Olen syntyjäni peräseinäjoelta, joka nyttemmin on liitetty muodikkaasti läheiseen Seinäjoen kaupunkiin. Lapsuuteni vietin lähellä nykyistä riskunmäen asuntoaluetta, kun ylä-asteen ja lukion kävin peräseinäjoen keskustassa. Tässä kerron hieman elämästäni päällimmäiseksi mieleen jääneitä asioita, joista osa on varmasti enemmän kuin tässä osaan kertoa, osa taas vähemmän. Kyseessä on siis oma subjektiivinen näkemykseni elämästäni tähän asti.
Lapsuusaikanani vietin merkittävän paljon aikaani alaviitalan ala-asteella, koska samassa paikassa oli sekä päiväkerho että koululuokat 1-6. Valitettavasti näista lapsuusaikaisista ystävyyssuhteista ei oikeastaan yksikään ole säilynyt "moikataan kun tavataan"-tasoa parempana, mutta parempi tietysti niinkin kuin ei ollenkaan. Nuo vuodet ovat kuitenkin jääneet mieleeni elämäni viattomuuden aikana, jolloin ystävystymiseen eivät vaikuttaneet sosiaaliset taustat tai mikään muukaan aineellinen, vaan oltiin ystäviä varauksetta ja kaikki sopivat joukkoon. Jälkikäteen näin ei tietenkään kaikkien osalta varmasti ollut, mutta itselläni oli onni saada viettää onnellinen varhaislapsuus.
Elämäni vaikeinta aikaa elin yläastetta käydessäni, sillä koulukiusaamisen vuoksi mm. arvosanani lähtivät jyrkkään laskuun. Päivästä toiseen jatkuva pompottelu, punnertamaan joutuminen, töniminen, läksyjen luovuttaminen ja muutoinkin aran pojan ankara pilkkaaminen olivat saada minut väärälle raiteelle. Kun tätä oli jatkunut jo toista vuotta, aloin pinnata koulusta ja tietoisesti välitunneilla seisoskella opettajainhuoneen ikkunan edessä, etten tulisi hakatuksi. Loppu tälle kuitenkin tuli kun pinnan alla kytenyt sisu lopulta kuohahti niin kovasti yli, että aloinkin tietoisesti hakeutua hankaluuksiin noiden muutaman "kovan jätkän" kanssa. Suhteellisen pienikokoisena pariin otteeseen sainkin kunnolla "tauluun" koska en enää suostunut alistumaan. Kiusaaminen kuitenkin loppui lähes saman tien, sillä en ollut enään niin helppo uhri. Tällöin opin että kiusaamisessa on kyse kiusaajan huonosta itsetunnosta ja tarpeesta tuntea itsensä vahvaksi alistamalla joku toinen. Nykyisin minusta onkin aika vaikea saada henkistä yliotetta, se kylläkin on koko kolmikymmenvuotisen oppimisprosessin seurauksena saavutettu tila ennemmin kuin yhden asian ansiota.
Kiusaamisen vuoksi olin aloittanut karaten harrastamisen ihastuttuani elokuvissa balettimaisesti tanssahdellen uhkaajansa tantereeseen löyviin sankareihin. Heihin oli helppo samaistua, sillä minäkään en tahtonut kenellekään pahaa, mutta tahdoin kostaa kiusaajilleni niin että tuntuu. Karatessa kuitenkin opin että väkivalta on vasta puolustuksen viimeinen linja, jota käytetään vasta jos nopeat jalat eivät riitä. Opin myös että fyysinen kipu on pientä verrattuna henkiseen kidutukseen. Kostoa en koskaan hakenut, mutta melkoista tyydytystä myönnän häpeäkseni tuntevani kun nuo kiusaajani minua tuntematta tulevat tiellä vastaan ruosteisilla taunuksillaan. Toivottavasti nauttivat noista kiusausvuosista, sillä ne olivat heidän elämänsä huippuhetket vähän ennen alamäkeä.
Maatalon poikana oli ajatuksenani pitkään jatkaa kolmantena polvena suvun maatilan pitoa, mutta jo nuorena puhjennut ja hoidoista huolimatta alati pahentunut hengitystie-allergia pakottivat muuttamaan suunnitelmia. Ehdin kuitenkin lukion jälkeen suorittaa Kauhajoen maatalousoppilaitoksessa ylioppilas-viljelijä -tutkinnon, joka on kaikista suorittamistani osoittautunut harrastuksissani kaikkein hyödyllisimmäksi.
Asepalveluksen otin luonteelleni ominaisesti erittäin vakavasti pyrkien ensin lentäjäksi. Tämä ei tietenkään onnistunut allergioiden vuoksi, joten vähintään upseeriksi isäni tapaan maavoimissa oli ainakin tarkoitus päästä. Mielihyväkseni huomasin tulleeni sijoitetuksi kranaatinheittimistöön, kuten isänikin aikoinaan, mutta upseeria ei minusta kokeissa epäonnistumiseni vuoksi tullut. 0,86 pistettä erotti minut ja viimeisen reserviupseerikouluun päässeen.
Aliupseeriksi jääminen ei kuitenkaan saanut minua heittämään pyyhettä kehään, sillä päätin ettei tiedoissa ja taidoissa minua tulisi yksikään upseerikoulusta aikanaan palaava päihittämään. Tässä tavoitteessani uskon onnistuneeni, sillä minut ylennettiin kersantiksi ensimmäisenä mahdollisena päivänä ja kotiuttamisen yhteydessa sotilaspassiini merkittiin samat tehtävät kuin upseereiksi valmistuville - sillä erotuksella että arvosanani olivat paremmat. Tyytyväisin olin kuitenkin siitä, että alaisinani toimineet ovat jälkikäteen tavatessamme muistaneet minut tiukkana ja joskus turhankin tarkkana, mutta rehtinä ja tasapuolisena esimiehenä. Pyrin aina toimimaan siten, että toimin aina itse vaatimieni periaatteiden mukaisesti.
Asepalveluksen jälkeen kieltäydyin määräaikaisesta työsuhteesta puolustusvoimissa, ja aloin suunnitella opiskelua. Tein päätöksen hakeutua yliopistoon akateemisen koulutuksen toivossa, mutta valitettavasti aika tälle oli jo hieman mennyt ohi. Koulut olisi pitänyt käydä tätä tavoitetta kohden pyrkien ihan eri malliin, ja pariin otteeseen pääsykokeessa käytyäni palasin koulun penkille opiskelemaan laajaa matematiikkaa ja -fysiikkaa päästäkseni opiskelemaan tietojenkäsittelyä. Korotettuani nämä aineet, ei yliopisto kuitenkaan enää ollut päällimmäisenä mielessäni.
Halutessani itsenäistyä aikuisiän myötä hieman enemmän päätin hankkia omia tuloja menemällä töihin, ravintolatyö oli äitini ammatin kautta tutuinta. Hain ja pääsin töihin seinäjokisen nuorison, johon tuolloin itsekin kuuluin, suosimaan juottolaan. Birrassa olinkin töissä kolmisen vuotta, jolloin otin vastuulleni ison osan paikan musiikin valinnasta ja sen soittamisesta. Armeijassa saatu itseluottamus vahvistui entisestään ja esiin kasvoi aikaisempaa leppoisampi supliikki-tero.
Sukulaispoikien viitoittamaa tietä kulkien hain ja pääsin YK-joukkoihin. Kolmiviikkoisen koulutusjakson jälkeen alkoi komennus makedoniassa, jossa tiedustelujoukkueen riveissä pääsin partioimaan makedonian kosovon vastaisia vuoria sekä tutustumaan paikalliseen maalaisväestöön kiertelemällä kyliä ja kaupunkeja. Pasi-vaunun lisäksi tutuksi tulivat telakuorma-auto, moottorikelkat ja nelivetomaasturit. Suurinta hupia olivat koulutusammunnat amerikkalaisten kollegoiden kanssa, tällöin pääsin kokeilemaan elokuvista tuttua M16-rynnäkkökivääriä ja piipun alle kiinnitettävää kranaatinheitintä sekä legendaarista M60 konekivääriä.
Auto tuli tilattua varsin alkuvaiheessa, mutta pesti makedoniassa uhkasikin jäädä lyhyeksi koska koko missio aiottiin lopettaa. Hain ja pääsin libanoniin vastaaviin tehtäviin, tai niin ainakin luulin. Nimike kylläkin säilyi, mutta tiedustelujoukkueen tehtävä vastasikin lähinnä poliisin lyhyen vasteen erikoisjoukkojen eli karhukoplan työtä. Ketään en itse ampunut, mutta keskelle tulitusta ehdin kuitenkin pariin otteeseen joutua. Työmme olikin pitää taistelevat osapuolet israel ja muslimi-sissit erillään, eikä se aina onnistunut.
Keikan päätteeksi ajoin kotiin halki euroopan uudella Volvo S40:llä, jolloin pääsin myös tähän asti ainoan kerran kokeilemaan saksan autobahnin vapaata ajonopeutta. Edessä oli paluu ravintolatöihin, joita jatkoin entiseen tapaan sekä päivisin tarjoilemalla pizzaa ja pastaa kaverini Tommin ostamassa Casa Grandessa (RIP).
Pari vuotta baaritöitä tehtyäni tapasin sattumalta äidin serkun Jarin käydessäni kaverini kanssa kahvilla paikallisessa kahvilassa. Tietäen jo kymmenvuotisen tietotekniikan harrastuspohjani hän kysyi oliskiko minulla mielenkiintoa lähteä alan kouluttajaksi. Tästä alkoi lähes nelivuotinen työsuhde Seinäjoen Ammatillisen Aikuiskoulutuskeskuksen kanssa. Siellä opettaessani koulutin itseäni jatkuvasti, ja ehdin jopa aloittaa sittemmin ajanpuutteen vuoksi kesken jääneet pedakogiset opettajaopinnot.
Iltatyöni parissa tapasin tulevan vaimoni Sadun, joka myös oli töissä ravintola Free Time:ssa. Yhteinen taipaleemme ei kuitenkaan alkanut näissä ympyröissä, vaan vasta jonkin aikaa myöhemmin tavatessamme eri merkeissä.
Rinnakkain SAKK:n kanssa tein tuntiopetustöitä myös Etelä-Pohjanmaan Opistolla. Palkka oli parempi, ihmiset mukavia ja muutenkin viihdyin hyvin. Täysipäiväistä työtä vain ei ollut tarjolla.
Kaverini Janttu ehdotti kerran, että osallistumme "Köyhänmiehen Le Mansiin" eli jurvan Botniaringillä järjestettävään 1000mk:n hintaisten autojen 7h kestävyysajoon. Tämä oli lähtölaukaus itselleni nyt niin rakkaalle autourheilu-harrastukselle. Ostimme viidellä sadalla bemarin, hankimme lahjoituksena turvakaaret, rakensimme autoa kolmen viikon illat ja vietimme unohtumattoman päivän radalla.
Suomen Yrittäjäopistolle menin samoihin töihin kuin mitä olin SAKK:lla tehnyt. Ero julkisen ja yksityisen sektorin välillä oli melkoinen, sillä palkka oli kaksinkertainen. Tämä kuitenkin realisoitui niin, että tein lähes puolet vähemmän töitä mutta käteen jäi silti vähän paremmin. Tämä ei ainakaan haitannut kotielämää, sillä tienatakseni aikuiskoulutuskeskuksessa yli 1000e/kk täytyi olla töissä yli 60h/vko, joka opetustöinä on musertava määrä. Joduinkin pitkään sinniteltyäni olemaan yhden yön sairaalassa kun stressioireet pahenivat ja huipentuivat verenmyrkytykseksi tulkittavan oikean käden ja jalan paisumisena mikkihiirimäisiksi palloiksi. Siitä viisastuneena sanonkin: hellitä ajoissa.
Sadun kanssa seinäjoen alakylästä osatamamme kolmio jäi pieneksi kun kovasti yritetty ja kauan odotettu esikoistyttömme Roosa syntyi. Kihloihin mentiin muodon vuoksi ennen tenavan tuloa että tulevilla isovanhemmilla olisi edes jotain toivoa saada meidä naimisiin. Aloimme etsiä taloa akselilta Ilmajoen ahonkylä - Lapuan ruha. Hyvää ei kohtuuhintaan tuntunut löytyvän, kunnes Satu löysi nykyisen talomme Ylistaron halkosaaresta - viiden minuutin ajomatkan päästä seinäjoelta. Hintaa oli yli 100 000 mk vähemmän kuin aikaisemmin katsomissamme ja talo kaiken kaikkiaan oli parempi. Apuvoimien tuella Satu lähes yksin tapetoi kaikki seinät ja muuttamaan pääsimme hieman WTC-iskun jälkeen vuonna 2001.
Naimisiin päätettiin mennä ennen seuraavan lapsen hankkimista, ja alkoikin tulla kiire kun Roosa kasvoi mielestäni hieman liiankin nopeasti. Hääpäiväksi valittiin ovelasti muka helposti muistettava 01.02.03... Ikimuistoiset häät pidettiin Kurikan kirkossa ja niitä juhlittiin Seinäjoen Marttilan tallin upeissa tiloissa parhaimpien ystäviemme kera. Saatoinkin laulaa Tero Vaaran eli mamban sanoin: "Rahat on loppu, mutta rahat on loppu mutta, myydään volvo" sillä olin vähän aikaisemmin myynyt YK-volvoni ja saaduilla rahoilla tulivat häätkin maksuun ilman velkarahaa. Häämatkaa vietimme madeiralla rentoutuen.
Aaro syntyi valopilkuksi synkinpään talveen. Nykyisin meillä onkin jokatalvinen merkkipäivärumba kun aaron synttärien jälkeen tulee vaarin synttärit, sitten joulu, uusivuosi, ja lopuksi roosan synttärit ennen hääpäiväämme...
Useita vuosia rata-autoilua harrastaneena alkasin kaivata jo uusia virikkeitä. Kaverini Mikke ehdotti historic-ralliin lähtemistä, ja niin ostimme punaisen vuosimallin -67 Opel Kadett Rallye:n aihioksi. Sitä rakennettiin ja väsättiin tunteella, loppumetreillä työssä auttoivat merkittävästi Jussi ja Kari Nisula, jotka paremmin tunnetaan moottoripyörähuoltoliikkeestään MP-Huolto seinäjoella.
Halkosaaren naapurikylässä Kitinojalla enimmäkseen samannimiset puuhamiehet tekivät pioneerityötä järjestämällä hankkeen jossa kyliin rakennettiin EU-tuella huippunopea valokuituverkko. Lähdin mukaan tähän projektiin, sillä tavoitteena oli jossain vaiheessa saada aloitettua oma yritystoiminta web-hostellin ja palvelutuotannon alalla. Kökkätyönä tein www-sivut, opiskelin linux-palvelimien pystyttämiseen ja ylläpitoon vaadittavat työt sekä verkon kytkinlaitteiden asennuksen ja ylläpidon. Sittemmin perustin yritykseni TH Tietopalvelut ja sille ulkoistetiin syntyneen Valokaista Osuuskunnan verkon vikapäivystys ja ylläpitotyöt.
Tätä kirjoittaessani olen edelleen töissä Suomen Yrittäjäopistolla kauhavalla, ja päätoimisena toimenkuvaani kuuluu opetustyön lisäksi myös äitiysloman sijaisuutena tekemäni yritysgrafiikan, esitteiden ja mainosten tuottaminen sekä www-sivuston ylläpito.