Tapio Markulan luontosivut: Ensisijaiset sienisivut: 1c. Sienten tunnistusvihjeitä: Valmuskat

	Aihepiiriluettelo > Luontosivujen etusivu > Ensisijaiset sienisivut > 1.c Sienten tunnistusvihjeitä > Valmuskat (jakso 7/9)

Sivun jaksot:

Valmuskat

Männyntuoksuvalmuska tunnistuvihjeitä. Joidenkin mielestä paras valmuska on männyntuoksuvalmuska. Sen voi sekoittaa eräisiin seitikkeihin. Lakki on nimittäin ruskea ja jalassa on ruskeita viiruja ihan kuin seitikeillä seittiä. Selvin ero seitikeihin on siinä, että männyntuoksuvalmuskoilla ja sitä muistuttavilla muilla valmuskoilla heltat lähes valkoiset ja jalan pohjaväri on valkoinen kun lakin päälipuolen suhteen suurin piirtein saman näköisillä seitikeillä lakki ja jalka ovat kellertävänruskeita. Ikävin seikka on siinä, että lievästi myrkyllisenä pidetyt pisamavalmuska ja helavalmuska kasvavat samanlaisilla paikoilla ja muistuttavat hyvin paljon männyntuoksuvalmuskaa. Tosin eräs amerikkalaistutkija pitää myrkyllisimpänä tiikerivalmukaa, joka on eräiden kuvien perusteella muistuttaa väreiltään männyntuoksuvalmuskaa ja sen lakissa - kuten myös männyntuoksuvalmuskan - voi olla "suomuja". Saamani tiedon mukaan pisama- ja tiikerivalmuskan syömisestä voi seurata pahimmillaan viikon mittainen mahatauti ja pahoinvointitila. Helavalmuska on tummanruskea sieni ja se maistuu aina karvaalta. Luulin kerran keränneeni männyntuoksuvalmuskoja, mutta ne olivatkin todennäköisesti pisamavalmuskoja, sillä sain pahoinvointia ja oksentelua (onneksi ne menivät ohitse vuorokaudessa). Pimavalmuskan tekee ongelmalliseski se, että lakki ei ole aina "pisamainen". Väri vaihtelee sangen tummanruskeasta vaalean ruskeaan. Maku ei aina paljasta, sillä sieni saattaa olla jotensakin mieto - syy, miksi erehdyin! Männyntuoksuvalmuskalla on jalassa rengas, joka pisama- ja helavalmuskoilta puuttuu - se puuttui myös syömiltäni sieniltä.
Sinivalmuskan tunnistusvihjeitä. Tämä sieni on käsitelty eräiden violettien seitikkien yhteydessä.
Keltaisten valmuskojen tunnistusvihjeitä. Niitä on tutkimieni sienikirjojen perusteella 3-4 lajia, joista ainakin kaksi on syötäviä. Lehtokeltavalmuska (kulkee myös nimellä haavankeltavalmuska , joka toisinaan erotetaan omaksi lajikseen) ja hieman myrkillinen rikkivalmuska ovat lehtosieniä. Rikkivalmuska on sienikirjojen mukaan kauempaa katsoen keltavahveron näköinen pieni epämiellyttävän kaasun hajuinen ja pahanmakuinen sieni, joten sen pitäisi pystyä erottamaan lehtokeltavalmuskasta. Kangasmetsissä kasvaa puolestaan suurin piirtein saman näköinen keltavalmuska (kangaskeltavalmuska). Saatoin kerran käyttää vahingossa rikkivalmuskoja, mutta ne eivät mielestäni maistuneet pahoille vaan lähinnä mauttomille, joten sekoittamisvaara on tässä suhteessa suuri. Kaikilla kolmella valmuskalla sekä heltat että jalka ovat rikinkeltaisia. Rikkivalmuskoja muistuttaa värinsä ja kokonsa puolesta kitkerälahokka. Kangaskeltavalmuskalla ja rikkivalmuskalla myös lakin päällinen on voimakkaan keltainen, mutta lehtokeltavalmuskalla enemmänkin kellertävänruskea. Keltavalmuskojen lakin tyvi on voimakkaan kolotyvinen ja jalka tukeva, mutta rikkivalmuska ja kitkerälahokka ovat hennompia ja todennäköisesti keltavalmuskoina pitämieni rikkivalmuskojen lakin tyvet eivät olleet ainakaan voimakkaasti kolotyvisiä. Kangaskeltavalmuska on yksi likaisimmista metsistä löytyvistä sienistä. Se on löydettäessä yleensä hyvin likainen, mullan tai hiekan peitossa, jolloin lakin väri ei tule oikeuksiinsa (sieni kannattaa siivota välittömästi, ettei se tahri muita kerättyjä sieniä).

Edellä mainittuja valmuskoja muistuttavat yleensä vaaleamman keltaiset kangasmetsissä kasvavat syömäkelvottomat äikävalmuskat ja keltareunavalmuskat, joita pidetään hieman myrkyllisinä. Niillä vain lakin reuna on hieman kellertävä. Äikävalmuskan heltat ja jalka ovat hieman kellertäviä. Keltareunavalmuskalla heltat ovat muuten valkoiset, mutta lakin läheltä hieman kellertävät, jalat ovat pääosin valkoiset, mutta niissä voi olla hieman keltaisia laikkuja. Käytännön kokemuksesta tiedän, että voimakkaimmin keltaiset äikävalmuskat ovat keltaisempia kuin vaaleimmat kangaskeltavalmuskat. Tosin vaaleimmat sienet saattoivat olla kalvaskeltavalmuskoita, jotka ovat tavallisia keltavalmuskoita vaaleamman värisiä. Joka tapauksessa kelta- tai kalvaskeltavalmuskan kohdalla tilanne on täsmälleen sama kuin eräiden punaisten haperoiden kanssa. On pakko maistaa, että varmistuu, onko sieni syötävä vai ei, sillä pelkkä ulkonäkötarkastelu ei sitä kerro. Koska keltavalmuskoita muistuttavat muut sienet ovat enemmän tai vähemmän myrkyllisiä, maistetut sienet pitää sylkäistä pois.
Viiruvalmuskan ja valkoviirujuurekkaan tunnistusvihjeitä. Viiruvalmuska kasvaa vasta myöhäissyksyllä kosteahkoissa kangasmetsissä saman tapaisissa kuin suppilovahvero , jonka satokausi alkaa kuitenkin hieman aikaisemmin. Sienen lakki on silkinhohtoinen, yleensä grafiitinharmaa, viiruinen. Jalka on kohtalaisen tukeva, tasapaksu, perusväri on valkoinen, mutta siinä kuten heltoissa on yleensä hieman kellertävää sävyä. Lakin väri voi sienikirjojen mukaan olla myös hieman kellertävä, joskus - tosin harvoin - siinä voi olla vihertävä tai lilaa sävyä. Luukkonen-Peltoniemen kirjan valokuvassa sienet grafiitinharmaita ja Valittujen palojen sienikirjassa kellertävänruskeita. Itse olen varmasti viiruvalmuskaksi tunnistamissani sienissä tavannut grafiitinharmaita tai hieman ruskehtavia sieniä. Sekä jalassa että heltoissa (myös lakin vioittuneessa pintakelmussa) on useimmiten selkeästi nähtävissä keltaista sävyä. Viiruvalmuskan voi sekoittaa yhden tähden harmaavalmuskaan. Luulen, että söin jokus muutaman harmaavalmuskan viiruvalmuskana, sillä todennäköisesti näitä sieniä, sillä viiruvalmuskaan verrattuna sienet olivat kovempia, mauttomampia ja niiden lakissa ja ja jalassa ei ollut yhtään kellertävää.

Valittujen Palojen kirja varoittaa varsinkin lakin reunoilta kellertävästä, vähän karvaasta, syömäkelvottomasta keltareunavalmuskasta, jonka levinneisyys on huonosti tunnrettu.

Tutkittuani WSOY:n suurta sienikirjaa, huomasin, että olin luullut joskus valkoviirujuurekkaita viiruvalmuskoiksi . Erehtymisen syynä on se, että sekä vahakkailla että juurekkailla on johteettomat, kolotyviset heltat ja jalka ei ole hauras. Valkoviirujuurekkaan jalka on kuitenkin hento ja ontto. Sen malto on ohutta. Sieni ei kuitenkaan maistu erityisen pahalta, pikemminkin totaalisen mauttoman vetiseltä. Sientä esiintyy Pahkavuoressa poimimiseen houkuttelevia määriä (ks. myös isojuurekkaan tunnistusvihjeitä).

Löysin grafiitinharmaiden valmuskoiden läheltä myös vähän samanvärisiä (toistaiseksi tunnistamattomia) seitikeitä. Seitikeiden heltat ovat kuitenkin ruskeansävyisiä, mutta viiruvalmuskan lähes valkoisia kuten myös sen jalka. Näiden sienten kasvupaikka oli kostea sammalikko.

Kuivissa kangasmetsissä voi erehtyä poimimaan viiruvalmuskana punaruskeita, kyseenalaisesti syömäkelpoisia täplähelttavalmuskoita. Koska em. sieni on vain korkeintaan yhden tähden sieni ja sen lähilajit ovat lievästi myrkyllisiä, sitä ei olisi syytä kerätä (ks. muista sienistä epävarmoja tunnistuksia käsittelevältä sivulla).

Lehtometsistä löytää joskus väriensä puolesta viiruvalmuskaa muistuttavia suopavalmuskoita , jotka ovat kuitenkin useimmiten säämiskän värisiä ja hieman vihertäviä. Lisäksi rehevissä maastoissa kasvaa muita valmuskoja, joita en ole löytänyt mistään sienikirjasta. Saattoivat olla tosin myös joitakin rusokkaita, jotka rakenteensa puolesta hieman muistuttavat valmuskoja. Itse olen löytänyt jokseenkin mauttomia ruskeanharmaita, ohutjalkaisia valmuskoja tai rusokkaita, joita olen joskus erehtynyt luulemaan viiruvalmuskoiksi.

Eri metsätyyppien erottaminen toisistaan ei ole yksiselitteistä. Yleisesti viiruvalmuskoja kasvavassa maastossa saattaa olla siellä täällä reheviä multaisia ja ruohoisia kasvupaikkoja tai hyvin kuivia kohtia, joissa kasvavat sienet eivät olekaan viiruvalmuskoja. Suurin osa löytämistäni valmuskoista ovat olleet syömäkelvottomia tai arveluttavasti syötäviä lajeja. Maistokoe ei ole kovin suositeltavaa eräiden lievästi myrkyllisten lajien tähden, vaikkakaan voimakkaasti myrkyllisiä lajeja ei valmuskoissa ole. Jos kerää vain ja ainoastaan grafiitinharmaalakkisia, selvästi tukevajalkaisia, kellertävähelttaisia sieniä, suurta sekoittamisvaaraa ei synny. Viiruvalmuskan kerääminen ruokasienenä vaatii kuitenkin hieman harjaantumista.
Silkkivalmuskan ja retikkavalmuskan tunnistusohjeita. Silkkivalmuska on nuorena puhtaan valkoinen aivan samoin kuin valkokärpässieni. Lakki on hieman silkinhohtoinen, mistä sieni on saanut nimensäkin. Vanhemmiten sen lakkiin tulee kuitenkin punertavia tai sinivihreitä pilkkuja, joita retikkavalmuskalla on useimmiten jo nuorena. Molempien sienten lakki tummuu vanhana keskeltä, mutta ilmiö on voimakkaampi retikkavalmuskalla. Retikka- ja silkkivalmuskalla ei ole tuppea eikä rengasta, joten ne on helppo erottaa valkokärpässienestä ja kaikista herkkusienistä. Molemmat sienet ovat keskikokoisia ja tukevajalkaisia, joten niitä ei helpolla sekoita myöskään pieniin valkoisiin sieniin. Mutta retikka- ja silkkivalmuska tulee erottaa toisistaan, sillä retikkavalmuska on syömäkelvoton. Suuren retikkavalmuskaryhmän erottaa jo metrien päästä pahasta hajusta. Silkkivalmuska on raakana hieman karvas, mutta retikkavalmuska todella pahan makuinen, joten makutesti voi olla paikallaan. Koska sienet ovat myrkyttömiä, sen uskaltaa tehdä. Retikkavalmuska on yleinen ja sitä tapaa monenlaisista metsistä koivujen läheltä, mutta silkkivalmuska on lehtomaisten kangasmetsien (löysin yhden sienen kangasmetsästä läheltä metsäaukiota) ja lehtojen eteläinen, suhteellisen harvinainen sieni, vaikkakin paikallisesti se voi olla hyvinkin satoisa (sain Vuohensaaresta muutaman aarin alueelta ämpärillisen sieniä). Jos sieniä pääsee vertailemaan, retikkavalmuskan jalka on paljon tukevampi, usein lieriömäinen (kahdeksikkoakin muistuttava) ja malto on paksumpaa. Silkkivalmuskan lakin reuna on yleensä mutkainen, mutta retikkavalmuskan lakki on säännöllisemmän muotoinen. Ennen kuin silkkivalmuskaa aikoo käyttää ruokasienenä, pitää tuntea retikkavalmuska. Lajeista silkkivalmuska on myöhäisempi eikä sitä kannata etsiä kuin vasta lokakuussa.

Silkkivalmuskan voi sekoittaa myös rusotäpläjuurekkaisiin, joita uskon nähneeni Vuohensaaressa, vaikkakaan en ole havainnoistani aivan varma. Löysin 22.10.2001 Valhojalta selkeästi rusotäpläjuurekkaiksi tunnistettavia sieniä. Sieni on valkoinen, mutta sen lakissa on pilkkuja ja punertavia alueita. Jalka on suhteellisen hoikka, joten se muistuttaa paljon enemmän retikkavalmuskaa, mutta se jatkuu juurimaisesti syvälle maaperään. Jos sienen halkaisee, havaitsee jalan olevan ontto kun valmuskoilla on täyteinen jalka. Rusotäpläjuurekas on syömäkelvoton, vaikkakaan ei myrkyllinen eikä aivan niin pahan makuinen kuin retikkavalmuska eikä sen tuoksua tunnista metrien päähän. Vahakkaista rusotäpläjuurekasta ja retikkavalmuskaa muistuttaa jonkin verran rusotäplävahakas , jonka heltat ovat lyhytjohteiset tai lähes tasatyviset. Sientä ei voi kuitenkaan juurikaan sekoittaa silkkivalmuskaan.
Suopavalmuskan tunnistusvihjeitä. Lievästi myrkyllisenä pidetty suopavalmuska on väriltään yleensä säämiskänruskea-harmaanruskea-vihertävänruskea (oliivinruskea), keskeltä hieman tummempi kuin reunoilta, isona 10-15 cm leveä. Sienellä on johteettomat heltat, lakin värinen suhteellisen tukeva jalka. Sienikirjojen mukaan jalan tyven malto on suopavalmuskalla punertavaa. Lakin pinta on vähän vahakkaiden kaltainen, mutta vahakkailla on johteelliset heltat. Suopavalmuskoiden väri ja koko tosin vaihtelee kovasti ja sienikirjoissa sanotaankin, että kyse on pikemminkin lajiryhmästä kuin tietystä sienestä. Olen itse löytänyt lähinnä säämiskänvärisiä tai sitä vaaleampia suopavalmuskoja. Joskus viiruvalmuska voi olla vähän saman värinen, mutta se kasvaa kangasmetsissä ja on hyvän makuinen. On myös olemassa paljon valmuskoita, joita yleiset sienikirjat eivät luettele. Olen itse löytänyt jokseenkin mauttomia ja hajuttomia suopavalmuskoiden värisiä sieniä, jotka eivät rakenteensa ja hajunsa/makunsa puolesta voineet olla suopavalmuskoja.

Toinen erittäin pahanmakuinen valmuska on sappivalmuska , joka kasvaa monenlaisissa metsissä. Vaikka olen löytänyt vain yhden yksilön, katson tunnistaneeni sen sangen varmasti. Löytämäni nuori sieni oli tuhkanharmaa, kartiomainen ja sillä oli valmuskojen tapaan hieman viiruinen lakki (ks. myös sienikirjahuomiot). Jalka oli pitkä ja valkoisenharmaa. Sienen maku on mielestäni vieläkin pahempi kuin suopavalmuskalla. Sienikirjojen mukaan sienen lakki laakenee vanhemmiten, mutta jää keskeltä (kartiomaisesti) koholle.

Sivun jaksot: