattu (lierit alaspäin) > isoäidin aurinkohattu > retkipöytä (keskus jää hieman koholle). Ongelmana on se, että lakin koko ja sen muoto sekä voivat muistuttaa suippumyrkkyseitikkiä . Se on rakenteeltaan suurin piirtein yhtä tukeva ja se kasvaa samanlaisessa maastossa (tosin suippumyrkkyseitikin lakki on yleensä huomiota herättävän terävä). Vaikka punyvyöseitikin voi erottaa suippumyrkkyseitikistä, en suosittele edes hyvin kokeneelle sienestäjälle sen poimimista.

  Vaikka tunnistin täysin varmasti sienet, en kerännyt niitä syötäväksi, sillä samassa maastossa kasvaa myöhäissyksyllä suppilovahveroita ja kehnäsieniä . Ne ovat vielä pienten yöpakkastenkin jälkeen syötäviä. Punavyöseitikki ei ole edes äärimmäisen kokeneille sienestäjille poimimisen arvoinen, sillä ei ole eri lähteiden mukaan mitään sienien aatelia - ehkä he voivat sitä poimia hätävarana, kun parempia sieniä ei sattunut löytymään.

• Kangaslimaseitikin tunnistusvihjeitä. Mielestäni sienen käyttö ruokana on täysin mahdollista keskivertosienestäjälle. Heikki Kotiranta - Reima Saarenoksa pitää sitä (1-2 tähden) syötävänä sienenä (Valittujen Palojen sienikirja puolestaan ei). Kangaslimaseitikki viihtyy kangasmaastoissa samoin kuin samankokoinen (4-12 cm) suippumyrkkyseitikki . Joissakin tapauksissa väritys poikkeaa vain hieman suppumyrkkyseitikistä molempien ollessa tummanruskeita (kangaslimaseitikillä reunoilta yleensä vähän vaaleampi ja lakki on useimmiten oranssinruskea). Sekä kangaslimaseitikillä että suippumyrkkyseitikillä voi olla kartiomainen lakki. Kangaslimaseitikin lakin huippu on tylppä kun suippumyrkkyseitikin lakin keskikohta on terävä (ks. myös sienisienikirjahuomiot). Kangaslimaseitikissä on kuitenkin yksi pettämätön tunnusmerkki. Kangaslimaseitikin limaisuus erottaa sen selkeästi myrkyllisistä seitikeistä. Sen lakki kostealla ilmalla selvästi limainen. Sillä on vaalea jalka (suippumyrkkyseitikin jalka on lakin värinen tai hieman vaaleampi), joka on kiitävän, hieman violetinvivahteisen kirkkaan liman peitossa. Heltat ovat vaaleita - vaaleanruskeita. Suippumyrkkyseitikin lakki ja jalka eivät ole kosteanakaan lainkaan limaisia ja sen heltat ovat punaruskeat.

  Kerran erehdyin pitämään tummalakitympöstä kangaslimaseitikkinä, sillä tummalakitympönen on sateella tahmea ja lakki ruskea, hieman limaisen oloinen. Sen heltat ovat kuitenkin lähes valkoiset toisin kuin seitikeillä. Mikäli haluaa käyttää kangaslimaseitikkiä ravinnoksi, olisi syytä noudattaa seuraavia ohjeita. Ensinnäkin on oltava täysin varma, että on joskus nähnyt ja tunnistanut myrkyllisiä kangasmetsän seitikkejä (ainakin suippumyrkkyseitikin tai kangasmyrkkyseitikin ). Toiseksi täytyy olla kosketellut jotain limaista sientä, kuten esim. voitattia tietääkseen millaiselta tuntuu limainen sieni. Sekä lakin että jalan tulee tuntua voimakkaasti limaiselta. Kolmanneksi sienen pitää olla selkeästi kostea ja limainen. Kuivalla ilmalla lima saattaa kuivua (eikä sieni tällöin tunnukaan limaiselta), minkä vuoksi kangaslimaseitikeitä olisi syytä kerätä vain kostealla ilmalla tai sateisen päivän jälkeen.

  Kangaslimaseitikin voi sekoittaa suurin piirtein samanvärisiin porraslimaseitikkiin, joka tosin kasvaa rehevämmissä sekametsissä lehtipuiden juurella. Kaikki sienikirjat pitävät niitä syömäkelvottomina, mutta koepaiston perusteella porraslimaseitikit ovat suurin piirtein kangaslimaseitikkien makuisia, ehkä vähän miedompia sieniä, joten mitään vahinkoa ei tästä sekaannuksesta synny. Porraslimaseitikkien pinta kuivahtaa helposti (paljon helpommin kuin kangaslimaseitikillä), mutta kuivistakin sienistä voi kyllä päätellä että ne ovat olleet joskus selkeästi limaisia. Kangaslimaseitikeiden jalka on vaalea eikä siinä ole limaisia seittirenkaita kuten porraslimaseitikeillä. Porraslimaseitikillä on nimensä mukaisesti useimmiten selkeä liman muodostamia "portaita" lakin alapuolella (ensimmäinen porras on yleensä muita selkeämpi, tummunut). Joissakin tapauksissa näiden sienten tunnistus on epävarma, koska jalassa ei ole selkeitä limaportaita eikä jalka toisaalta ole ihan valkoinenkaan. Olen saattanut kerran sekoittaa ne toisiinsa.

  Kangaslimaseitikillä on myös muutamia lähilajeja, kuten salolimaseitikki. Se, kuten eräät muut limaseitikit ovat aivan yhtä hyviä ruokasieniä. Seitikkilistassa on kuitenkin myös ainakin nimen perusteella syömäkelvottomia limaseitikeitä, kuten esim. sappilimaseitikki. Lienevät kuitenkin harvinaisia, koska niitä ei mainita kirjastosta löytämissäni sienikirjoissa.

  Valjulimaseitikki ja sen lähilaji nummilimaseitikki kasvavat kangasmaastossa kuin kehnäsieni , ovat täysikokoisina saman kokoisia ja vähän saman värisiäkin. 21.10.2001 löytämäni yksilö oli jopa lähes 20 cm korkea ja sillä oli n. 10 cm leveä lakki, mikä sopii kumpienkin sienten lajikuvaan. Valjulimaseitikin lakki on hailakan kellanruskea ja nummilimaseitikin vaalean punaruskea (kehnäsienen lakki on lähinnä kullankeltainen). WSOY:n suuren sienikirjan kuvien perusteella on mahdoton varmuudella tunnistaa, kumpi sieni voi olla kyseessä, sillä em. kirjan kuvassa myös valjulimaseitikin lakki on hieman punertava - lähinnä juuri sen näköinen, mitä olen Tupurissa nähnyt, joten todennäköisesti sienet olivat valjulimaseitikeitä. Myös värityksen pieni viiruisuus sopii kuvaan. Koska lakki oli aivan keskeltä ja reunoilta väliosaa vaaleampi ja pinta oli viiruinen, sienestä voi saada vaikutelman, että joskus lakin pinnassa olisi kehnäsienen tavoin ikään kuin vaaleata härmää. Löytämäni sienet kasvoivat hiekkaisen metsäautotien reunoilla. Sienet eivät ole yhtä limaisia kuin kangaslimaseitikki, mutta pieni tahmeus tuntui. Jos tulee poimineeksi kehnäsienenä näitä sieniä, mitään vahinkoa ei juuri tule, sillä sienet ovat mietoja, lähes mauttomia. Se, että sienet ilmestyivät syys-lokakuun vaihteessa sulkee pois aikaisemmat sienet, kuten esim. mesinuppiseitikin, joita kyllä saattoi aiemmin kasvaa samoilla alueilla.

Syömäkelvottomat ja myrkylliset seitikit

• Haisuseitikin , löyhkäseitikin ja sinivalmuskan tunnistusvihjeitä. Violetin väriset haisu- ja löyhkäseitikki muistuttavat värinsä puolesta syötävää sinivalmuskaa. Sinivalmuskan violettisuusaste vaihtelee haisu- ja löyhkäseitikin tavoin voimakkaan violetista ruskean violettiin. Seitikeillä on kuitenkin jalassa seitinjätteitä ja sienet ovat muodoltaan ja kasvupaikoiltaan aika erilaiset. Seitikit ovat metsäsieniä, mutta sinivalmuska viihtyy ihmisasutuksen lähellä. Sinivalmuskan erottaa siitä, että sillä ei nuorenakaan ole lakissa seittiä. Sinivalmuskan heltat ovat kolotyviset. Huomautus. Sinivalmuska menee pakkasen puremana vetiseksi, lähes ruskeaksi ja vain vähän violettiin vivahtavaksi. Tosin sienet saattoivat olla myös orvokkivalmuskoja, jotka on mainittu WSOY:n koko perheen sienikirjassa tai mahdollisesti, mutta ei varmasti Suomesta tavattava syysvalmuska.

  Muistan erottaneeni haisuseitikin ja löyhkäseitikin siitä, että halkaistuani sienen, se ei ollut kokonaan violetti vaan sisältä ruskea. Tosin löysin myöhemmin Tupurista myös sisältä violetteja seitikeitä. Samoja sieniä näin myös Vuohensaaren kangasmaatosta. Ne olivat siten löyhäseitikkejä. Sekä löyhkä- että haisuseitikki jäävät yleensä suhteellisen pieniksi. Isommiksi kasvavia violettiin vivahtavia seitikeitä ovat ainakin violettiseitikki ja silkkiseitikki. Eräs sienikirja mainitsee, että myös hunajaseitikki on violetinvärinen. Kaikki enemmän tai vähemmän violetinväriset seitikit luokitellaan syömäkelvottomiksi, mutta myrkyttömiksi tai korkeintaan hyvin lievästi myrkyllisiksi, sangen vaarattomiksi sieniksi.

• Lehtoseitikin tunnistusvihjeitä. Lehtoseitikki oli sikäli vaikea tunnistaa, että sain käsiini WSOY:n suuren sienikirjan kyseisten sienten parhaan kasvuajan jälkeen, mutta sienten ulkonäkö vastasi kaikissa suhteissa em. sienikirjan sivulla 131 olevaa kuvaa. Lehtoseitikki on nuorena vaalean violetti, täysikokoisena enemmänkin vaalean ruskea, sangen heikosti violettiin vivahtava. Sieni on kaikista havaitsemistani violettiin vivahtavista seitikeistä heikoiten violetin värinen. Lakki on kupera, paksumaltoinen. Sienen malto on kaikkialta vaaleaa, vain heikosti violettiin vivahtavaa. Heltat ovat aluksi violettiin vivahtavat, myöhemmin ruosteenruskeat. Jalka on tukeva ja tasapaksu, mutta jalan tyvessä ei ole voimakasta paksunnosta toisin kuin muilla violettiin vivahtavilla seitikeillä kuten esim. haisuseitikeillä , joilla on tyvestä pullistunut jalka ja joka on väriltään voimakkaammin violetti (kävin tarkistamassa jalan rakenteen 18.10.2001, jolloin löytämäni sieni oli muuten tosin huonossa kunnossa ja lakki oli hieman reunoiltaan kohonnut, mikä on tyypillistä kaikille hyvin vanhoille sienille vaikka ne olisivat nuorempina kupulakkisia). Samalla alueella kasvoi muita lehtomaiden seitikkejä, jotka olivat selvemmin violetin värisiä ja niillä oli voimakkaasti tyvestä pullistunut jalka. En kyennyt tunnistamaan varmuudella näitä sieniä (ks. ongelmia sivulta 1b).

• Eräiden syömäkelvottomien seitikeiden tunnistusvihjeitä. Mikäli haluaa erottaa verihelttaseitikin ja kaneliseitikin kangasmyrkkyseitikistä , varmin keino on katsoa helttojen väriä - itse potkin joskus seitikeitä tästä syystä nurin. Kangasmyrkkyseitikillä ne ovat lakin väriset, verihelttaseitikillä nuorena verenpunaiset (myöhemmin rusehtavan punaiset) ja kaneliseitikillä rusentavan oranssit, lähinnä curryn väriset. Lisäksi on huomattava, että kangasmyrkkyseitikin heltat ovat harvassa ja kahdella muulla tiheässä. Muuten sienet ovat päällepäin melko samankaltaisia ja väriltään yleensä kellertävänruskeita. Kangasmyrkkyseitikillä on useimmiten suippumyrkkyseitikin tavoin lakin keskellä selkä terävä kohouma. Myös muilla em. sienillä saattaa olla pieni, mutta ei läheskään yhtä terävä kohouma. Sekoitin kerran kangasmyrkkyseitin ja suippumyrkkyseitikin, sillä kangasmyrkkyseitikki on kosteusmuuttuvana märkänä tummanruskea, mutta vaalenee kuivuessaan.

  Mikäli joku havaitsee sienen, joka on kauttaaltaan voimakkaan punertava, kyseessä on veriseitikki . Ks. seitikkien yleisiä tunnistusohjeita.

• Myrkyllisten seitikeiden tunnistusvihjeitä. En voinut varmuudella tunnistaa eräitä suippumyrkkyseitikkejä siksi, että sienet olivat vanhoja ja huonokuntoisia. Ne olivat kauttaaltaan ruman tummanruskeita, vähän yli 10 cm leveitä keskisuuria, lakiltaan sangen terävähuippuisia sieniä eli tyypillisen vanhan suippumyrkkyseitikin tuntomerkit täyttäviä. Suippumyrkkyseitikki on kauttaaltaan kuparinruskea, jalka voi olla hieman muuta sientä vaaleampi.

  Luulin 27.09.2001 löytäneeni n. 7-8 cm levyisen suippumyrkkyseitikin. Parin päivän kuluttua huomasin, että se olikin kangasmyrkkyseitikki , sillä 27.09.2001 sieni oli märkä ja pari päivää myöhemmin kuiva. Kangasmyrkkyseitikki on kosteusmuuttuva. Se on märkänä tummanruskea (silloin suurin piirtein suippumyrkkyseitikin värinen), mutta kuivana se on suurin piirtein eräiden myrkyttömien seitikeiden, kuten kaneliseitikin värinen eli kellertävänruskea.

  Vertailin 03.10.2001 sateen jälkeisenä päivänä kahta kangasmaastossa kasvanutta myrkylliseksi seitikiksi arvioimaani sientä. Toisen lakissa oli pieniä suomuja, joten katsoin sen olevan suippumyrkkyseitikki. Sienillä ei ollut märkinä juuri värieroa. Sienet voi värin perusteella erottaa vain kuivana päivänä.

  Kummankin em. sienen heltat ovat suurin piirtein lakin väriset toisin kuin kaneliseitikeillä ja verihelttaseitikillä , joilla helttojen väri poikkeaa selvästi lakin väristä (em. kaksi sientä voitiin sulkea pois myös siksi, että ne eivät ole kosteanakaan tummanruskeita).

  Suippumyrkkyseitikkiä ja kangasmyrkkyseitikkiä on vaikea erottaa lakin muodon perusteella, sillä lakin keskiosasta voi sanoa, että se voi olla kuin Empire State Buildingin yläosa tai Paramount Pictures elokuvayhtiön tunnuskuvan vuorenhuippu (ks. myös sienisienikirjahuomiot). Useimmiten suippumyrkkyseitikin lakin keskiosa voi olla hieman terävämpi kuin kangasmyrkkyseitikeillä, mutta seikka ei ole mitenkään varma, sillä lakin kärjen terävyys vaihtelee. Molempien sienien lakeissa on usein ikään kuin taitekatto eli ensin on huippu, sitten loiva lasku ja lähellä lakin reunaa taite, jonka jälkeen on voimakas lasku alaspäin. Vanhemmiten molempien lakit laakenevat.

  Sienet voi toisinaan tunnistaa muista rakenneseikoista. Löysin parhaiten suippumyrkkyseitikiksi arvioimani sienen 19.10.2001. Selvin rakenne-ero on sienten välillä on siinä, että suippumyrkkyseitikki on joka suhteessa kangasmyrkkyseitikkiä tukevampi, mutta tämän asian toteaminen edellyttää vertailua. Kangasmyrkkyseitikin rakenne muistuttaa myrkyttömistä seitikeistä kaneliseitikkiä (tunnistusvihjeitä ) ja suippumyrkkyseitikin punavyöseitikkiä (tunnistusvihjeitä ). Suhteellisen hennon, pitkäjalkaisen kangamyrkkyseitikin myrkyllisyys on vähäinen, mutta ruokasieneksi siitäkään ei ole. Se on kuitenkin hyvä malli sen opetteluun, minkä tapaisia ovat vaarallisen myrkylliset seititikit.

  En ole tunnistanut laakamyrkkyseitikeitä ja ne ovatkin harvinaisimpia kaikista kangasmetsien myrkkyseitikeistä. Tosin kun katsoin WSOY:n suuren sienikirjan kuvia, siinä kuvatut suippumyrkkyseitikit eivät juurikaan eroa laakamyrkkyseitikeistä, sillä suippumyrkkyseitikkien lakkien kärjet eivät ole kuvatuilla yksilöillä läheskään niin terävä kuin se saattaisivat olla. Kuvattujen sienten rakenne ja väri ovat lähes identtiset. Laaka- ja suippumyrkkyseitikit saattavat yksilötasolla olla niin saman näköisiä, että niiden erottaminen toisistaan on mahdotonta ilman mikroskooppia. Kaikki em. sienet kasvat samoilla alueilla kuin suppilovahverot , joten on varottava ettei poimi suppilovahveroiden joukkoon myrkyllisiä seitikeitä.

  Sillä, että ei ole varma, onko kyse nimenomaisesti suippumyrkkyseitikki , kangasmyrkkyseitikki tai laakamyrkkyseitikki ei ole käytännön tasolla merkitystä, sillä kaikki em. sienet ovat myrkyllisiä, vaikkakaan laaka- ja kangasmyrkkyseitikki eivät ole läheskään yhtä myrkyllisiä kuin suippumyrkkyseitikki. Olennaisinta tavalliselle sienestäjälle on tunnistaa seitikit lajiryhmänä. Tunnusomaista nuorelle seitikille on lakin reunassa oleva seitti. Vanhemmilla sienillä on yleensä seitin jäänteitä jaloissaan. Ne ovat yleensä kerroksittain, ikään kuin vöinä. Joskus niitä on vaikea tunnistaa, sillä niitä voi olla sangen vähän tai ne erottuvat hyvin heikosti, koska jalka on saman värinen (valkoinen seitti ja harmaanvalkoinen jalka). Enemmän tai vähemmän suippumyrkkyseitikkiä muistuttavien myrkyllisten tai syömäkelvottomiksi luokiteltujen seitikkien väri vaihtelee oranssinruskeasta (porraslimaseitikki) verenruskeaan (veriseitikki ). Koko jää enimmillään vähän yli 10 cm (yleensä ne ovat paljon pienempiä, jotkut tyypillisesti 1-3 cm levyisiä). Ks. tältä sivulta muiden seitikeiden tunnistusohjeita.

Valmuskat

• Männyntuoksuvalmuska tunnistuvihjeitä. Joidenkin mielestä paras valmuska on männyntuoksuvalmuska. Sen voi sekoittaa eräisiin seitikkeihin. Lakki on nimittäin ruskea ja jalassa on ruskeita viiruja ihan kuin seitikeillä seittiä. Selvin ero seitikeihin on siinä, että männyntuoksuvalmuskoilla ja sitä muistuttavilla muilla valmuskoilla heltat lähes valkoiset ja jalan pohjaväri on valkoinen kun lakin päälipuolen suhteen suurin piirtein saman näköisillä seitikeillä lakki ja jalka ovat kellertävänruskeita. Ikävin seikka on siinä, että lievästi myrkyllisenä pidetyt pisamavalmuska ja helavalmuska kasvavat samanlaisilla paikoilla ja muistuttavat hyvin paljon männyntuoksuvalmuskaa. Tosin eräs amerikkalaistutkija pitää myrkyllisimpänä tiikerivalmukaa, joka on eräiden kuvien perusteella muistuttaa väreiltään männyntuoksuvalmuskaa ja sen lakissa - kuten myös männyntuoksuvalmuskan - voi olla "suomuja". Saamani tiedon mukaan pisama- ja tiikerivalmuskan syömisestä voi seurata pahimmillaan viikon mittainen mahatauti ja pahoinvointitila. Helavalmuska on tummanruskea sieni ja se maistuu aina karvaalta. Luulin kerran keränneeni männyntuoksuvalmuskoja, mutta ne olivatkin todennäköisesti pisamavalmuskoja, sillä sain pahoinvointia ja oksentelua (onneksi ne menivät ohitse vuorokaudessa). Pimavalmuskan tekee ongelmalliseski se, että lakki ei ole aina "pisamainen". Väri vaihtelee sangen tummanruskeasta vaalean ruskeaan. Maku ei aina paljasta, sillä sieni saattaa olla jotensakin mieto - syy, miksi erehdyin! Männyntuoksuvalmuskalla on jalassa rengas, joka pisama- ja helavalmuskoilta puuttuu - se puuttui myös syömiltäni sieniltä.

• Sinivalmuskan tunnistusvihjeitä. Tämä sieni on käsitelty eräiden violettien seitikkien yhteydessä.

• Keltaisten valmuskojen tunnistusvihjeitä. Niitä on tutkimieni sienikirjojen perusteella 3-4 lajia, joista ainakin kaksi on syötäviä. Lehtokeltavalmuska (kulkee myös nimellä haavankeltavalmuska , joka toisinaan erotetaan omaksi lajikseen) ja hieman myrkillinen rikkivalmuska ovat lehtosieniä. Rikkivalmuska on sienikirjojen mukaan kauempaa katsoen keltavahveron näköinen pieni epämiellyttävän kaasun hajuinen ja pahanmakuinen sieni, joten sen pitäisi pystyä erottamaan lehtokeltavalmuskasta. Kangasmetsissä kasvaa puolestaan suurin piirtein saman näköinen keltavalmuska (kangaskeltavalmuska). Saatoin kerran käyttää vahingossa rikkivalmuskoja, mutta ne eivät mielestäni maistuneet pahoille vaan lähinnä mauttomille, joten sekoittamisvaara on tässä suhteessa suuri. Kaikilla kolmella valmuskalla sekä heltat että jalka ovat rikinkeltaisia. Rikkivalmuskoja muistuttaa värinsä ja kokonsa puolesta kitkerälahokka. Kangaskeltavalmuskalla ja rikkivalmuskalla myös lakin päällinen on voimakkaan keltainen, mutta lehtokeltavalmuskalla enemmänkin kellertävänruskea. Keltavalmuskojen lakin tyvi on voimakkaan kolotyvinen ja jalka tukeva, mutta rikkivalmuska ja kitkerälahokka ovat hennompia ja todennäköisesti keltavalmuskoina pitämieni rikkivalmuskojen lakin tyvet eivät olleet ainakaan voimakkaasti kolotyvisiä. Kangaskeltavalmuska on yksi likaisimmista metsistä löytyvistä sienistä. Se on löydettäessä yleensä hyvin likainen, mullan tai hiekan peitossa, jolloin lakin väri ei tule oikeuksiinsa (sieni kannattaa siivota välittömästi, ettei se tahri muita kerättyjä sieniä).

  Edellä mainittuja valmuskoja muistuttavat yleensä vaaleamman keltaiset kangasmetsissä kasvavat syömäkelvottomat äikävalmuskat ja keltareunavalmuskat, joita pidetään hieman myrkyllisinä. Niillä vain lakin reuna on hieman kellertävä. Äikävalmuskan heltat ja jalka ovat hieman kellertäviä. Keltareunavalmuskalla heltat ovat muuten valkoiset, mutta lakin läheltä hieman kellertävät, jalat ovat pääosin valkoiset, mutta niissä voi olla hieman keltaisia laikkuja. Käytännön kokemuksesta tiedän,  että voimakkaimmin keltaiset äikävalmuskat ovat keltaisempia kuin vaaleimmat kangaskeltavalmuskat. Tosin vaaleimmat sienet saattoivat olla kalvaskeltavalmuskoita, jotka ovat tavallisia keltavalmuskoita vaaleamman värisiä. Joka tapauksessa kelta- tai kalvaskeltavalmuskan kohdalla tilanne on täsmälleen sama kuin eräiden punaisten haperoiden kanssa. On pakko maistaa, että varmistuu, onko sieni syötävä vai ei, sillä pelkkä ulkonäkötarkastelu ei sitä kerro. Koska keltavalmuskoita muistuttavat muut sienet ovat enemmän tai vähemmän myrkyllisiä, maistetut sienet pitää sylkäistä pois.

• Viiruvalmuskan ja valkoviirujuurekkaan tunnistusvihjeitä. Viiruvalmuska kasvaa vasta myöhäissyksyllä kosteahkoissa kangasmetsissä saman tapaisissa kuin suppilovahvero , jonka satokausi alkaa kuitenkin hieman aikaisemmin. Sienen lakki on silkinhohtoinen, yleensä grafiitinharmaa, viiruinen. Jalka on kohtalaisen tukeva, tasapaksu, perusväri on valkoinen, mutta siinä kuten heltoissa on yleensä hieman kellertävää sävyä. Lakin väri voi sienikirjojen mukaan olla myös hieman kellertävä, joskus - tosin harvoin - siinä voi olla vihertävä tai lilaa sävyä. Luukkonen-Peltoniemen kirjan valokuvassa sienet grafiitinharmaita ja Valittujen palojen sienikirjassa kellertävänruskeita. Itse olen varmasti viiruvalmuskaksi tunnistamissani sienissä tavannut grafiitinharmaita tai hieman ruskehtavia sieniä. Sekä jalassa että heltoissa (myös lakin vioittuneessa pintakelmussa) on useimmiten selkeästi nähtävissä keltaista sävyä. Viiruvalmuskan voi sekoittaa yhden tähden harmaavalmuskaan. Luulen, että söin jokus muutaman harmaavalmuskan viiruvalmuskana, sillä todennäköisesti näitä sieniä, sillä viiruvalmuskaan verrattuna sienet olivat kovempia, mauttomampia ja niiden lakissa ja ja jalassa ei ollut yhtään kellertävää.

  Valittujen Palojen kirja varoittaa varsinkin lakin reunoilta kellertävästä, vähän karvaasta, syömäkelvottomasta keltareunavalmuskasta, jonka levinneisyys on huonosti tunnrettu.

  Tutkittuani WSOY:n suurta sienikirjaa, huomasin, että olin luullut joskus valkoviirujuurekkaita viiruvalmuskoiksi . Erehtymisen syynä on se, että sekä vahakkailla että juurekkailla on johteettomat, kolotyviset heltat ja jalka ei ole hauras. Valkoviirujuurekkaan jalka on kuitenkin hento ja ontto. Sen malto on ohutta. Sieni ei kuitenkaan maistu erityisen pahalta, pikemminkin totaalisen mauttoman vetiseltä. Sientä esiintyy Pahkavuoressa poimimiseen houkuttelevia määriä (ks. myös isojuurekkaan tunnistusvihjeitä).

  Löysin grafiitinharmaiden valmuskoiden läheltä myös vähän samanvärisiä (toistaiseksi tunnistamattomia) seitikeitä. Seitikeiden heltat ovat kuitenkin ruskeansävyisiä, mutta viiruvalmuskan lähes valkoisia kuten myös sen jalka. Näiden sienten kasvupaikka oli kostea sammalikko.

  Kuivissa kangasmetsissä voi erehtyä poimimaan viiruvalmuskana punaruskeita, kyseenalaisesti syömäkelpoisia täplähelttavalmuskoita. Koska em. sieni on vain korkeintaan yhden tähden sieni ja sen lähilajit ovat lievästi myrkyllisiä, sitä ei olisi syytä kerätä (ks. muista sienistä epävarmoja tunnistuksia käsittelevältä sivulla).

  Lehtometsistä löytää joskus väriensä puolesta viiruvalmuskaa muistuttavia suopavalmuskoita , jotka ovat kuitenkin useimmiten säämiskän värisiä ja hieman vihertäviä. Lisäksi rehevissä maastoissa kasvaa muita valmuskoja, joita en ole löytänyt mistään sienikirjasta. Saattoivat olla tosin myös joitakin rusokkaita, jotka rakenteensa puolesta hieman muistuttavat valmuskoja. Itse olen löytänyt jokseenkin mauttomia ruskeanharmaita, ohutjalkaisia valmuskoja tai rusokkaita, joita olen joskus erehtynyt luulemaan viiruvalmuskoiksi.

  Eri metsätyyppien erottaminen toisistaan ei ole yksiselitteistä. Yleisesti viiruvalmuskoja kasvavassa maastossa saattaa olla siellä täällä reheviä multaisia ja ruohoisia kasvupaikkoja tai hyvin kuivia kohtia, joissa kasvavat sienet eivät olekaan viiruvalmuskoja. Suurin osa löytämistäni valmuskoista ovat olleet syömäkelvottomia tai arveluttavasti syötäviä lajeja. Maistokoe ei ole kovin suositeltavaa eräiden lievästi myrkyllisten lajien tähden, vaikkakaan voimakkaasti myrkyllisiä lajeja ei valmuskoissa ole. Jos kerää vain ja ainoastaan grafiitinharmaalakkisia, selvästi tukevajalkaisia, kellertävähelttaisia sieniä, suurta sekoittamisvaaraa ei synny. Viiruvalmuskan kerääminen ruokasienenä vaatii kuitenkin hieman harjaantumista.

• Silkkivalmuskan ja retikkavalmuskan tunnistusohjeita. Silkkivalmuska on nuorena puhtaan valkoinen aivan samoin kuin valkokärpässieni. Lakki on hieman silkinhohtoinen, mistä sieni on saanut nimensäkin. Vanhemmiten sen lakkiin tulee kuitenkin punertavia tai sinivihreitä pilkkuja, joita retikkavalmuskalla on useimmiten jo nuorena. Molempien sienten lakki tummuu vanhana keskeltä, mutta ilmiö on voimakkaampi retikkavalmuskalla. Retikka- ja silkkivalmuskalla ei ole tuppea eikä rengasta, joten ne on helppo erottaa valkokärpässienestä ja kaikista herkkusienistä. Molemmat sienet ovat keskikokoisia ja tukevajalkaisia, joten niitä ei helpolla sekoita myöskään pieniin valkoisiin sieniin. Mutta retikka- ja silkkivalmuska tulee erottaa toisistaan, sillä retikkavalmuska on syömäkelvoton. Suuren retikkavalmuskaryhmän erottaa jo metrien päästä pahasta hajusta. Silkkivalmuska on raakana hieman karvas, mutta retikkavalmuska todella pahan makuinen, joten makutesti voi olla paikallaan. Koska sienet ovat myrkyttömiä, sen uskaltaa tehdä. Retikkavalmuska on yleinen ja sitä tapaa monenlaisista metsistä koivujen läheltä, mutta silkkivalmuska on lehtomaisten kangasmetsien (löysin yhden sienen kangasmetsästä läheltä metsäaukiota) ja lehtojen eteläinen, suhteellisen harvinainen sieni, vaikkakin paikallisesti se voi olla hyvinkin satoisa (sain Vuohensaaresta muutaman aarin alueelta ämpärillisen sieniä). Jos sieniä pääsee vertailemaan, retikkavalmuskan jalka on paljon tukevampi, usein lieriömäinen (kahdeksikkoakin muistuttava) ja malto on paksumpaa. Silkkivalmuskan lakin reuna on yleensä mutkainen, mutta retikkavalmuskan lakki on säännöllisemmän muotoinen. Ennen kuin silkkivalmuskaa aikoo käyttää ruokasienenä, pitää tuntea retikkavalmuska. Lajeista silkkivalmuska on myöhäisempi eikä sitä kannata etsiä kuin vasta lokakuussa.

  Silkkivalmuskan voi sekoittaa myös rusotäpläjuurekkaisiin, joita uskon nähneeni Vuohensaaressa, vaikkakaan en ole havainnoistani aivan varma. Löysin 22.10.2001 Valhojalta selkeästi rusotäpläjuurekkaiksi tunnistettavia sieniä. Sieni on valkoinen, mutta sen lakissa on pilkkuja ja punertavia alueita. Jalka on suhteellisen hoikka, joten se muistuttaa paljon enemmän retikkavalmuskaa, mutta se jatkuu juurimaisesti syvälle maaperään. Jos sienen halkaisee, havaitsee jalan olevan ontto kun valmuskoilla on täyteinen jalka. Rusotäpläjuurekas on syömäkelvoton, vaikkakaan ei myrkyllinen eikä aivan niin pahan makuinen kuin retikkavalmuska eikä sen tuoksua tunnista metrien päähän. Vahakkaista rusotäpläjuurekasta ja retikkavalmuskaa muistuttaa jonkin verran rusotäplävahakas , jonka heltat ovat lyhytjohteiset tai lähes tasatyviset. Sientä ei voi kuitenkaan juurikaan sekoittaa silkkivalmuskaan.

• Suopavalmuskan tunnistusvihjeitä. Lievästi myrkyllisenä pidetty suopavalmuska on väriltään yleensä säämiskänruskea-harmaanruskea-vihertävänruskea (oliivinruskea), keskeltä hieman tummempi kuin reunoilta, isona 10-15 cm leveä. Sienellä on johteettomat heltat, lakin värinen suhteellisen tukeva jalka. Sienikirjojen mukaan jalan tyven malto on suopavalmuskalla punertavaa. Lakin pinta on vähän vahakkaiden kaltainen, mutta vahakkailla on johteelliset heltat. Suopavalmuskoiden väri ja koko tosin vaihtelee kovasti ja sienikirjoissa sanotaankin, että kyse on pikemminkin lajiryhmästä kuin tietystä sienestä. Olen itse löytänyt lähinnä säämiskänvärisiä tai sitä vaaleampia suopavalmuskoja. Joskus viiruvalmuska voi olla vähän saman värinen, mutta se kasvaa kangasmetsissä ja on hyvän makuinen. On myös olemassa paljon valmuskoita, joita yleiset sienikirjat eivät luettele. Olen itse löytänyt jokseenkin mauttomia ja hajuttomia suopavalmuskoiden värisiä sieniä, jotka eivät rakenteensa ja hajunsa/makunsa puolesta voineet olla suopavalmuskoja.

  Toinen erittäin pahanmakuinen valmuska on sappivalmuska , joka kasvaa monenlaisissa metsissä. Vaikka olen löytänyt vain yhden yksilön, katson tunnistaneeni sen sangen varmasti. Löytämäni nuori sieni oli tuhkanharmaa, kartiomainen ja sillä oli valmuskojen tapaan hieman viiruinen lakki (ks. myös sienikirjahuomiot). Jalka oli pitkä ja valkoisenharmaa. Sienen maku on mielestäni vieläkin pahempi kuin suopavalmuskalla. Sienikirjojen mukaan sienen lakki laakenee vanhemmiten, mutta jää keskeltä (kartiomaisesti) koholle.

Vahakkaat ja malikat sekä eräät valkoiset sienet

• Mielestäni parhaimman makuinen syyssieni on mustavahakas. Sen voi sekoittaa eräisiin joten kuten syömäkelpoisiin harmaisiin tai mustanharmaisiin sieniin, isojuurekkaaseen ja koivulahorusokkaaseen (kumpaakaan em. sientä monet eivät suosittele syötäviksi). Paras tuntomerkki on pitkälle jalkaan ulottuvat heltat.

• Eräiden limaisten vahakkaiden tunnistusvihjeitä. Vahakkaista sangen limaisia sieniä ovat harmaanruskea-oliivinruskea harmaakirjovahakas, sen lähilaji kupukirjovahakas (lajit on erotettu toisistaan vasta hijattain) ja hallavahakas . Niiden lima on täysin kirkasta. Kupukirjovahakkaalla on jalassa selkeä kuviointi, joka harmaakirjovahakkaalla on heikompi. Koska en muista harmaa- tai kupukirjovahakkaaksi tunnistamallani sienellä voimakasta kuviointia, sieni oli todennäköisesti harmaakirjovahakas. Hallavahakas on muuten samankaltainen, mutta sen jalka ja heltat ovat kellertävät. Kaikki nämä limaiset vahakkaat ovat myöhäissyksyn hyviä ruokasieniä, mutta suhteellisen harvinaisia. Oikeastaan voi sanoa, että silloin kun näkee hallavahakkaita, voi sanoa, että sienikausi on melkein ohi.

• Keltaisten vahakkaiden tunnistusvihjeitä. Voimakkaan heleän tai oranssinkeltaisia pieniä (kaikkien löytämieni sienten lakin leveys oli alle 5 cm) vahakkaita on ainakin WSOY:n suuressa sienikirjassa mainittu harvinainen syömäkelvoton napavahakas ja melko yleinen syötävä ahovahakas. Lisäksi Raija Tuomainen on kuvannut syömäkelpoisen keltavahakkaan . Koska sienet ilmestyivät vasta myöhään ja napavahakas voi kasvaa jo loppukesästä, se tuskin on mainittu sieni. Viimeksi tutkittuani sieniä (16.10.2001) pienimmät sienet olivat kupulakkisia, väritykseltään kirjavan puna-keltaoransseja sieniä. Vähän vanhemmat yksilöt olivat keltaisempia, vain heikosti oranssiin vivahtavia, mutta eivät kuitenkaan aivan niin heleän keltaisia kuin em. WSOY:n kirjassa kuvatut napavahakkaat.

  Raija Tuomaisen ottamassa valokuvassa on hyvin lähellä juuri sen värisiä sieniä joita löysin. Lakin keskellä oli joillakin keskikokoisilla sienillä pieni napa. Vanhimpien sienten lakit olivat ylöspäin kääntyneitä. Osan sienistä tuntomerkit sopivat siten myös napavahakkaisiin. WSOY:n koko perheen sienikirjassa sanotaan, että keltavahakkaassa voi olla myös punaisia sävyjä. Kokonsa puolesta löytämäni sienet sopisivat keltavahakkaaksi. WSOY:n ison sienikirjan valokuvassa ainoa sekä oranssiin että keltaiseen vivahtava sieni, jonka väri muuttuu vanhemmiten keltaisemmaksi on em. mutkajalkavahakas, mutta ongelmana on se, että yleisväri on oranssimpi kuin löytämilläni sienillä. Rustovahakas on jo selvästi eri värinen (punertavanruskea), vaikka rakenne muistuttaa aiemmin mainittuja sieniä. Löysin 25.10.2001 Tupurista ruohikkoisen metsätien reunalta lähinnä ahovahakkaan kriteerit täyttäviä paljon pienempilakkisia sieniä (lakin leveys n. 1,5 cm, heltat tasatyviset, jalan paksuus n. 4 mm. ja pituus n. 7 cm).

  Saarenoksa - Kotiranta kirjan valokuvassa olevat mönjävahakkaat ovat merkittävästi oranssimpia ja sekä pienet että isot sienet ovat kaikki oranssin värisiä toisin kuin löytämilläni sienillä. Keltaiset - oranssit - punaoranssit - oranssinruskeat pienet vahakkaat on suhteellisen helppo tunnistaa vahakkaiksi johteellisista harvoista heltoista (tosin johteellisuus voi olla hyvin heikkoa), mutta tarkka lajitunnistus on erittäin vaikeaa yksistään jo siitä syystä, että saman lajin sisällä on värivaihtelua ja eri-ikäiset sienet ovat eri värisiä. Koko- ja rakenne-erot ovat minimaalisia. Sienten varma tunnistus on ilman mikroskooppia mahdoton tehtävä. Koska kaikki em. sienet ovat kovin ohutmaltoisia ja keltaisissa pienissä vahakkaissa on ainakin yksi syömäkelvottomaksi luokiteltu, kelta- tai ahovahakkaan poiminen ei ole kovin mielekästä. WSOY:n koko perheen sienikirjassa eräiden keltaisten vahakkaiden sanotaan aiheuttaneen mahavaivoja ja aiheuttaa ohimenevää pahoinvointia. Näitä sieniä on mainittu em. kirjan ohella vain Raija Tuomaisen sienisivuilla ja WSOY:n suuressa sienikirjassa.

  Em. vahakkaiden lisäksi on olemassa muutamia selvästi tuhdimpia, tukevajalkaisia keltaiseen vivahtavia vahakkaita, kuten kromivahakas, aprikoosivahakas ja suippuvahakas , mutta ne eroavat nimenomaisesti rakenteensa vuoksi hennommista vahakkaista. Näiden sienten lakki on lisäksi kartiomainen kun löytämieni hentojen sienten lakit olivat kupumaisia, laakeita tai jopa kuopalle menneitä. Myös papukaijavahakkaan (mainittu Valittujen Palojen kirjassa) lakki on hieman kartiomainen, vaikka sieni ei ole yhtä tukeva vaan muuten pikemminkin hentojen keltaisten vahakkaiden kaltainen. Papukaijavahakkaat ovat kuitenkin nuorina vihreitä ja muuttuvat vanhemmiten vihertävänkeltaisiksi. Fungin listassa on mainittu keltaisena vahakkaana lisäksi kultavahakas, jonka kasvupaikoista, rakenteesta tai syömäkelpoisuudesta minulla ei ole mitään tietoa.

  Niittyvahakas on paljon tuhdimpi, hentoihin vahakkaisiin verrattuna kohtalaisen paksumaltoinen, oranssinkellanruskea sieni, joka kasvaa samantapaisilla kasvupaikoilla. Näin samalla paikoilla sekä aivan keltaisia vahakkaita että niittyvahakkaita. Sieni on poimimisen arvoinen, vaikkakaan ainakaan omasta kokemuksestani se ei ole kovin satoisa.

  Myöhäissyksyn keltaiset valmuskat (esim. lehtokeltavalmuska) ovat lähinnä rikinkeltaisia ja niiden heltat eivät ole johteiset. Sienet ovat myös tukevampia kuin suhteellisen hento keltavahakas ja ne ovat myös niittyvahakkaita tukevampia.

• Eräiden vaaleiden vahakkaiden ja malikoiden tunnistusvihjeitä. Pienillä malikoilla ja vahakkailla on johteelliset heltat ja niiden lakki on enemmän tai vähemmän suppilomainen. Tuoksuvahakas on harmaanruskea pienehkö sieni, jonka voi tunnistaa sen voimakkaasta tuoksusta. Kun koepaistoin paistinpannulle ne tuoksuivat todella voimakkaalle. Tuoksuvahakas ja sen lähilajit muistuttavat paljon eräitä saman värisiä malikoita, joita olen havainnut metsissä paljonkin, mutta joita en ole pystynyt tunnistamaan lajitarkasti. Löysin Pahkavuoresta malikoita, jotka muistuttivat WSOY:n suuressa sienikirjassa (sivu 51) kuvattuja haisumalikoita (myös anismalikka on voimakastuoksuinen).

  Löysin Tupurin asuinalueen kävely- ja polkupyörätien varrelta pieniä vaaleita malikoita. WSOY:n suuren sienikirjan (sivu 50) kuviin verratessa löytämäni sieni on lähes identtinen kermamalikan kanssa, sillä sienellä oli lakin keskellä samanlainen kuoppa. Koska kirja ei mitenkään muuten kuvaa em. malikkaa, laitoin sivulle 1a ehdolle valkomalikka, joka on muistuttaa seuraavaksi eniten löytämiäni sieniä. Valittujen Palojen sienikirja sanoo myrkkymalikan jalkojen olevan täyteisiä, mutta WSOY:n suuren sienikirjan halkaisukuvien perusteella jalka on hieman ontto, mutta ei yhtä paljon kuin esim. kermamalikalla. Sienet eivät kuitenkaan olleet myrkkymalikoita, sillä kaikissa sienikirjoissa niiden lakin keskus on laakean suppilomainen eikä niillä ole terävää kuoppaa lakin keskellä. Löysin 25.10.2001 muuten myrkkymalikan kriteerit täyttäviä sieniä, mutta suurimpien sienten lakin leveys oli 9 cm, kun sienikirjoissa maksimiarvoksi annetaan 5 cm. Koko sopii valkomalikalle. Valittujen Palojen sienikirjan mukaan pienissä malikoissa on paljon selvittämättömiä lajeja eli niiden taksonomia on puutteellinen. Kaikkia pieniä malikoita on syytä epäillä myrkyllisiksi. Edellä mainittujen malikoiden lisäksi löysin 22.10.2001 Valhojalta tummanharmaanruskeaksi myöhäissyksyllä kasvavaksi ilmoitetun kuuramalikaksi arvioimani sienen.

  Löysin myös Vuohensaaresta 22.09.2001 ohutmaltoisen malikan. Sienikirjat kuvaavat myrkkymalikan ja jauhosienen kuitenkin kaikkia löytämääni sientä tukevammaksi. Vuohensaaren malikat saattoivat olla hentomalikoita. Mauri Korhosen Sienestäjän kirjassa sivulla 261 on kuvattu mielestäni samannäköisiä sieniä.

  Epäilin kerran löytäneeni jyväsvahakkaita , mutta tutkittuani WSOY:n suurta sienikirjaa, sienet eivät voineet olla jyväsvahakkaita, sillä lakin ja jalan pinta ei vastannut em. lajin kuvausta. Sekä harmaanruskeiden vahakkaiden että malikoiden lakki on keskeltä paksuhko ja reunoilta ohut. Kyse oli mitä todennäköisimmin jostakin malikasta, esim. suppilomalikoista , joka on periaatteessa ruokasieni. Koska lehtomaisista metsistä voi löytää myrkyllisiä malikoita, kaikki vaaleat/ harmaat malikat ja vahakkaat kannattaa jättää poimimatta.

• Jauhosienen ja nurmitupaskynsikkään tunnistusvihjeitä. Löysin vuonna 2001 mielestäni valkoisia jauhosieniä . Nuoren n. 5 cm. leveän sienen lakki oli kupumainen, keskeltä paksu, heltat johteiset ja jalka oli lyhyt ja tukeva. Missään muussa löytämässäni sienessä ei ollut näitä tuntomerkkejä, sillä muut jauhosienen kokoiset johteiset heltat omaavat sienet olivat Vuohensaaressa hentoja.

  Olen vuonna 2003 käyttänyt näitä sieniä ja voin todeta että edellä mainitut tuntomerkit tulee täyttyä ainaki joidenkin yksilöiden kohdalta. Kaikkien sienten lakki ei saman muotoinen vaan joukossa voi olla hieman suppilomaisen lakin omaavia yksilöitä. Kaikkien yksilöiden jalka ei ole yhtä tukeva. Jauhosieninä ei pidä poimia koskaan yksinäistä sientä, jonka tunnistus on hieman epävarma. Sieniryhmässä pitää olla varmasti tunnistettuja sieniä. Jos sienten lakki on kovin harmaa, heltat eivät ole johteiset ja sienet kasvat toisissaan kiinni, kyseessä on nurmitupaskynsikäs. Sen syöminen ei nyt ketään tapa, mutta se ei nyt ole kovin suositeltavaakaan. Jos kaikkien sienten lakit ovat suppilomaisia ja sekä jalka että lakit ovat hentoja ja ohuita sienet ovat todennäköisesti hentomalikoita tai valkomalikoita , jota ei pidetä kovin myrkyllisenä. Sen sijaan on vaarallista sotkea se myrkkymalikkaan , jonka heltat ovat tasatyviset. Jauhosieni tuoksuu selvästi ruisjauholle, mutta myrkkymalikankin sanotaan eräiden sienikirjojen mukaan tuoksuvan heikosti jauholle. Koska jauhosienen tunnistuksessa täytyy ottaa huomioon monta tekijää sen käyttö ruokasienenä soveltuu vain sangen kokeneille sienestäjille. Siitä osoituksena seuraavan kappaleen pieni kertomus.

  Löysin Tupurista 25.5.2001 paljon valkomalikoita , jotka ovat saman kokoisia sieniä ja myös niillä on lakin keskeltä suhteellisen paksu malto. Lakin keskuksessa oli kuitenkin pienille malikoille tyypillinen pieni suppilo. Toisessa paikassa kasvaneiden sienten lakin muoto jalan rakenne sopisi paremmin jauhosienelle . Käytettyäni sientä paikallisella sienineuvojalla, hän totesi sienten olevan malikoita. Siihen viittaa myös se, että minkään sienen heltat eivät olleen lainkaan vaaleanpunaiset. Oman kokemukseni perusteella Salossa on erittäin suuri todennäköisyys kerätä jauhosieninä valkoisia malikoita. Malikoissa on myös muita ei suositeltavia sieniä, jotka voi sekoittaa syötäväksi kelpaaviin sieniin (ks. myös eräiden malikoiden ja vahakkaiden tunnistusvihjeitä).

  Toisella päällepäin jauhosienen kaltaisella nurmitypäskynsikkäällä ei ole johteisia helttoja vaan johteettomat, sangen tiheät heltat. Sen jalka on pidempi ja usein ontto. Tosin nurmitypäskynsikkään voi tunnistaa helpommin kuin eräät malikat ja vahakkaat. Se kasvaa usein toisiinsa kasvaneina ryhminä. Sieni sisältää kuitenkin Mauri Korhosen uuden sienikirjan mukaan epäillyttäviä aineita, joten se on syytä jättää poimimatta. Sen sijaan miedot ja vaaleanruskeat tummatypäskynsikkäät ovat sekä värinsä että myrkyttömyytensä vuoksi käyttökelpoisia ruokasieniä (sienissä on kirpeitä lajeja, joten niitä täytyy maistaa).

  Pienet valkoiset sienet on mahdollista sekoittaa myös valkorisakkaaseen (johteettomat harvat heltat). Lisäksi on olemassa suuri joukko muita pieniä sieniä, esim.: mönjävahakas (oranssinkeltainen lakki, lyhytjohteiset harvat heltat), keltaryhäkäs (ruskeankeltainen lakki, johteettomat heltat, syömäkelvoton), ruskopahkajuurekas (ruskeanvalkea lakki, johteettomat heltat, syömäkelvoton), poimuhiippo (ruskeanharmaa lakki, johteettomat harvat heltat, syömäkelvoton), suippurisakas (kellertävä lakki, johteettomat heltat, myrkyllinen), suippumadonlakki (ruskeanharmaa lakki, johteettomat harvat heltat, myrkyllinen), tummalakitympönen (johteettomat harvahkot heltat, syömäkelvoton), lantakaulussieni (kellertävä lakki, johteettomat heltat), kalvashaprakas (kellertävänruskea lakki, johteettomat tiheät heltat, syötävä).

Muut helttasienet

• Ukonsienen ja akansienen tunnistusvihjeitä. Erinomaisen ukonsienen ja akansienen voi sekoittaa, jos ei tutki tarkemmin. Akansienen jalka on sileä ja yksivärinen (ja se tummuu kosketeltaessa), ukonsienellä kirjava. Jos löytää vanhoja akansieniä, ne poikkeavat merkittävästi ukonsienestä. Löytämieni korkeitaan n. 15 cm leveiden vanhojen akansienten lakit olivat koveria, kovapintaisia ja niiden suomuja ei voinut raaputtaa irti pinnasta. Löytämäni 17 cm levyisen ukonsienen lakki oli kupera, pehmeäpintainen, pehmeämaltoinen ja sen suomut olivat isoja ja helposti pinnasta irti raaputettavia. Ks. myös ruokavihjeitä.

• Lohisienten tunnistusvihjeitä. Kaikkialta violetinvärisen lehtolohisienen lakin leveys on enimmillään n. 5 cm. Samaa kokoluokkaa edustaa myös sen lähilaji lohisieni . Lehtolohisienet kasvat tyypillisesti asutuksen lähellä, kuten löytämäni yksilöt, jotka kasvoivat kuusen karikkeessa lähellä omakotitaloa akansienten seurassa.

  Lohisieni on nimensä mukaisesti suuri piirtein lohenpunainen. Se kasvaa kangasmetsissä varsinkin metsäautoteiden reunoilla. Muuten saman näköinen, mutta helttojen värinä on violetti on kangaslohisieni . Koska en ole tarkastellut helttojen väriä, osa lohisieniksi arvioimista sienistä saattoi olla kangaslohisieniä.

  Samaa kokoluokkaa, violetinvärinen, mutta helttojen osalta valkoinen sieni on sinipunahiippo. Kaikilla näillä sienillä on ohut ja sitkeä, ainakin vanhana ontto jalka. Ongelmana löytämieni lehtolohisienten tunnistuksessa oli se, että en havainnut yhdessäkään sienessä lohisienille tyypillistä "napaa" lakissa, jollainen on useimmiten sen lähilajilla. Lehtolohisienten kasvupaikka muistuttaa sinivalmuskan kasvupaikkaa, mutta se, kuten myös löyhkäseitikki kasvavat vanhoina 10-15 cm leveiksi ja kummankaan em. sienen jalka ei ole ohuen sitkeä.

• Herkkusienten tunnistusvihjeitä. Vuonna 2001 on tapahtunut sienimyrkytyksiä, joiden todennäköisin syy on siinä, että valkokärpässieniä on luultu herkkusieniksi. Päällisin puolin valkoisilla herkkusienillä kuten peltoherkkusienellä ja nurmiherkkusienellä ei ole jalassa tuppea kuten kokonaan valkoisella valkokärpässienellä. Lisäksi heltat tummuvat. Heltat ovat aluksi lähes valkoiset, sitten vaalean punaiset ja lopuksi tummanharmaat. Valkokärpässieni on vanhanakin kauttaaltaan valkoinen. Sen rengas on epämääräinen repeilevä vaippa kun herkkusienten rengas on selkeä ja helposti irtoava. Erona on myös se, että valkokärpässienen lakki on kellomainen, kun herkkusienten on kupumainen. Em. herkkusienten kasvupaikat ovat rehevät metsät ja puistot kun valkokärpässieni viihtyy kangasmaastoissa. Tosin kuusiherkkusienikin viihtyy metsäisissä puistoissa, mutta lähellä ei ollut ainoatakaan kuusta. Sillä, että onko kyse nurmi-, pelto- tai kuusiherkkusienestä ei ole muuta merkitystä kuin se, että peltoherkkusieni kerää erityisen herkästi raskasmetalleja (WSOY:n suuri sienikirja).

  Valkokärpässientä eniten muistuttava kuusiherkkusieni sen sijaan viihtyy tuoreissa kuusikkometsässä, joiden kuivimmista kohdin saattaa löytää valkokärpässienenkin. Löysin 03.10.2001 mahdollisesti yhden havumetsässä kasvaneen herkkusienen. Se on ainoa, jonka olen koskaan tavannut. Otin jalan kokonaan irti. Siinä ei vaikuttanut olevan tuppea vaan - kuten kuusiherkkusienellä kuuluukin olla - jyrkkäreunaisen mukulamainen tyvi. Koska olin epävarma, en käyttänyt sientä. Toinen arveluttava syy oli se, että sieni oli nuori ja sillä oli valkeat heltat. Valkokärpässienen heltat pysyvät valkoisina, mutta kuusiherkkusienen tummuvat. Kuusiherkkusientä on turvallista poimia vain, jos löytää lähiympäristöstä vanhoja yksilöitä. On tosin huomattava, että ajankohta on myöhäinen kun valkokärpässienet kasvat aiemmin. Jos ajatellaan valkokärpässienen "rengasta", kyseessä on pikemminkin enemmän tai vähemmän jalkaan tarttunut (tai jalasta irronnut) "jalkarätti" kuin selkeä rengas, jollainen on herkkusienillä.

  Herkkusieniä varoitetaan sekoittamasta isokaulussieneen (tunnistusvihjeitä). Sen sijaan silkkivalmuskaan sekoittaminen ei ole haitallista, sillä se on hyvä ruokasieni (tunnistusohjeita).

• Valevahveron tunnistusviheitä. Oranssi valevahvero on harmillisen paljon keltavahveron värinen. Keltavahvero on kuitenkin selkeästi paksumaltoisempi.

• Eräiden lahottajasienten tunnistusvihjeitä. Lahottajasienet on hankala erottaa toisistaan. Koivunkantosienen , pohjanmesisienen ja nuijamesisieni voidaan sekoittaa huonoihin sieniin. Sekoitin itse punalahokan (tai myrkyllisen kitkerälahokan) koivunkantosieneen.

  Punalahokalla, kitkerälahokalla ja kuusilahokalla ei ole jalassa rengasta ja ne ovat reunoilta vaaleampia kun koivunkantosieni on yleensä keskeltä vaaleampi kuin reunoista. Olen käyttänyt koivunkantosieniä ja kun ne oppii tuntemaan, niitä kannattaa käyttää. Kuusilahokka on havupuiden lahottaja, mutta kitkerälahokka voi lahottaa sekä havu- ettälehtipuita. Punalahokka on pääsääntöisesti lehtipuiden lahottajasieni. Sen rakenteelta muita lahokoita tukevajalkaisempi. Koska WSOY:n suuressa sienikirjan valokuvien pohjalta kitkerälahokka ja kuusilahokka ovat niin saman näköisiä, että lajitunnistus edellyttää maistamista, sienten keruu ruoaksi ei ole kovin suotavaa, sillä kitkerälahokka voi aiheuttaa vakaviakin myrkytystiloja. Tein 21.10.2001 erittäin vastenmielisen testin kahden sieniryhmän kohdalla ja ryhdyin "koekaniiniksi". Toisen sieniryhmän yhtä sientä maistaessani havaitsin sen erittäin karvaaksi. Kyseessä oli mitä todennäköisimmin kitkerälahokka, sillä sieni oli hentojalkainen ja se lahotti pururadan puujätettä, joka on yleensä havupuuta. Tosin WSOY:n suuren sienikirjan pohjalta kyseessä voisi olla myös erityisesti puujätettä lahottava harvinainen parvilahokka. Toisesta ryhmästä maistamani sieni maistui miellyttävältä, ei lainkaan karvaalta eli sillä kertaa maistoin kuusilahokkaa. Mikäli kuusilahokkaa aikoo käyttää ruokana tulee varata sieniretkelle litrakaupalla nestettä voidakseen puhdistaa suunsa mahdollisesti myrkyllisestä, kitkerästä nesteestä. Lopputuloksena voi silti olla mahakouristuksia. Vaikka hakatussa metsässä voi olla paljon kuusilahokoita, jättäisin sienet keräämättä. Käyttäisin lahottajasienistä ravinnoksi vain koivunkantosientä ja mesisientä.

  Pohjanmesisieni eroaa (lievästi myrkyllisestä) pörhösuomuhelokasta siinä, että jalka on renkaiden alapuolelta aika sileä kun pörhösuomuhelokan jalassa on renkaan alapuolella pörhöllään olevia suomuja aivan kuten lakissakin - varsinkin jalan suomut ovat selkeä tuntomerkki. Maku on molemmissa karvas, mutta mesisienellä vain hieman. Havaitsemistani sienistä yksi mesisieniryhmä kasvoi elävässä puussa. Löytämäni pörhösuomuhelokat kasvoivat kuolemassa olevan lepän juurella. Pörhösuomuhelokka on suhteellinen harvinainen ja se viihtyy rehevissä, lehtomaisissa metsissä, puistoissa jne. Mesisienen saattaa löytää koivunkannosta kangasmaastostakin.

  Koivunkantosieni ja pohjanmesisieni on mahdollista sekoittaa myös yhtenäisen kellanväriseen leppähelokkaan. Leppähelokan erottaa koivunkantosienestä ja mesisienestä helpolla siitä, että sillä ei ole jalassa rengastas.

  Näitä myrkyllisempi on ruskea myrkkynääpikkä, jonka myrkky ei häviä esikäsittelyillä, joten ainakin se tulee tunnistaa, ettei sitä poimi syötävänä sienenä. Myrkkynääpikkää muistuttaa hieman punaruskea lohisieni . Sen lakissa on kuitenkin on yleensä "napa", joten ryhmä, jonka sienillä on ainakin joillakin em. napamainen kuoppa, on suhteellisen turvallista kerätä.

• Eräiden syötävien kärpässienten tunnistusvihjeitä. Periaatteessa syötävien harmaatuppikärpässienen kuten myös kehäkärpässienen voi sekoittaa kangaskärpässieneen . Viimeksi mainitulla on jalassa rengas, joka kahdelta edelliseltä puuttuu. Vaikka kärpässienissä on syötäviä lajeja, yleensäkin kaikkien kärpässienien käyttö on arveluttavaa, sillä myrkyttömän kärpässienen voi sekoittaa helposti myrkylliseen. Viittaan eräisiin syötäviin kärpässieniin myös pantterikärpässienen tunnistusvihjeissä.

• Koivulahorusokkaan ja isojuurekkaan tunnistusvihjeitä. Koivulahorusokas on isoina n. 10-15 cm leveä mustan-rusehtavanharmaa. Sillä on nuorena valkoiset heltat ja valkea, mustapilkkuinen jalka. Löytämieni sienten kasvupaikkana oli pururadan reuna suhteellisen rehevässä kohdassa;. Värin ja kasvupaikan puolesta sienet olisivat voineet olla joko juuri ja juuri syötäviä koivulahorusokkaita tai isojuurekkaita. Koivulahorusokkaan voi erottaa isojuurekkaasta mm. siitä, että jalan tyvessä ei ole rihmastojäänteitä ja sienen heltat punertuvat itiöpölyn vaikutuksesta (isojuurekkaalla itiöpöly on valkoista). Lakin saa sangen helposti irti jalasta (Mauri Korhosen huomio). Isojuurekkaan lakin reuna on isona usein reunoiltaan rikkoutunut, mutta löytämieni sienten kaikki lakit olivat ehytreunaisia. Lakin väri vastaa Mauri Korhosen Sienestäjän kirjassa olevaa kuvaa. Koska molemmat mainitut sienet ovat eri kirjojen pohjalta sangen mauttomia ja kaikissa kirjoissa niitä ei edes luokitella ruokasieniksi, vahamaisen mustanpuhuvan lakin, johteettomat heltat ja valkean jalan omaavat isot sienet kannattaa hylätä ja keskittyä parempiin ruokasieniin. Paremman puutteessa niitäkin toki voi syödä.

  Yleisen värityksen ja pinnan vahamaisuuden puolesta koivulahorusokasta muistuttaa mustavahakas , mutta sen erottaa selkeästi siitä, että mustavahakkaan heltat ovat voimakkaasti johteiset ja koivulahorusokkaan itiöpöly on punertavaa ja heltat punertuvat vanhemmiten kun mustavahakkaan heltat pysyvät vanhoillakin sienillä vaaleina.

  Arvelin joskus koivulahorusokkaita isojuurekkaiksi . Löysin kuitenkin parhaita ruokasieniä käsittelevästä kirjasta (sivu 113) täsmälleen Pahkavuoressa havaitsemani sienen kaltaisen sienen (myös Mauri Korhosen Sienestäjän kirjan kuva sivu 117 vastaa löytöäni). Sienen jalka on juurekkaaksi tukeva, lähes valmuskoiden luokkaa. Sen lakki on viiruvalmuskan tavoin viiruinen. Laki väri on kuitenkin tasaisen vaaleanruskea. Vihertuoksumalikka on rakenteeltaan hieman isojuurekkaan kaltainen, mutta se on kuvattu kaikissa kirjoissa vihertäväksi.

  Värien puolesta isojuurekasta muistuttaa suopavalmuska , mutta em. sienen voi erottaa pahasta hajusta ja mausta.

• Eräiden kärpässienten tunnistusvihjeitä. Mielestäni Vuohensaaren myrkylliset kärpässienet olivat pantterikärpässieniä, sillä vanhojen sienten lakki oli aivan pöytämäisen laakea ja jo aivan pienet sienet saattoivat olla laakealakkisia. Myös eräät muut tutkimani tuntomerkit täsmäävät (valkoinen jalka ja haju). Kasvupaikkana oli lehtomainen metsänreuna, jossa kasvoi rehevissä lehtomaisissa metsissä viihtyvät monivyöseitikki sekä eräitä nimenomaisesti lehtomaisissa metsissä viihtyviä seitikkejä.

  Toinen suurin piirtein saman näköinen mahdollinen sieni on myrkyllinen ruskokärpässieni . Sienikirjojen kuvissa sen lakki ei ole aivan yhtä pöytämäinen kuin pantterikärpässienen. Kasvupaikkana sille ilmoitetaan kuusivaltaiset havumetsät. Koska löytämieni sienten lähellä kasvoi kuusiakin, kasvupaikka ei anna täysin varmaa kuvaa kummasta sienestä olisi kyse.

  Periaatteessa syötävä rusokärpässieni on suurin piirtein saman värinen kuin em. sienet, mutta kuvien perusteella sen lakki on vanhanakin jonkin verran kupera ja sienen malto on em. kahta myrkyllistä sientä paksumpaa. Merkittävin tuntomerkki on se, että jalan alaosa on punertava ja mallon leikkauskohta punertuu (lisäksi rengas on selkeä ja siinä on hyvin tiheät pienet pitkittäisuurteet). Missään tapauksessa Vuohensaaressa koivujen alla havainneeni sienet eivät siis olleet syötäviä. Löysin 01.10.2001 toisesta kohtaa Vuohensaarta paljon isoja rusokärpässieniä. Ne olivat rakenteelta selvästi tukevampia kuin pantterikärpässieneksi arvioimani sienet (rusokärpässieni jää kangasmetsissä pienikokoiseksi). Vaikka lehdoissa kasvavat rusokärpässienet voi erottaa pantterikärpässienistä, en silti menisi syömään rusokärpässientä ainakaan Etelä-Suomessa!

  Olen varovainen myös eräiden ns. renkaattomien syötävien kärpässienten (esim. ruostekärpässieni ja suhteellisen harvinainen oranssikärpässieni (uskon eräässä paikassa kasvaneen oranssikärpässieniä, vaikka väri oli kyllä voimakkaamman oranssipunainen kuin tutkimissani kirjoissa)) kanssa, joiden lakissa ei ole yleensä suojusjätettä. Koska punakärpässienellä ei ole joskus juuri lainkaan lakissa suojuksenjätteitä, sekoittamisvaara on olemassa. Toki renkaattomien kärpässienten selkeä tuntomerkki on se, että niiden jalassa ei rengasta (tosiasiassa sillä on renkaan aihe, joka on jäänyt kehittymättömänä jalan tupen sisälle). Hätäisesti sieni irrotettaessa voi renkaallisenkin kärpässienen rengas irrota. Mikäli löytää ryhmän renkaattomia kärpässieniä ja tarkistaa, että millään sienellä ei ole rengasta, ruokakäyttö on sangen turvallista. Lounais-Suomen tammimetsiköissä renkaattomat kärpässienet voi kuitenkin sekoittaa Suomessa erittäin harvinaiseen kavalakärpässieneen, joten kannattaa olla hyvin huolellinen.

Sienisivujen lähteet

Yleistä

Luettelen tällä sivulla lähteinäni käyttämät kirjat ja WWW-sivut sekä linkittämäni WWW-sivut. Käsittelen hieman sivun lopussa myös lähteissä olevia valokuvia ja piirroksia.

WWW-sivut

Olen linkittänyt sienisivujen uudet ikkunat seuraaviin sivustoihin:

• Raija Tuomaisen sienisivut: Tunnistus, Hakusivu.
• Sepon sieniopas.

Näiden kahden sivuston lisäksi olen linkittänyt seuraaviin yksittäisiin sivuihin tai kuviin:

• Cortinarius callisteus (kultamyrkkyseitikki, ranskankielinen belgialainen WWW-sivu).
• Cortinarius gentilis (kangasmyrkkyseitikki, piirros ruotsalaiselta WWW-sivulta).
• Cortinarius multiformis (mesinuppiseitikki, ranskankielinen WWW-sivu).
• Cortinarius orellanus (lehtomyrkkyseitikki, saksalainen WWW-sivu).
• Cortinarius rubellus (suippumyrkkyseitikki, ruotsinkielinen WWW-sivu).

Muita lähteinä käyttämiäni WWW-sivuja:

• Finnish Fungi list (with Finnish common names) (Markku Savela - lista on osittain virheellinen ja puutteellinen).
• Kirjallisuutta sienistä.
• Suomen kauppasienet.

Kirjat

• Mauri Korhonen:
  • Sienestäjän kirja. (Otava 1979) (osa sienten nimistä on vanhentuneita)
  • Uusi sienikirja. (Otava 1986) (sienten nimiä on ajanmukaistettu)
  • Suomen rouskut. (WSOY 1987)
• Valitut palat: Sienestäjän tietokirja. (Brebols, Belgia 1984) (osa sienten nimistä on vanhentuneita)
• Roger Phillips (suom. toim. Lasse Kosonen): WSOY Suuri sienikirja. (WSOY 1992)
• Lasse Kosonen:
  • Sata parasta ruokasientä. (WSOY 1993)
  • Uusi perheen sienikirja. (WSOY 1994)
• Marsa Luukkonen - Teija Peltoniemi: Sienestäjän opas, 81 yleisintä sientämme, Taskuun sopiva tunnistusopas. (Gummerus 1994)
• Irma Järvinen - Lasse Kosonen - Marita Joutjärvi: Parhaat ruokasienet ja maukkaimmat sieniherkut. (WSOY 1998)
• David Pegler (suom. toim. Lasse Kosonen): Sienet tutuiksi, Koko perheen sienikirja. (WSOY 1999)
• Heikki Kotiranta - Reima Saarenoksa: Sienikirja. (Tammi 2001)

Sienikuvat

WWW-sivujen kuvien yleisenä ongelmana on kuvien pakkaamisesta johtuva suttuisuus, joten on syytä tutkia myös sienikirjoja. Sienikirjoissa on usein hyviä kuvia sienistä, mutta joissakin tapauksissa sienet on kuvattu valaistusolosuhteissa, jotka eivät anna oikeutta sienten väreille. Virheenä on lähes poikkeuksetta liian kirkas auringonvalo, joka tekee sienistä liian vaaleita, useimmiten liian kellertäviä. Olen havainnut saman ongelman myös eräiden ulkomaisten WWW-sivujen valokuvissa. Joskus valokuvat ovat liian tummia, mutta tällaisissa tilanteissa värivirhe on yleensä pienempi kuin päinvastaisissa tapauksissa. Annan listan muutamista erinomaisista ja huonoista sienikuvista sekä lyhyen kokonaisarvion eri sienikirjojen kuvista (viittaa tunnistusvihjeissä useimpiin alla mainittuihin kuviin):

• Mauri Korhosen Sienestäjän kirja:
  • Sivulla 98 oikean värisävyn antava, joskin hieman tumma nuorista punavyöseitikistä .
  • Sivulla 117 hyviä sivukuvia lahottajasienistä, esim. koivulahorusokkaasta .
  • Joitakin kirjan kuvia vaivaa alivalotus, mutta suoranaisesti harhaanjohtavaa valokuvaa en löytänyt. Sen sijaan värien voimakkuus on lievästä tummuudesta johtuen yleisesti ottaen hyvä. Uuden sienikirjan kuvissa ei ole niin paljoa ylitummuutta, kuvat ovat isoja ja selkeitä.
• Marsa Luukkosen - Teija Peltoniemen Sienestäjän opas:
  • Sivulla 62 on hyvä kuva mantelihaperosta (pippurihapero on violettiin vivahtava).
  • Sivulla 94 on hyvä kuva grafiitinharmaasta viiruvalmuskasta (suosittelen keräämään vain tämän värisiä yksilöitä).
  • Sivulla 96 on hyvä kuva sappivalmuskasta (siinä on kuvattuna sekä nuori että vanha yksilö).
  • Sivulla 116 on hyvä kuva suhteellisen nuorista isokaulussienistä (olen tavannut juuri samanvärisiä sieniä - tosin löytämieni vanhempien sienten väri oli harmahtavampi).
  • Kirjan monia kuvia vaivaa ylivalotus ja siitä johtuva värien hailakkuus. Tämä näkyy esim. akansienestä otetusta valokuvasta (kuvasta saa silti suhteellisen hyvän käsityksen vanhasta akansienestä).
• Heikki Kotirannan - Reima Saarenoksan Sienikirja:
  • Sivulla 212 hyvä kuva vanhoista isokaulussienistä (sama kuva on pienempänä Valittujen Palojen; sienet ovat nuorina usein voimakkaammin rusehtavia).
  • Sivulla 223 kuvattu punavyöseitikki on valokuvattu aivan liian valoisissa olosuhteissa. Kirjan kuva antaa sienestä aivan liian kellertävän ja vaalean vaikutelman. Mikäli kuvittelee oranssinkeltaiset värit punaruskeiksi, kirjan kuvasta on hyötyä.
  • Sivulla 227 hyvä kuva kangaslimaseitikeistä (myös muut seitikkikuvat ovat punavyöseitikkiä lukuun ottamatta hyviä).
  • Sivulla 231 hyvä kuva suippumyrkkyseitikeistä .
  • Sienikirjan valokuvat ovat pääsääntöisesti hyviä, värit sopivan voimakkaita.
• Valittujen Palojen Sienestäjän tietokirja:
  • Sivulla 138 hyvä kuva kellertäväsävyisistä viiruvalmuskoista (sienten väri voi olla myös toisenlainen).
  • Sivulla 205 hyvä kuva isoista punavyöseitikeistä .
  • Valokuvien taso on yleisesti ottaen hyvä, joskin valokuvat ovat pieniä. Lisäksi sivuilla on piirroksia. Lähes kaikista sienistä olevat halkileikkauspiirrokset ovat hyödyllisiä, mikä tekee sienikirjasta muihin tutustumiini sienikirjoihin verrattuna ainutlaatuisen.
• WSOY:n suuren sienikirjan kuvat ovat hyviä ja niitä on todella paljon.
• Parhaita ruokasieniä käsittelevän kirjan kuvat sekä Lasse kososen sienkirjan kuvat ovat myös hyviä.
• Ulkolaiset WWW-sivut:
  • Verrattuna Heikki Kotirannan - Reima Saarenoksan sienikirjan (sivu 232) valokuvaan mielestäni liian kellertävä kuva laakamyrkkyseitikistä ranskankielisellä WWW-sivulla.